Nyt sytytämme tupakan

Olen 34 vuotta vanha enkä ole vieläkään tehnyt sitä. Kaikilla muilla vaikuttaa olevan asiasta kokemusta. Tunnenkin itseni usein ulkopuoliseksi. Katson vain hiljaa sivusta, kun muut lähtevät baarista ulos se mielessään.

Olen miettinyt pienestä pitäen, miltä se tuntuu. Olen imenyt porkkanaa rehvakkaasti etu- ja keskisormeni välissä. Olen tuprutellut kuivuneella koiranputkella. Olen ostanut lakupiippuja.

Kerran minua kaksi vuotta vanhempi Matti oli tuonut kouluun leikkisavukkeen, jossa oli aidon näköinen hehkuva kärki. Kärtin äidiltä itselleni samanlaista, mutta hän hyssytteli minut hiljaiseksi. Jotain salaperäistä tässä asiassa oli oltava. Kohta löysin koulutaksista tupakka-askin, johon oli jäänyt yksi savuke. En uskaltanut sytyttää sitä vaan tutkin vain sen kiehtovaa muotoa ja haistelin sen sisältä löytyneitä aineita.

En varmaan ikinä saisi ostettua kaupasta tupakkapakkausta. Häpeä olisi liian suuri. Onneksi olen voinut tonkia tupakkaa roskiksista. Lisäksi kerätessäni kadulta tupakka-askeja löydän toisinaan rasian, josta on otettu ehkä vain yksi tai kaksi savuketta.

Vaikka kokoelmani on kasvanut kasvamistaan, en ole kertaakaan rohjennut panna tupakaksi. Olin jo epätoivoinen, kunnes tapasin vanhemman henkilön, joka suostuu ohjaamaan minua kädestä pitäen. Viikkoni tupakkakoulussa alkaa.

Kädet lisäämässä irtotupakkaa kääreeseen. Pyöreällä pöydällä lisäksi tupakka-askeja ja -toppia, sätkäpaperipakkauksia, filttereitä, nuuskapurkkeja, purukumipaketteja sekä sikari ja tuhkakuppi.

Tuu tuu tupakkarulla, maanittelee Niko-Tiina, joka on itse aikoinaan käärinyt sätkänsä koneavusteisesti. Savukkeet, sikarit, irtotupakka, sätkäpaperit, filtterit, nuuska, nikotiinipurukumi ja tuhkakuppi Taloyhtiön jätepisteestä sekä maasta.

Maanantai

Niko-Tiina sytyttää kaltaiselleni aloittelijalle sopivan sinisen Laakkonen & Makkosen. Hänen mukaansa minua saattaa alkaa huimata ja voin saada päänsärkyä ja mahan sekaisin.

En varmaan osaa vetää kunnon henkosia, kun tupakka ei tunnu missään. Yskin vain pari kertaa. Niko-Tiina neuvoo lopettamaan savukkeen ainakin sentin ennen suodatinta. Tuntuu, että tupakkaa menee tällä tavalla suotta hukkaan, mutta en toisaalta halua vaikuttaa pultsariltakaan.

Niko-Tiina sammuttaa savukkeensa lätäkköön ja sulkee natsan mukana kuljettamaansa lasipurkkiin. Päätän hankkia oman purkin. Loppuillan tuntuu kuin olisin syönyt nuotiota.

Tiistai

Tupakkakokoelmani on toisaalla, ja pelkään jo, että tupakkaviikkoni loppuu alkuunsa. Sitten muistan, että kannan repussani aina tupakka-askia kessu vai kepponen -tyyppisten jalkajousipummaajien varalta. Repusta löytyy sinistä Pällimälliä.

Koska ulkona sataa, päätän mennä jätekatokseen polttelemaan. Katoksessa on suojaisaa ja rauhallista. Minkähän takia en ole koskaan nähnyt täällä ketään tupakalla?

Tupakka syttyy laiskasti. Kuulen vasta jälkikäteen Niko-Tiinalta, että tupakkaa pitäisi imeä sytytysvaiheessa. Savuke katkeaa kesken kaiken. Se on ilmeisesti päässyt litistymään repussa.

