Sukupuuton agentti

Ihminen on muokannut maapalloa niin voimallisesti, että geologisesti elämme kokonaan omaa epookkiamme, antroposeenia. Tähän ihmisen aikaan osuu kuudes sukupuuttoaalto. Viides aalto vei dinosaurukset, ja kuudes saattaa tuhota käynnistäjänsä.

Elizabeth Kolbert on kirjoittanut sukupuutoista Pulitzer-palkinnon saaneen teoksen Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia (Atena, 2016). Kirja kertoo, miten sukupuuttoaaltojen olemassaolo on hitaasti alettu hyväksyä ja miksi monimuotoisuus on nyt murenemassa kaikilla rintamilla. Kuinka yksi ainoa laji sai muutettua pelin säännöt, ja onko ihmisestä aallonmurtajaksi?

Vasemmalla Kuudes sukupuutto -kirja, jonka kannessa on norsu. Oikealla kuihtunut chilikasvi. Välissä tekoparran suuaukko.

Kirja eliökunnasta sukupuuton partaalla suuton parta alla. Opus kirjastosta, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä.

Aikojen alussa nykyiset mantereet olivat kiinni toisissaan. Olemme käytännössä palanneet tähän tilanteeseen, kun ihminen kuljettaa tahallaan ja tahattomasti eliöitä ympäri planeettaa. Esimerkiksi Havaijille saapuu Kuudennen sukupuuton mukaan uusi laji joka kuukausi, kun ennen ihmistä niin tapahtui kerran kymmenessätuhannessa vuodessa.

Globalisaation myötä monimuotoisuus on lisääntynyt paikallisesti ja vähentynyt maailmanlaajuisesti – tarkastellaan sitten kulttuuria tai eläimistöä. Yhden mantereen maailmassa lintujen määrän pitäisi laskelmien mukaan pudota puoleen ja nisäkkäiden määrän kolmasosaan. Uhanalaisimman eläinluokan, sammakkoeläinten, sukupuutto on jo nopeutunut mahdollisesti jopa 45 000-kertaiseksi, mikä on saanut herpetologian muistuttamaan paleontologiaa.

Sukupuuttojen mahdollisuus alettiin nähdä vasta 1700-luvulla. Sitä ennen oli uskottu, että omituiset fossiilit olivat tunnettujen lajien muunnoksia tai kuuluivat piiloon menneille eläimille. Luottamus lajien elinvoimaan oli kumman sitkeää, kun samoihin aikoihin esimerkiksi siivettömänruokin kanta kynittiin, syötiin ja poltettiin lähes loppuun. Lopusta pitivät huolen keräilijät.

Metsästys on historiallisesti ollut keskeinen syy ihmisen aiheuttamiin sukupuuttoihin, mutta uusi aika on tuonut uudet uhat. Kolbert matkustaa kirjassaan havainnoimaan, kuinka merten happamoituminen tuhoaa koralleja, maa-alueiden pirstoutuminen uhkaa sademetsän puulajeja ja Euroopassa ilmeisen harmiton sieni kylvää kuolemaa amerikkalaisissa lepakkoluolissa. Koralliriutat ovat rikkaan merielämän tyyssija, ja sademetsän hyvin lokeroituneessa ekosysteemissä tietty puulaji ruokkii juuri tietynlaisia hyönteisiä, joista taas tietynlaiset linnut ovat riippuvaisia ja niin edelleen. Eivätkä lepakotkaan ravintoketjun ulkopuolella elä.

Tämänkaltaisissa maailmanlopun kirjoissa on hassua se, että ne eivät voi olla journalismia isolla suhuäänteellä, ellei niissä lennellä ympäriinsä. Osa Kolbertin retkikuvauksista on kyllä kiinnostavia, mutta välillä matkailun tuoma lisäarvo tuntuu rajoittuvan siihen, että Kolbert huomaa kalastajalla ”dramaattisesti” eriväriset silmät tai tuntee paikallisessa ravintolassa olonsa epämukavan täydeksi ajatellessaan ”suunnattomaksi” lihonutta sukupuuton keksijää Cuvier’ta.

