Joulukalenterin 22. lykky: kinkku

Kinkku on yhä joulupöydän skunkki. Eettisyydeltään arveluttavien kinkkujen myynti on nimittäin pysynyt vuosia seitsemässä miljoonassa kilossa.

Emme enää voitele joululimppuja sian verellä, kuten Suomi syö ja juo -sivusto kertoo. ”Joululeivällä oli myös uhrilahjan luonne.”

Sian veri on kuitenkin edelleen läsnä joulupöydässä. Ja mikä muu kuin uhri on monen kilon joulukinkku? Täysin ylimitoitettua mässäilyä ihmisiltä, jotka tavallisesti tyytyvät ohuen ohuisiin leikkeleisiin.

Kulttuurintutkija René Girard sanoisi varmaan ajankohtaisesti, että uhri on rokote, jossa pienellä verimäärällä yritetään ehkäistä verilöyly. Mutta seitsemän miljoonaa kiloa on verilöyly. Toistuessaan uhrirituaali laimentuu tylsäksi muodollisuudeksi. Yhteisön paha ei enää siirry yhden kannettavaksi, eikä hänen kuolemansa tuota enää mitään, kuten Daniel Nylund kirjoittaa Teoblogissaan – ehdoton joulun lukusuositus tälle perinpohjaiselle artikkelille.

Jotta uhraaminen vaikuttaisi väkivaltaa hillitsevästi, yhteisön jokaisen jäsenen tulee osallistua siihen. Suomessa edelleen valtaosa valitsee kinkun juhlapyhien ykkösruoaksi. Nuorille kinkku ei ole enää niin merkityksellinen, ja viime aikoina onkin ihmetelty tilastopiikkiä alaikäisten tekemissä henkirikoksissa.

Koska uhrirituaali on tiedostamaton, on ihan turha vedota siihen, että sika on älykäs ja tunteva olento. Tätä asiaa ei yksinkertaisesti käsitellä järjen eikä edes tunteen tasolla. Aivan varmasti mayatkin ymmärsivät, että vihollinen on älykäs ja tunteva olento, ennen kuin sitoivat tämän pallon muotoiseksi ja sitten – yritetään vähän säännöstellä raakuutta näin joulun aikaan. Kaikki tautia aiheuttava paha, myös MRSA, tuhoutuu 75 asteessa.

Muoviin pakatut pikkukinkku, seitankinkku ja kinkkuviipaleet sekä pakkaamattomina luullinen kinkunpala ja kinkkuviipaleita.

Pikkukinkku oli ollut varmaan pakastimessa, ennen kuin löysin sen roskiksesta noin kuukausi sitten. Luullisen kinkkupalan säilöin pakastimeen vuoden alussa. Perinnejoulukinkun olin löytänyt jo ennen viime joulua, ja se oli ollut jääkaapissa siitä lähtien. Pakkaamattomat kinkkuviipaleet tongin päiväkodin biojäteastiasta vajaa viikko sitten. Määrä oli onneksi kohtuullisempi kuin vuosi sitten. Taustalla on ilman etikettiä joskus kesällä löytynyt seitankinkku, jota olen säilyttänyt siitä lähtien ikkunan välissä.

Sikojen onneksi kaksi kolmesta abrahamilaisesta kieltää kinkun. Toisaalta kautta historian retket pyhille maille ovat olleet verisiä.

Joskus vasta poikkeusolot saavat huomaamaan tavallisten olojen poikkeuksellisuuden. Tänä vuonna koronavirus koitui monille yksilöille siunaukseksi, kun somalialainen eläinteollisuus menetti satoja miljoonia euroja. Valtavat määrät vuohia, lampaita ja kameleita oli näet määrä kuljettaa Saudi-Arabiaan hadž-pyhiinvaellusta varten. Aiemmin koronavirus on säästänyt kameleita vuonna 2014, kun epidemia oli Mekassa varmaan ainakin kiihtymisvaiheessa. Siitä voi tietysti vähän zoonoottia tulla, kun teurastellaan 1,2 miljoonaa päätä menemään ulkoistettuna työntekijöille, joita ei kiinnosta pitää suojavarusteita.

