Oikeutta elämille 1: Oikeutta eläimille

”Tämä on alue, jolla käytöksemme on kaikkein irrationaalisinta tällä hetkellä”, sanoo kirjailija Risto Isomäki lihansyönnistä. Rationaaliseksi ja hyväksi käytöstä voi lihansyöjä yrittää korjata esimerkiksi lukemalla kirjan eläinten hyväksikäytöstä. Arvioin lihattoman lokakuun kunniaksi viisi eläinten näkökulmaa painottavaa teosta viiden päivän välein.

Viisi eläimistä kertovaa kirjaa eläimellisessä muodostelmassa.

Moni näkee kuvassa ehkä vain joukon kirjoja, mutta eläinten ystävä hahmottaa siinä joukon kiinnostavia kirjoja.

Peter Singerin Oikeutta eläimille – Eläinten vapautuksen filosofiaa[†] (Animalia, 2007) on varmasti tärkein eläinten asemasta tehty kirja. Se julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1975, mutta edelleen yli 99 prosenttia kaikesta politiikasta keskittyy ihmisiin eläinten asemesta.

Singer pahoittelee heti kirjansa alkuun, että joutuu mukavuussyistä käyttämään nimitystä eläimet joukosta ”muut eläimet kuin ihmiset”, vaikka ihminenkin on eläin. Vähän epäilen tämän ongelman polttavuutta, mutta kokeillaan saman tien ratkaisua. Kun sanasta eläin poistetaan i niin kuin ihminen, jäljelle jää elän. Ihminen ja simpanssi ovat siis eläimiä, mutta näistä kahdesta serkuksesta vain simpanssi on elän.

Tuntuu paradoksaaliselta, että jouduin keksimään uuden sanan tehdäkseni kielellisen eron ihmisten ja muiden eläinten välille, vaikka suurin osa ihmisistä elää kuin tämä raja-alue olisi pelkkää espanjalaista piikkilankaa. Moraalisesti erottelu on kuitenkin hataralla pohjalla.

Johtavat moraalifilosofit ovat Singerin mukaan varsin yksimielisiä siitä, että jokaisen intressit on otettava huomioon. Jokaiseksi kelpuutetaan jokainen, jolla on kyky kärsiä tai nauttia. Jos nimittäin yrittäisimme vetää rajaa esimerkiksi älykkyyden perusteella, monet lapset ja kehitysvammaiset voisivat jäädä mielestämme väärälle puolelle. Vaikka käytännössä joidenkin ihmisten vähäpätöisetkin intressit voivat ohittaa elänten tärkeimmät intressit, moraalisesti tällainen lajisorto eli spesismi on yhtä hyvin perusteltavissa kuin rotusorto eli rasismi.

Lajisorron tympein ja vähä-älyisin muoto ovat elänkokeet, ajanhenkisemmin sanottuna elämille hankkeissa tehtävät toimenpiteet. Tympeydestä Singerilla on luvullinen esimerkkejä. Eräissä kokeissa koirille annettiin sähköiskuja niin, että ne eivät päässeet hyppäämään pois. Kun paon estänyt väliseinä sitten poistettiin, toivottomaan kidutukseen alistuneet koirat eivät enää yrittäneet hypätä vaan ne jäivät vastaanottamaan sähköiskuja. Vähä-älyisesti sitä, että koira ei usko ihmeisiin, kutsutaan ”opituksi avuttomuudeksi”. Toiset vähä-älyköt sitten toistavat näitä kokeita tai tutkivat esimerkiksi kemiallisesti tuotetun nivelreuman ja opitun avuttomuuden suhdetta.

Opitun avuttomuuden tutkimuksella on haluttu luoda malli ihmisen masennuksesta. Toisaalta siis uskotaan ihmisten ja elänten samankaltaisuuteen, mutta toisaalta vain ihmisten kärsimykset halutaan ottaa vakavasti. Samankaltaisuudellakin on rajansa: Ihmissikiöitä silponut talidomidi saatiin lopulta aiheuttamaan epämuodostumia vain valkoisille uudenseelanninkaneille. Morfiini taas rauhoittaa ihmisiä mutta aiheuttaa raivokohtauksia hiirille. Penisilliinin tie lääkkeeksi olisi elänkokeiden aikakaudella saattanut kilpistyä siihen, että se on myrkyllistä marsuille.

Oikeutta eläimille on suositeltavaa luettavaa etenkin aihepiiriin jo jonkin verran perehtyneille eli toivon mukaan kaikille. Vaikka alkuperäinen toinen laitos on vuodelta 1990, suomenkielinen vuoden 2007 kirja on varsin ajantasainen, koska siihen on liitetty Elisa Aaltolan laajat, väliin kylläkin luettelomaiset kommentaarit. Edellisen suomenkielisen laitoksen (1991) lisäykset ovat tosin hämmentävästi Singerin tekstin seassa.

