Avainsana-arkisto: ruokajonot

Ruoka-apu paras apu?

Posted on by Onni Tonkija

Kilpailu- ja kuluttajayhteiskunta on rakastunut hyväntekeväisyyden ja ylijäämäruoan järjestettyyn avioliittoon. Ruoka-apu on täydellinen helppo ratkaisu niin köyhyys- kuin hävikkiongelmaankin. Ratkaisu tarkoittaa tässä tapauksessa taitoa tehdä sen verran, että kuluttajat ja kilpailijat eivät havahdu siihen, että hävikki ja häviäjät eivät ole häviämässä mihinkään.

Elintarviketeollisuus ja tukkuliikkeet kiinnostuivat ruoka-avusta vasta sitten, kun se alkoi noudattaa teollista logiikkaa. Muunlaista logiikkaa ne eivät ymmärrä. Ylen tuore MOT-dokumentti näyttää, millaisia lieveilmiöitä tuottaa hävikin teollinen logistiikka.

Ruoka-apujärjestöjen välillä on hävikistä kova kisa, jonka häviäjä voi järjestää leipäjonoja lähinnä kirjaimellisesti. Kilpailun hohdokkaista elintarvikkeista on tällä erää voittanut Mäntsälän helluntaiseurakunnan liepeille noussut tukkuvarasto. Se kierrättää MOTin artikkelin mukaan kymmenen miljoonaa kiloa ruokaa vuodessa – yli kymmenen kertaa enemmän kuin Vantaan kaupungin hävikkiterminaali.

Mäntsäläläisen yhdistyksen tuloista arviolta neljännes tai kolmannes on valtionapua. Apua riittää myös muille valtioille, sillä Mäntsälästä haetaan ruokaa muun muassa Viroon. Virolaiselle lapsiperheelle lahjoitusruokakassi maksaa jäsenmaksuina 5–7 euroa.

Tällaista on teollinen logiikka. Suomessa valmistettua olutta viedään suomalaisten ostettavaksi Viroon, ja nyt varmaankin Virossa tuotettuja elintarvikkeita palaa Suomessa tehdyn mutkan jälkeen virolaisille. Voisi kysyä, miksi suomalaiset veronmaksajat tukevat teollisuuden hävikinhallintaa, jotta virolaiset voisivat ostaa ruokaa vähän tavallista halvemmalla.

Meille on opetettu, että ei pidä miettiä sitä, miten kuljetukset jättävät ruoan hiilijalanjälkeen jäämiä. Jätetään siis kysymättä kysymys hävikkiruoan aiheuttaman rekkarallin ympäristövaikutuksista.

Toistakymmentä pussia leipää, tölkki kaurajuomaa, paketti broilerin fileepihvejä, rasia kananmunia, kaksi banaania, appelsiini ja pätkä kurkkua.

Nämä elintarvikkeet oli päiväysten ja löytöympäristön perusteella kaikki saatu ruoka-avusta. Ne löytyivät kahtena päivänä kotimatkani varrella yhdestä yleisestä roskakorista, yhdestä sekajäteastiasta sekä kadulta.

Miljoonia kiloja ei pysty käsittämään, joten mietitään ruoka-apua ihmisen tasolla: miltä tuntuu heittää pussikaupalla leipää roskiin? Kerään nykyään viikoittain kassillisen lahjoitettua leipää julkisista tai puolijulkisista roskiksista. Mitä tekee köyhän, säästäväisyyteen tottuneen ihmisen mielenterveydelle se, että lahjoittajat tuputtavat loputtomasti leipää, josta on mahdotonta päästä kunniallisesti eroon? Mitä tekee ihmisen ruumiinterveydelle se, jos kaikesta leivästä yrittää päästä eroon syömällä?

