Dyykkaan, siis hamstraan?

Onneli oli kuukausikausia pyytänyt, vaatinut ja maanitellut minua siivoamaan olohuoneen sinne kertyneistä tonkimistani tavaroista. Viime viikonloppuna sain viimein raivattua lattian näkyviin. (Perhejuhla, mikä ihana syy tekoon.)

Pakko se on tunnustaa: tonginta oli taas kerran lähtenyt käsistä kuin paheet jaloista. Oikeastaan aika vähän löydän roskiksesta sellaista kamaa, joka siirtyy suoraan käyttöön.

Osan roskisromppeista otan silkasta velvollisuudentunnosta. Osan pyhimyksen otan, kun Onneli alkaa huomautella lattialle välivarastoitujen löytöjen kekoutumisesta. Tarkoituksenihan on lahjoittaa itselle tarpeettomat tavarat sukulaisille, viedä loput kirpputorille ja pelastaa siinä sivussa maa, ilma ja vesi. Harmi vain, ettei lukemattomille hiuslenkeille ja lahjakasseille taida olla erilliskeräystä.

Onko dyykkari sitten väistämättä hamsteri? Hamstraus, tuo aikamme hysteria, tuntuu olevan nykyään muodikas paheksunnan kohde. Ava-kanavalla alkoi maanantaina ohjelma Hullut hamstraajat. Ensimmäisen jakson perusteella kyse ei tosin ole hulluista eikä oikein hamstraajistakaan.

Ohjelma sopii varmaan niille, jotka kirjaavat rahanmenonsa ja -tulonsa ruutuvihkoon eivätkä välitä draamasta. Itseäni inspiroi enemmän ohjelman juontajan Aggie MacKenzien haastattelu. MacKenzie väittää, että tavara antaa valheellisen turvallisuudentunteen. Toinen Mainostelevision sivu taas ilmoittaa, että hamstraus on nykyisin ihan oma sairautensa.

Hulluus on kuitenkin aina sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Tällä hetkellä, kun länsimaisesta valintamyymälästä saa kaikkea mahdollista, on mieletöntä säilöä kotona tavaroita, joita ei juuri nyt tarvitse. Järkevä varastoija on helppo leimata hulluksi hamstraajaksi.

Toista oli ennen vanhaan. Kun ajat olivat niukat, olisi ollut hulluutta heittää käyttökelpoista esineistöä hukkaan. Olisi tainnut mennä todellinen turvallisuudentunne samalla.

Ennen oli moni asia paremmin ja nostalgiakin hulluutta. Nykyajan hamstrausongelmaa ei kuitenkaan käy kieltäminen. Olen itsekin seurannut vierestä, kuinka asunto, jonka kulkukelpoiset alueet ovat kapeita tavaravuoristopolkuja, syöksee perikunnan perikatoon pikkuhitlereineen.

Oma hamstraukseni on varmaan pitkälti seurausta sukurasituksesta. Harvassa ovat nimittäin ne asiat, joita isäni heittäisi tyynesti pois. Kun hän ei enää saanut kaikkia tavaroita mahtumaan omaan huoneeseensa eikä omakotitaloonkaan, piti pystyttää viereen lisärakennus, minkä jälkeen olikin jo ostettava rinnakkaiskäyttöön kokonaan toinen talo. Ihan totta, hyperbolatta.

Vaikka olen itse sekä dyykkaaja että hamstraaja, dyykkausharrastus ei taida käydä hamstrausdiagnoosista. Ahkera dyykkari osaa nimittäin suhtautua tavaraan terveemmin kuin hullu hamstraaja.

Kun näkee roska-astioihin jatkuvasti virtaavan tavarapaljouden, ei tarvitse kiintyä mihinkään tarpeettomaan. Voi poimia pelkät aarteet, ja kun aarre muuttuu taakaksi, sen voi hyvillä mielin heittää menemään. Roskista se on tullut, ja roskiksi sen pitää jälleen tuleman.

Viimeinen käyttöpäivä ei ole este vaan nopeute

Tonkaisen roskiksesta aukinaisen nakkipaketin. Sinappia olen löytänyt jo aikaisemmin, joten välipala odottaa pian syöjäänsä. Vilkaisen vielä päiväyksiä. Sinappien parasta ennen ‑päivät ovat olleet helmi- ja elokuussa. Nakkien viimeinen käyttöpäivä on näemmä ollut 18 päivää sitten.

Kuinkahan vakavasti nämä päiväykset tulisi ottaa? Jäänkö nuolemaan nakkisormiani?

Lautasella neljä nakkia, päällä kahdenlaista sinappia, vieressä kaksi tomaattia.