Animalian kustantamasta teoksesta paistaa kotikutoisuus. Kirja on ladottu umpitylsällä Times New Romanilla, ja kansi on kuin uskonnonkirjassa, mikä ei toisaalta ole kaukaa haettua. Lukuisia kirjoitusvirheitä voi tietysti olla hankala ”vä1ttää”, niin kuin kirjassa kirjoitetaan. Ja lisäähän se meidän kielellä herkuttelevien mielihyväämme, että teoksen on kansilehden mukaan joku ”sumentanut” ja että siinä käytetään sellaisia sanoja kuin ”erityksessä kasvattaminen” ja ”mielihyväamme”. Tärkeintä on kuitenkin tehotuotannostakin kertovan kirjan yksiselitteinen sanoma: elämiä tai niiden ruumiinosia ei saa altistaa kokeille.

 


linkki kuollut (tiedote henkitoreissaan)

Tehdäänkö parhaat munkit maitoon vai veteen?

Voiko munkkitaikinan leipoa Suomessa veteen, kun maito on jo maassa kansallisjuoma? Sitä lähti ravintolapäivänä selvittämään tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijat. Sivutuotteena löytyi maailman helpoin ja paras munkkitaikinan ohje.

Sillanpylväässä tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijoiden hinnasto ja vieressä munkkeja kolmessa ämpärissä.

Veteen, maitoon ja kahvimaitojuomaan tehtyjä munkkeja. Hämäykseksi vesimunkit olivat valkoisessa ämpärissä ja maitomunkit sinisessä. Makutestissä vesimunkki osutettiin oikeaan käteen, maitomunkki vasempaan (lat. sinister). Ämpärit, munkkien raaka-aineet, kyltin materiaalit ja kaikki muukin Taloyhtiön jätepisteestä, makutestin hinnalla. Onnen tonkijat lahjoittaa Roska päivässä -liikkeen ystävät ry:lle ravintolapäivätulonsa: myydyt kahvimunkit 4 euroa + lahjoitus 0,50 euroa + Onnen tongintaa -konsernin pultsareille kustantamat kolme munkkia 3 euroa.

Testaajat pitivät molempia munkkeja hyvinä, ja useimpien oli vaikea tehdä eroa niiden välillä. Yhtä ihmistä lukuun ottamatta kuitenkin kaikki pystyivät nimeämään suosikkinsa. Eihän ruokakaupasta nykyään selviäisikään järjissään ulos, ellei osaisi tehdä valintoja äärimmäisten pienten erojen perusteella.

Testaajista 10 piti parempana veteen tehtyä munkkia ja 6 valitsi maitoon tehdyn munkin. Munkkitaikinan nesteellä ei siis ole selvää yhteyttä munkin makuun. Munkkien maistuvuuteen vaikuttaakin lähinnä neljä asiaa: paistorasva, pinnan sokerointi, mausteet ja rakenne.

Paras paistorasva on Kuningaskuluttajan testin mukaan kookosrasva, luultavasti siksi että sillä tulee kuohkeimmat munkit. Koska en ollut löytänyt kookosrasvaa, käytimme munkinpaistorasvan ja rypsiöljyn sekoitusta. Kuohkeudesta piti huolen uudenlainen resepti.

Sokerointiin kelpuutimme tavallisen hienosokerin. Jotkut pitävät parhaana erikoishienoa sokeria, eivät kuitenkaan ilmeisesti tomusokeria.

Mausteita munkit eivät mielestäni kaipaa. Vaniljasokeri ei tunnu tuovan mitään lisäarvoa kuin enintään munkin hintaan. Kardemumma jo vähän maistuukin, mutta se ei ole mitenkään tarpeellinen ja voi aromeillaan estää paistorasvan jatkokäytön. Kahvijuomalla munkkielämyksestä pystyy rakentamaan sellaisen, joka tavallisesti tapahtuisi vain yhtä aikaa munkki syömällä ja kahvi juomalla.

Se, että veteen tehdyt munkit voittivat tällä kertaa, selittyy ehkä rakenteella. Munkkitaikinoita leipoessani tajusin, että maito ei olekaan valkoiseksi värjättyä vettä vaan vettä, johon on lisätty maitojauhetta. Jotta vesitaikinasta sai yhtään niin jämäkkää kuin maitotaikinasta, siihen piti lisätä 20 prosenttia enemmän jauhoja.

Vaikka molemmista taikinoista yrittäisi tehdä yhtä juoksevia, juossutta vettä sisältävistä munkeista näyttää tulevan vähän ilmavampia ja kenties siksi monen suosikkeja. Kuohkeita olivat maitomunkitkin, koska leivoin munkit Sikke Sumarin ohjeella, jossa nesteitä ja jauhoja käytetään suunnilleen yhtä paljon. Kun näiden huokoisten munkkien makuun on kerran päässyt, paluuta suomalaiseen pullamunkkiin ei ole.