Näyttääkin siltä, että ruoka-apu on olemassa kaikkea muuta kuin avunsaajia varten. Teollisuudelle ja kaupalle ruoka-apu on halpaa jätehuoltoa, oman yhteiskuntavastuullisuuden esittelemistä sekä velvoittavien hävikkitavoitteiden loitolla pitämistä. Keskiluokkaisen kansanosan omaatuntoa lääkitsee ”köyhien auttaminen”, joka on Anna Kontulan sanoin ”1800-lukulaisen porvarisväen projekti”. Köyhäinavun toimijat taas ovat ruoka-avusta riippuvaisempia kuin avustettavat itse: he ovat ruokapankkiireja, jotka ovat hyödykkeistäneet nälän.

Helsingin Myllypuron kuuluisa ruokajakelu sai alkunsa, kun seurakunnassa huomattiin 1990-luvun laman aikaan ihmisten tonkivan kaupan roskiksia. Näin tehtiin aktiivisista keräilijöistä passiivisia jonottajia. Väliaikainen apu muuttui pysyväksi, ja nyt meillä on jo toisen, ellei kolmannenkin polven leipäjonolaisia.

Kun kaupat ovat alkaneet yhä tarkemmin myydä potentiaalista hävikkiä alennuksella, ruoka-apuun toimitettavat määrät ovat kutistuneet. ”Yhtälö on mahdoton, kun ruoka vähenee ja tarvitsijoiden määrä lisääntyy”, sanoo turkulaisen Operaatio Ruokakassin toiminnanjohtaja Jari Niemelä Helsingin Sanomissa.

Pieniä hävikkieriä, joista suurin osa on leipää, on turha kuljetella ympäriinsä, jos kaiken lisäksi ruoan lopullinen päätepiste on usein jätevoimala. Hävikki pitäisi hoitaa paikallisesti niin, että kaupat velvoitettaisiin avaamaan roskiksensa dyykkareille.

Teollisuuden ja tukkujen suuret hävikkierät pitäisi ensisijaisesti myydä veroporkkanoiden tai ‑keppien ohjaamana. Jos tämän hävikkiruoan myyminen onnistuu Virossa, miksei täälläkin?

Valkoisessa muovikassissa leipää, mämmiä, jukurttia ja banaaneja.

Olen itsekin päässyt kokeilemaan valkoisten kassien avaamiseen liittyvää jännitystä, kun naapuri alkoi koronakeväänä tuoda pyytämättä ovelleni ruokakasseja läheisestä ruokajaosta.

Jäljelle jää hankala kysymys: mitä köyhät söisivät, jos ruoka-apu lopetettaisiin? Vastaus on tietysti: itse hankkimaansa ruokaa. Helsingin kaupungin ruoka-aputyöryhmän selvityksen mukaan ilmainen ruoka todennäköisesti kelpaisi, vaikka sosiaaliturvaa parannettaisiin. Ruoan hakeminen liittyy nimittäin ennemminkin ”hakijan subjektiiviseen kokemukseen tarpeesta kuin teoreettisesti määriteltyyn köyhyysrajaan”. ”Kulutustottumukset ja lisääntyvä velkaantuminen aiheuttavat taloudellisia vaikeuksia useille talouksille”, selvitys muotoilee.

Alussa mainittuja helppoja ratkaisuja ei siis todellisuudessa ole tarjolla. Itse lähtisin yleisen kilpailu- ja kulutuskritiikin lisäksi purkamaan palkkatyön arvon korostamista. Pelkkä perustulo ei riitä, vaan siihen pitäisi yhdistää jokaiselle mielekästä tekemistä, jota yhteiskunnan tulisi arvostaa. Johonkin vähemmän surulliseen on pakko pyrkiä kuin tähän hävikkiselvityksen kuvaamaan nykytilaan, jossa ”ilmaista ruokaa hakevat ihmiset ovat omassa elämässään aktiivisia toimijoita” ja ilmainen ruoanjakelu on ”monelle hakijalle tärkeä tapahtuma viikossa”.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Posted on by Onni Tonkija

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.