Nakit, sinapit ja tomaatit Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, saatavuus vaihtelee). Lautanen kuvausrekvisiittaa.

Parasta ennen, toiselta nimeltään hyvää jälkeen, tarkoittaa että elintarvike harvoin paranee vanhetessaan. Ruoka on parasta ennen nieluun joutumista ja tekee hyvää sen jälkeenkin. Kyse on siis suuntaviivoista ja suun tavoista. Makuasioista, ei niinkään maha-asioista.

Napa-alueeseen likemmin liittyvä elintarpeellinen ajankohta on viimeinen käyttöpäivä. Viimeinen käyttöpäivä ei ole sama asia kuin viimeinen hyödyntämispäivä. Viimeisen käyttöpäivän umpeuduttua elintarviketta ei voi enää käyttää hyväksi kaupan kassavirran tai laitosruoan tilavuuden kasvattamisessa. Tuotetta voi kuitenkin vielä hyödyntää energian, kuidun ja ravintoaineiden lähteenä sekä – uskokaa tai älkää epäilkö – jopa mielihyvän tuojana ja nautinnon antajana.

Keskiluokkainen lukija saattaa nyt ajatella, että tehköön varallisesti tai henkisesti köyhä dyykkari, mitä lystää, mutta itse en halua vaarantaa sauvakävelylenkkieni toteutumista syömällä vanhentunutta ruokaa.

Mutta mikä on vanhentunutta ruokaa? Yksittäinen päiväys peittää sen tosiasian, että taustalla on liukuva asteikko. Eihän se, mistä olisi voinut laittaa iltapalaa, voi mitenkään muuttua kelvottomaksi keskiyön koittaessa.

Elintarvikkeiden mikrobiologiaa valottaa kiitettävän seikkaperäisesti Ylen Kuningaskuluttajan juttu. Ohjelman teettämissä laboratoriotesteissä paljastui muun muassa, että maksalaatikko oli kolme päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen täysin syömäkelpoista. Einestehtailijat haluavat jutun perusteella edelleen pelotella kuluttajia viimeisillä käyttöpäivillä, vaikka jopa valvovalle viranomaiselle Eviralle riittäisivät parasta ennen ‑päiväykset.

Viimeisen käyttöpäivän ruokamyrkytys lienee siis paljon harvinaisempi elintarvike-epämiellyttävyys kuin viime kyläilypäivän ruokatyrkytys. Useimmissa tuotteissa viimeinen käyttöpäivä tahtoo näköjään sanoa, että ei tässä mitään hengenhätää vielä ole, mutta voisi sitä syömistä pikkuhiljaa alkaa harkita.

Kuinka kehnosti minulle sitten kävi syötyäni nakkeja 18 päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen? Ilmeisesti makkaratuotteisiin ei turhaan tungeta nitriittejä, sillä en huomannut mitään valittamista terveydentilassani. Enkä ole mikään teräsvatsa: ruoansulatuskanavani eivät kestä edes lehmän rintamaitoa.

Kuluttaja voi toki ulkoistaa aistinvaraisen arvioinnin päiväysten painajille, mutta kansalaisen voisi jo odottaa haistavan, maistavan ja päättävän itse. Ihmiselle on sentään annettu varsin pätevä mikrobiologisen laadun arviointi-aparaatti, jota sopii käyttää, kun kylmäketjun heikoin lenkki pettää tai viimeisestä käyttöpäivästä aika jättää.

En tietenkään halua kannustaa ihmisiä vastuuttomuuteen. Mielestäni päiväyksillä pelottelu ja niiden orjallinen noudattaminen on vastuutonta niin kauan kuin maailmassa nähdään nälkäpäiväkeräyskuvia.

 

Entä jos nakkien viimeisestä käyttöpäivästä on 98 päivää? Nakit ja makkarat kestävät aikaa.

Mitä dyykkaus on suomeksi?

Rakkaalla lapsella on yksi nimi: dyykkaus. Tilanne voisi olla huonompikin – onhan sellaisiakin harrastuksia kuin boulderointi tai Frisbee®-golf. Ei dyykkaus silti sovi keskiluokkaisen kansalaisen arvolle, siis sanana. Kielitoimiston sanakirjankin mukaan dyykkaus on slangia, ei edes arkikieltä.

Metalli- ja lasinkeräysastiat siten, että niistä näkyy vain ruotsinkieliset opastustekstit.

Dyka in, och samma på finska.

Ruotsalaisuuden päivän varjossa yritän nyt etsiä suomalaista vaihtoehtoa dyykkaukselle. Lainasanan suomentumiseen on ainakin kolme vaihtoehtoa: vieraan sanan suomalaistuminen, kokonaan uuden sanan kehkeytyminen tai vanhan sanan omaksuminen uudessa merkityksessä.