Löysään taikinaan tehdyn munkin suutuntuma – rapea pinta ja ilmava sisus – on yksitoikkoiseen jauhomunkkiin verrattuna ylivoimainen. Joku voi tosin olla sitä mieltä, että kahvileivän pitääkin tuntua leivältä. Jos ilmavia munkkeja jostain syystä jää yli, niillä voi vallan hyvin herkutella vielä seuraavanakin päivänä, etenkin mikrossa käytettyinä. Yönylisestä pullamunkista taas ei saa hyvänmakuista lämmittämälläkään.

Pullataikinasta voi toki leipoa kaikenlaisia jänniä muotoja, kuten rinkeleitä, mutta osa löysän taikinan viehätystä on siinä, että munkeista tulee niin monimuotoisia nipukoineen ja röpelöineen. Tässäpä lyijyä ja sokeria maistuvampi uudenvuodentina!

Kuten tutkimuksessamme kävi ilmi, maidon lisäämisessä ei ole kysymys mausta. Ennen vanhaan lehmä tuotti talonväelle tietyn määrän maitoa. Koska ruokaa ei tuolloin vielä osattu haaskata, maitoa lisättiin vähän joka paikkaan, jotta sitä ei olisi tarvinnut heittää hukkaan. Nykyään, kun useimmat meistä pystyvät säätelemään maitovarantojaan litran tarkkuudella, ei ole mitään tarvetta piilottaa hapantumatonta maitoa taikinoihin. Edes martat eivät käytä munkeissaan maitoa (mutta lisäävät kananmunia senkin edestä).

Jos munkit siis onnistuvat yhtä hyvin veteen kuin maitoon, miksi munkit pitäisi aina tehdä veteen? Valitse itse mieleinen syy tai vaikka kaikki:

  • Maito on vettä noin parisataa kertaa kalliimpaa.
  • Maidontuotanto kuormittaa ympäristöä aika tavalla.
  • Kukaan ei ole allerginen tai intolerantti vedelle.
  • Maidontuotanto on rakenteellisesti julmaa. Siinä missä lihakarjaa ehkä pystyisi nykyoloissakin pitämään mitenkuten eettisesti, maidon tuottaminen vaatii pakkokeinohedelmöitykset ja vasikan erottamiset. Älykkäitä ja herkkiä eläimiä ei tule piinata sen takia, että saisimme munkkeihin nestettä, jota emme siitä maista.

Lopuksi paljastan hyvän, ellei parhaan munkkitaikinan ohjeen. On oikeastaan hämmentävää, että täydellisiä munkkeja varten ei tarvitse käydä maitokaupassa, rikkoa munia, sulatella margariinia tai vaivata taikinaa moneen kertaan. Vaikka nämä munkit valmistuvat nopeasti, mitään murenevia pikamunkkeja ne eivät ole vaan ennemminkin pikanttimunkkeja.

Maidottomat, munattomat ja maukkaimmat munkit

(20–25 pientä palleroa)

2,5 dl vehnäjauhoja (parasta ennen -päivästä oli vuosi, eikä kukaan valittanut)

1 rkl tai 1 pussi kuivahiivaa (päiväyksestä oli muutama vuosi, mutta hyvin toimi)

1 rkl sokeria (säilyy loputtomiin)

ripaus suolaa (ei pilaannu)

2 dl vettä (hanasta)

paistamiseen vajaa litra rypsiöljyä tai jotakin vähemmän eettistä ja terveellistä rasvaa (rypsiöljy ja munkinpaistorasva olivat täysin käyttökelpoisia yli puoli vuotta parasta ennen -päivän jälkeen ja jäljelle jäänyt seos ravintolapäivän jälkeenkin)

  1. Sekoita kuivat aineet keskenään kulhossa.
  2. Kuumenna vesi mikrossa aavistuksen lämmintä kättä kuumemmaksi ja vatkaa se muiden ainesten sekaan.
  3. Peitä kulho liinalla tai kelmulla. Jos astia on pieni, kannattaa käyttää kelmua, jotta nouseva tahmataikina ei pääse sotkemaan liinaa.
  4. Kun taikina on kohonnut parikymmentä minuuttia, kuumenna rasva kattilassa 180 asteeseen. Jos sinulla ei ole näihin lämpötiloihin kykenevää mittaria, voit kokeilla rasvan lämpötilaa pienellä määrällä taikinaa. Jos taikina ei jähmety, rasva on liian kylmää. Jos rasva leimahtaa tuleen, se on liian kuumaa (rasvapalo tukahdutetaan kannella).
  5. Nostele taikinaa kattilaan ruokalusikalla toista lusikkaa apuna käyttäen. Jos taikina ei tunnu irtoavan, kasta lusikka ensin veteen. Ravistele kuitenkin irtopisarat pois, ettei vettä pääse rasvan sekaan porisemaan.
  6. Paista käännellen munkit kellanruskeiksi. Munkkeja kannattaa liikutella metallisilla salaatinottimilla tai vaikka kahdella haarukalla; reikäkauha on tässä vähän järeä työkalu.
  7. Valuta munkit talouspaperin päällä ja pyöritä ne kuumina sokerissa. Näistä palleroista ei rapeus poistu yhtä vikkelään kuin pullamunkeista, joten älä suotta kiirehdi ja polta kieltäsi!

