Elon kurja kirjo

Suomalaisten lopullinen irtaantuminen luonnosta on varmistunut. Ruokavirasto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ovat nimittäin löytäneet mullasta legioonan bakteereja. Niiden mielestä multaa pitäisi käsitellä suojahansikkain ja FFP3-tason hengityssuojaimella varustettuna, sillä legionellabakteeri voi aiheuttaa vanhuksille kohtalokkaan keuhkokuumeen ja Suomessa on liian vähän vanhuksia.

Anteeksi provosointi, ei ole tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä loukkaavilla sanavalinnoilla. Pitäisi tietysti käyttää v-sanan asemesta i-sanaa. Eli multapussi pitäisi jatkossa avata kasvoista poispäin, koska Suomessa on liian vähän ikäloppuja.

Lapsia samaisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijat kuitenkin haluavat altistaa mullalle. Lasten allergioita vähentäisi myös mikrobeja sinkoilevat kaksi koiraa. Koirat eivät tosin itse saisi nauttia pieneliöiden tuomasta terveydestä, sillä Ruokaviraston mukaan raakaruokaa syönyt koira voi lipaista lapseen antibiooteille vastustuskykyisen bakteerin.

Mullasta voisi saada antibiooteille vastustuskykyisille bakteereille vastustuskykyisen bakteerin, mutta välttäminen on tunnetusti ihmiselle ominainen tapa suhtautua ongelmiin. Yli 99 prosenttia bakteereista on hyviksiä, mutta kosketus niihin katkeaa antibiooteilla tai eristäytymisellä. Kun lähtee MRSA:ta pakoon, voi tulla Crohnin tauti vastaan. Todellisten uhkien puuttuessa ihminen voi herkistyä harmittomalle siitepölylle tai omille soluilleen.

Meidän taloyhtiö on rauhallinen ja naapurit ovat mukavia. Ilmeisesti siksi pari asukasta oppi triggeröitymään turkiskuoriaisista ja sai isännöitsijän tilaamaan taloon tuholaistorjunnan. Epämukavan olon lisäksi turkiskuoriaiset voivat tehdä näkyvääkin tuhoa. Merinovillaneuleeseen ilmestyvä kosmeettinen reikä on tosin mitätön seuraus, jos mietitään, millaisesta aukosta lammas on joutunut kärsimään. Epäeettisyys koskee suunnilleen kaikkea villaa, vaikka Iustitian välikäsi ei yleensä kovin ahkerasti rangaistuksia jaksakaan nakertaa.

Vyöturkiskuoriainen sätkimässä selällään lattialla.

Fenotriini pakottaa hermosolun natriumkanavat auki, mikä ”voi johtaa koko hermoston ylivirittymiseen”.

Talomme lattioille ruiskutetun Bio Kill Extra micro-fastin vaikuttavat aineet ovat 1R-trans-fenotriini ja pralletriini. Fenotriini tappaa turkiskuoriaisten lisäksi tietysti myös mehiläisiä kuin häkä turkiskettuja. Aine ei ole biohajoava, ja se on erittäin myrkyllistä vesieliöille. Meidän käskettiinkin olla pesemättä lattioita. Pysyypähän myrkky sisätiloissa.

Ruiskuttamista seuraavana yönä näin vielä sokeritoukan vilistävän porraskäytävässä, mutta parin päivän jälkeen lattioille tuli kuolemanhiljaista. Eräänlainen äänetön kevät, vaikkei varastokäytävän kolossa sympaattisesti majaa pitänyt hämähäkki koskaan meteliä pitänyt.

Karjasuojissa ihmeainetta ei saa levittää paikkoihin, joita eläimet yltävät nuolemaan. Selkärangattomien vaatima käsittely ei siis välttämättä koskisikaan pelkästään selkärangattomia. Jos varoitus koski sikaa tai nautaa, miten pitäisi suojella näitä pienempää Onnenmyyrää, joka on tottunut nuohoamaan kuonollaan joka paikan? ”Onneksi” fenotriinia on testattu hiirien, rottien, kanien, marsujen, karppien, kirjolohien, aurinkoahvenien ja peltoviiriäisten sekä kiinankääpiöhamsterin munasarjasolujen ohella koirilla.

