Avainsana-arkisto: joulu

Joulukalenterin 24. lykky: televisiolakko

Posted on by Onni Tonkija

Kun olin pieni, osa television joulukalenterista jäi näkymättä televisiolakon vuoksi. Siinä olisikin suoratoistosukupolvelle ihmeteltävää kaksinkerrakseen: Ensinnäkin ohjelman näkisi vain, jos olisi vastaanottimen ääressä juuri oikeaan vuorokaudenaikaan. Toiseksi ohjelmaa ei näkisi siinäkään tapauksessa.

Olin tähän asti muistellut, että olisin nähnyt joulukalenterista ensimmäiset jaksot, minkä takia jatkokertomuksen kesken jääminen olisi tuntunut erityisen harmittavalta. Todellisuudessa lakko alkoi marraskuun viimeisenä päivänä ja päättyi illalla 21. joulukuuta.

Kuvaputkinäytön osia sekajäteastiassa.

Taloyhtiön jätepiste aamuyöllä 22.12.2013.

Omasta kriittisestä joulukalenteristani ei jäänyt yhtäkään lykkyä julkaisematta, vaikka varsin itsekriittinen joulukalenterintekijä kyseessä onkin. Julkaisuaika on tosin joka kerta ollut keskiyöllä viimeisillä hetkillä ennen päivän vaihtumista. Jälkikäteen voisi kysyä, olisiko kannattanut aloittaa yksi päivä aikaisemmin. Se tuskin kuitenkaan olisi toiminut, sillä ajanhallintani ottaa kyllä aina löysät pois kuin julkinen valta kaikesta muusta kuin alamaistensa vyötäröiltä.

Aiheet olin suunnitellut etukäteen, mutta riviäkään en ollut kirjoittanut ennen joulukuuta. Hyviä aikomuksia toki oli, mutta aikataulu kariutui viimeistään siinä vaiheessa, kun palkkatyöminä päätti syksyllä luennoida tilastotieteen yliopistokurssin, jonka aiheesta ei tiennyt etukäteen juuri mitään. Kun varastojen perkaaminenkin jäi viime tippaan, niin suunnilleen 12-tuntista työpäivää on koko joulukuu ollut.

Periaatteessa kaikki olisi voinut mennä pieleen ja Lykkykalenteri jäädä kesken, mutta jotenkin vain kaikki onnistui. Muistin esimerkiksi dyykanneeni sähkökynttilät joskus vuosia sitten, ja löytyiväthän ne viimeisestä kassista joulukoristejutun suunniteltuna julkaisupäivänä.

Jos puolenyön määräaikaa ei olisi ollut, tekisin tätä joulukalenteria varmaan vielä helmikuussakin. Loppuvaiheessa lykkäsin lykyn ensimmäisen version liikkeelle puoliltaöin. Makutestin ehdimme kuvata vasta tämän jälkeen. Joskus kahden aikaan yöllä aloin kirjoitella testituloksia.

Tällä kertaa säilyvyystutkimusten aineistot olivat normaalia suppeampia, koska useimpia jouluruokia löytyy vain lyhyen aikaa vuodesta. Tavaksi tuli kirjoittaa melko yksityiskohtaiset testitulokset, ikään kuin tutkimusartikkelin todistusaineistoksi kirjallisuuskatsauksen perään. Lykkykalenterin perimmäinen tavoite ei nimittäin ollut pelkästään kirjoittaa 24 kivaa artikkelia, vaan kerätä joulun säilyvyystietoa yhteen paikkaan tänä vuonna eikä sitten joskus niin kuin yleensä toimin.

Ehkä neljän aikaan aamuyöstä aistihavainnot oli päivitetty artikkeliin, ja sitten piti vielä keksiä tiivistelmä sekä sisäänheittolauseet Twitteriin ja Facebookiin. Ennen nukkumaanmenoa saattoi sitten jo miettiä näkökulmaa seuraavaan, saman päivän aiheeseen.

Murmelin päivään heräämisen jälkeen ohjelmassa oli yleensä tunti pari ideointia, koska hyvässä lykyssä on aina jotain ajattelematonta, siis ennen ajattelematonta. Sen jälkeen pari tuntia tiedonhakua, muutama tunti kirjoittamista, tunti materiaaliin tutustumista ja valokuvaamista sekä pari tuntia kuvankäsittelyä ja artikkelin julkaisukuntoon panemista.

Viimeiseen vaiheeseen kuuluu aina linkkien tarkistaminen ja arkistointi, joka on välttämätöntä, kun kirjoitukseni pohjautuvat vahvasti lähteisiin. (Jos klikkaat tässä blogissa vanhentuneeksi osoittautuvaa linkkiä, löydät alkuperäisen sisällön hyvin todennäköisesti osoitteesta archive.org tai osoitteesta archive.is, mikäli edellinen ei tuota tulosta. Poikkeuksena alkuvuosien artikkelit ja yksittäiset hankalat sivustot.)

Lykkykalenterin suosituin aihe on tähän mennessä ollut puuroriisi. Selvänä kakkosena tulee lukijalahja (joita on edelleen jaossa ja joita lähetän taas uudenvuoden jälkeen). Melko jaetulla kolmannella sijalla ovat kynttilät ja joulusiivous.

Itse olen tyytyväisin kinkkukirjoitukseeni. En nähnyt mitään mieltä toistaa kaikkien joskus kuulemia eläintehdasasetuksia. Joululeipään perehtyessäni löysin yksittäisen lauseen sian verestä, joka toi mieleen aiemmin lukemani Girardin ja kesällä minua pöyristyttäneen uhrausbisneksen. Aiheesta, josta minulla ei pitänyt olla mitään tuoretta sanottavaa, löytyi uusi näkökulma, joka yhdisti asioita toisiinsa.

Nyt onkin Lykkykalenterin vaietessa syytä alkaa taas pienen tauon jälkeen kerätä aineistoa assosiaatiopankkiin. Toisin sanoen lukea. Tämän blogin lukijoille on kai turha tähdentää televisiolakon etuja. Pyhien jälkeen lakko kuitenkin loppuu ja tälle sivulle ilmestyy video.