Maailma ilman ihmeitä

Vaikka ihmisten joukossa on viehättäviä yksilöitä, lajina ihminen on mätä. Mätyydestä voi varmistua avaamalla päivän sanomalehden, mutta paljon antoisammin se sujuu, kun lukee Alan Weismanin kirjan Maailma ilman meitä[†] (Atena, 2008).

Weisman ryhtyi selvittämään, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihminen katoaisi yhtäkkiä näyttämöltä. Ajatusleikki paljastaa seikkaperäisesti paitsi sen, millainen kuristusote meillä on muuhun eliöstöön, myös sen, kuinka hauraalla pohjalla läntinen hyvinvointimme on.

Maailma ilman meitä -kirja kaupunkiympäristössä.

Maailma ilman Maailmaa ilman meitä olisi 400 sivua vähemmän tiedostavalla pohjalla.

Vanhan totuuden mukaan ydinsodasta jää jälkeen vain torakoita ja rottia. Todellisuudessa  torakat jäätyvät lauhkeilla vyöhykkeillä rakennusten jäähtyessä ja rotat kuolevat nälkään roskavirtojen ehtyessä. Ihmisten poistuttua katoavat myös lemmikkikoirat petoeläinten suihin (nopeus riippunee siitä, kuinka neuvokkaasti[†] ihminen on ehtinyt petoja maailmasta hävittää).

Ruusuinen ei ole myöskään viljely- ja koristekasvien tulevaisuus ilman ihmistä. Selviytyäkseen luonnossa porkkanat muuttuvat pahanmakuisiksi rikkaporkkanoiksi, maissi kutistuu vehnäntähkän kokoiseksi ja omena kehittää hedelmänsä pahkuraisiksi. Ruusut häviävät niin kuin kaikki muukin steriili.

Yksi laji kuitenkin selviää. Kissat herkuttelevat jo nyt Yhdysvalloissa arviolta miljardeilla linnuilla vuosittain. Maailma ilman meitä kertoo masentavan monesta tavasta, joilla ihmisen toiminta lahtaa lintuja. Yksin Yhdysvalloissa autot tappavat melkein sata miljoonaa ja ikkunalasi ehkä miljardi yksilöä. Radiomastoihin kuolee luultavasti ainakin puoli miljardia, sillä punaiset valot ja sähkömagneettiset kentät sotkevat lintujen suuntavaiston. Lisäksi linnut törmäävät sähkölinjoihin ja saavat niistä sähköiskuja.

Aina ihmisen tuhovoima ei ole pelkästään epäsuoraa. Muuttokyyhky oli aikoinaan maailman runsaslukuisin lintulaji, jonka valtavat muuttoparvet saattoivat pimentää taivaan. Kyyhkyn kohtaloksi koitui se, että siitä saatiin makoisia haukkapaloja. Kun metsää kaadettiin Yhdysvalloissa peltojen tieltä, linnut menettivät ravintovarojaan ja ne joutuivat ahtautumaan jäljelle jääneiden puiden oksille. Sitten ne olivatkin erityisen helppoa saalista haulikolle.

Jossain vaiheessa selvisi, että muuttokyyhkyjen kanta oli romahtamassa. Metsästäjät alkoivat ampua lintuja entistä kiivaammin, kun se kerran oli vielä mahdollista. (Kummasti tulee mieleen toinen ilmoja halkova laji, lentomatkustajat.) Viimeinen muuttokyyhky kuoli eläintarhassa vuonna 1914.

Sukupuuttoon tappaminen on ihmisen leipälaji. Amerikan mantereelta katosi vain tuhannessa vuodessa ainakin 70 suurnisäkästä: kamelit, gepardit, mammutit, mastodontit, maalaiskiaisetjättiläismajavatjättiläishirvethirviösudet ynnä muut. Weismanin kirjan perusteella varteenotettavin selitys tälle joukkotuholle on ihmisen saapuminen. Suuret kasvissyöjät olivat ihmiselle otollista ruokaa, sillä ne eivät olleet tottuneet varomaan kieroa saalistajaansa niin kuin Afrikassa kehittyneet lajit. Monet lihansyöjät, kuten sapelihammaskissat, poistuivat luultavasti samalla, kun niiden ravinto katosi.

Ihminen on siis ilmeisesti hävittänyt maailmasta ainutlaatuisen ja ällistyttävän eläimistön. Olemme saaneet petojen tilalle yhä ennakoitavamman elämän. Kun kokemuksemme selviytymisestä osana luontoa on koko ajan ohentunut, olemme ehkä alkaneet tuntea George Monbiot’n kuvailemaa ekologista tylsyyttä. Maailma meidän kanssamme on maailma ilman ihmeitä.