Minusta Kolbert ei ole täysin saamansa ylistyksen veroinen mestarillinen kertoja vaan tavanomaisen taitava kirjoittaja ja sivuhuomautuksia pullistelevien sulkeiden suurkuluttaja (niin kuin itsetyytyväiset ihmiset yleensäkin). Kirjan lievästi hajanainen episodimaisuus lienee perua siitä, että teksti pohjautuu osittain Kolbertin lehtiartikkeleihin. Se, että Kolbert pitäytyy tiukasti tieteellisissä tutkimuksissa eikä juuri spekuloi, tekee kirjasta vähemmän konkreettisen ja siten tylsemmän kuin on esimerkiksi saman aihepiirin Maailma ilman meitä. Kuudes sukupuutto on kuitenkin pienine puutteineenkin mainiota luettavaa.

Pirkko Vesterisen suomennos on sujuva ja vaikuttaa huolelliselta työltä. Teoksen aiheeseen sopivasti hän pyrkii selvästi edistämään jokin-sanan sukupuuttoa. Kyllä sitä jonkun aikaa kestää, mutta joku roti nyt sentään!

Ihmiset ovat aina olleet jotenkin pidäkkeettömiä. Kuudes sukupuutto puhuu ”hulluusgeenistä”. Ihmiset ovat lähteneet pitkille merimatkoille, joiden onnistumisesta ei ole ollut mitään takeita. Onnekkaimmat ovat päässeet uudelle maaperälle, rajattomalta tuntuneiden luonnonvarojen äärelle.

Samalla holtittomuudella, jolla ihminen suhtautuu itseensä, hän kohtelee myös muuta luontoa. Kyse ei ole pelkästään pahasta teollistumisesta tai kapitalismista, vaan ihminen ei välttämättä ole koskaan ollut sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

Kolbertin mukaan suureksi kasvaminen oli aikoinaan toimiva strategia, koska suurilla eläimillä ei ollut vihollisia – ennen ihmistä. Isot nisäkkäät näyttävätkin kuolleen sukupuuttoon eri puolilla maailmaa aina niihin aikoihin, kun ihminen on saapunut paikalle. Eikä ihminen ole luultavasti edes ymmärtänyt resurssien rajallisuutta, vaan hän on eliminoinut megafaunan itseltään vaivihkaa kuin salainen palvelu.

Vaikka ihmiskunta on yhä kaukana valaistumisesta, osa siitä on sentään pahoillaan lajien uhanalaistumisesta. Kirja kuvaa, miten kaliforniankondorien määrä on saatu suurenemaan 1980-luvun puolivälin 22:sta noin 400:aan: kondorinpoikasia kasvatettiin käsinukeilla, linnuille rakennettiin valesähkölinjoja, ne rokotettiin länsiniilinvirusta vastaan, niille on annettu kelaatiohoitoa nieltyjen lyijyhaulien takia ja – mikä mielestäni kaikista omituisinta – niitä opetettiin välttämään ruoan hakemista jäteastioista.

Tällaiset Näin elät antroposeenissa -kurssit antavat toivoa monille ihmiselle ja harvoille lajeille. Yksittäisten lajien asemesta olisi järkevämpää keskittyä elinympäristöjen hoitamiseen, kuten ehdottavat Kyösti Pulliainen ja Pertti Seiskari kirjassa Luonnon ja ihmisen polut (Maahenki, 2011). Näin eliöitä ei heidän mukaansa tarkasteltaisi evoluutiopuun haarautumina vaan ekosysteemin osina.

Kuudennen sukupuuton lukija odottaa vaistomaisesti maailmanlopun maalailun päätteeksi toivon siemeniä. Kolbert lainaa kirjaa, joka nimensä perusteella kertoo, miten ihmiset selviytyvät sukupuuttoaallosta: meidän tulisi rakentaa kaupunkeja Marsiin, Titaniin, Europalle, Kuuhun ja asteroideille. Sarkasmi paistaa rivien välistä avaruuteen asti.

Neandertalinihmisiltä hulluusgeeni ilmeisesti puuttui. He eivät olisi tuhonneet maailmaa, mutta heidät ja denisovanihmiset raivasi tieltä Homo sapiens. Kolbertin sanoin me karsimme sukupuutamme. Sisarlajiemme hävittyä olemme siirtyneet serkkuihimme gorilloihin ja orankeihin.

Kun kasvavasta puusta poistaa oksat, jäljelle jää vain latva ja puu todennäköisesti kuolee. Ainakin jos se on latvasta laho.