Tupakointi piristää vähän, mutta se saattaa johtua muuten raikkaasta yöilmasta. Jälkimaku on tuhkakuppinen. Kotona huomaan, että minua ympäröi sama haju kuin lapsuudessa, kun isä päätti polttaa lämmityskattilassa puiden sijasta heiniä.

Keskiviikko

Kokeilen Niko-Tiinan suosikkia, voimakasta Abba-tupakkaa. Polttelemme kahdestaan, ja yritän näyttää ohikulkijoille vanhalta tekijältä. Vahva tupakka yskittää ja polttaa kurkkua.

Torstai

Etsin kotimatkan varrelta mahdollisimman syrjäisen kohdan, jossa olisi niukasti tarkkailevia silmäpareja. Luulen nimittäin näyttäväni nololta, kun yskin hervottomasti jokaisen sisäänvedon jälkeen. Yritän kyyristyä yhtä huomaamattomaksi kuin joskus dyykatessani.

Otan Niko-Tiinan ohjeiden mukaisesti formuloista tutun vihreän Mika-mentolisavukkeen. Ehkä ensimmäistä kertaa osaan vetää kunnolla henkeen. Harjoittelua tämä kyllä vaatii, että oppii täysin vaistojensa vastaisesti ikään kuin hengittämään tukehtuakseen.

Kun lopetan, päästä huippaa hieman. Jälkimaku on tällä kertaa ihan siedettävä. Ehdin olla tunnin ajan kotona, kun Onneli tulee sisään ja kysyy: ”Miksi täällä haisee tupakalle, ihan hirveälle?” Yritän lyödä leikiksi ja sanon, että täällä on käynyt Tupa-Kalle ja ei kai tämä sentään niin pahalta haise kuin jotkin dyykkaamani lihat.

Täytyy alkaa noudattaa pidempiä varoaikoja, sillä ainakin nettikeskustelijat vaikuttavat suhtautuvan kriittisesti myöhäisherännäisiin: ”Kyllä tupakoinnin aloittaminen aikuisiällä olisi kynnyskysymys minulle. Äijä saisi lähteä.” ”Senkin takia on syytä lopettaa suhde, että jotakin on pahasti päässä vialla, jos noin vanha aloittaa polttamisen.”

Perjantai

Palaan työpaikan pikkujouluista ja poltan Kallion kirkon kohdilla ohuen ohuen savukkeen, jota Niko-Tiina nimittää tyttöjen tupakaksi. Oppi-isättäreni mukaan tupakointi onnistuu vallan hyvin käsineet kädessä. Hento savuke kuitenkin katkeaa paksujen hanskojeni puristuksessa.

Olen tainnut oppia vetämään henkeen. Osaan jo vähän pidätellä yskäisyjäkin. Vaikka savuke on pieni, polttamisen jälkeen huimaa niin, että horjahtelen.

Poltan hetken päästä vertailun vuoksi kamelinkarvatupakan. Elämäni viimeinen savuke, sanon itselleni. Tupakka polttelee kurkussa edellistä enemmän. Minkäänlaista fyysistä mielihyvää en ole polttamisesta mielestäni edelleenkään saanut.

Lauantai

”Viimeinen savuke” lienee tupakoitsijan tavallisin valhe. Tajuan, etten voi lopettaa tupakointia polttamatta legendaarista Myrlpuro-tupakkaa. Valitsen kultaisen mallin, jonka luvataan haisevan tavallista vähemmän. Se lupaus vaikuttaa täyttyvän.

Muuten savuke ei tuo mitään uutta. Henkeen vetäminen tuntuu taas kuin pieneltä astmakohtaukselta, ja savukkeen jälkeen huippaa niin, että hoipun puolelta toiselle. Onneksi olen valinnut öiseksi tupakkapaikakseni tukevan puistonpenkin. Kävelen kotiin kuuden löytämäni tyhjän tölkin kanssa ja yskin koko matkan limaa pois. Olen kyllästynyt yskimiseen. Ei enää koskaan savukkeita.

