Marraskuun neljäntenä haen kuumeisesti hyllystä Vetovoiman salaisuus -nimistä kirjaa. Sen pitäisi olla tietyssä paikassa odottamassa vetovoimakokemuksistani kertovan jutun valmistelua, mutta sitä ei vain löydy. Kirjan hukkuminen tuntuu oudolta, koska vetovoiman lain ideana on se, että ihminen saa tarvitsemansa. Eikö tästä asiasta pidäkään kirjoittaa vielä?

Avaan kirjaston tietokannan. Kirjasta on näemmä ilmestynyt uudistettu laitos. Huomaan myös parin muun kirjoittajan teokset samasta aiheesta. Vetovoiman laki on taas näyttänyt voimansa: näkökulmani laajenee huomattavasti alkuperäisistä kaavailuistani.

Muistan hetken päästä, mihin olen siivonnut etsimäni kirjan. Onneksi se ei jää ainoaksi lähteekseni. En luovuta vielä silloinkaan, kun toinenkin kirja vetovoiman laista osoittautuu yhdentekeväksi. Haluan nimittäin tehdä perusteellisen taustaselvityksen blogikirjoitustani varten. Olen etsimässä teoreettista kehystä monille kumman onnistuneille dyykkilöydöille. Ne voisi toki selittää sattumalla ja psykologisilla vinoumilla, mutta minusta on alkanut yhä vahvemmin tuntua, että niin tehdessäni vaientaisin tutkimuksellisen otteen dogmaattisuudella.

Kolmas kirja toden sanoo. Ja miksei sanoisi, sillä sen on väitetysti kirjoituttanut Abraham-niminen ”kollektiivinen tietoisuus”. Oli tekijä kuka tahansa, kirja on uskomattoman viisas. Jostain syystä se ei herätä minussa mitään vastaan väittämisen halua (lukuun ottamatta sitä, että siinä kirjoitetaan tavallisia sanoja, kuten hyvinvointi, ärsyttävästi isoilla alkukirjaimilla). Hyväksyn poskettomatkin väitteet, koska kirjan sisäinen logiikka on aukoton. Jatkuva toistokaan ei häiritse, vaan se tuntuu lähinnä pedagogisesti perustellulta valinnalta.

Vaikka kirja ei olisikaan ”totta”, se on ehdottoman järkeen- ja tunteisiinkäypää elämäntaitokirjallisuutta (unohtakaa se self-helpin väkinäinen suomennos ”itseapu”). On aika sama, puhutaanko värähtelyistä, Jumalasta vai tietoisuustaidoista, jos lopputuloksena on onnellinen ihminen. Sekin, onko kirja ehkä totta, totta kai on selvitettävä, mutta siitä enemmän lopuksi.

”Yleisen suhteellisuusteorian mukaan mitään vetovoimaa ei ole olemassakaan”, kirjoittaa tähtitieteilijä Hannu Karttunen Zubenelgenubi-sivustollaan.

Löytämäni kirja on Esther ja Jerry Hicksin Pyydä, niin saat – Miten opit käyttämään Vetovoiman lakia (Taivaankaari, 2011). Se määrittelee vetovoiman lain perusvoimaksi, jonka mukaan samalla taajuudella värähtelevät asiat vetävät toisiaan puoleensa. Ehkä vähän samaan tapaan kuin kemiassa ja fysiikassa opetetaan: samanlainen liuottaa samanlaista, ja samassa vaiheessa olevat aallot vahvistavat toisiaan.

Kun suuntaamme huomiomme johonkin, lähetämme ”värähtelyä”. Se vetää vetovoiman lain mukaisesti puoleemme huomiomme kohdetta. Näin meidän pitäisi saada haluamamme, paitsi jos olemme kiinnittäneet huomiomme jonkin asian puuttumiseen. Silloin vetovoiman laki toimittaa meille puutetta. Lakiin ei kirjan mukaan ole poikkeuksia, eikä elämässämme ole mitään, mitä emme olisi siihen ajatuksillamme kutsuneet.

Saamme kaiken haluamamme, jos noudatamme yksinkertaista kolmivaiheista menettelyä. Ensimmäisessä vaiheessa pyydämme tai toivomme. Toisessa vaiheessa ”Aineeton” toteuttaa toiveemme välittömästi ja poikkeuksetta. Tässä vaiheessa lukija aavistelee, että kolmannessa vaiheessa on jotain juonikasta, ja niinhän siinä on. Viimeisessä vaiheessa meidän pitää sallia itsemme ottaa vastaan se, mitä olemme pyytäneet.

Salliminen tarkoittaa sitä, että värähtelymme vastaa toivomamme asian värähtelyä. Jos toivon uutta sänkyä, minun pitää keskittää ajatukseni siihen. En saa suunnata huomiotani niihin vanhan vuoteen vikoihin, jotka saivat haluamaan uutta. Entiseen jumittumalla en pääse harmoniaan toiveeni värähtelyn kanssa enkä siten salli itselleni uutta sänkyä.

Mistä sitten tietää, ovatko ajatukset oikeansuuntaisia? Kun keskittyy omaan toiveeseensa, olon pitäisi tuntua ihanalta. Vastaavasti puutteeseen keskittyminen tuntuu kamalalta. Kun kiinnittää huomiota tunteisiinsa, voi valita sellaisia ajatuksia, jotka ohjaavat toiveiden toteutumista edistävälle värähtelytaajuudelle.