Ruokakauppojen hävikkiongelma ei ratkea rahan voimalla vaan haravoimalla

Posted on by Onni Tonkija

Kuluneen hävikkiviikon ajan kansalaisia on syyllistetty ruoan haaskaamisesta, joten siirretään katse lopuksi kauppoihin. Kaupat tosin pyrkivät usein kääntämään katseen heti takaisin sanomalla, että hävikkiä syntyy eniten kotitalouksissa. Se on ihan totta, sillä suomalaisissa kotitalouksissa kertyy ruokahävikkiä[†] 120–160 miljoonaa kiloa ja kaupoissa vain pikkuruiset 65–75 miljoonaa kiloa.

Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua. Kotitalouksissa heitetään menemään paljon sellaista, mitä vain harva suostuisi syömään. Kaupoissa sen sijaan suurin osa hävikistä on täysin käyttökelpoista: tuotteesta on ylittynyt päiväys, tai siinä on pieni virhe, jonka takia kukaan ei osta sitä täydellä hinnalla (mutta alennustakaan ei anneta).

Osa kauppojen hävikistä ohjataan ruoka-apuun, ja se on hienoa. Kaikki kauppiaat eivät kuitenkaan halua hyväntekeväisyyteen osallistua, eikä avustusjärjestöjä riitä joka paikkaan. Osa ruoasta jää jakamatta siksikin, että Evira suhtautuu viimeisen käyttöpäivän ylittämiseen yhtä järjellisesti kuin paavi ehkäisyyn.

Elintarvikkeiden lahjoittamisen lisäksi kauppojen vastuullisuusohjelmiin kuuluu leivän paistaminen biopolttoaineen tuotantoa varten. Suomessa ruoan polttamisella ylpeillään; Venäjällä siitä sentään nousi kohu. Miten kauppojen ruokaa saataisiin loppusijoitettua enemmän ihmisten mahoihin?

Iso kasa elintarvikkeita keittiössä lieden ja tiskipöydän päällä.

S-ryhmä väittää, että heiltä ruokaa ei mene koskaan kaatopaikalle. Tein kesällä inventaarion S-lähikaupan parin päivän roskista. Ilman interventiotani olisi ihan vanhalle kunnon kaatopaikalle lähtenyt 2 litraa kevytmaitoa, 1 purkki mansikkajukurttia, 1 rikkinäinen purkki suklaavanukasta, 1 pussi murennettua sinihomejuustoa, 9 purkkia raejuustoa, 730 grammaa keittolihaa makuluulla, 240 grammaa naudan ulkofileepihvejä, 7 pakettia hunajabroilerileikkeleitä, 1 pussi kinkkusuikaleita, 4 pakettia tofua, 1 pakkaus tuorepastaa, 1 rasia pastasalaattia, 6 luomukananmunaa (osa rikki), 5 pakettia suomalaisia ja 3 pakettia liettualaisia herkkusieniä, 2 rasiaa pikkutomaatteja (toisessa yksi homeinen, toiset hieman ryppyisiä), 1 ruukku nuhjuista basilikaa, 3 ruukkua osittain kellastunutta persiljaa, 4 ruukkua salaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 4 pussia jääsalaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 7 maltillisesti pahentumaan lähtenyttä purjoa, 2 pinnasta viallista tomaattia, 2 paprikaa kolmen pussista, 200 syömäkelpoista varhaisperunaa (ja 44 viallista), 1 koloutunut päärynä, 1 läikällinen mandariini, 2 iskemällistä omenaa, 6 rasiaa osittain homeisia viinirypäleitä, ½:ksi syöty rievä, 5 pikkupussia manteleita, 2 pussia kuivahedelmiä, 5 pussia hyytelöimisainetta, 23 pussia hilloamisainetta, 2 sulanutta jäätelötuuttia ja 1 paketti pikkumustikkapiirakoita. Ainoastaan rypäleet olivat niin pilaantuneita, että niistä piti osa heittää uudelleen roskikseen. Muuten kaikki oli syömäkelpoista.