Jk. Jotkut ihannoivat maita valloittavia ihmislaumoja ja kieltäytyvät lukemasta näitä valloittavia, toivon vieviä tietokirjoja. Jos olet tällainen toivoton tapaus, toivotan sinut kaikella ystävyydellä amerikkalaisen fiktion pariin.

Maailma ilman ihmeitä

Vaikka ihmisten joukossa on viehättäviä yksilöitä, lajina ihminen on mätä. Mätyydestä voi varmistua avaamalla päivän sanomalehden, mutta paljon antoisammin se sujuu, kun lukee Alan Weismanin kirjan Maailma ilman meitä[†] (Atena, 2008).

Weisman ryhtyi selvittämään, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihminen katoaisi yhtäkkiä näyttämöltä. Ajatusleikki paljastaa seikkaperäisesti paitsi sen, millainen kuristusote meillä on muuhun eliöstöön, myös sen, kuinka hauraalla pohjalla läntinen hyvinvointimme on.

Maailma ilman meitä -kirja kaupunkiympäristössä.

Maailma ilman Maailmaa ilman meitä olisi 400 sivua vähemmän tiedostavalla pohjalla.

Vanhan totuuden mukaan ydinsodasta jää jälkeen vain torakoita ja rottia. Todellisuudessa  torakat jäätyvät lauhkeilla vyöhykkeillä rakennusten jäähtyessä ja rotat kuolevat nälkään roskavirtojen ehtyessä. Ihmisten poistuttua katoavat myös lemmikkikoirat petoeläinten suihin (nopeus riippunee siitä, kuinka neuvokkaasti[†] ihminen on ehtinyt petoja maailmasta hävittää).

Ruusuinen ei ole myöskään viljely- ja koristekasvien tulevaisuus ilman ihmistä. Selviytyäkseen luonnossa porkkanat muuttuvat pahanmakuisiksi rikkaporkkanoiksi, maissi kutistuu vehnäntähkän kokoiseksi ja omena kehittää hedelmänsä pahkuraisiksi. Ruusut häviävät niin kuin kaikki muukin steriili.

Yksi laji kuitenkin selviää. Kissat herkuttelevat jo nyt Yhdysvalloissa arviolta miljardeilla linnuilla vuosittain. Maailma ilman meitä kertoo masentavan monesta tavasta, joilla ihmisen toiminta lahtaa lintuja. Yksin Yhdysvalloissa autot tappavat melkein sata miljoonaa ja ikkunalasi ehkä miljardi yksilöä. Radiomastoihin kuolee luultavasti ainakin puoli miljardia, sillä punaiset valot ja sähkömagneettiset kentät sotkevat lintujen suuntavaiston. Lisäksi linnut törmäävät sähkölinjoihin ja saavat niistä sähköiskuja.

Aina ihmisen tuhovoima ei ole pelkästään epäsuoraa. Muuttokyyhky oli aikoinaan maailman runsaslukuisin lintulaji, jonka valtavat muuttoparvet saattoivat pimentää taivaan. Kyyhkyn kohtaloksi koitui se, että siitä saatiin makoisia haukkapaloja. Kun metsää kaadettiin Yhdysvalloissa peltojen tieltä, linnut menettivät ravintovarojaan ja ne joutuivat ahtautumaan jäljelle jääneiden puiden oksille. Sitten ne olivatkin erityisen helppoa saalista haulikolle.

Jossain vaiheessa selvisi, että muuttokyyhkyjen kanta oli romahtamassa. Metsästäjät alkoivat ampua lintuja entistä kiivaammin, kun se kerran oli vielä mahdollista. (Kummasti tulee mieleen toinen ilmoja halkova laji, lentomatkustajat.) Viimeinen muuttokyyhky kuoli eläintarhassa vuonna 1914.

Sukupuuttoon tappaminen on ihmisen leipälaji. Amerikan mantereelta katosi vain tuhannessa vuodessa ainakin 70 suurnisäkästä: kamelit, gepardit, mammutit, mastodontit, maalaiskiaisetjättiläismajavatjättiläishirvethirviösudet ynnä muut. Weismanin kirjan perusteella varteenotettavin selitys tälle joukkotuholle on ihmisen saapuminen. Suuret kasvissyöjät olivat ihmiselle otollista ruokaa, sillä ne eivät olleet tottuneet varomaan kieroa saalistajaansa niin kuin Afrikassa kehittyneet lajit. Monet lihansyöjät, kuten sapelihammaskissat, poistuivat luultavasti samalla, kun niiden ravinto katosi.