Tätä kirjoittaessa, joskaan ei luettaessa, on kuitenkin vielä jouluaatto. Aattoon kuuluvat yllätykset, joiden järjestämisen tarpeelle löysin mahdollisesti biologisen selityksen lahjapaperijutussani. Koska olen kirjoittanut joulukalenteria voimiani säästämättä, olen varmaankin myös valmistellut viimeiseen lykkyyn jonkin yllättävän — ei, tajunnan räjäyttävän – ei, ihmiskunnan uudelle henkiselle tasolle nostavan ‑ hei, taisin juuri keksiä sisäkkäiset ajatusviivat ‑ – — huipennuksen?

Olkaa hyvä, kokovartalokuva joulukalenterin sisällä seikkailleesta joulukalenterista.

Huopainen pitkulainen joulukalenteri, jossa 24 numeroitua tähteä ja jonka päädyssä joulupukki.

Hyvää joulua ja lykkyä!

Joulukalenterin 1. lykky: joulukalenterit

Posted on by Onni Tonkija

Kokeilen nyt jotain ihan uutta. Tai oikeastaan jotain todella kulunutta mutta tässä blogissa ennennäkemätöntä. Alan julkaista joulukalenteria, kriittistä joulukalenteria. Sellaista, jota itse haluaisin lukea.

Jo sana luukku alkoi ärsyttää, kun ei niitä tällaisessa sähköisessä joulukalenterissa ole, joten otin tilalle Onnen tongintaan sopivan ilmauksen. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö kriittisyyttäni väärin. Tykkään kovasti joulusta. Satun vain inhoamaan melkein kaikkea siihen liittyvää.

Onnenmyyrä ei hyökännyt joulukalenterin kimppuun kuola suupielistä valuen mutta suostui syömään suklaan paremman puutteessa. Neljä kalenteria Taloyhtiön jätepisteestä (1. luukku oikealla).

”The Queen of Content” neuvoo aloittelevaa joulubloggaajaa: ”Jos et aloita lokakuussa ja tee kaikkia postauksia valmiiksi joulukuun alkuun menneessä, olet todennäköisesti pulassa.”

No, tämä ensimmäinen valmistunut postaukseni ei valmistunut joulukuun alkuun mennessä. Aineistoa olen sinänsä kerännyt monta vuotta ja toden teolla aloitin vuodenvaihteessa. Tarkoitus oli kyllä ryhtyä kirjoittamaankin aikaisemmin, mutta muut kiireet veivät voiton. Toisaalta ennemmin käytän joulukalenteriin joulukuun kuin lokakuun, marraskuun ja joulukuun.

Luvassa on dyykkauksen suodattamia havaintoja jouluruokien säilyvyyteen ja joulutavaroiden säilytettävyyteen. Tänään aiheena on itseoikeutetusti ruoan ja tavaran välimuoto, joulukalenteri. Kirjoitan tällä kertaa lemmikkieläinten joulukalentereista, koska olen jo aiemmin käsitellyt muumien joulukalenterit.

Kalenterien parasta ennen -päivät olivat olleet tämän vuoden kesäkuussa, viime vuoden kesäkuussa ja toissa vuoden kesäkuussa. Koirien ”suklaissa” oli öljyjä ja rasvoja, tietysti viljoja, sokereita, maitoa, ”kasviperäisiä johdannaisia” ja kivennäisaineita. Kissakalenterissa ainesosat olivat vähän eri järjestyksessä, ja tuotteessa luvattiin olevan aitokissanminttua.

Kissalle tuotetta käskettiin antamaan herkkupalana tai palkintona, koirille näiden lisäksi osana koulutusta. Annoin suklaita koirille osana koulutusta kulutusyhteiskunnan jäseneksi. Tulivat syödyiksi, mutta eivät nämä heille mitään kissanminttua olleet.

Mini Tonkijalle suklaa oli vielä vähän liian maxi. Onnenmyyrän mielestä olisi pitänyt olla tupla.

Ideana on varmaan ollut ihmisten joulukalenterisuklaan makujen surutulituksen siirtäminen koirien maailmaan. Tai ainakin hyvin joulukalenterisuklaamainen maku näissä herkuissa oli omastakin mielestäni. Uskalsin maistaa, vaikka tuote luvattiinkin vaarattomaksi vain siinä tapauksessa, että lapsi syö sitä vahingossa.

Oleellista ei ehkä ole se, voiko lemmikkijoulukalenterista syödä parasta ennen -päivän jälkeen. Ennemmin pitäisi miettiä, mitä tarvetta kalenterin ostaminen palvelee. Bulldogin kalenterista oli avattu neljä luukkua, kultaisennoutajan kalenterista kaksi.

Vielä joitakin vuosia sitten Onneli hankki aina partiolaisten joulukalenterin. Joulukuun alkupuoliskon jaksoimme jopa arvailla, mitä luukkujen takaa paljastuu. Päiviä alkoi jäädä rästiin, kun joulukiireet täyttivät mielen, ja joskus 17. päivän tienoilla koko kalenteri unohtui. On vaikea sanoa, käykö niin tällä kertaa, sillä tämä kalenteri on samalla kertaa joulukalenterini ja -kiireeni.

Dyykkarin hauikset huusivat hoosiannaa

Posted on by Onni Tonkija

Ennen ikävöitiin taivaaseen, nykyään ihannoidaan lykättyä tarpeentyydytystä. Sanoma ei ole muuttunut: kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kroisoksen saavutat. Kärvistely ei kuitenkaan auta, jos menestys tai siihen kiedottu onnellisuus ei hetkauta. Tasapainoinen ihminen tekee aina sitä, mistä nauttii, ja saa nautintoa siitä, mitä tekee.

Minulla oli joulu jo edellisenä, ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Raotin luukkuja sydämeni kyllyydestä ja auoin lahjakasseja mielin määrin, tietysti hyvästä seurasta ja ruoasta nauttien.

Jätekatos, jossa lukittavan oven ja maankamaran välillä suurehko rako.

Kiitettävää jätekatosdesignia läntisessä kantakaupungissa. Talon väki kulkee ovesta avaimella ja roskaväki ryömii sisään huomaavaisen suuresta raosta. Katos suojaa jäätäviltä viimalta ja katseilta.

