Panttisalaisuudet, osa 3: Näin tölkistä, joka on ihmisen ja koneen hylkäämä, tulee ihmisen tai koneen hyväksymä

Pantillisista tölkeistä palautettiin Suomessa viime vuonna 94 prosenttia. Palautumatta jäi noin 80 miljoonaa tölkkiä, eli jokaista suomalaista kohti 14 tölkkiä joutui metallinkeräykseen, polttolaitokseen tai luontoon.

Kaupunkiluonnossa on yleensä kantokyvyn ylärajalla puurtavia tölkkien saalistajia, mutta paljon jää keräämättäkin, sillä ihmisluonto on melkoinen panttilanaamo. Joku mittelee voimiaan tölkkejä rusentamalla, ja toinen esittelee hevosvoimiaan tölkkejä jyräämällä.

Suojatiellä valkoisten raitojen välissä litistyneitä juomatölkkejä. Taustalla poliisin sulkunauhaa.

Suomen kadut ovat täynnä surullisia maantieraatoja.

Kadut kiiltelevät littanoista tölkeistä, mutta niistä ei saa panttia, koska Palpa sallii litistämisen vain harvoille, ei vallituille. Kun palautusautomaatille syöttää ehjän tölkin, se ryttää tämän, mutta jos yrittää auttaa automaattia ja lyttää tölkin valmiiksi, se syyttää huijariksi.

Mitään teknistä estettä tuskin on sille, että palautusautomaatti lukisi viivakoodin rypistyneestä tölkistä. Ilmeisesti on vain katsottu liian suureksi uhkaksi ja mahdollisuudeksi, että ihmiset alkaisivat tulostaa panttitölkkien viivakoodeja itse leikkaamiinsa alumiinilevyihin tai pahvinpalasiin.

Palautusautomaatti ei vaikuta erityisen tekoälykkäältä laitteelta, mutta ihmistä on vaikea huijata tekaistuilla pakkauksilla. Kaupat voivat kerätä pantteja manuaalipalautuksena esimerkiksi silloin, kun palautusautomaatti on rikki. Manuaalipalautussäkin sisältö tarkistetaan Palpan automaattisella laskentalinjalla. Rutistuneista tölkeistä voi siis periaatteessa saada pantin, ja on joku saanutkin. Lähdin kokeilemaan onneani.

Tutkimusaineisto käsitti 41 jätepuristimen murjomaa panttitölkkiä. Palautusautomaatti käsitti niistä pantillisiksi 32. Uudehko automaatti hyväksyi hyvinkin ruttuiset tölkit, kunhan viivakoodi oli koko pituudeltaan luettavissa eikä jäänyt metallin taakse katveeseen. Lisäksi tölkin poikkileikkauksen tuli muistuttaa edes etäisesti ympyrää

Jäljelle jääneille tölkeille haen hyvitystä Helsingin Sturenkadun myymälöistä. Alepan kassa antaa sympatiaa muttei teetä Palpalla lisätöitä likilaskuisten tölkkien muodossa. K‑marketissa automaatti alkaa valittaa kauneusihanteiden vastaisesta tölkistä ja kauppias sitä, että pantti menisi hänen omasta pussistaan. R-kioskin pitäjä ei hyväksy ruttupanttitölkkiä eikä sen puoleen ehjääkään, ellei sitä vaihda välirahalla uuteen. Kioskin vaihtokauppavaatimus on omavaltainen, mutta Helsingin kokoinen pitäjä tarjoaa onneksi riittämiin palautusautomaatteja. Lähikaupassa kuulemma kioskinkin kinkkinen panttien varastointiongelma ratkeaa.

Jatkan matkaani Sturenkatua eteenpäin, ja seuraavaksi vastaan tulee Viikin Prisma. Siellä näen lähikaupan panttiautomaatin tulevaisuuden. Laite katsoo yhtä aikaa kaikkiin ilman- ja väli-ilmansuuntiin, eikä kaksikaan rivakasti työskentelevää ihmistä saa sitä tukkeutumaan. Ei tulisi mieleenkään nauraa sille. Päinvastoin: viereisen automaatin käyttäjä ei koe olevansa sen arvoinen, että olisi ottanut automaatilta vastaan 6,90 euron kuitin.