Yksittäistä kauppaa ei voi suuresti syyttää ruokahävikistä. Kuluttajat on nimittäin totutettu valtaisaan valikoimaan, jota pitää olla tarjolla aamusta iltaan. Jos jokin hylly kerran sattuu olemaan viilipytytön, silmään paistavassa kolossa on syytä olla myymälän anteeksipyyntö ja sen on parasta olla vilpitön. Kauppa voikin lähinnä yrittää hioa tilausjärjestelmäänsä ja liimailla alennustarroja vanheneviin tuotteisiin. Kaupan vastuulla on kuitenkin täysin se, mitä myymättä jääneelle ruoalle tapahtuu.

Ruoan haaskaus puistattaa useimpia meistä ihan luontaisesti. Kauppojen jätehuoneisiin lieneekin vaikeampi saada kuvauslupaa kuin broileritehtaaseen tai teurastamoon. S-ryhmän omalla hävikkivideolla poistokärryyn päätyy pari hassua päärynää.

Ranskassa ihmisten närkästys on vaikuttanut lainsäädäntöön. Maan parlamentti päätti toukokuussa yksimielisesti, että suuret ruokakaupat eivät saa heittää myymättä jäänyttä ruokaa hukkaan vaan se pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jos ruoka ei sovellu ihmisten ravinnoksi, se tulee ohjata maatiloille syötettäväksi eläimille tai kompostoitavaksi. Erikseen kiellettiin ruoan pilaaminen. Jätetettyjen elintarvikkeiden päälle on näet saatettu kaataa valkaisuainetta, koska kauppiaat eivät halua vastuuseen siitä, että joku mahdollisesti saisi ruokamyrkytyksen roskisruoasta (vaikka voisi luulla kemikaalien lisäävän sairastumisriskiä…).

Suomessa STT uutisoi, että Evira ja vähittäiskaupat eivät näe tarvetta Ranskan käyttöön ottamalle lainsäädännölle, mitä lukiessa kaikkien aamukahvit menivät oikeaan kurkkuun. Päivittäistavarakauppakaan ei kannata sääntelyn lisäämistä, mutta vastuuntuntoisena ja innovatiivisena järjestönä se oli sentään valmis siihen, että hallitusohjelmaan olisi lisätty ”elintarviketalouden arvoketjun materiaalitehokkuuden tehostaminen vapaaehtoisin toimin valtionhallinnon ja elintarvikeketjun toimijoiden yhteistyönä”.

Ei kuitenkaan tarvitse olla kaunopuheinen kauppias vastustaakseen Ranskan hävikkilakia. Ruoan tuhlausta vastaan taistelevan Les Gars’pilleurs -liikkeen mielestä laki luo illuusion siitä, että hävikkiongelma on ratkaistu ja kaupat tekevät voitavansa, vaikka tärkeämpää olisi tarkastella ruoan ylituotantoa ja hygieniasäännöksiä. Lisäksi ruoka-avun jakelu tuottaa huomattavia kustannuksia.

Vaikka ruokahävikki onkin tuhlausta, ei sen hyödyntämiseen tarvitsisi syytää suuria summia. Italialainen Ugo Bardi kuvaa upeassa kirjoituksessaan, kuinka ennen vanhaan sadonkorjuun päätyttyä köyhät päästettiin keräämään pellolle jäänyttä viljaa tai hedelmiä. Englanniksi tästä keräilystä käytetään sanaa gleaning. Olkoon se suomeksi haravointi, sillä Suomessakin on ennen käyty haravoimassa pellolle ensikorjuusta jääneitä heiniä tai tähkiä. Asialla tosin olivat tietääkseni yleensä talon naiset ja lapset, ja köyhäinapu oli järjestetty erikseen.

Tyttö olallaan harava.

Albert Edelfelt: Haravatyttö (1886, osa teoksesta).

Haravointi on halpaa, koska se ei vaadi koulutusta, suurta taitoa tai hierarkiaa työn organisoimiseksi. Modernia haravointia on tietysti roskisdyykkaus. Fossiilisiin polttoaineisiin tukeutuva yhteiskuntamme luulee olevansa niin rikas, ettei sen tarvitse turvautua köyhien suorittamaan haravointiin vaan se voi hoitaa asiat kuntoon isolla rahalla. Siksi ruokahävikin käsittelemiseksi rakennellaan isoja kylmävarastoja ja kalliita biopolttoainetehtaita.