Olin lähtenyt katsastamaan Munkkiniemen, Meilahden ja Töölön roskia yhdessä dyykkitaiteesta tutun Timo Vartiaisen kanssa. Kierros lähti mukavasti käyntiin, kun melkein heti alkuun roskis antoi minulle rukkaset ja kenkää (5 + 1 siistiä paria lasten ko’oissa).

Sää oli ihanteellinen. Lämpötila oli ruoan säilymiselle otollisesti hieman nollan yläpuolella. Pakasteet pysyivät suunnilleen jäässä ja jääkaappitavara nestemäisessä vedessä. Tuuli tuntui aluksi kylmältä, mutta tarmokas penkominen ja kantaminen lämmitti lihakset, eikä kuitenkaan tullut kuuma. Luntakaan ei ollut roskisten availua häiritsemässä, mutta jonkin verran piti lyödä nyrkkiä jäätyneeseen kanteen ennen itsepalvelun saamista.

Timo etsi arvokkaita tavaroita, ja minä keskityin ravintoarvokkaisiin elintarvikkeisiin. Rahaa löysimme suoranaisesti maasta 5 senttiä ja välillisesti pantteina noin 8 euroa. Senkin opimme, että jos krapulapäivänä ei kolmessa ensimmäisessä kaupassa ole toimivaa pullonpalautusautomaattia, kannattaa suosiolla mennä neljänteen.

Tuuletusikkunan lasien välissä iso pussi punaruskeaa kiisseliä ja pieni valkoinen muovirasia.

Näyteikkunassa ateriapalvelukiisseliannosten ääripäät: 150 grammaa jättivatukan makua ja 2 000 grammaa ruusunmarjan makua.

Ruokaa löytyi enemmän kuin jaksoin kantaa: perunoita, porkkanoita, sipuleita, paprikoita, avokadoja, tomaatteja, inkivääriä, omenoita, klementiinejä, kiivejä, pensasmustikoita, pakastepuolukoita, säilykeananasta, sitruuna. Leipää oli kotitekoisista sämpylöistä luomukauraleipään ja päällyksiä margariinista ja meetvurstista kyynärän mittaiseen, lähes koskemattomaan pakkaukseen kermajuustoviipaleita. Valmiiksi päällystettyjen suolaisten piirakoiden lisäksi otin valmiiksi täytettyjä suolaisia valkosipulivoipatonkeja. Jne. Tms. Ym. Nam.

Yhdestä roskiksesta löytyi palvelukeskuksen kahden kilon pussit kasvistortillatäytettä ja ruusunmarjakiisseliä. Viimeiseksi ateriapalvelukseksi ei siten tullutkaan tuhkaus vaan sulatus. Pussukat jättävät jälkeensä myös kestävän perinnön. Ne eivät nimittäin millään mahtuneet jääkaappiin, joten jouduin hoksaamaan, että parvekkeettomassa kerrostaloasunnossa ruoka pysyy talvella viileänä tuuletusikkunan lasien välisessä tuulikaapissa.

Pöydällä viinirypäleitä, kiivejä, klementiinejä, pensasmustikoita, appelsiinimehupurkki, omena, rahkaherkkua, tummaa suklaata ja pipareita.

Kantamusten keventämiseksi pysähdyimme brunssille kirjastoon. Suklaa oli lunastettu panttirahalla, mutta muuten kaikki oli ilmaista.

Dyykkaus taloyhtiöiden pihoilla sunnuntaina kymmenen ja kolmen välillä ei tuntunut vaivaavan helsinkiläisiä. Yksi jätekatokseen roskia tuonut ihminen toivotti hyvät huomenet, ja loput olivat huomaavaisen välinpitämättömiä.

Ainoan pahansisuisen ihmisen tapasimme Töölön kirjastossa välipalaa syödessämme. Iäkkäähkön naisen mukaan emme olleet ravintolassa, ja se olikin ainoa asia, missä hän oli oikeassa. Roskisten roskaantuminen vaikuttaa kismittävän tiettyä kansanosaa, joten taloyhtiödyykkaukselle pitkää ikää toivovien kannattaa opetella solmujen auki näprääminen.

Vaikka kyseessä oli kuunvaihdetta edeltävä viikonloppu, vastaan ei tullut varsinaisia muuttopesien tyhjennyksiä, pikemminkin maltillista pakastinten ja lipastojen konmaritusta. Tosin jättimäisellä töölöläisellä sisäpihalla roskikset olivat niin täynnä, että alimpia kerroksia olisi voinut tutkia enintään kairaamalla.

Löysin kuitenkin lasinkeräysastiasta minulta pitkään tilauksessa olleen maljakon. Muita tavaralöytöjäni olivat toimivat silitys- ja raastinrauta sekä käytetty ja käyttämätön kynttilä ja ‑njalka (arvo katukaupassa hintalapun mukaan 9,95 euroa). Heti tarpeelliseksi osoittautui hylätty Ikea-kassi, koska kassitettavaa tuli lopulta enemmän kuin mihin olin etukäteen mielessään suostunut.

Kahden jätelavan edessä muovisia kestokasseja, joista pursuaa ruokapakkauksia.

Viiden tunnin tonginnan tulos. Viiden minuutin aikana siniselle jätelavalle kurkisti parikin ihmistä, mutta keidenkään muiden en nähnyt tutkivan jäteastioita. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin mukiin menevää voidaan sanoa trendikkääksi?

Kannettavaa oli ollut sen verran paljon ja pitkään, että kotimatkalla hauikset hoilasivat adventtisunnuntain hittibiisiä. Roskiksesta löytyneitä kahta haudepussia ei sentään tarvittu, mutta pari seuraavaa päivää hauikset huilasivat.

Vanha suklaa jalostaa

Posted on by Onni Tonkija

Minussa taitaa olla hiven suklaa-addiktia. En nimittäin halua ymmärtää ihmisiä, joiden on toisinaan heitettävä roskiin kaapista löytynyt, vanhaksi mennyt suklaalevy.