Mutta ryttyisiä tölkkejä mokoma rakkine ei huoli, koska herra se on automaatillakin. Onneksi asiakaspalvelupisteestä voi pyytää paikalle herra koneenkäyttäjän. Hän vie enemmän ja vähemmän ja täysin pusertuneet tölkit takahuoneeseen, tuo mukanaan panttipulloja, syöttää ne automaattiin ja ojentaa tölkkien arvoa vastaavan panttikuitin. Kuitin voi kiikuttaa takaisin infoon, niin ei melkein tarvitse astua jalallaankaan Prismaan ja kokea maatilatorikammoa ynnä muita modernin elämän kauhuja.

Nyt on siis ainakin yksi paikka, josta saa aina pantin, jos tölkissä tai pullossa näkyy panttimerkki. Pakkauksen ei ole pakko olla ehjä, eikä viivakoodin tarvitse olla luettavissa. Sanotaanhan Palpan juomatölkkien palautusjärjestelmän säännöissäkin: ”Tunnistus tapahtuu Palautusautomaateissa viivakoodin ja pakkauksen muodon (tarkan tölkkiprofiilin) perusteella ja manuaalisessa vastaanotossa panttimerkinnän perusteella.”

Palautusten enimmäismäärä on Viikissä herraskoneenkäyttäjäsopimuksen mukaan 20, koska käsityö vie paljon aikaa. Tuskin kukaan suomalainen haluaisikaan ehdoin tahdoin palauttaa pantteja ihmiselle, jos kone suostuisi ottamaan ne vastaan. Ei vähiten siksi, että vuorovaikutus vie paljon aikaa ja ajan voisi käyttää puhdetyöhön, jolla pantista tulee koneen hyväksymä.

Näppylähansikkaat, kahvasta hajonneet sakset ja pitkä ristipäätaltta hopeanvärisen peitteen päällä.

Oikomishoitoon tarvitaan kädet, suojaa käsille, kättä pidempää ja kättä pidempää leikkaavampaa.

Rytistyneiden tölkkien oikominen palautuskelpoisiksi on palkitsevaa puuhaa. Tavoitteena on saada tölkki kutakuinkin lieriön muotoiseksi niin, että edes osa viivakoodista olisi näkyvissä koko pituudelta. 

Vähäiset lommot voi korjata käsillä puristelemalla. Jos tölkissä on tai siihen tulee pienikin reikä tai repeämä, siitä saa helposti haavan. Siksi oikomisessa kannattaa aina käyttää käsineitä. Itse olen selvinnyt näppylähansikkailla, jotka estävät viiltoja mutta eivät näppituntumaa. Paras vaihtoehto olisi ohut ihonmyötäinen mutta kestävä hanska.

Joskus ojasta löytyneen kolhiintuneen tölkin käsin puristeleminen vie allikkoon. Silloin tölkin suuhun pitää tunkea jotain sinne mahtuvaa ei-sormea. Paras ratkaisu on pitkä ja paksu ristikärkitaltta eli meisseli. Urakantainen tai kovin ohut taltta lävistää helposti alumiinin ja pahimmassa tapauksessa samalla rikkoo viivakoodin.

Hankalimmissa tapauksissa tölkin muoto pitää rakentaa kokonaan uudestaan. Tällöin tähystys suuaukon läpi ei riitä, vaan tölkin vatsa avataan metallin leikkaamiseen pyhitetyillä saksilla. Kun tölkkiin tekee aukon viivakoodia varjellen, tölkkiä pystyy painelemaan sisältä käsin. Lopputulos voi olla rujon näköinen, mutta automaatille riittää yleensä koskematon viivakoodi ja lieriön tapainen muoto. Koska tölkkiä ei ommella kiinni, palauttajankin on syytä varoa sormiaan.