Supisuomalaisittain dyykkaus olisi tykkäys, mutta se on jo varattu Facebook®-termiksi. Kielitoimiston sanasepät taas takoisivat dyykkauksesta varmaan jotain ei niin elämänmakuista, kuten jäteseulonta tai jälkilajittelu.

Jäljelle jää siis jonkin vanhan sanan merkityksen täsmentäminen. Dyykkaus voisi minusta olla tonkimista tai tongintaa. Yhtä lailla vokaalisoinnutettuja olisivat etsiminen, penkominen, kaiveleminen ja möyriminen, mutta tonkiminen tavoittaa minusta toiminnan luonteen tarkemmin ja lämminhenkisemmin kuin muut vaihtoehdot.

Onko nimi sitten enne? Päihittääkö Toni Tonkija nimellisesti Kari Dyykkarin? Kysytään naapureilta.

Venäjän kielessä tonkij (тонкий) on hieno, herkkä, tarkka. Ei paha. Muita merkityksiä ovat ohut ja hoikka, mikä ei sekään ole kaukaa haettua. Onhan tämä dumbster diving usein ihan urheilullinen suoritus.

Taitaa siis Toni viedä voiton. Slut.

Avain onneen

Kävin tänään sienessä. Vakiopaikka ei pettänyt tälläkään kertaa: koriin kertyi pari litraa suppilovahveroita. Sadekin alkoi rummuttaa tuulilasiin vasta kotimatkalla.

Illalla sienikeittoa maistellessani aloin pohtia, mitä yhteistä on sienestämisellä ja toisella harrastuksellani dyykkauksella. Molemmissa saa liikuntaa ja voi säästää niin lompakkoa kuin ympäristöäkin, ainakin jos selviää ilman autoa. Tällaiset järkeenkäyvät oheishyödyt eivät kuitenkaan selitä, mikä toimintaan yllyttää tunteiden tasolla.

Sieni- ja dyykkiretkien kiehtova yhteinen nimittäjä on kaiketi se, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä löytää. Lähes aina löytää kuitenkin jotakin, ja usein löytää sellaista, mihin ei ole aiemmin törmännyt. Toki saaliistakin on paljon iloa, mutta tuskin se saa tuntemaan samaa intohimoa kuin itse saalistus.

Vaikka haluan jännitystä elämään, olen laiska ihminen ja käyn yleensä aina samoilla sienipaikoilla. Vakiodyykkitupani taas on oman taloyhtiöni rakas jätekatos.

Roska-astioita jätekatoksen oven takaa katsottuna.

Dyykkarin kulkua taloyhtiön harrastehuoneeseen rajoitetaan usein lukoin ja häkein.

Miksi oma taloyhtiö on ylivoimainen dyykkauskohde? Ensinnäkin dyykkauspaikkaa ei tarvitse etsiä kovin ankarasti, ellei ole juuri taloon muuttanut tai vaihtanut kumppanin kanssa roskien viemistä pyykkivuoroihin.

Toisekseen ei kannata mennä mertaa edemmäs kalastamaan. Liikunnan määrä jää oman talon puitteissa vähäiseksi, mutta ei matkan lyhyyttä syksyn sateilla tule harmiteltua.

Taloyhtiödyykkauksessa täyttyy myös meille keskiluokkaisille kansalaisille välttämätön ehto: oma avain. Ei tarvitse kivuta piikkilanka-aitojen yli eikä kaivaa tunneleita aitamuurien alitse. Ei tarvitse tiirikoida lukkoja eikä (puhe)judoilla vartijoiden kanssa. Eikä edes tarvitse kysyä ventovierailta, pääsisikö heidän jätekatoksiinsa vähän tonkimaan.

Taloyhtiössä dyykkausoloihin on jopa mahdollista vaikuttaa, joko toimimalla hallituksessa tai ottamalla yhteyttä hallituksen jäseniin. Kannattaa olla aktiivinen. Muuten saa dyykkari kotvan odottaa, ennen kuin ilmestyvät jätekatokseen infrapunalämmittimet ja roskapönttöihin avattaessa syttyvät ledivalot.

Kun siis seuraavan kerran ulos lähtiessäsi nappaat avainnipun mukaasi, pysähdy hetkeksi. Kädessäsi saattaa olla avain uuteen, palkitsevaan harrastukseen.

Onnen tongintaan voi ryhtyä missä taloyhtiössä vaan! Blogi jatkuu, kohta nähdään mitä mä saan.