Poikkeuksellisesti koira on aineelle jyrsijöitä herkempi (lievää anemiaa havaittu hyvin suurilla annoksilla). Kissoja aine on tappanutkin kirppu- ja punkkitorjunnassa, mutta varsinaista tutkimustietoa ei ole, sillä kissa ei taida olla yhtä sävyisä koe-eläin kuin beagle.

Itseäni kiinnostaisi ihan itsekkäistä syistä eniten se, miten fenotriini vaikuttaa ihmisiin. Sitä ei kai ole oikein kukaan tutkinut. Mutta sellainen on ihminen. Epäloogisuuteen asti suosii omaa lajiaan ja lajin sisällä korottaa omaa viiteryhmäänsä. Jälkimmäinen voi onnistua tunnustautumalla antispesistiksi ja -rasistiksi, mutta ihailtavinta on julistautua feministiksi.

Kuten eräskin Kikkel Kokkelijärvi osoitti, feministiä ei hevin viedä roviolle edes naisen vainoamisesta vaan tämä pikemminkin tuo persoonaan ”vähän rosoa” ja ”arjen kokemusta”. Siinä on mieselokuvaohjaajien turha naukua maailman epäoikeudenmukaisuutta.

Valokuva Nick Brandtin valokuvasta, jossa valokuva norsuista on asetettu sillan alle pylväiden väliin liimaa pullo suussa imppaavien afrikkalaisten lasten viereen.

Nick Brandtin teos Alikulku, norsut ja liimaa haistelevat lapset (2015) saattaa aiheuttaa herkistymistä.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että välillä ihmiskunnassa herää valtava halu puolustaa monimuotoisuutta. Näin käy, jos joku tohtii ehdottaa ihmisiä miellyttävän, koiria piinaavan geenimutaation poistamista. Silloin on ”tarpeen käydä laajaa keskustelua rajanvedosta”.

Mutta silloin ei keskustella, kun tarvitaan katuja, kaivoksia ja kaatopaikkoja. Silloin kuunnellaan, kuinka raha puhuu. Valokuvaaja Nick Brandt on tulostanut ottamiaan villieläinten muotokuvia luonnolliseen kokoon, vienyt kuvat entisen luonnon keskelle ja valmistanut tilanteista pakahduttavia panoraamoja. Tuloksena on kuvasarja, joka selittää käsitteen kuudes sukupuuttoaalto niin, että lapsikin sen ymmärtää. Aikuisista en mene takuuseen.

Keksityt syyt vaihtelevat, mutta toimintamalli pysyy. Kuolema peltoja talloville elefanteille. Kuolema lattianrajasta ryömiville elukoille. Kuolema E. colille, joka uhkaa viedä meiltä hoitajamitoituksen hoivattavaksi jättämämme omaisemme.

Mutta sellainen on ihminen. Tappaa talossa ja puutarhassa sen tappaa multa.

 

Nick Brandtin Inherit the Dust on Kansallismuseossa 5.4.–1.9.2019. Lisäksi Jälkiä-näyttelyssä on esillä esineitä eläimistä 4.8. asti. Vapaa pääsy perjantaisin kello 16–18 ja Helsinki-päivänä 12.6.

Sukupuuton agentti

Ihminen on muokannut maapalloa niin voimallisesti, että geologisesti elämme kokonaan omaa epookkiamme, antroposeenia. Tähän ihmisen aikaan osuu kuudes sukupuuttoaalto. Viides aalto vei dinosaurukset, ja kuudes saattaa tuhota käynnistäjänsä.

Elizabeth Kolbert on kirjoittanut sukupuutoista Pulitzer-palkinnon saaneen teoksen Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia (Atena, 2016). Kirja kertoo, miten sukupuuttoaaltojen olemassaolo on hitaasti alettu hyväksyä ja miksi monimuotoisuus on nyt murenemassa kaikilla rintamilla. Kuinka yksi ainoa laji sai muutettua pelin säännöt, ja onko ihmisestä aallonmurtajaksi?