Kukaan ei ole peltiseppä syntyessään, joten olen luokitellut eri tapaukset ja annan niihin toimintaohjeet. Kaikki tölkit ovat palautusautomaatin kerran hylkäämiä.

Kolme tölkkiä hopeanvärisen peitteen päällä: Tölkki, josta on leikattu viivakoodi pois. Tölkki, jonka revennyt viivakoodi on teipattu yhtenäiseksi. Tölkki, jossa viivakoodi on jäänyt rusentuneen metallin alle.

Oikomishoidon mielekkyyteen tarvitaan panttimerkki ja viivakoodi.

Ensin pitää löytää tölkistä panttimerkki eli lupaus 15 sentin vaivanpalkasta. Ennen vanhaan merkkiä ei tarvinnut erityisesti etsiä.

Seuraavaksi pitää tutkia viivakoodia. Ehjä, täysin näkyvissä oleva viivakoodi helpottaa työtä. Kuvassa vasemmanpuoleinen tölkki on aito löytö, jossa on ilmeisesti viimeisen päälle haluttu varmistua siitä, että pantti jää saamatta mestarilliseltakin tölkinoikojalta. Mutta ei viitseliäältä Prisman-kävijältä.

Keskimmäisessä tölkissä on erityisen hankala tilanne, poikki mennyt viivakoodi. Se on kuitenkin saatu kursittua ilmastointiteipillä palautuskelpoiseksi. Oikean laidan tölkissä ei näy panttimerkkiä eikä oikein viivakoodiakaan. Kyseessä on kuitenkin suomalaisille valmistettu Lidlin tuote, joten siinä on varmasti pantti. Tölkki pitää vain kitkutella kokoon hyvin varovasti, jotta viivakoodissa säilyy mahdollisimman leveä lukukelpoinen kaistale. Lukukelpoisuutta voi epävarmassa tilanteessa kokeilla puhelimen tai muun laitteen sovelluksella.

Palautuksessa viivakoodi menee muodon edelle. Uudet, joka suunnasta lukevat automaatit hyväksyvät lituskaisenkin tölkin, jos viivakoodi on täysin luettavissa ja pakkauksella on edes jonkinlaista tilavuutta. Vanhat, ylhäältä päin viivakoodia tihrustavat automaatit saattavat hyvittää littutölkin, mikäli koodi sattuu osumaan liukuhihnan keskiosaan. Jos koodi on reunalla, se jää usein huomaamatta, kun kone yrittää epätoivoisesti pyörittää kulmikasta tölkkiä.

Ampiainen on vyötäisiltään ohut tölkki, jonka ylä- ja alapäät ovat koskemattomat. Se on helppo tapaus, etenkin jos tölkki on kookas. Meisseli työnnetään sisään suuaukosta ja ujutetaan sisäpintojen väliin. Sitten tölkkiä muotoillaan niin, että meisseli pysyy sisällä. Jokaista lommoa ei tarvitse suoristaa, mutta viivakoodin olisi hyvä olla mahdollisimman sileä.

Pystypäätyisessä tölkissä pääty on säilynyt ehjänä, mutta se on kääntynyt pystyyn. Pääty on ensin väännettävä vaaka-asentoon. Jos kyseessä on yläpääty, sitä saattaa olla kätevintä kääntää meisselin avulla suuaukosta nostamalla. Alapääty pitää kääntää käsin, ja tiukoissa tilanteissa päätyä pitää kammeta irti meisselillä. Päädyn kääntämisen jälkeen pystypäätytölkki hoidetaan ampiaisen tavoin.

Usein tölkkiin jää kuitenkin niin terävä taitos, ettei sitä saa suoristettua meisselillä. Näin käy etenkin siinä tapauksessa, että kyseessä on suuaukosta kauempana oleva alapääty. Kun tölkkiin leikkaa neliskanttisen luukun, alapäätyä päätyy oikomaan tehokkaasti sormilla. Jos viivakoodi uhkaa mennä poikki leikkauksen tai muun repeämän vuoksi, repeämä pitää ohjata saksilla uusille urille niin, ettei se katkaise viivakoodia.