Sunnuntai

On ensimmäinen adventtisunnuntai, mutta ajattelen sytyttää monta ”kynttilää”. Mentolin makuinen Hovinarri-pikkusikari ei oikein maistu miltään, tai ehkä vähän kirvelevältä. Sikaria ei tarvitse vetää henkeen, joten se tuntuu paremmalta kuin paperitupakka.

Kohina-pikkusikari ei säväytä millään tavalla. Se maistuu ihan vain tupakalta. Ainoa nautinnon aihe on, kun saa pimeässä ihastella tumman sikarin punaisena hehkuvaa päätä

Viimeiseksi olen säästänyt 15-senttisen, muoviseen koeputkeen pakatun kuubalaisen vankileirisikarin. Sikarinavausohjeiden tankkaaminen menee hukkaan, koska tämä pölli on valmistettu polttovalmiiksi.

Maku on erilainen kuin aikaisemmissa tupakoissani, vähän lempeämpi. Tätä voisi joku haluta maistellakin. Ja nämä minun sikarini on tietysti säilytetty ihan väärin; rutikuivan sikarin mausta on kaiketi turha rutista.

Sauhuttelen reilun tunnin verran ja viimeistelen samalla blogitekstiäni Mika Waltaria leikkien. Kirjoittaminen kiehtoo polttamista enemmän, joten sikari sammuu tuhkatiheään.

Lopuksi alan jauhaa hedelmän makuista 4 mg:n Nico-Reetta-purukumia ja summaan viikon annin: tupakka ei yhtään natsannut minulle.

Tupakkateollisuus näyttäisi olevan pitkällä tähtäimellä hätää kärsimässä. Tuote on umpisurkea, jos kymmenenkään kokeilua ei riitä käännyttämään sen käyttäjäksi. Kun polttamista ei saa enää tehdä mainostamalla houkuttelevaksi ja sosiaalinen paine toimii päinvastaiseen suuntaan ainakin ammattikoulujen ulkopuolella, tupakka tekee hidasta kuolemaa, kuten tällä alalla tapana on.

Tupakka on kuin Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -oppaassaan kuvailema huono henkilöhahmo: ”– – eikä tyttö suinkaan ole ’mustan silkin verhoama liekki, kiihdyttävä ja salaperäinen’, niinkuin ehkä luulet, vaan pääasiallisesti raakaa lihaa, aivoton persoonaton, itsekäs ja tyhmä kananpää.”

Luulen saaneeni kirjoitukseeni napakan lopetuksen, kun suussani pyörittelemä nikotiinipurkka alkaa korventaa kurkkua. Pyörryttää pahemmin kuin kertaakaan viikon aikana. Kylmä hiki nousee iholle. Hetken kärvisteltyäni siirryn vessaan oksentamaan.

Pöntöllä voimia kerätessäni muistan Niko-Tiinan ensimmäisen neuvon: ”Älä aloita!” Ei pitäisi alkaa leikkiä tulella.

365 roskaa

Hyvää uutta vuotta, vaikka ei siinä vanhassakaan minusta vielä mitään sellaista vikaa ollut, että siitä olisi välttämättä pitänyt hankkiutua eroon. Järjestelmän kannalta on tietysti hyvä, että on voitu tuottaa paljon tavaroita, joissa lukee 2014.

Poikakalenteri avoinna tammikuun kohdalta

Kalenteri-Joen hallittu poseeraus herätti Onnelissa lähinnä hilpeyttä. Poikakalenteri Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, kylkiäisenä tai ilman), lepotuoli kuvausrekvisiittaa.

Seinäkalenterille on vaikea keksiä käyttöä nykyaikana. Ajan kiertoa voi seurata erimoisista laitteista, ja hammaslääkäriajasta tulee tekstiviestimuistutus. Digitaalisten valokuvakehysten aikakaudella kerran kuukaudessa vaihtuva kuva edustaa jämähtäneisyyttä.

Ehkä seinäkalenteri pitäisi pyhittää uudenvuodenlupausten seurantaan. Kalenteriin voi kaloreita karttava merkitä menetettyjä kiloja ja tipattomuutta toteuttava menetettyjä iloja.