Tavoittelemme ennakoitavuutta, joskin biologisesti äärimmäisen lyhyelle aikavälille, kuten Maailma ilman meitä osoittaa. Istanbul on rakennettu niin halvasti, että erään arvion mukaan 30 vuoden sisällä 50 000 asuinrakennusta sortuu, kun Pohjois-Anatolian siirros liikkuu. Raivaus kestäisi ehkä 30 vuotta. New Yorkin metrotunnelit peittyvät veden alle parissa päivässä, jos sähköllä toimivat pumput pysähtyvät. Vielä tärkeämmät sähköpumput siirtävät ydinvoimaloiden jäähdytysvesiä. Jos sähkönjakelu lakkaisi, dieselgeneraattorit toimisivat aikansa, Palo Verdessä viikon. Sen jälkeen olisi edessä reaktorin sulaminen tai palo, vedessä ja ilmassa vuosikaudet perimää rappeuttava perintö.

Ihminen on suunnattoman kiinnostunut atomien hajottamisesta muttei niinkään molekyylien pilkkomisesta. Muoveissa ja monessa muussa käytetyt, sittemmin kielletyt PCB-yhdisteet eivät esimerkiksi hajoa luonnossa juuri lainkaan. Yhdisteet tarttuvat hanakasti merten ehkä yleisimpään aineeseen, muoviin. Muovia on tuotettu miljardi tonnia, eikä sen polymeerejä ole tähän mennessä hajonnut kuin pieni määrä polttamalla. Tätä taustaa vasten tekee ehdottomasti mieli luottaa vakuutteluun geenien manipuloinnin siunauksellisuudesta ja hallittavuudesta.

Hallinnan tunnetta lisää kai sekin, että Yhdysvalloissa ihmisiä haudataan pronssi-, kupari- tai terässarkofageihin sekä uhanalaisista puista valmistettuihin arkkuihin. Arkku pannaan vielä maata kannattelevan betonisen suoja-arkun sisään. Ruumis on tietysti ensin palsamoitu formaldehydillä, joka muurahaishapoksi hapettuneena valuu pilaamaan pohjavesiä. Kuolleet totisesti hautaavat kuolleensa.

Kuoleman jälkeinen elostelu vie ajatukset toiseen kirjassa käsiteltävään asiaan, mayakulttuurin romahdukseen. ”Tuottamaton ja loisiva ylimystö tulee yhteiskunnalle kalliiksi imiessään liikaa voimavaroja joutaviin mielitekoihinsa”, Weisman kuvaa mayojen lopun aikoja – aiheellisesti preesensissä, sillä globaalin yhteiskunnan ylimystö olemme me länsimaalaiset.

Maailma ilman meitä lumoaa paitsi kiehtovien faktojen runsaudella myös perusideallaan. Vaikka romanttinen paluu paratiisiin eli ihmisetön aika vaikuttaa epätodennäköiseltä, teos antaa osviittaa myös siitä, millainen olisi maailma ilman suurinta osaa meistä. Siinä maailmassa nykyihminen tuskin viihtyy.

Nykyihmiselle ihmisetöntä maailmaa kuvaavalla Weismanilla on tarjota vain yksi toivon pilkahdus: väestönlasku. Meidänkin pitäisi siis manata Keskuskauppakamarin velkakellon väsymättä juoksevien numeroiden sijasta Väestörekisterikeskuksen valotaulun alati kasvavia lukemia. Jos siinä on kaikki toivomme, voimme heittää sen ja yhtyä maailman ihmisiä kuvanneeseen Henri Cartier-Bressoniin: ”Paras elää ilman toivoa, niin ei vaivu epätoivoon.”

 


linkki kuollut

Broileri jälkeen viimeisen käyttöpäivän

Kannattaako broileripakettia avata viimeisen käyttöpäivän umpeuduttua? Toiseksi: tulisiko broileria ostaa ensinkään? Tässä kirjoituksessa käsittelen peräkanaa broilerin säilyvyyden ja säällisyyden.

Kaksi pakettia broilerin fileesuikaleita.

Testikappaleet toimitti Taloyhtiön jätepiste.

Testiin valikoitui kaksi samanlaista pakettia suomalaisia broilerin fileesuikaleita, joten satunnaiset virheet voitiin eliminoida ja tilalle saatiin systemaattisia virheitä. Pakkauksia avatessa ilmoille levisi sama ankea haju, joka ympäröi tällaisia suikaleita jo ennen viimeistä käyttöpäivää. Lemu ei saanut minua poissa tolaltani, sillä ruokamyrkytysbakteeri ei haise.

Ensimmäisen paketin sisällöstä valmistin broilerikeittoa, koska olin aiemmin löytänyt kaalia ja maustekurkkuja. Viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut viisi päivää, mutta en saanut mitään ruokamyrkytysoireita. Tulokseen saattoi tosin vaikuttaa se, etten osannut oireita oikein odottaakaan.