Kaksoispystypäätyisessä tölkissä kumpikin pääty on kääntynyt pystyasentoon. Kaksi päätyä hoituu samalla tavalla kuin yksikin. Tekemistä vain on kaksin verroin.

Kierteinen tölkki korjataan jäljittelemällä sen syntymekanismia vastakkaiseen suuntaan: ihmiskäsi ottaa kiinni alapäästä, toinen ihmiskäsi tarttuu yläpäähän, ja käsiä kierretään vastakkaisiin suuntiin. Kun kierre on avattu, tölkkiä suoristetaan varovasti.

Kuvan keskimmäinen tölkki jäi sen verran haulikolla ammutun näköiseksi, että automaatti imaisi ja hylkäsi sen. Muut 17 esimerkkitölkkiä tuottivat pantin.

Kiekko on korkeussuunnassa tiivistynyt tölkki. Jos se ei ole mahdottoman tiukalla, päätyjä pystyy meisseliä käyttäen varovasti hivuttamaan toisistaan irti. Tällaista tölkkiä pitää työstää ”leveysasteittain”: ensin suoristetaan läntinen pallonpuolisko, sitten itäinen, ja vasta sen jälkeen jatketaan napaa kohti.

Päädyttömässä tölkissä pääty on likistynyt vaakasuunnassa. Päätyrenkaan kehä on painunut yhteen samaan tapaan kuin ympyrän muotoinen kuminauha venytettäessä.

Jos rengas on mennyt kokoon alapäädystä, kehän vastakkaisia puolia voi yrittää kammeta meisselillä toisistaan eroon. Ainakin omilla voimillani päätyrenkaan palauttaminen jää puolitiehen, mistä ei aina heru ymmärrystä palautusautomaatilta.

Yläpäädyssä renkaan palauttaminen on helpompaa. Suuaukko on umpeutunut, mutta siihen voi ujuttaa meisselin. Kun meisselillä tekee tarpeeksi tilaa, päädyn pystyy usein ympäröimään kämmenellä ja ympyröimään puristamalla. Näin lopputulos on siedettävä, myös automaatin. Puristelu on vähän vaikeampaa, jos rengas on katkennut.

Vasemmassa kuvassa oikealla on yläpäädyn päädyttömyyden lisäksi haasteena alapäädyn pystypäätyisyys. Sitä ongelmallisempi ratkaistavissa oleva tapaus on enää päinvastainen tilanne eli päädytön alapääty ja pystypäätyinen yläpääty. Jos molemmat päädyt ovat päädyttömiä ja tölkki on kuhmuilla, se on tasomaismainen. Tässä vaiheessa osaamiseni, kärsivällisyyteni ja tölkkiselostukseni loppuu.

Iso ja pieni kokoon painunut väritön muovipullo sekä sininen täysin sykkyrällä oleva muovipullo hopeanvärisen peitteen päällä.

Automaatti hyväksyi soikeat pullot, mutta kerälle joutuneesta pullosta jäi haastetta pienelle puhallinorkesterille.

Tölkkien suoristaminen on muovipullojen oikomiseen verrattuna mahdollista. Pakkasen pahoinpitelemä pullo palautuu, kun sinne päästää lämmintä ilmaa, mutta itsestään hoikentuneet pullot säilyttävät muotonsa itsepintaisesti. Jos tällainen pullo ei ole automaatille riittävän pyöreä, pulloa pystyy yleensä taivuttelemaan ja siten myös automaattia. Sen sijaan auto voi murskata samalla kertaa sekä pullonpohjamuovit että toiveet taivuttelusta.