Toiveet eivät toteudu heti, koska tarkoituksena on nauttia ”luomisprosessista”. Jokainen meistä on varmaan huomannut sen, että asioiden saavuttaminen ei tuota pitkäaikaista mielihyvää. Siten nautintoa olisi hyvä saada myös tavoitetta kohti kulkemisesta ja reitin suunnittelusta.

Matka voi olla pitkä, mutta tunteet näyttävät suunnan. Ja nimenomaan omat tunteet: Kirjan mukaan minun onnellisuuteni ei riipu toisten tekemisistä vaan omien värähtelyjeni tasapainosta. Vastaavasti kenenkään toisen onnellisuus ei ole kiinni minusta.

Jokainen on siis oman onnensa seppä, mutta kisälli ei voi yltää mestarin tasoon, vaan ”tunnevärähtelyasteikolla” pitää kiivetä asteittain. Kirjan mukaan tie masennuksesta iloon käy muun muassa suuttumuksen, turhautumisen ja toiveikkuuden kautta. Ongelma on siinä, että vaikka suuttumus parantaisi masentuneen oloa, muut ihmiset neuvovat häntä hillitsemään kiukkunsa. Se taas johtaa takaisin masennukseen.

Kirjan sanoma ei useinkaan poikkea positiivisesta psykologiasta, paitsi tietysti perusteluiltaan: ”Kiitollisuuden tunne ja itsensä rakastaminen ovat tärkeimmät ominaisuudet, joita suinkin voit itsessäsi vaalia. – – Jos sen sijaan arvostelisit muita tai edes etsisit virheitä itsestäsi, et tuntisi oloasi hyväksi sen seurauksena, koska arvosteleva ajatus poikkeaa värähtelyltään niin suuresti Alkulähteesi energiasta.”

Kirjan mukaan menestyksen mittapuu ei ole raha tai tavarat vaan elämässä koetun ilon määrä. Rahaakin saa kuitenkin pyytää. Kirja esittelee esimerkiksi Varallisuuspeli-nimisen menetelmän, jossa kuvitteelliselle tilille talletetaan joka päivä tuhat euroa enemmän, ja summa myös tuhlataan saman päivän aikana. Lompakkokikka-menetelmässä laitetaan lompakkoon aito satasen seteli, ja se leikisti kulutetaan päivän kuluessa vaikkapa parikymmentä kertaa.

Itse en kaipaa seteleitä, mutta sosiaalista valuuttaa tuntuu olevan aina liian vähän. Aionkin koetella vetovoiman lakia julkisesti yrittämällä kasvattaa seuraajamääriäni seuraavan vuoden aikana.

Minulla on tämän jutun julkaisuhetkellä Twitterissä 158 seuraajaa. Onnen tonginnalla on Facebookissa 215 tykkäystä ja Youtubessa 41 tilaajaa. Blogi on saanut 236 000 näyttökertaa (tätä tilastoa tarkka voi tarkkailla kuvaussivulla).

Olisi poikkeuksellista, jos seuraajieni määrä Twitterissä tai Facebookissa kasvaisi vuodessa yli 100:lla. Tube-urani on niin alkuvaiheessa, että siellä tarvitsisi ensin vähän säännönmukaisuuttakin, ennen kuin voi puhua poikkeuksista. Tällä hetkellä 200 uutta tilausta tuntuisi odottamattoman paljolta. Blogissa asettaisin poikkeuksellisuuden rajaksi 100 000 näyttöä vuodessa.

Pyydä, niin saat neuvoo, että 17 sekunnin keskittyminen johonkin aktivoi vastaavan värähtelyn. Jos ajatukseen keskittyy täysin 68 sekunnin ajan, värähtely muuttuu niin voimakkaaksi, että ”ajatuksen ilmentyminen käynnistyy”.

Kuvittelen alkavana vuonna joka päivä 68 sekunnin ajan, että minulla on kaikissa kolmessa palvelussa 500 seuraajaa ja blogissa 500 000 näyttökertaa. Asensin jo sekuntien mittaamista varten tietokoneelleni Horo-nimisen munakellon, jota App Store -ohjelma kutsuu punastellen ”H**oksi”.

Kollaasi seurasi sinua, on tilannut kanavasi ja tykkäsi sivusta (muttei välttämättä sinusta).

Pyydä, niin saat -kirjan Luova taikalaatikko -menetelmässä pitää kerätä laatikkoon kuvia sellaisista asioista, joita haluaa omaan elämäänsä. Askartelin menetelmän hengessä itselleni oheisen haavekuvan, jossa toivomani maagiset lukemat ovat jo paikallaan. Katselen sitä jokaisen 68-sekuntisen aluksi.

Jos kaikki muutokset ylittävät vuoden lopussa poikkeuksellisiksi määrittelemäni raja-arvot, oletan vetovoiman lain olevan totta. Jos mikään lukema ei ylity, syynä on Abrahamin mielestä varmaan se, että minulta puuttuu uskoa. Kohdistan uskon puutteen siinä tapauksessa erityisesti vetovoiman lakiin, ja tämä tuomio saavuttaa tuolloin mielessäni lakitermein ilmaistuna lainvoiman, eli siitä ei voi valittaa. Mutta ensin aion viettää epäilemättä hyväuskoisen vuoden.