Ihminen on siis ilmeisesti hävittänyt maailmasta ainutlaatuisen ja ällistyttävän eläimistön. Olemme saaneet petojen tilalle yhä ennakoitavamman elämän. Kun kokemuksemme selviytymisestä osana luontoa on koko ajan ohentunut, olemme ehkä alkaneet tuntea George Monbiot’n kuvailemaa ekologista tylsyyttä. Maailma meidän kanssamme on maailma ilman ihmeitä.

Tavoittelemme ennakoitavuutta, joskin biologisesti äärimmäisen lyhyelle aikavälille, kuten Maailma ilman meitä osoittaa. Istanbul on rakennettu niin halvasti, että erään arvion mukaan 30 vuoden sisällä 50 000 asuinrakennusta sortuu, kun Pohjois-Anatolian siirros liikkuu. Raivaus kestäisi ehkä 30 vuotta. New Yorkin metrotunnelit peittyvät veden alle parissa päivässä, jos sähköllä toimivat pumput pysähtyvät. Vielä tärkeämmät sähköpumput siirtävät ydinvoimaloiden jäähdytysvesiä. Jos sähkönjakelu lakkaisi, dieselgeneraattorit toimisivat aikansa, Palo Verdessä viikon. Sen jälkeen olisi edessä reaktorin sulaminen tai palo, vedessä ja ilmassa vuosikaudet perimää rappeuttava perintö.

Ihminen on suunnattoman kiinnostunut atomien hajottamisesta muttei niinkään molekyylien pilkkomisesta. Muoveissa ja monessa muussa käytetyt, sittemmin kielletyt PCB-yhdisteet eivät esimerkiksi hajoa luonnossa juuri lainkaan. Yhdisteet tarttuvat hanakasti merten ehkä yleisimpään aineeseen, muoviin. Muovia on tuotettu miljardi tonnia, eikä sen polymeerejä ole tähän mennessä hajonnut kuin pieni määrä polttamalla. Tätä taustaa vasten tekee ehdottomasti mieli luottaa vakuutteluun geenien manipuloinnin siunauksellisuudesta ja hallittavuudesta.

Hallinnan tunnetta lisää kai sekin, että Yhdysvalloissa ihmisiä haudataan pronssi-, kupari- tai terässarkofageihin sekä uhanalaisista puista valmistettuihin arkkuihin. Arkku pannaan vielä maata kannattelevan betonisen suoja-arkun sisään. Ruumis on tietysti ensin palsamoitu formaldehydillä, joka muurahaishapoksi hapettuneena valuu pilaamaan pohjavesiä. Kuolleet totisesti hautaavat kuolleensa.

Kuoleman jälkeinen elostelu vie ajatukset toiseen kirjassa käsiteltävään asiaan, mayakulttuurin romahdukseen. ”Tuottamaton ja loisiva ylimystö tulee yhteiskunnalle kalliiksi imiessään liikaa voimavaroja joutaviin mielitekoihinsa”, Weisman kuvaa mayojen lopun aikoja – aiheellisesti preesensissä, sillä globaalin yhteiskunnan ylimystö olemme me länsimaalaiset.

Maailma ilman meitä lumoaa paitsi kiehtovien faktojen runsaudella myös perusideallaan. Vaikka romanttinen paluu paratiisiin eli ihmisetön aika vaikuttaa epätodennäköiseltä, teos antaa osviittaa myös siitä, millainen olisi maailma ilman suurinta osaa meistä. Siinä maailmassa nykyihminen tuskin viihtyy.

Nykyihmiselle ihmisetöntä maailmaa kuvaavalla Weismanilla on tarjota vain yksi toivon pilkahdus: väestönlasku. Meidänkin pitäisi siis manata Keskuskauppakamarin velkakellon väsymättä juoksevien numeroiden sijasta Väestörekisterikeskuksen valotaulun alati kasvavia lukemia. Jos siinä on kaikki toivomme, voimme heittää sen ja yhtyä maailman ihmisiä kuvanneeseen Henri Cartier-Bressoniin: ”Paras elää ilman toivoa, niin ei vaivu epätoivoon.”

 


linkki kuollut