Opin yhden muovipulloniksin missäpä muuallakaan kuin panttikonttorin vieressä sijaitsevassa S-market Piritorissa. Olin syöttämässä dyykkaamaani kurtistunutta muovipulloa palautusautomaattiin, kun takanani ollut kurttuinen nainen suorastaan kauhistui, että lahjoitan pantin koneelle. Kun automaatti sylkäisi epämuotoisen pullon takaisin, nainen ei sylkenyt pulloon vaan puhalsi siihen hengen! Pullo palautui muotoonsa ja panttijärjestelmään, eikä Palpa saanut puhallettua panttia itselleen.

Palautumatta jääneistä 80 miljoonasta panttitölkistä jäi Palpalle viime vuonna noin 12 miljoonaa euroa. Rahalla on sinänsä jalosti väsätty panttiparkkeja Ouluun, mutta kun pienen peeärrän verottama potti lopulta jaetaan Palpan jäsenille, kyseessä on kuluttajiin kohdistuva panttiryöstö.

Palpan ohjeissa lukee: ”Kauppa ei ole velvollinen maksamaan pantteja likaisista ja rutatuista tölkeistä.” Palpa ei varmasti joutuisi uhraamaan isoa osaa ryöstösaaliistaan, jos se jatkaisi ohjetta: ”… mutta kauppa voi halutessaan ottaa niitä vastaan ja hakea niistä Palpalta hyvitystä.” 

Panttien kerääjät saisivat tuloja. Palvelualttiit kaupat saisivat asiakkaita. Kaupunkilaiset saisivat siistimmän katukuvan. Kaikki voittaisivat. Mutta Palpa onkin voittoa tavoittelematon yritys.

 

Ensi kerralla Panttisalaisuuksissa: miten tiristetään viimeisetkin pantit.

Päiväyksillä rohkaistaan kuluttajia luopumaan rahkoistaan

Asun harmikseni rahkarajan sisäpuolella. Kun Itä-Helsingissä kaupoista ostetaan kaikkea keholle vahingolliseksi luokiteltua, täällä kantakaupungissa halutaan elää terveellisesti. Täällä luotetaan rahkaan. Tai tarkemmin sanottuna uskotaan yli kaiken rahkan autuaaksi tekevään voimaan – tosin vain parasta ennen -tuomiopäivään asti.

Löydän roskiksista paljon avaamattomia rahkapurkkeja, jotka ovat ohittaneet päiväyksen parilla päivällä, viikolla tai kuukaudella. Rahkojen kasautuminen ei pahasti harmittaisi, ellei rahka olisi niin pahaa ja pahaksi. Tiedostan, että toisaalta ”ruoka olkoon lääkkeesi” ja toisaalta lääkkeen tulee maistua pahalta. Kovin tasapainoisena ravintona en kuitenkaan voi pitää välipalaa, jossa on rasvoja 1 % ja proteiineja 50 % päivän tarpeesta. Hiilihydraatteja tulee toki uusperinteisestä lisukkeesta eli tölkillisestä ananasmurskaa, mutta jos ruoasta puuttuvat rasvat, ajattelun voiteluaineet, edessä on noidankehä, rahkojen suursuosio.

Erilaisia rahkapakkauksia talvisen sammalen ympärillä.

Rahka! sammaltaa moni fitness-mistress treenin jälkeen viimeisillä voimillaan. Rahkat Taloyhtiön jätepisteestä, tausta Suomi-neitoa.

”Maitorahka on näet kokenut ikäänkuin uuden tulemisensa markkinoille”, kirjoittaa Helsingin Sanomat. ”Sitä on nykyään saatavana pienissä 2,5 dl muovitölkeissä 57 pennin hintaan ja kilottain halvemmalla ja se ei ole enää muruista, kuten ennen vaan tasaista tahnaa.” (HS 15.12.1964.)

Uusimman tulemisensa rahka on kokenut toivottavasti viimeisessä proteiinivillityksessä. Moni kehonsapalvoja haluaa jatkuvasti ”ylittää” itsensä, mutta niin äärirajoille ei kuitenkaan uskalleta mennä, että ylitettäisiin rahkan parasta ennen -päivä. Onko päiväys sitten ansainnut pelonsekaisen kunnioituksen?