Haravointi ei ole ainoastaan taloudellinen tapa järjestää hävikin hyötykäyttö, vaan se myös ylläpitää yhteiskunnallista solidaarisuutta ja myötätuntoa. Suomessa me olemme tottuneet jokaihmisenoikeuksiin, jotka sallivat vapaan marjastamisen ja sienestämisen. Kaupan ala näyttäisi kuitenkin jätehuoneiden salpuuttamisessaan seuraavan mieluummin Neuvostoliittoa, jossa ruoan haravointi kiellettiin 1930-luvulla kuolemantuomion uhalla. Toimet pahensivat nälänhätää Ukrainassa. Nälkämaan jäteyhtiöllä Ekokympilläkin on otsaa ja aikaa soittaa dyykkarin perään, ettei ukkivainaan takki vain aiheuta pahaa mieltä elävän ihmisen päällä.

Massiivinen ruokahävikki edellyttää muutoksia lainsäädäntöömme, joskaan ei Ranskan malliin. Hävikkiongelma alkaisi ratketa, kun ruoan dyykkaus yksiselitteisesti sallittaisiin ja dyykkauksen estäminen kiellettäisiin. Kaupan ala tietysti haraa vastaan, mutta ainakaan puolivillaisten argumenttien ei pitäisi johtaa siihen, että dyykkarin täytyy päästää irti haravastaan.

Armoitettu Leo Stranius on jo ottanut ensiaskeleen lakien uudistamiseksi: Hän on kerännyt 31 allekirjoitusta ruokahävikin vähentämistä koskevalle valtuustoaloitteelleen. Aloitteen mukaan Helsingin kaupungin tulisi ohjeistaa kauppoja pitämään roskikset lukitsemattomina ja suhtautumaan dyykkaukseen jätehierarkiaa noudattavana toimintana.

Valtuustoaloitetta voisi seurata kansalaisaloite. Tällä hetkellä kerätään jo kannattajia aloitteelle, jossa halutaan kieltää kauppojen hävikkiruoan pois heittäminen. Vaikka aloite on epämääräinen ja sivuuttaa perusteluissaan ekologiset näkökohdat, se on saanut viidessä kuukaudessa viisituhatta kannatusilmoitusta.

Ruokahävikistä huolta kantavien tulisi puhua paitsi dyykkauksen puolesta myös vallitsevaa menoa vastaan: Leipä on ihmisten polttoainetta, ei autojen. Viimeisten käyttöpäivien pitää perustua tutkimukseen eikä markkinointiin. Emme tarvitse enemmän ja laadukkaampaa vaan vähemmän ja kestävämmin.

 

† linkki kuollut, samat luvut esimerkiksi Tilastokeskuksen blogissa

Pitäisikö kauppojen sallia dyykkaus?

Posted on by Onni Tonkija

Kaupat heittävät roskiin jatkuvasti tolkuttomia määriä syömäkelpoista ruokaa. Se on väärin ja sairasta. Vaikka diagnoosi on selvä, epäselvää on, miten tilanteen voisi parantaa niin, että oikeus toteutuisi.

Dyykkarit ovat syöneet kaupan jätekuormasta niin kauan kuin ruokaa on ollut varaa heittää hukkaan. Viime vuosina kauppojen linja on kuitenkin tiukentunut, jos nyt ei hävikin tuotannossa niin ainakin valvonnassa. Päivittäistavarakauppa-yhdistys suosittaa nykyään, että kauppojen tulisi estää ruoan hakeminen jäteastioista. (Yhdistys käyttää tässä yhteydessä sanaa myymälä, eikä varmaan täysin tahattomasti.)

Hävikin vartiointi on kiristänyt dyykkarien ja kauppiaiden välejä. Kuopiossa Lidl teki viime kesäkuussa dyykkarista tutkintapyynnön poliisille. Eikä tätä taattua laatua saa enää vain Lidlistä. Sauvossa S-market otti joulun kunniaksi käyttöön Halpamaista-konseptin eli salpuutti jätetilan oven ja nälkyytti dyykkarin syömälakkoon asti.

