Joulukalenterin 1. lykky: joulukalenterit

Kokeilen nyt jotain ihan uutta. Tai oikeastaan jotain todella kulunutta mutta tässä blogissa ennennäkemätöntä. Alan julkaista joulukalenteria, kriittistä joulukalenteria. Sellaista, jota itse haluaisin lukea.

Jo sana luukku alkoi ärsyttää, kun ei niitä tällaisessa sähköisessä joulukalenterissa ole, joten otin tilalle Onnen tongintaan sopivan ilmauksen. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö kriittisyyttäni väärin. Tykkään kovasti joulusta. Satun vain inhoamaan melkein kaikkea siihen liittyvää.

Onnenmyyrä ei hyökännyt joulukalenterin kimppuun kuola suupielistä valuen mutta suostui syömään suklaan paremman puutteessa. Neljä kalenteria Taloyhtiön jätepisteestä (1. luukku oikealla).

”The Queen of Content” neuvoo aloittelevaa joulubloggaajaa: ”Jos et aloita lokakuussa ja tee kaikkia postauksia valmiiksi joulukuun alkuun menneessä, olet todennäköisesti pulassa.”

No, tämä ensimmäinen valmistunut postaukseni ei valmistunut joulukuun alkuun mennessä. Aineistoa olen sinänsä kerännyt monta vuotta ja toden teolla aloitin vuodenvaihteessa. Tarkoitus oli kyllä ryhtyä kirjoittamaankin aikaisemmin, mutta muut kiireet veivät voiton. Toisaalta ennemmin käytän joulukalenteriin joulukuun kuin lokakuun, marraskuun ja joulukuun.

Luvassa on dyykkauksen suodattamia havaintoja jouluruokien säilyvyyteen ja joulutavaroiden säilytettävyyteen. Tänään aiheena on itseoikeutetusti ruoan ja tavaran välimuoto, joulukalenteri. Kirjoitan tällä kertaa lemmikkieläinten joulukalentereista, koska olen jo aiemmin käsitellyt muumien joulukalenterit.

Kalenterien parasta ennen -päivät olivat olleet tämän vuoden kesäkuussa, viime vuoden kesäkuussa ja toissa vuoden kesäkuussa. Koirien ”suklaissa” oli öljyjä ja rasvoja, tietysti viljoja, sokereita, maitoa, ”kasviperäisiä johdannaisia” ja kivennäisaineita. Kissakalenterissa ainesosat olivat vähän eri järjestyksessä, ja tuotteessa luvattiin olevan aitokissanminttua.

Kissalle tuotetta käskettiin antamaan herkkupalana tai palkintona, koirille näiden lisäksi osana koulutusta. Annoin suklaita koirille osana koulutusta kulutusyhteiskunnan jäseneksi. Tulivat syödyiksi, mutta eivät nämä heille mitään kissanminttua olleet.

Mini Tonkijalle suklaa oli vielä vähän liian maxi. Onnenmyyrän mielestä olisi pitänyt olla tupla.

Ideana on varmaan ollut ihmisten joulukalenterisuklaan makujen surutulituksen siirtäminen koirien maailmaan. Tai ainakin hyvin joulukalenterisuklaamainen maku näissä herkuissa oli omastakin mielestäni. Uskalsin maistaa, vaikka tuote luvattiinkin vaarattomaksi vain siinä tapauksessa, että lapsi syö sitä vahingossa.

Oleellista ei ehkä ole se, voiko lemmikkijoulukalenterista syödä parasta ennen -päivän jälkeen. Ennemmin pitäisi miettiä, mitä tarvetta kalenterin ostaminen palvelee. Bulldogin kalenterista oli avattu neljä luukkua, kultaisennoutajan kalenterista kaksi.

Vielä joitakin vuosia sitten Onneli hankki aina partiolaisten joulukalenterin. Joulukuun alkupuoliskon jaksoimme jopa arvailla, mitä luukkujen takaa paljastuu. Päiviä alkoi jäädä rästiin, kun joulukiireet täyttivät mielen, ja joskus 17. päivän tienoilla koko kalenteri unohtui. On vaikea sanoa, käykö niin tällä kertaa, sillä tämä kalenteri on samalla kertaa joulukalenterini ja -kiireeni.

Kalenterin orjat

Ja niin joulukalenteri joutui jo taas pohjalle roskiksen, josta joutui sen Onni tonkimaan. Vuoden takainen takauma päättyy. Nykyisyys tosin tuntuu ihan vuodelta 2002, sillä tuolloin viimeksi avattiin samana päivänä virsikirjat virren ja joulukalenterit luukun numero 1 kohdalta.

Muumipeikko- ja Pikku myy -joulukalenterit kuusessa metsän keskellä.

Kylmän kalenterikuvan otti Onni Tonkija vanhempi. (Onni on hyvä vanhempi.) Kalenterit Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, avaamaton luukku on ottopäätös). Kuusi rekvisiittaa länsimaisen kulutushysterian huipentumalle: jouluvalot, joululaulut, joulupuu, joulupukki, paketointipalvelu, maksuaikaa loppiaiseen.

Ja kalenterit ne kirkkaasti luo loistoaan jo piltteihin pienoisihin. Joulukalenterin kuuluu ilmeisesti aina viitata uskollisimpaan käyttäjäkuntaansa. Partiolaisten kuvakalentereissa on viimeisen luukun takana Jeesus-lapsi. Suklaakalentereihin taas tulee täytettä kaakaosta, jonka on kerännyt lapsiorja.

Koska kyse on elintarvikkeista, blogin ideaan kuuluisi nyt hehkuttaa, miltä ruoka maistaa, ripulitta. En voi kuitenkaan tehdä niin. Ensinnäkin kalenterien parasta ennen -päivät ovat 31.3.2014, eli Saksan-suklaiden pitäisi olla vielä mitä parhaimmassa kunnossa. Toisekseen kummastakin kalenterista oli jo avattu ensimmäinen luukku ja Muumipeikko-kalenterista jopa toinenkin luukku, joten olisi jouluhengen vastaista ryhtyä suklaatastingiin tänään.

Minulla on kuitenkin täysi oikeus arvailla, miksi joku on halunnut vapautua kahdesta käytännössä käyttämättömästä kalenterista.

Ehkä joku huomasi, että joulukalenterin suklaa onkin pahaa. Shit, Sherlock.

Ehkä joku osti lapselleen kolme kalenteria, kun ei muistanut kaupassa, mikä muumiotus siinä piti olla.

Ehkä joku tajusi, että ei olekaan enää lapsi eikä suklaakalenteria tarvitse pakonomaisesti hankkia, etenkään kun se kertakäyttöinen pahvimuovike ei varsinaisesti ole jouluperinteistä jaloin.

Tai ehkä joku tuli pohtineeksi adventtikalenterin kantavaa ajatusta eli sitä, että kamakiimassa rypevälle pikkuihmiselle opetetaan elämässä menestymisessä keskeistä lykättyä tarpeentyydytystä. Ja ehkä joku hoksasi, että tämä hyvä tarkoitus taitaa aavistuksen vesittyä, jos jokaisen luukun takana odottaa välitön endorfiinipaukku.

Se, että luukun avaamisesta saa makupalan, on silkkaa koirakoulua, ja kiitosta sen laulu soi hammaslääkärin. Mutta kassakone soi aina lauluista sointuisimman.