Ei ole sattumaa, että rahkaa on perinteisesti syöty pääsiäisenä. Ennen vanhaan ei nimittäin pääsiäistä edeltävän paaston aikaan käytetty lihaa eikä maitoa. (Nykyäänhän meillä tunnetaan lähinnä pätkäpaasto, joka suorastaan usuttaa syömään broileria, maitotuotteita ja muita ”1 % rasvaa, 50 % proteiinia” -elintarvikkeita. Ennen taas ei Suomessa maitoa välttämättä talvella edes tullut, kun lehmät saivat lähinnä olkia.)

Paaston aikana lypsetty maito ei saanut mennä hukkaan eikä vasikkaan, joten se hapatettiin ja valmistettiin rahkaksi. Rahkan olisi siis pitänyt periaatteessa säilyä seitsemän viikkoa kehittymättömissä kylmäsäilytystiloissa. Nykyään Valio pakkaa rahkaa ilmatiiviisiin purkkeihin Seinäjoen ultramodernissa ja -hygieenisessä rahkatehtaassa. Yhtiö lupaa pehmeän rasvattoman maitorahkansa kestävän alle 8 asteessa 24 vuorokautta pakkaamisesta.

Joulukalenterillinen päiviä ei ole rahkalle vielä minkäänmoinen rajapyykki. Olen viimeisen vuoden aikana avannut 40 maustamatonta rasvatonta rahkaa, joiden parasta ennen -päivästä on ollut ainakin kaksi kuukautta. Niistä 28 on ollut syömäkelpoisia, ja loput ovat olleet pilalla.

Saksalaisia Ehrmannin, Milbonan ja Rainbow’n rasvattomia rahkoja olen syönyt 6–12 kuukaudenkin säilytyksen jälkeen. Sen sijaan Valion maustamaton pehmeä maitorahka on yleensä mennyt pahaksi viimeistään, kun päiväyksestä on kulunut 4–6 kuukautta. Valiota ei kuitenkaan voi oikein moittia, sillä senkin rahkat ovat kestäneet vähintään 2 kuukautta päiväyksestä.

Hygieenisesti pakattu rahka säilyy hyvin siksi, että se on hapanta ja siitä on valmistuksessa poistettu separaattorilla vettä. Tuloksena on tiivis möykky, joka kestää pieneliöitä melkein kuin kovat juustot. Lainsäädännössä rahka luokitellaankin juustoksi.

Rahkaa ja vihreää hometta pyöreässä purkissa.

Pareidolinen rahka näyttää hapanta naamaa, koska se on joutunut hengittämään puhtaan tehdasilman sijasta jääkaappi-ilmakehän itiöitä.

Rahka vaikuttaa menevän pilalle vain, jos purkkiin tulee reikä. Tällöin rahkaan voi kasvaa hometta ruskan kaikissa väreissä ja sen järkähtämätön rakenne alkaa horjua. Maku on tuoreen rahkan hapahkoa-pahahkoa makua niin paljon kamalampi, ettei rahkaa vahingossa nieluun joudu.

Havaitsemaani saksalaisten rahkojen hyvää säilyvyyttä eivät ilmeisesti selitä maidon antibiootit vaan se, että Valion pehmeissä rahkoissa on alumiinikansi. Siihen tulee helposti reikä kauppakassin, roskiksen tai dyykkarin jääkaapin sekamelskassa. Vaikka pakkauksen onnistuisi suojaamaan ulkoisilta uhkilta, hapan sisältö näyttäisi syövyttävän alumiiniin aukkoja muutamassa kuukaudessa.

Puhdas alumiinikansi sopii hyvin kierrätykseen, mutta säilyvyyden kannalta parempi vaihtoehto on muovin ja alumiinin yhteenliittymä. Sekoitekansi ei puhkea helposti, eikä muovia tunnetusti saa syöpymään nuotiota armollisemmissa olosuhteissa. Jos rahkaa ei kuitenkaan ole tarkoitus säilöä kuukausikaupalla, kannen materiaalilla ei ole merkitystä.