Broilerikeittoa lautasella, lautasen alla lautasliina ja aluslautanen.

Koska en ollut löytänyt smetanaa, silmäsin keiton löytämälläni turkkilaisella jukurtilla. Keittolautanen ja lautasliina Taloyhtiön jätepisteestä, aluslautanen kuvausrekvisiittaa.

Jäljelle jääneestä broilerierästä tein broilerikastiketta, jolle pilkoin aluseksi kesäkurpitsatikkuja. Viimeisestä käyttöpäivästä oli tällä kertaa kulunut kymmenen päivää, eikä ruokamyrkytys ollut vieläkään tullakseen.

Broilerikastiketta kesäkurpitsatikkujen päällä lautasella.

Kun pasta kyllästyttää, kesäkurpitsa virkistää. Ainekset ja astia Taloyhtiön jätepisteestä.

Kokeilemani broilerisuikaleet olivat siis täysin syömäkelpoisia 5 ja 10 päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen. Tulokseen saattoi vaikuttaa se, että 15 prosenttia suikaleista oli vettä, suolaa ja stabilointiaineita. Ainakin kaupan tulokseen.

Asiaan vihkiytymättömästä omnivorista saattaa tuntua hurjalta ylittää viimeinen käyttöpäivä yhdelläkin vuorokaudella. Todellisuudessa en asettanut itseäni varsinaiseen hengenvaaraan: lihathan olivat paitsi suojakaasutettuja myös suolattuja. Siksi broilerin säilyvyyttä oli syytä koetella lisää.

Löysin paketin maustettuja broilerin koipipaloja. Suolaa oli, mutta suojakaasut olivat karanneet auki nirhatusta pakkauksesta. Vastaan puski karmea löyhkä, ja viimeisestä käyttöpäivästä oli pahaenteisesti 13 päivää. Samassa tunsin eteeni heitetyn aineettoman hansikkaan. Päätin ottaa haasteen vastaan.

Koipipaloja olisi pitänyt paistaa uunissa 45 minuuttia, mutta kuumensin lihat sähkönsäästöekopaastoni vuoksi pannulla ensin suurella lämmöllä ja sitten noin tunnin ajan kannen alla reippaasti haudutellen. Haju oli melkoinen, ja sitä tuntui jäävän aavistus myös kypsiin koipiin. Maussa en kuitenkaan havainnut mitään vikaa. Söin puolet lihoista iltapalaksi ja jäin jännittyneenä odottamaan seurauksia.

Seuraavana aamuna tunsin mahani perukoilla kierteen, joka oli havaitsemiskynnyksen yläpuolella mutta epämiellyttävyyskynnyksen alapuolella. Osa tuntemuksesta lähti siististi eri reittiä kuin oli tullut, ja loppu kaikkosi, kun maha ja mieli saivat aamiaisella uutta purtavaa. Ruokamyrkytys ei siis tullut ollakseen. Kun kahden päivän päästä söin kaksi jäljelle jäänyttä koipea, en saanut enää minkäänlaisia oireita.

Mitä kokki oppi kanakokeistaan? Ensinnäkin broileri säilyy yllättävän hyvin. Broileria pelätään muita lihoja enemmän ehkä siksi, että huolimaton kokki levittää helposti esimerkiksi melko yleisiä kampylobakteereja raa’asta kanasta ruokiin, joita ei kypsennetä. Raa’an lihan mikrobit eivät kuitenkaan aiheuta vaaraa huolellisesti kypsennetyssä lihassa, jos ne eivät ole tuottaneet kuumennusta kestäviä toksiineja.

Toisekseen opin, että raa’an lihan hajusta on hankala päätellä yhtään mitään. Liha lemuaa jotakuinkin aina, mutta jos löyhkä alkaa särkeä päätä, haistelusta ei ehkä kannata siirtyä maisteluun.

Voit siis syödä suojakaasuun pakattua broileria varsin huoletta muutamisen vuorokautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen, kunhan

  • et aio tehdä broileritartaria
  • et ole käyttänyt pakkausta neulatyynynä
  • et ole jättänyt lihoja kesäkuumaan autoon avaamatta ikkunoita raolleen

etkä ole

  • lapsi (Tuskin olet, koska viimeisistä kuvista on jo muutama kappale.)
  • vanhus (Tuskin olisitte vaihtanut Kansanradiota nettikansanradioon.)
  • sairaana (Tuskin laittaisit viimeisillä voimillasi viimeistä ateriaasi.)
  • raskaana (Tuskin olet, sillä mammojen vertaistuki kokoontuu ihan eri osoitteessa.)

Nyt kun googlaajien on jo aika lähteä hunajamarinadiensa ääreen, me muut voimme vielä miettiä, mitä olemme tehneet yhdelle vähäisimmistä tuotantoeläimistämme.