Suklaan haaskaajien puolustukseksi on sanottava, että maitosuklaalla on kaikista elintarvikkeista ehkä täsmällisin parasta ennen -päivä. Maitosuklaa säilyttää hyvin makunsa 8–10 kuukautta valmistuksesta, mutta sen jälkeen makuvirheitä alkaa tulla yleensä muutamassa kuukaudessa. Harvassa ovat tämäntapaiset tuotteet, jotka maistuvat vanhentuneilta ylitettyään hyllyikänsä vain kolmanneksella.

Suklaan pois heittäminen ei siis välttämättä ole pelkkää alkukantaista päiväyspelkoa, vaan vanha suklaa voi yksinkertaisesti kuvottaa hienostuneita makuhermoja. Makuhermosolujakin voi kuitenkin harjoittaa.

Pikku Myy -suklaakalenterin päällä kalenterin harmaantuneita suklaita sekä suklaapukki kääreissään.

Joulun aikaan pukki myy, samoin Pikku Myy. Kuvan kalenteri on tuttua vuosikertaa 2013, tosin myöhemmin löytynyttä.

Vanhaa suklaata voi maistella huoletta, sillä suklaa on niin kuivaa ja rasvaista, että bakteerit ovat yksimielisiä: tässä he eivät jakaudu. Suklaa voi heikentyä maultaan tai suutuntumaltaan, tai siihen voi tarttua makuja ympäristöstä, mutta vaarallista suklaasta ei hevin tule. Täytteet sen sijaan voivat pilaantua, jos ne ovat siihen taipuvaisia. Varmaan esimerkiksi pähkinäsuklaa on kosteissa olosuhteissa mahdollista saada homehtumaan pähkinöiden kohdalta.

Suklaan pinnalla kuura ei kuitenkaan ole hometta vaan rasvaa tai sokeria. Suklaan sisältämä kaakaovoi voi jähmettyä kuuteen erilaiseen muotoon, mutta vain yksi niistä tuottaa kivasti napsahtavan ja suussasulavan rakenteen. Suklaata temperoidaankin antaumuksella, jotta väärät muodot sulaisivat ja kaikki kaakaovoi olisi halutussa kiderakenteessa.

Jos suklaata ei säilytä viinikaapissa, kuten ehkä pitäisi, lämpötilat saattavat heitellä kuin kotikondiittorin temperoinnissa. Tällöin kaakaovoin rasvat lähtevät liikkeelle ja osa niistä nousee harmaaksi pinnoitteeksi. Ensimmäiset harmaat ovat kuitenkin vain kosmeettinen haitta, eli suklaa on täysin syömäkelpoista.

Sokeri saattaa päästä kukkimaan suklaan pinnalle, jos suklaata on säilytetty jääkaapissa ja pakkaus avataan heti, kun se tuodaan huoneenlämpöön. Tällöin ilmasta voi tiivistyä kosteutta kylmälle suklaalle. Vesi liuottaa sokeria, ja kun se haihtuu, sokeri jää koristamaan pintaa. Sokerin aiheuttama harmaantuminen voi heikentää suklaan ulkonäköä ja suutuntumaa, mutta makuun sillä ei juuri pitäisi olla vaikutusta.

Suklaan makua ei pilaa molekyylien liike vaan niiden reaktiot. Maito- ja valkosuklaa menettävät parhaan makunsa yleensä alle vuodessa, sillä maitorasvan rasvahapot hajoavat epämiellyttävän makuisiksi yhdisteiksi. Kaakaorasvaa sen sijaan ei ole tiristetty minkään eläimen nisästä, joten siihen ei tule yhtä ikävää sivumakua. Tumma suklaa voikin säilyä hyvänä monta vuotta.

Myös kaakaomassan sisältämät antioksidantit saattavat parantaa tumman suklaan säilyvyyttä. Maitosuklaassa näitä aineita on vähemmän ja valkosuklaassa ei ollenkaan. Avattu suklaa pitäisi säilyttää tiiviisti pakattuna kaapissa, jotta happi ja valo eivät pääse tekemään tuhojaan.

Suklaan vanheneminen on siis pelkästään makuasia. Päiväys antaa enintään suuntaa, sillä makuun vaikuttavat iän ohella säilytysolot ja suklaan laatu. Löydän toisinaan roskiksesta avaamattomina hylättyjä suklaarasioita ja -patukoita. Jos parasta ennen -päivä on ylittynyt enintään parilla kuukaudella, maitosuklaassa ei tavallisesti ole makuvirheitä. Puolen vuoden kohdalla muutos on yleensä selvä, mutta suklaata pystyy vielä syömään hampaat irvettä. Joskus kohdalle osuu jopa vuoden päiväysvanha moitteeton patukka.

Hämmästyttävin tapaus on ollut iso kultainen Toblerone. Se oli päätypaloja lukuun ottamatta suunnilleen uudenveroista yli kolme vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Laadukas maitosuklaa saattaa siis säilyä huomattavan pitkään, jos se on valettu isoiksi paloiksi, kääritty alumiiniin ja pakattu kartonkiin.

Suklaapatukoita ja konvehtirasioita kääreissään.

Sen Dumle-patukan, jonka parasta ennen -päivästä on puolitoista vuotta, erottaa pakkausta avaamattakin. Mutta jos päivästä on joko puoli vuotta tai kaksi kuukautta, maisteluun täytyy todella keskittyä, jotta löytäisi eroja ja vikoja. Yhteiskuvassa pari Taloyhtiön jätepisteen suklaaesiintymää viime kesältä.

Onko vanhan suklaan roskiin heittäminen sitten isokin rötös? Tumman suklaan kasvihuonepäästöt ovat yllättävän pienet, hieman leipää suuremmat. Maitosuklaalle päästöjä kertyy kolminkertaisesti: 2,7 kg hiilidioksidiekvivalentteja kilogrammaa kohti. Jos kuitenkin otetaan huomioon se, että yhä kysytymmän kaakaon alta jyrätään jatkuvasti metsää, hiilijalanjäljen akromegalia on maitosuklaalla sataprosenttinen ja tummalla suklaalla useita satoja prosentteja. Siis paljon enemmän kuin kolme prosenttia, joka on vastuullisten tuotteiden osuus Stockmannin joulukonvehdeista[†].