Turun Sanomien uutissivu, jolla otsikko: ”Dyykkari protestoi markettia vastaan syömälakolla”.

Roskisdyykkarin syömälakon nosti julkisuuteen Turun Sanomat (21.1.2015) sivun levyisellä jutulla heti pääuutisen alapuolella.

Sauvossa asialla ei ollut mikä tahansa dyykkari N.N. vaan rohkeasti omalla nimellään esiintyvä Niilo Nurmi. Työttömäksi jäänyt Nurmi kertoo lehdessä dyykkauksen nostaneen hänen perheensä elintasoa huomattavasti. Hän toivoo Suomeen dyykkauskulttuurin lisääntymistä.

Keskustelupalstoilla Nurmelle vastataan niin kuin nykyään vastataan kenelle tahansa mitä tahansa epäkohtaa vastustavalle. Nurmen syömälakkoa pidetään kiukutteluna, joka onkin kätevä yleisnimitys kaikelle vahvemman oikeutta vastustavalle toiminnalle. Keskusteluun ujutetaan tietenkin myös vanha kunnon Neuvostoliitto. Ääripäiden välillähän ei ole vaihtoehtoja: meillä voi olla vain joko tyhjät hyllyt ja jonot kaupan edessä tai pursuavat hyllyt, joista ei jokaista tuotetta myydä välttämättä edes yhtä ainutta kertaa, sekä jonot ruoka-avun edessä.

Kovin tärkeää on monelle keskustelijalle muistuttaa, että Nurmi ei voi saada yhteyttä kauppiaaseen, koska S-marketilla ei sellaista ole. Periaatteessa termien täsmällisyyteen olisi syytä kiinnittää huomiota, eli pitäisi puhua keskustelijoiden sijasta huutelijoista. En kuitenkaan näe merkittävää eroa siinä, onko kaupan johdossa keskusliikkeen orja palkattuna vai keskusliikkeen orja omalla taloudellisella vastuulla. (Se ero tietysti on, että Turun Kupittaan Citymarketin kauppias tienasi 2,8 miljoonaa euroa vuonna 2013, kun suurituloisin Prisma-pomo pääsi Lappeenrannassa 0,1 miljoonaan euroon. Jos orja tuntuu tylyltä ilmaukselta, kannattaa miettiä sitä, että 1300-luvun Firenzessä palkkatyöstä riippuvaiset perheenpäät rinnastettiin orpoihin ja leskiin.)

Nettikeskustelussa on ollut kovassa käytössä myös joka tilanteeseen sopiva suomalainen ajattelun ohituskaista: menisit töihin. Oikeastaan Nurmi oli kyllä työllistänyt itsensä asiallisesti dyykkarina, kunnes kilpaileva yritysmammutti päätti rajoittaa hänen elinkeinovapauttansa.

Hienostuneempi ohituskaista on väittää Turun Osuuskaupan toimialajohtajan Mikko Rauhasen tavoin, että jätehuoneet lukitaan, koska kaupat eivät halua dyykkarien sairastuvan. Perusterveen ja perushygieenisen ihmisen on kuitenkin omien kokemuksieni perusteella melkeinpä toivotonta saada ruokamyrkytystä kaupan elintarvikkeista, vaikka kuinka olisi käyttöpäivä mennyt ja kylmätavara lämmennyt.

Lisäksi jokainen dyykkari sisäistää, että jätteitä tongitaan täysin omalla vastuulla. Palataan sairastumisargumenttiin sitten, kun Yhdysvalloissa joku dyykkari on saanut jättimäiset vahingonkorvaukset vatsakivusta ja -särystä. Jos kauppa olisi aidosti kiinnostunut edes asiakkaidensa terveydestä, se ei myisi tupakkaa eikä halventaisi lenkkimakkaraa.