Vasemmalla Kuudes sukupuutto -kirja, jonka kannessa on norsu. Oikealla kuihtunut chilikasvi. Välissä tekoparran suuaukko.

Kirja eliökunnasta sukupuuton partaalla suuton parta alla. Opus kirjastosta, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä.

Aikojen alussa nykyiset mantereet olivat kiinni toisissaan. Olemme käytännössä palanneet tähän tilanteeseen, kun ihminen kuljettaa tahallaan ja tahattomasti eliöitä ympäri planeettaa. Esimerkiksi Havaijille saapuu Kuudennen sukupuuton mukaan uusi laji joka kuukausi, kun ennen ihmistä niin tapahtui kerran kymmenessätuhannessa vuodessa.

Globalisaation myötä monimuotoisuus on lisääntynyt paikallisesti ja vähentynyt maailmanlaajuisesti – tarkastellaan sitten kulttuuria tai eläimistöä. Yhden mantereen maailmassa lintujen määrän pitäisi laskelmien mukaan pudota puoleen ja nisäkkäiden määrän kolmasosaan. Uhanalaisimman eläinluokan, sammakkoeläinten, sukupuutto on jo nopeutunut mahdollisesti jopa 45 000-kertaiseksi, mikä on saanut herpetologian muistuttamaan paleontologiaa.

Sukupuuttojen mahdollisuus alettiin nähdä vasta 1700-luvulla. Sitä ennen oli uskottu, että omituiset fossiilit olivat tunnettujen lajien muunnoksia tai kuuluivat piiloon menneille eläimille. Luottamus lajien elinvoimaan oli kumman sitkeää, kun samoihin aikoihin esimerkiksi siivettömänruokin kanta kynittiin, syötiin ja poltettiin lähes loppuun. Lopusta pitivät huolen keräilijät.

Metsästys on historiallisesti ollut keskeinen syy ihmisen aiheuttamiin sukupuuttoihin, mutta uusi aika on tuonut uudet uhat. Kolbert matkustaa kirjassaan havainnoimaan, kuinka merten happamoituminen tuhoaa koralleja, maa-alueiden pirstoutuminen uhkaa sademetsän puulajeja ja Euroopassa ilmeisen harmiton sieni kylvää kuolemaa amerikkalaisissa lepakkoluolissa. Koralliriutat ovat rikkaan merielämän tyyssija, ja sademetsän hyvin lokeroituneessa ekosysteemissä tietty puulaji ruokkii juuri tietynlaisia hyönteisiä, joista taas tietynlaiset linnut ovat riippuvaisia ja niin edelleen. Eivätkä lepakotkaan ravintoketjun ulkopuolella elä.

Tämänkaltaisissa maailmanlopun kirjoissa on hassua se, että ne eivät voi olla journalismia isolla suhuäänteellä, ellei niissä lennellä ympäriinsä. Osa Kolbertin retkikuvauksista on kyllä kiinnostavia, mutta välillä matkailun tuoma lisäarvo tuntuu rajoittuvan siihen, että Kolbert huomaa kalastajalla ”dramaattisesti” eriväriset silmät tai tuntee paikallisessa ravintolassa olonsa epämukavan täydeksi ajatellessaan ”suunnattomaksi” lihonutta sukupuuton keksijää Cuvier’ta.

Minusta Kolbert ei ole täysin saamansa ylistyksen veroinen mestarillinen kertoja vaan tavanomaisen taitava kirjoittaja ja sivuhuomautuksia pullistelevien sulkeiden suurkuluttaja (niin kuin itsetyytyväiset ihmiset yleensäkin). Kirjan lievästi hajanainen episodimaisuus lienee perua siitä, että teksti pohjautuu osittain Kolbertin lehtiartikkeleihin. Se, että Kolbert pitäytyy tiukasti tieteellisissä tutkimuksissa eikä juuri spekuloi, tekee kirjasta vähemmän konkreettisen ja siten tylsemmän kuin on esimerkiksi saman aihepiirin Maailma ilman meitä. Kuudes sukupuutto on kuitenkin pienine puutteineenkin mainiota luettavaa.