On turha toivo, että ajattelisimme kuormittuvaa ilmakehää tai kärsiviä työläisiä, kun kesken lomahelteiden löydämme kaapista levyn joulusuklaata. Koska suklaa on ylellisyystuote, suostumme miettimään vain hemmoteltuja makunystyröitämme. Monelle sellaisellekin ihmiselle, joka kykenee syömään kuivahtanutta leipää tai tummunutta banaania, muun kuin ensiluokkaisen konvehdin suuhun paneminen on suklaahulluutta.

Saatamme katsoa ison rahan elokuvaa pikku ruudulta ja kuunnella sen viimeisen päälle hiotut äänet minikaiuttimista, samalla kun huomaamatta napostelemme pois heitetyn suklaan tilalle kaupasta juuri ostetun levyn. Se on tietysti epäjohdonmukaista, mutta jos ”kerrankin” syömme jotakin epäterveellistä, miksi emme maksimoisi mielihyväämme? Siksi, että jos joka tapauksessa teemme jotakin epäterveellistä, vanhaa suklaata nauttimalla voisimme edes samalla tervehdyttää paisunutta omanarvontuntoamme.

 

† linkki kuollut

Joululahjat krääsästä aineettomiin ja kirjoista aneettomiin

Posted on by Onni Tonkija

Mitä antaa hänelle? Mitä antaa hän? Tällaisilla kysymyksillä me kuormitamme itseämme joulun aikaan. Esittelen kauheimmat ja kauneimmat joululahjat surkeusjärjestyksessä.

Krääsä

Luonto-Liitto kehottaa viettämään krääsätöntä joulua. Sen ei pitäisi olla liikaa vaadittu vaan vähimmäissuoritus.

Punainen kynttilä palaa kupissa, jossa on jouluaiheinen koristepainatus.

Tämä kynttilä ei ollut ehtinyt kauan loistaa, ennen kuin se löysi tiensä roskikseen. Vaikka kynttilän polttaisikin loppuun, kupille on hankala keksiä mitään järkevää käyttöä.

Krääsäksi luen kaikki halvat pikkutavarat, joiden hankkiminen kysyy esteettistä puusilmää. Ekologisesti ajattelevalle nämä kammotukset ovat kuriste-esineitä: tyhjän eleen suorittamisen jälkeen niillä ei ole mitään arvoa, mutta tavaraa ei tahtoisi heittää roskiinkaan, eikä ajatteleva ihminen voi panna tällaista vahinkoa kiertämään. Krääsälahjan aiheuttamaa pahaa oloa voi lievittää sillä tiedolla, että tavara itsessään muodostaa vain 10 prosenttia sen elinkaaren aikana syntyvistä jätteistä, eli vahinko on tapahtunut jo ennen ostamista.

Ajattelevatkin ihmiset saattavat ostaa krääsää, jos he haluavat osallistua pikkujoulujen morsiamenryöstöön eli joulupukin vierailuun. Ikään kuin maailmassa ei olisi tarpeeksi kärsimystä, pikkujoulupakettiin on usein kääräisty jonkinlainen ”tsoukkityyppinen” lahja, kuten ”matkapuhelimen hälyttäessä vilkkuva ´gesmivälkky´”.

Pikkujoulujen lahjapöljäilystä pitää yksinkertaisesti kieltäytyä. Jos päätät olla parempi ihminen ja ostaa juhliin aineettoman hyväntekeväisyyslahjan, osoitat hyväksyväsi muiden krääsäilyn. Lisäksi joku saattaa ärsyyntyä lahjastasi, sillä hyväntekeväisyyslahja ilahduttaa antajaa melkein kolme kertaa todennäköisemmin kuin vastaanottajaa.

Roina

Roina on periaatteessa hyödyllistä tavaraa, mutta se ei kohtaa lahjan saajan tarpeita. Jos olet joskus antanut lahjaksi vaikkapa astian, olet todennäköisesti lahjoittanut roinaa. Saajalla oli jo ehkä ennestään riittävästi astioita, tai hän olisi halunnut erimallisen tai -värisen kipon.

Jos taas olet tarkoin selvittänyt kohteesi astiamakua, miksi ylipäätään ostat koko lahjaa? Kai hän osaa käydä kaupassa itsekin. Jos tiedät, että hänellä ei ole varaa, anna lahjaksi rahaa. Ei sinun tarvitse holhota, mitä ihminen rahoillaan tekee.

Nautintoaineet

Viinipullo on tökerö lahja, jos saajalle ei alkoholi maistu ja etenkin jos maistuu. Kahvi ja tee eivät ole yhtä vahingollisia valintoja, mutta nämäkään juomat eivät tuota kaikille nautintoa tai tuottavat vain tietynlaatuisina.

Rusetilla solmittu suklaarasia punaisella kankaalla.

Tämä suklaarasia löysi tiensä roskikseen neljä kuukautta parasta ennen -kuun jälkeen. Siinä vaiheessa hyvältä maistuivat enää tummasuklaiset tryffelit, mutta niiden pintaa peittänyt harmaa härmä esti esteettisen elämyksen.

Suklaa on tavaratalon kuvaston mukaan ”aina tervetullut lahja”. (Tähän naurua joulupukin vatsanpohjasta.) Ensinnäkin viattomien lasten päivän välittömässä läheisyydessä on vaikea unohtaa kaakaota poimivat pikku orjat. Toisekseen makuja on tässäkin asiassa monia, ja yllättävän suuri osa ihmisistä inhoaa yllättävän suurta osaa konvehdeista, vaikka joulun perusherkusta on kyse. Kolmanneksi kaappeihin jouluna kerääntynyt suklaa härskiintyy viimeistään syksyyn mennessä, joten sen syömistä ei voi jakaa koko vuoden ajalle.

Krääsän vastine suklaissa on Suomen myydyin konvehtirasia[†] Juhlapöydän konvehdit. En ole ihan varma, voisiko sen lahjoittaminen olla Punavuoressa veikeän ironinen teko, mutta sen tiedän, että muualla Suomessa sitä pidetään järkevän ihmisen kustannustehokkaana lahjana ja tuliaisena. Samaa rasiaa kierrätetään sitten joulun ajan eri kodeissa kuin voileipää 60-luvun baarissa.