Suunnilleen kaikki kannattavat kauppojen ylijäämäruoan hyötykäyttöä, mutta monet haluavat varmistaa, että ruoka menee ”vähäosaisille” eikä esimerkiksi asuntolainaa lyhentävälle Niilo Nurmelle. Ilmeisesti dyykkaamisessa ei ole riittävästi samaa nöyryytyksen elementtiä kuin leipäjonoissa, jotta siihen turvautuisivat vain oikeasti tukalassa tilanteessa olevat. Passivoiva jonossa seisoskelu on kaiketi arvokkaampaa kuin ruoan omaehtoinen hankkiminen dyykkaamalla.

Ruoka-avulla on ikävä kyllä paikkansa yhteiskunnassa, mutta se ei ole ratkaisu kaikkeen kauppojen hävikkiin. Ensinnäkään kaupat eivät uskalla luovuttaa kaikkea syömäkelpoista ruokaa. S-ryhmän Rauhanen mainitsee tällaisiksi tuotteiksi kalan, äyriäiset, tuoresalaatit ja tuorejuustot. Viimeinen käyttöpäivä on Eviralle edelleen tabu, jonka ruoka-avustajat saavat ylittää vain jäädytyksen tai ruoanlaiton sakramenteilla, vaikka yksikään elintarvike ei tiettävästi osaa vuorokauden vaihtuessa muuttua kelvottomaksi.

Sen lisäksi, että ruoka-apu ei edes teoriassa voi kattaa kaikkea hävikkiä, se on laajamittaiseen dyykkaukseen verrattuna tehotonta: Avunsaajien pitää matkustaa tietylle paikalle tiettynä kellonlyömänä, kun dyykkareina he voisivat käydä lähikaupan takana omien aikataulujensa mukaisesti. Järjestöillä taas pitää olla autot, tekijät, tilat ja elintarvikehuoneistojen omavalvontasuunnitelmat. Käytännössä siis vapaaehtoiset toteuttavat ja veronmaksajat (ja peliriippuvaiset) kustantavat toiminnan, jolla K-kauppiaat ja S-myymäläpäälliköt oikeuttavat ääretöntä valikoimaansa ja saavat vielä kaupan päälle hyväntekijän sädekehää. (Kupittaan Citymarketin kauppias ei tosin Päivi Ulriksdottirin todistuksen mukaan perusta tällaisista sädekehistä.)

Ruoka-apu ainoana ratkaisuna tyssää viimeistään resurssipulaan. Jaettavaa riittäisi, mutta jakajia ei löydy. Sauvonkin S-market vasta ”käy keskustelua” seurakunnan kanssa. Samaan aikaan mieluummin jätetään ruoka jätehuollon armoille kuin annetaan dyykkarille armoa. Kauppias-myymälänhoitaja on selvästi Kurjansa lukenut – käsikirjana.

Mikään tarkastelua kestävä perustelu ei nähdäkseni estä kauppaa jättämästä jätehuoneen ovea raolleen. Jos tiloja sotketaan, siihen olisi varmasti löydettävissä ratkaisuja (valvontakamerat, aikalukot, dyykkarien siivouspartiot…). Henkilökunnalle taas voisi ihan johtoporrasta myöten järjestää koulutustilaisuuden, jossa kerrotaan, ettei dyykkareita ole syytä pelätä tai vihata.

Nykyisen salpuuttamiskehityksen pysäyttämiseksi eduskunnan tulisi säätää laki, jonka mukaan kauppojen pitää sallia ja mahdollistaa hävikkiruoan dyykkaus. Kauppiaiden maalaamissa kauhukuvissa tällöin kaikki alkaisivat dyykata eikä kukaan enää haluaisi ostaa mitään. Todellisuudessa kaupan kannattaa ennemmin pudottaa roimasti hintaa kuin heittää roskiin. Jos vaihtoehtona vielä olisi, että asiakas saattaisi hankkia ruokansa sadan prosentin alennuksella, kauppa oppisi äkkiä minimoimaan hävikkinsä. Tällaisessa ihannetilanteessa dyykkarit jäisivät nuolemaan näppejään – avonaisten jäteastioiden äärellä.