Hävikki on valtava, kun jokaista kävijää varten pitää teurastaa vähintään yksi lammas eikä ihan kaikkea jaksa yksi ihminen syödä. Vielä ainakin 1980-luvulla lihaa poltettiin ja haudattiin, mutta nykyään aavikon keskelle luodaan pakkasasteita. Jäädytettyjä ruhoja laivataan sitten köyhille muslimeille ympäri maailmaa. Meillä Suomessahan elintarvikemyymälät ovat näyttäneet, miten ylenpalttinen tuhlailu voidaan oikeuttaa sillä, että hävikkiruokaa pyritään ohjaamaan vähävaraisille. Tosin Suomessa ruoka-avun ohittamisesta ei taida seurata sitä, että ruumiiksi (sinänsä oikein) epäiltyä haisevaa lihakasaa myydään alehintaan lähialueen ravintoloille.

Kuinka kestävää on suomalainen kesällä pakastettu liha? Pakaste säilyy tietysti parasta ennen -päivään ja sen ylikin, tuore kinkku viimeiseen käyttöpäivään asti. Pöydässä maltillinen, martallinen arvio on puolitoista tuntia, jääkaapissa viikon. Vanha kansa käyttää loppiaiseen saakka. Ylen otsikossa on kyseenalainen neuvo uuteenvuoteen ja oiva ohje uuteen vuoteen: ”Kinkun kaluaminen syytä lopetella”.

Aloitin löytämieni kinkkujen maistelun pikkukinkusta. Tämän kypsän kinkkurullan viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut vuosi ja kuukausi. Kinkun maku oli mahdollisesti vähän kärsinyt pinnalta, mutta ainakaan sisältä se ei jättänyt mitään toivomisen varaa.

Myös perinnejoulukinkun viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut vuosi ja kuukausi. Näissä ohuissa viipaleissa oli sellainen pieni pistävyys tai polttavuus, jota en oikein osaa kuvata kuin sanalla suolainen. Makuvirhe ei kuitenkaan ollut mitenkään häiritsevä, joten suojakaasuun pakattu kinkku oli säilynyt jääkaapissa huikeasti joulusta jouluun.

Sen sijaan pakastimessa vajaan vuoden verran säilyttämäni harmaasuolattu kinkku maistui kuvottavan eltaantuneelta, tosin vain pinnalta. Sisältä kinkku oli nielaisukelpoista, mutta ei sitä missään nimessä haluaisi pelkiltään syödä. Raadinkin mielestä kinkun pakastaminen seuraavaa joulua varten on mahdoton ajatus. Perinteisen hävikkikinkkukohteen hernekeiton seassa menee kuitenkin kai mikä tahansa.

Tunnuksettomalla kasviskinkulla oli ikää vähintään puoli vuotta, ja olin säilyttänyt sitä kaltoin. Siitä huolimatta se maistui vain vähän enemmän edellä kuvaamallani tavalla ”suolaiselta”. Tulos ei ole mitenkään kummallinen, sillä kasvisruoat säilyvät yleisesti liharuokia paremmin. Seitan on lisäksi hyvin tiivistä tavaraa.

Avattujen ja paistettujen kinkkujen säilyvyyttä jääkaappilämpötiloissa testasin vuoden alussa. Päiväkodin viipaloitu kinkku oli ihan syötävää vielä viikon päästä, minkä jälkeen siihen alkoi tulla epämiellyttävää hajua. Söin sitä kyllä ihan mielelläni vielä 16 päivänkin päästä. Löyhkää kinkkuun alkoi tulla muutama päivä sen jälkeen.

Paksusta joulukinkusta leikkasin syömäkelpoisen viipaleen 17. tammikuuta. Kun kinkusta 3. helmikuuta leikkasi mähjäisiä ja haisevia päätyjä pois, sisus oli ihan hyvänmakuista kuumennettuna. Viikon päästä maku oli ruokapäiväkirjani mukaan jo ”aika voimakas”. Siitä viikon päästä kinkku löyhkäsi, mutta kyllä sitä maisteli. Lopulta 3. maaliskuuta haju oli paha, mutta Onnenmyyrä oli innoissaan. Vielä söin kuitenkin sisältä kaivamani paksun, haiskahtavan viipaleen tulisen sinapin kera. Blogin eteen pitää nimittäin tehdä uhrauksia.

Heitä kommentti menemään

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s