Ruoka

Ruoka on sikäli siedettävä lahja, että siitä on helpompi päästä kunniallisesti eroon kuin tavarasta. Ahdistusta nämä kaappeihin kerääntyvät, vähälle käytölle jäävät hillo-, hunaja- ja sinappipurkit kuitenkin aiheuttavat.

Aineettomat

Aineettomiin lahjoihin luetaan tavallisesti palvelut, vaikka näiden tuottamiseksi tarvitaan mittavat materiaalivirrat. Useimmat kauneusalan palvelut ovat minusta tarpeellisia vain siinä tapauksessa, että ihminen ei muuten saa toisen ihmisen kosketusta. Kaiken maailman kasvo-, kynsi- ja jalkahoidot ovat pitkälti kosmetiikkakuorrutteista puoskarointia. Toki ihoa on hyvä rasvata, jos luontaiset rasvat on ensin pesuaineilla pois huuhdottu, mutta ei se sisäinen kauneus loputtomalla raaputtamisella ja puunaamisella esiin tule. Kauneushoidoilla on sentään vissi työllistävä vaikutus, ainakin tulevaisuuden syöpälääkäreitä työllistävä.

Palvelut on tapana aineellistaa lahjakortein. Lahjakorteissa Juhlapöydän konvehtien vastine ovat Finnkinon elokuvaliput. Molemmat ovat yhtä tylsä valinta ja vanhenevat samoihin aikoihin.

Aineettomien lahjojen hienostunut muoto ovat palvelukset. Luvataan auttaa siivouksessa tai viedä sieniretkelle. Näissä lupauksissa on se hyvä puoli, että ne unohtuvat jopa nopeammin kuin uudenvuodenserkkunsa.

Paras palvelus voisi olla hyvä mietelause tai vinkki. Minä vinkkaan virittämään netin jouluaaton Yle-puhelman taajuudelle. Tommi Liimatan verkkainen tyyli rauhoittaa aaton viettoon toisin kuin Porilaisten marssi, ja irvailee ohjelma hauskasti lahjahumullekin.

Kirjat

Paperiset kirjat ovat ekoihmisellekin hyväksyttävä tavaralahja. Niiden valmistus ei ihan mahdottomasti kuormita ympäristöä, ja lukemiseen käytettävä aika on pois kaikenlaisilta näyttöpäätteiltä. Kirjoja on myös helppo kierrättää niin esineenä kuin materiaalinakin.

Kymmenen Havahtuminen-kirjaa aseteltuna 10−:n muotoon.

Nämä kirjat löysivät tiensä Helsingin Kirjasto 10:een. Havahtuminen on lahjana lähes täysi kymppi. Miinusta tulee vain siitä, että kirja on kaikesta huolimatta tavaraa.

Makuasiat ovat keskeisiä kirjalahjoissakin. Jotta kirja ei jäisi hyllyyn pölyttymään, kannattaa Finlandia-voittaja monesti hankkia tietokirjojen puolelta. Tietokirjat kun ovat yleensä selailulle alttiimpia kuin romaanit. Vaikka lahjakirja jäisi lopulta kokonaan lukematta, on kirjan ostamalla voinut tukea älyllistä ja myötäelävää kulttuuria. Myös Finnkinon leffalippujen kirjallinen vastine Mitä missä milloin auttaa kustantamaan muita, ansiokkaita teoksia.

Aneettomat

Järkevintä olisi ostaa läpi vuoden kaikkea tarpeellista ja viettää lahjaton joulu. Ei tarvitsisi hermoilla kaupoissa, ei kyräillä lahjakasojen korkeuksia, ei palauttaa epäonnistuneita ostoksia. Lahjattomuuden harjoittelun voit aloittaa krääsästä ja pikkujouluista. Vähitellen opit olemaan jakelematta jouluun erotettavasti kuuluvia viinipulloja, suklaarasioita ja kehitysapuvuohia.

Lahjaton joulu ei ole aneeminen joulu, mutta se on aneeton joulu, sillä lahjoihin liittyvä anekauppa jää kokonaan käymättä. Epäiletkö kuitenkin, että tarvitset lahjan antamisesta saamaasi mielihyvää tai että ystäväsi tarvitsee lahjan saamisen antamaa huomioiduksi tulemisen tunnetta? Siinä tapauksessa teidän on molempien aika aikuistua ja muuttaa riippuvuussuhde ystävyyssuhteeksi.

 

† linkki kuollut

Pukki tuo, pukki vie

Posted on by Onni Tonkija

Taas on se aika joulukuusta, kun pitkään jatkunut odotus päättyy monessa perheessä pettymykseen, enkä nyt tarkoita joulukalenterin viimeisestä luukusta paljastunutta joulukuusta.

Joulupukin partaan, tonttulakkiin ja silmälaseihin pukeutunut lantunpuolikas palavan kynttilän ja kimallenauhan vierellä.

Roskispukki toivottaa kaikille dyykkareille onnellisia välipäiviä. Lakki, parta, lanttu, muste, silmälasit, peruna, kynttilä ja joulupunos Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, ystävänpäiväkrääsän tieltä). Sohvatyynyt kuvausrekvisiittaa.

Tänään kodeissa vierailee joulupukki, tuo vanhempien hyväksynnän haun irvokas välikappale. Joulukuun ajan lapset on kiristetty pysymään sävyisinä ja laulussa on kehotettu miettimään, kuka lahjat (kovalla työllä) ansaitsee. Autuaampaa on todellakin antaa.

Lapsen on helppo pettyä jouluaattona. Hän ei ehkä saa kaikkia toivomiaan lahjoja, tai lelu ei vastaakaan mainoksen synnyttämää mielikuvaa. Siinäkin tapauksessa, että lapsi ei lahjojen määrästä tai laadusta valita, aattona kihelmöivä jännitys herkästi lässähtää pettymykseksi, koska syvällä sisimmässään ihminen ei oikeastaan muovivekottimista välitä.

Saku Tuominen käsittelee omistamista tuoreessa kirjassaan Hyvä elämä: ”Tutkimusten mukaan omistaminen tuo ani harvoin pitkäaikaista onnea ja silti juuri siihen me hyvin usein onnen etsimisessä turvaudumme.” Ja saatamme yhä uudet sukupolvet kiusaukseen.