Pirkko Vesterisen suomennos on sujuva ja vaikuttaa huolelliselta työltä. Teoksen aiheeseen sopivasti hän pyrkii selvästi edistämään jokin-sanan sukupuuttoa. Kyllä sitä jonkun aikaa kestää, mutta joku roti nyt sentään!

Ihmiset ovat aina olleet jotenkin pidäkkeettömiä. Kuudes sukupuutto puhuu ”hulluusgeenistä”. Ihmiset ovat lähteneet pitkille merimatkoille, joiden onnistumisesta ei ole ollut mitään takeita. Onnekkaimmat ovat päässeet uudelle maaperälle, rajattomalta tuntuneiden luonnonvarojen äärelle.

Samalla holtittomuudella, jolla ihminen suhtautuu itseensä, hän kohtelee myös muuta luontoa. Kyse ei ole pelkästään pahasta teollistumisesta tai kapitalismista, vaan ihminen ei välttämättä ole koskaan ollut sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

Kolbertin mukaan suureksi kasvaminen oli aikoinaan toimiva strategia, koska suurilla eläimillä ei ollut vihollisia – ennen ihmistä. Isot nisäkkäät näyttävätkin kuolleen sukupuuttoon eri puolilla maailmaa aina niihin aikoihin, kun ihminen on saapunut paikalle. Eikä ihminen ole luultavasti edes ymmärtänyt resurssien rajallisuutta, vaan hän on eliminoinut megafaunan itseltään vaivihkaa kuin salainen palvelu.

Vaikka ihmiskunta on yhä kaukana valaistumisesta, osa siitä on sentään pahoillaan lajien uhanalaistumisesta. Kirja kuvaa, miten kaliforniankondorien määrä on saatu suurenemaan 1980-luvun puolivälin 22:sta noin 400:aan: kondorinpoikasia kasvatettiin käsinukeilla, linnuille rakennettiin valesähkölinjoja, ne rokotettiin länsiniilinvirusta vastaan, niille on annettu kelaatiohoitoa nieltyjen lyijyhaulien takia ja – mikä mielestäni kaikista omituisinta – niitä opetettiin välttämään ruoan hakemista jäteastioista.

Tällaiset Näin elät antroposeenissa -kurssit antavat toivoa monille ihmiselle ja harvoille lajeille. Yksittäisten lajien asemesta olisi järkevämpää keskittyä elinympäristöjen hoitamiseen, kuten ehdottavat Kyösti Pulliainen ja Pertti Seiskari kirjassa Luonnon ja ihmisen polut (Maahenki, 2011). Näin eliöitä ei heidän mukaansa tarkasteltaisi evoluutiopuun haarautumina vaan ekosysteemin osina.

Kuudennen sukupuuton lukija odottaa vaistomaisesti maailmanlopun maalailun päätteeksi toivon siemeniä. Kolbert lainaa kirjaa, joka nimensä perusteella kertoo, miten ihmiset selviytyvät sukupuuttoaallosta: meidän tulisi rakentaa kaupunkeja Marsiin, Titaniin, Europalle, Kuuhun ja asteroideille. Sarkasmi paistaa rivien välistä avaruuteen asti.

Neandertalinihmisiltä hulluusgeeni ilmeisesti puuttui. He eivät olisi tuhonneet maailmaa, mutta heidät ja denisovanihmiset raivasi tieltä Homo sapiens. Kolbertin sanoin me karsimme sukupuutamme. Sisarlajiemme hävittyä olemme siirtyneet serkkuihimme gorilloihin ja orankeihin.

Kun kasvavasta puusta poistaa oksat, jäljelle jää vain latva ja puu todennäköisesti kuolee. Ainakin jos se on latvasta laho.

Jk. Jotkut ihannoivat maita valloittavia ihmislaumoja ja kieltäytyvät lukemasta näitä valloittavia, toivon vieviä tietokirjoja. Jos olet tällainen toivoton tapaus, toivotan sinut kaikella ystävyydellä amerikkalaisen fiktion pariin.