Ja niin joulukalenteri joutui jo taas pohjalle roskiksen, josta joutui sen Onni tonkimaan. Vuoden takainen takauma päättyy. Nykyisyys tosin tuntuu ihan vuodelta 2002, sillä tuolloin viimeksi avattiin samana päivänä virsikirjat virren ja joulukalenterit luukun numero 1 kohdalta.

Kylmän kalenterikuvan otti Onni Tonkija vanhempi. (Onni on hyvä vanhempi.) Kalenterit Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, avaamaton luukku on ottopäätös). Kuusi rekvisiittaa länsimaisen kulutushysterian huipentumalle: jouluvalot, joululaulut, joulupuu, joulupukki, paketointipalvelu, maksuaikaa loppiaiseen.

Ja kalenterit ne kirkkaasti luo loistoaan jo piltteihin pienoisihin. Joulukalenterin kuuluu ilmeisesti aina viitata uskollisimpaan käyttäjäkuntaansa. Partiolaisten kuvakalentereissa on viimeisen luukun takana Jeesus-lapsi. Suklaakalentereihin taas tulee täytettä kaakaosta, jonka on kerännyt lapsiorja.

Koska kyse on elintarvikkeista, blogin ideaan kuuluisi nyt hehkuttaa, miltä ruoka maistaa, ripulitta. En voi kuitenkaan tehdä niin. Ensinnäkin kalenterien parasta ennen -päivät ovat 31.3.2014, eli Saksan-suklaiden pitäisi olla vielä mitä parhaimmassa kunnossa. Toisekseen kummastakin kalenterista oli jo avattu ensimmäinen luukku ja Muumipeikko-kalenterista jopa toinenkin luukku, joten olisi jouluhengen vastaista ryhtyä suklaatastingiin tänään.

Minulla on kuitenkin täysi oikeus arvailla, miksi joku on halunnut vapautua kahdesta käytännössä käyttämättömästä kalenterista.

Ehkä joku huomasi, että joulukalenterin suklaa onkin pahaa. Shit, Sherlock.

Ehkä joku osti lapselleen kolme kalenteria, kun ei muistanut kaupassa, mikä muumiotus siinä piti olla.

Ehkä joku tajusi, että ei olekaan enää lapsi eikä suklaakalenteria tarvitse pakonomaisesti hankkia, etenkään kun se kertakäyttöinen pahvimuovike ei varsinaisesti ole jouluperinteistä jaloin.

Tai ehkä joku tuli pohtineeksi adventtikalenterin kantavaa ajatusta eli sitä, että kamakiimassa rypevälle pikkuihmiselle opetetaan elämässä menestymisessä keskeistä lykättyä tarpeentyydytystä. Ja ehkä joku hoksasi, että tämä hyvä tarkoitus taitaa aavistuksen vesittyä, jos jokaisen luukun takana odottaa välitön endorfiinipaukku.

Se, että luukun avaamisesta saa makupalan, on silkkaa koirakoulua, ja kiitosta sen laulu soi hammaslääkärin. Mutta kassakone soi aina lauluista sointuisimman.