Myös moni aikuinen pettyy aattona. Joillekuille lahjan antamisesta tuleva mielihyvä on ilmeisesti niin suuri, että se antaa luvan tunkea lähimmäisen syliin ahdistusta tuottavaa roinaa. Ahdistusta aiheuttaa etenkin huoli siitä, että seuraavana jouluna teesiivilää eteenpäin kierrättäessä epähuomiossa antaa lahjan takaisin sen alkuperäiselle omistajalle.

Yltäkylläisyyden keskellä, joulu- ja nuuttipukin välissä, kulkee roskispukki. Roskispukki avaa viattomien lasten päivänä taloyhtiön jätekatoksen oven ja kysyy: ”Onko täällä kilttejä, lapasia tai muuta päällepantavaa?” Isä on muistanut häntä tyhjällä konjakkipullollaan, ja tovin tongittuaan roskispukki poistuu roskispussi joulun inhokkilahjoja pullollaan.

Lattialla kesäkurpitsoita, banaani, broilerinkoipia, lihamakaronilaatikkopaketti, kaksi pullaa, kaksi muffinia, kaksi klementiiniä ja sikspäkki omenoita.

No onkos tullut kesäkurpitsaa nyt Taloyhtiön jätepisteen keskelle, ja laitetaankos pitsaa myös kukkolinnuista?

Joulun aikaan jätekatoksessa vierailee myös roskistonttu. Perinteitä arvostava taloyhtiön kunnon väki jättää ennen lomille lähtöään roskistontulle maittavaa jouluruokaa. Onni seuraa tällaisia ihmisiä ja heidän hankintojaan.

Jauhelihan viimeinen käyttöpäivä vielä kerran

Posted on by Onni Tonkija

Viimekertainen jauheliha-analyysini ei ollut täysin kattava. Tässä vieläkertaisessa testissä olen jälleen jauheliharuoalla pöydän kattava.

Viimeksi havaitsin, että kahden kovimman konnan pakkaama nauta ja sika-nauta pysyivät käyttökelpoisina päiväkaupalla viimeisen kauppapäivän jälkeen. Toimitusvaikeuksien vuoksi kysymysmerkiksi jäi, miten säilyy sika ja kuinka sen osaa pakata nimellisesti kiltimpi valmistaja.

Porsaan jauhelihaa muovipakkauksessa.

Liha oli vielä ottohetkellä vaaleanpunertavaa mutta muuttui varastoinnin aikana rusehtavaksi. Pakkaus Taloyhtiön jätepisteestä (sika jätesäkissä 0 e).

Taloyhtiön roskiksesta löytämäni viimeisen käyttöpäivän ylittänyt porsaanliha on kolminkertainen tabu. Se ei ole juutalaisille košer, ei muslimeille halal eikä luterilaisille evira.

Kun otin lihan käyttöön, viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut kymmenen vuorokautta. Päätin valmistaa kesäkurpitsa-jauhelihapihvejä, koska olin aiemmin dyykannut juuri sopivan pätkän hyvälaatuista kesäkurpitsaa. Oliko liha riittävän hyvälaatuista, vai jouduinko poistumaan ruokapöydästä vellovin vatsoin?

Näin joulun aikaan porsasta äityy syömään kaikki, syömään kaikki, joten on paikallaan ensin hieman avata, mitä sikakarjalle tapahtuu ennen ruumiinavausta.

Se lienee tuttu juttu, että possua makoista syntyy emakoista. Ihan kaikkien huulilla ei taida sen sijaan olla sellainen tiedonjyvä, että luomutuotannosta osaton suomalaisemakko elää suuren osan elämästään kääntymisen estävässä häkissä.

Elina Lappalainen kertoo häkkisian arjesta Tieto-Finlandialla palkitussa kirjassaan Syötäväksi kasvatetut. Emakkoa ympäröi neljän viikon imetysaikana paitsi maidolle ahnas pahnue myös ruholle ahdas putkisto. Jos emakkoa ei estettäisi liikkumasta, se saattaisi pienessä karsinassa ja kovalla alustalla helposti tukehduttaa porsaita alleen.

On sanaleikittäkin selvää, että häkissä emakko kärsii.

Kun porsaat on vieroitettu, emakolle ei jää aikaa nuolla makuuhaavojaan, sillä se viedään tiineytyshäkkiin. Häkki tarvitaan, koska liika liike voisi sotkea synnytyskoneen hienosäädön. Tiineyden alkuvaiheen jälkeen emakko pääsee jaloittelemaan, mutta sitä pidetään nälissään kuin painijaa ennen tulevaa koitosta. Ruoan puutteessa sika saattaa purra kohtalotovereitaan. Ahtaissa oloissa siat muutenkin kiusaavat herkästi toisiaan, kuten me älykkäät nisäkkäät ylimalkaan.

Emakkojen häkkituomioita voi valittaa, mutta niistä on vaikea päästä eroon, koska muutos söisi rahaa. Lappalaisen kirjan perusteella lihateollisuus uskoo kuitenkin pitkässä juoksussa parantavansa tapojaan kuin sika juoksuaan kohti kaasukammiota.

Suomessa siat tainnutetaan tavallisesti laskemalla ne kuiluun, jonka tilavuudesta vähintään 70 prosenttia on hiilidioksidia. Vähän niin kuin tulevaisuuden Telluksen ilmakehä.

Eläinten hyvinvointikeskuksen teurastusoppaan mukaan suuri hiilidioksidipitoisuus voi aiheuttaa hengenahdistusta, hyperventilaatiota ja tukehtumisen tunnetta. Inertit kaasut, kuten argon ja typpi, olisivat ”humaanimpi lopetustapa”, mutta teurastajat suosivat sikamaisia menetelmiä. Argon on ilmeisesti liian kallista, ja ilmaa kevyempi typpi tuppaa nousemaan kuilusta ihmisten ilmoille.

Lautasella pihvipino, jota ympäröi sipulinversoin koristeltuja salaattijuustokuutioita.

Pihvien lisukkeena tarjosin reseptin ehdottaman tylsän kermaviilin sijasta fetamaista juustoa, joka oli lähtöisin niinkin tunnustetusta fetamaasta kuin Saksasta. Jauheliha, kesäkurpitsa, kananmuna, korppujauhe, salaattijuusto, punasipuli (versojen kasvualusta) ja Sarviksen melamiinilautanen Taloyhtiön jätepisteestä.