Jos uudenvuodenlupaus liittyy addiktiosta irti pyristelyyn, kalenterin tammikuun jälkeiset sivut lienevät useimmissa tapauksissa turhia. Jotta kalenterille tulisi kunnolla käyttöä, kannattaa ennemmin koukuttautua johonkin uuteen harrasteeseen.

Haastankin täten molemmat lukijani keräämään tänä vuonna roskan päivässä, ei roskiksesta vaan roskikseen.

Roska päivässä -liikeidea tuntuu ensi alkuun hämmentävän alistuvalta. Pitäisikö ulkopuolisten nähdä vaivaa siksi, että roskaajat toimivat välinpitämättömästi? Eikö se, että roskat aina lopulta kerää joku, vain yllytä roskaamaan jatkossakin? Kyllä ja ei.

Roskaaminen ei ensinnäkään ole yksityisasia. Roskaaja on toki ensisijaisesti vastuussa teostaan, mutta jos hän on estynyt, puhdistamisesta vastaa jätelain mukaan roskaantuneen alueen haltija. Tässä kohtaa keskiluokkainen kansalainen huokaisee helpotuksesta, sillä hän hallitsee vain velkaista osakehuoneistoaan. Roska päivässä -liikehtijä sen sijaan näkee haltijuuden laajasti ja tuumii, ettei se ole häneltä pois, jos roska on kadulta pois.

Jos joku pelkää, että roskien kerääminen vain yllyttää roskaamaan lisää, kannattaa miettiä, mikä saa ihmisen roskaamaan. Siisti vai sotkuinen asuinympäristö? Se, että ei näe, kun kadulle hylätyn roskan poistaa aamuvarhaisella koneellisesti puhtaanapitolaitoksen edustaja? Vai se, että näkee, kun banaaninkuoret ottaa käteensä ja vie roskikseen aamuruuhkassa joku ihan tavallinen ihminen?

Ensisijaisen vastuun pakoilu voi jäädä kaihertamaan oikeudenmukaisuuteen taipuvaista mieltä. Kaikki ovat varmaan joskus tuskastuneet roskien täyttämään näkökenttään ja toivoneet roskasakille sakinhivutusta. Ei kuitenkaan kannata heittäytyä lyhytnäköiseksi. Rangaistus nimittäin opettaa pelkäämään rangaistusta, kun taas esimerkki opettaa esimerkilliseksi.

Kalenteri avoinna tammikuun kohdalta, päällä oluttölkki, noutokahvimuki, rytistetty tupakka-aski ja kaksi räjähtänyttä ilotulitetta.

Jätehuoltaja HSY:n kalenteri oli asianmukaisesti Taloyhtiön jätepisteen paperinkeräysastiassa. Roskat olivat asiattomasti Yhteiskunnan jätepinnalla.

Roska päivässä -suoritukset voi merkitä iltaisin rastilla seinäkalenteriin. Alkuun pääsee helposti, sillä ihmisasutuksen keskellä roskat eivät ole katoava luonnonvara. Roskapörssin kärjessä ovat omien havaintojeni mukaan kahvipahvi, karkkiarkki ja tupakkipakki sekä ylivoimaisena ykkösenä tupakantumppi.

Mielenterveyden säilyttämiseksi kannattaa kuitenkin mieltää tupakantumpit roskien sijasta aluskasvillisuudeksi. Tupakantumppi on toki ympäristölle haitallinen kemikaalikeskittymä, mutta kaikista ei vain ole natsanatseiksi. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen selvityksen mukaan tumppeja voi olla ulkoilureitillä keskimäärin jopa metrin välein. Tumppiongelma onkin viime kädessä tupakoitsijoiden käsissä, ja se ratkeaa joko hyvällä tai pahalla. Yhdysvalloissa on vuoden alusta lähtien voinut saada sakot savukkeenpätkillä roskaamisesta.

Nyt ei sitten muuta kuin eteenpäin uudenvuodentavoite kirkkaana mielessä: vuoden lopussa asuinalueellasi 365 roskaa vähemmän ja 52 lopettaa roskaamisen kokonaan!