Kuinka kauan teollinen rahka voi enimmillään säilyä? Nettikeskusteluissa keskitytään yleensä parin päivän parasta ennen -ylityksiin, mutta vuoden vanhat rahkatkin saavat joitakin mainintoja. Olin jo maistellut yli vuoden ikäistä, ihan syötävää Milbonaa, kun löysin jääkaapista Rainbow’n rasvattoman rahkan, jonka parasta ennen -päiväksi oli merkitty 18.1. Koska säilyvyystutkimuslaboratorioni ei ole ISO 9001 -sertifioitu, en ollut tajunnut dokumentoida, mille vuodelle päiväys oli osoitettu.

Kuluvasta vuodesta ei ainakaan ollut kyse, sillä nykyään näihin purkkeihin painetaan – aiheellisesti – myös vuosiluvut. Etikettikin oli viime vuoden aikana hilliintynyt. Onneksi olin vuosi sitten tehnyt ekopaaston aikana jääkaapin inventaarion, ja kirjanpitoni mukaan rahka oli jo silloin ollut jääkaapin täytteenä. Koska Rainbow’n rasvattomien rahkojen leima-aika eli valmistuspäivän ja parasta ennen -päivän etäisyys on 33 vuorokautta, löytämäni rahka oli vuosikertaa 2013.

Testasin pääsiäisenä tämän 18.1.14-rahkan ohella päiväkerrat 13.9.14 ja 19.1.15. Sokkomaistelussa raikkain oli mielestäni 19.1.15. Sitä vähän happamampi oli 13.9.14, ja kaikista tunkkaisin, joskaan ei kuitenkaan pahanmakuinen, oli 18.1.14. Toinen testaaja päätyi samaan paremmuusjärjestykseen ja kolmaskin yhden harjoittelukierroksen jälkeen. Myös neljäs testaaja piti tuoreinta rahkaa parhaana, mutta hänelle vanhin rahka maistui hieman toiseksi vanhinta paremmin.

Rahkojen parasta ennen -päiväykset eivät siis ole täysin tyhjänpäiväisiä. Koska rahkan maku tuntuu huononevan ajan myötä, parasta ennen -merkintä todella kertoo tuotteen laadusta. Laatu ei kuitenkaan heikkene mitenkään radikaalisti, sillä 2 ja 6 kuukautta päiväyksen ylittäneet rahkat erosivat toisistaan vain vähän eikä 14 kuukautta ylittäneenkään happamuus ananasmurskan seasta maistuisi. Hävikin vähentämiseksi päiväyksenä voisikin olla täsmälliseltä vaikuttavan parasta ennen -päivän asemesta maistamiseen ohjaava valmistuspäivä

Parasta ennen -päiväyksen umpeutuminen ei takaa tuotteen turvattomuutta: en ole saanut vanhoista rahkoista ikinä mitään oireita enkä aio koputtaa puuta päätä pahkaa. Kyse on kuitenkin hapanmaitotuotteesta, jonka laktoosistakin osa on muuttunut maitohapoksi.

Rahka on suuren kuiva-ainepitoisuutensa ja hienojaottoman olemuksensa vuoksi varmaan parhaiten säilyvä hapanmaitovalmiste. Sitä voi syödä hyvillä mielin kuukauden tai parin päästä parasta ennen -päivästä – niin hyvillä kuin rahkaa ylipäätään voi syödä. Paljon pidemmätkin säilytysajat ovat mahdollisia, koska rahka kyllä ilmaisee selkeästi, milloin hän on syömäkelvoton. Päiväys rahkapurkissa onkin ympäristön näkökulmasta musteen haaskausta. Sillä valmistajat saavat ihmiset lyömään rahkat roskiin ja rahat tiskiin.