Sioilta saattaa puuttua onnellinen loppu, mutta samaa ei voi sanoa testistäni. Kesäkurpitsa-jauhelihapihvit pääsivät mahaan ja pysyivät siellä. Viimeisen pihvin söin viikon jääkaappisäilytyksen jälkeen.

Tämänkertainen tutkimukseni vahvistaa viime vertailuni johtopäätöksen: perusterve aikuinen voi käyttää kylmässä suojakaasussa säilytettyä jauhelihaa ainakin viikon viimeisen käyttöpäivän jälkeen.

Tulos yleistynee myös onnellisen perhetilan jyväkaritsan rypsijauhelihaan, mutta viime kädessä kuluttajan on opittava luottamaan omiin aisteihinsa. Tai siirryttävä lihasoseista kohti aikuisempaa ruokavaliota.

Venttinä adventtina

Posted on by Onni Tonkija

Huh, onpa raskasta aikaa tämä adventti. Sekajätteisiin on tällä viikolla ilmestynyt tasaiseen tahtiin täysinäisiä jätesäkkejä, ja yksi toisensa jälkeen olen tyhjentänyt ne kierrätysastioihin ja olohuoneeseen. Mitä tämän viikon tonkimisiini tulee, puhutaan ajallisesti tunneista ja rajallisesti tunteista.

Nyt ei ole kuunvaihde, joten muutosta tuskin aiheutuu jonkun asukkaan tavaraylimäärään muutosta. Joku on ilmeisesti vain ryhtynyt perusteelliseen joulusiivoukseen. Tai no, tiedän kyllä nimenkin, kyseessä on niin sanottu dyykkarin vanha tuttu.

Glögilasi, pikkuleipiä ja kolme palavaa kynttilää

Kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä olemattomaan hintaan.

Kaiken tämän hektisen joulunalusaherruksen keskellä huomasin tarvitsevani kolmanteen adventtisunnuntaihin hetkisen pyhän luksusta. Avasin roskiksesta löytämäni glögitölkin, kaadoin juomaa roskiksesta löytämääni lasiin, lämmitin sitä roskiksesta löytämälläni mikrolla, ripottelin pinnalle roskiksesta löytämiäni mantelilastuja, tyhjensin roskiksesta löytämäni pikkuleipäpaketin roskiksesta löytämälleni lautaselle ja sytytin toiselle roskiksesta löytämälleni lautaselle asettamani roskiksesta löytämäni tuikkukynttilät roskiksesta löytämälläni sytyttimellä. Tuli tuli Prometheukselta.

Siinä hehkujuomaa ja pienhiukkasia siemaillessani tajusin, että harva asia saa joulukiireistä ihmistä hidastamaan tahtia yhtä paljon kuin tunnelmallisesti palava kieli. Päätin pyhittää päivän levolle. Lasken itseni tonkimaan vasta vuorokauden vaihduttua.

Kalenterin orjat

Posted on by Onni Tonkija

Ja niin joulukalenteri joutui jo taas pohjalle roskiksen, josta joutui sen Onni tonkimaan. Vuoden takainen takauma päättyy. Nykyisyys tosin tuntuu ihan vuodelta 2002, sillä tuolloin viimeksi avattiin samana päivänä virsikirjat virren ja joulukalenterit luukun numero 1 kohdalta.

Muumipeikko- ja Pikku myy -joulukalenterit kuusessa metsän keskellä.

Kylmän kalenterikuvan otti Onni Tonkija vanhempi. (Onni on hyvä vanhempi.) Kalenterit Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, avaamaton luukku on ottopäätös). Kuusi rekvisiittaa länsimaisen kulutushysterian huipentumalle: jouluvalot, joululaulut, joulupuu, joulupukki, paketointipalvelu, maksuaikaa loppiaiseen.

Ja kalenterit ne kirkkaasti luo loistoaan jo piltteihin pienoisihin. Joulukalenterin kuuluu ilmeisesti aina viitata uskollisimpaan käyttäjäkuntaansa. Partiolaisten kuvakalentereissa on viimeisen luukun takana Jeesus-lapsi. Suklaakalentereihin taas tulee täytettä kaakaosta, jonka on kerännyt lapsiorja.

Koska kyse on elintarvikkeista, blogin ideaan kuuluisi nyt hehkuttaa, miltä ruoka maistaa, ripulitta. En voi kuitenkaan tehdä niin. Ensinnäkin kalenterien parasta ennen -päivät ovat 31.3.2014, eli Saksan-suklaiden pitäisi olla vielä mitä parhaimmassa kunnossa. Toisekseen kummastakin kalenterista oli jo avattu ensimmäinen luukku ja Muumipeikko-kalenterista jopa toinenkin luukku, joten olisi jouluhengen vastaista ryhtyä suklaatastingiin tänään.

Minulla on kuitenkin täysi oikeus arvailla, miksi joku on halunnut vapautua kahdesta käytännössä käyttämättömästä kalenterista.

Ehkä joku huomasi, että joulukalenterin suklaa onkin pahaa. Shit, Sherlock.

Ehkä joku osti lapselleen kolme kalenteria, kun ei muistanut kaupassa, mikä muumiotus siinä piti olla.

Ehkä joku tajusi, että ei olekaan enää lapsi eikä suklaakalenteria tarvitse pakonomaisesti hankkia, etenkään kun se kertakäyttöinen pahvimuovike ei varsinaisesti ole jouluperinteistä jaloin.

Tai ehkä joku tuli pohtineeksi adventtikalenterin kantavaa ajatusta eli sitä, että kamakiimassa rypevälle pikkuihmiselle opetetaan elämässä menestymisessä keskeistä lykättyä tarpeentyydytystä. Ja ehkä joku hoksasi, että tämä hyvä tarkoitus taitaa aavistuksen vesittyä, jos jokaisen luukun takana odottaa välitön endorfiinipaukku.

Se, että luukun avaamisesta saa makupalan, on silkkaa koirakoulua, ja kiitosta sen laulu soi hammaslääkärin. Mutta kassakone soi aina lauluista sointuisimman.