Suomalaisesta broileriteollisuudesta kertoo Elina Lappalainen palkitussa kirjassaan Syötäväksi kasvatetut. Kirja tuntuu varsin kiihkottomalta, mutta tasapuolisuuden nimissä olen tutustunut myös Lihatiedotuksen esitteeseen Vastuullisesta broilerituotannosta Suomessa[†] (joka otsikoltaan muistuttaa Palloliiton kirjasta Suomen jalkapallomaajoukkueen MM-kilpailumenestyksestä).

Siipikarjatiloilla, täsmällisemmin -tehtailla, kasvatetaan hybridibroilereita. Se on ihmisen sairain jalostustuote, mopsin jälkeen tietysti.

Lihantuotannossa nämä jaloilla tepastelevat rintalihakset teurastetaan keskimäärin 39 vuorokauden iässä. Lihabroilerien vanhemmiksi valikoidut linnut saavat elää paljon jälkikasvuaan vanhemmiksi, joten emoja pidetään kasvukaudella nälässä, jotta ne eivät söisi itseään hengiltä. Hakematta tulee mieleen emakoiden kohtalo, vaikka kanojen tapauksessa häkit on sentään varattu vain hedelmöittymättömille naaraille.

Huiman kasvuvauhdin vuoksi jopa kaksi prosenttia broileriparven linnuista voi kuolla sydänsairauksiin. Tuottajat eivät osaa siitä huolestua, koska heillä ei ole sydäntä. Jos kana välttyy sydänkohtaukselta, se saattaa kuolla vesipöhöön. Teollisuus vesittää tämän huolen sanomalla pöh tai jotain muuta yhtä argumentatiivista. Prosentit voivat tuntua pieniltä, mutta alan massiivisuuden vuoksi lukumäärät ovat suuria.

Mikrobiologisesti broilerit ovat Suomessa poikkeuksellisen terveitä. Salmonellaa ei juuri esiinny, ja tauteja vastaan tarvitsee rokottaa vain lihabroilerien vanhempia. Moni suomalainen pääseekin kana-antibioottien makuun vain ravintoloiden Brasilian-broilereilla.

Kanalle on lottovoitto syntyä Suomeen ja huonoa arpaonnea kuolla Sahalahden teurastamoon. Atrialle Saarioiselta siirtynyt teurastamo tainnuttaa linnut sähköllä, kun muualla Suomessa käytetään humaanimpaa hiilidioksidia.

Sähkötainnutuksessa[†] kana ripustetaan ylösalaisin ja ohjataan vesialtaaseen, jossa virtaa sähköä. Jos kana ei ole palleattomuutensa takia täysin tukehtunut alaspäin painuviin sisäelimiinsä, se saattaa räpiköidä sen verran, että saa ennen taintumista siipeensä ikävän sähköiskun – sillä oletuksella, että siivet toimivat eli että kana ei ole teurasautoon pakattaessa murtanut luitaan tai ole stressaavan tilanteen vuoksi siipi maassa. Sellaistakin sattuu, jonka pää ei yllä altaaseen ja joka kohtaa mestausmasiinan tajuissaan.

Luomubroilerit ovat eri rotua kuin tehobroilerit. Niitä elätetään melkein kaksi kertaa pidempään, ja ne saavat ulkoilla aina sään salliessa. Luomubroileri ei ole liiemmin päässyt lisääntymään, koska se maksaa kaupassa kolme kertaa enemmän kuin tavallinen broileri. Suomessa alan toimijat pelkäävät myös, että ulkoilmassa ulkoilemassa kanat hankkisivat vaarallisia tauteja.

Teollisuus tuottaisi auliisti luomua, jos kuluttajat ymmärtäisivät sitä vaatia. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa Hitler kortti koetti luopua keskitysleireistä, mutta kansalaiset eivät tahtoneet kasvattaa hintoja ja tinkiä turvallisuudesta vaan he halusivat tinkiä hinnoista ja kasvattaa tunteettomuutta.

Luomubroileri on oikeastaan ratkaisu ongelmaan, jota ei ole. Kokeilemalla huomaat näet, että lihan oston lopettaminen on helpointa aloittaa broilerista. ”Makua” ei tule ikävä, eikä suutuntumaa voida saada kaipaamaan kanateollisuuden epäeettisyyden suututtamaa.

 


linkki kuollut

Jauhelihan viimeinen käyttöpäivä vielä kerran

Viimekertainen jauheliha-analyysini ei ollut täysin kattava. Tässä vieläkertaisessa testissä olen jälleen jauheliharuoalla pöydän kattava.

Viimeksi havaitsin, että kahden kovimman konnan pakkaama nauta ja sika-nauta pysyivät käyttökelpoisina päiväkaupalla viimeisen kauppapäivän jälkeen. Toimitusvaikeuksien vuoksi kysymysmerkiksi jäi, miten säilyy sika ja kuinka sen osaa pakata nimellisesti kiltimpi valmistaja.

Porsaan jauhelihaa muovipakkauksessa.

Liha oli vielä ottohetkellä vaaleanpunertavaa mutta muuttui varastoinnin aikana rusehtavaksi. Pakkaus Taloyhtiön jätepisteestä (sika jätesäkissä 0 e).

Taloyhtiön roskiksesta löytämäni viimeisen käyttöpäivän ylittänyt porsaanliha on kolminkertainen tabu. Se ei ole juutalaisille košer, ei muslimeille halal eikä luterilaisille evira.

Kun otin lihan käyttöön, viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut kymmenen vuorokautta. Päätin valmistaa kesäkurpitsa-jauhelihapihvejä, koska olin aiemmin dyykannut juuri sopivan pätkän hyvälaatuista kesäkurpitsaa. Oliko liha riittävän hyvälaatuista, vai jouduinko poistumaan ruokapöydästä vellovin vatsoin?

Näin joulun aikaan porsasta äityy syömään kaikki, syömään kaikki, joten on paikallaan ensin hieman avata, mitä sikakarjalle tapahtuu ennen ruumiinavausta.

Se lienee tuttu juttu, että possua makoista syntyy emakoista. Ihan kaikkien huulilla ei taida sen sijaan olla sellainen tiedonjyvä, että luomutuotannosta osaton suomalaisemakko elää suuren osan elämästään kääntymisen estävässä häkissä.

Elina Lappalainen kertoo häkkisian arjesta Tieto-Finlandialla palkitussa kirjassaan Syötäväksi kasvatetut. Emakkoa ympäröi neljän viikon imetysaikana paitsi maidolle ahnas pahnue myös ruholle ahdas putkisto. Jos emakkoa ei estettäisi liikkumasta, se saattaisi pienessä karsinassa ja kovalla alustalla helposti tukehduttaa porsaita alleen.

On sanaleikittäkin selvää, että häkissä emakko kärsii.

Kun porsaat on vieroitettu, emakolle ei jää aikaa nuolla makuuhaavojaan, sillä se viedään tiineytyshäkkiin. Häkki tarvitaan, koska liika liike voisi sotkea synnytyskoneen hienosäädön. Tiineyden alkuvaiheen jälkeen emakko pääsee jaloittelemaan, mutta sitä pidetään nälissään kuin painijaa ennen tulevaa koitosta. Ruoan puutteessa sika saattaa purra kohtalotovereitaan. Ahtaissa oloissa siat muutenkin kiusaavat herkästi toisiaan, kuten me älykkäät nisäkkäät ylimalkaan.

Emakkojen häkkituomioita voi valittaa, mutta niistä on vaikea päästä eroon, koska muutos söisi rahaa. Lappalaisen kirjan perusteella lihateollisuus uskoo kuitenkin pitkässä juoksussa parantavansa tapojaan kuin sika juoksuaan kohti kaasukammiota.

Suomessa siat tainnutetaan tavallisesti laskemalla ne kuiluun, jonka tilavuudesta vähintään 70 prosenttia on hiilidioksidia. Vähän niin kuin tulevaisuuden Telluksen ilmakehä.

Eläinten hyvinvointikeskuksen teurastusoppaan mukaan suuri hiilidioksidipitoisuus voi aiheuttaa hengenahdistusta, hyperventilaatiota ja tukehtumisen tunnetta. Inertit kaasut, kuten argon ja typpi, olisivat ”humaanimpi lopetustapa”, mutta teurastajat suosivat sikamaisia menetelmiä. Argon on ilmeisesti liian kallista, ja ilmaa kevyempi typpi tuppaa nousemaan kuilusta ihmisten ilmoille.

Lautasella pihvipino, jota ympäröi sipulinversoin koristeltuja salaattijuustokuutioita.

Pihvien lisukkeena tarjosin reseptin ehdottaman tylsän kermaviilin sijasta fetamaista juustoa, joka oli lähtöisin niinkin tunnustetusta fetamaasta kuin Saksasta. Jauheliha, kesäkurpitsa, kananmuna, korppujauhe, salaattijuusto, punasipuli (versojen kasvualusta) ja Sarviksen melamiinilautanen Taloyhtiön jätepisteestä.

Sioilta saattaa puuttua onnellinen loppu, mutta samaa ei voi sanoa testistäni. Kesäkurpitsa-jauhelihapihvit pääsivät mahaan ja pysyivät siellä. Viimeisen pihvin söin viikon jääkaappisäilytyksen jälkeen.

Tämänkertainen tutkimukseni vahvistaa viime vertailuni johtopäätöksen: perusterve aikuinen voi käyttää kylmässä suojakaasussa säilytettyä jauhelihaa ainakin viikon viimeisen käyttöpäivän jälkeen.

Tulos yleistynee myös onnellisen perhetilan jyväkaritsan rypsijauhelihaan, mutta viime kädessä kuluttajan on opittava luottamaan omiin aisteihinsa. Tai siirryttävä lihasoseista kohti aikuisempaa ruokavaliota.