Converging Energy Crises – And How our Current Situation Differs from the Past

Nyt on ollut pitkään hyvä sää, joten olen sen aikana yrittänyt etsiä tummia pilviä, joita voisin kasata blogosfääriin. Ja mikäs kasatessa, kun on uudelleenbloggaustoiminto.

Tiedostavan ihmisen osa ei ole kadehdittava. Aluksi hän huomaa paheksuvansa pakasteiden pakkaamista pieneen pussiin, sitten hän luopuu dyykkaamattoman lihan syönnistä, ja kohta hän tajuaa, ettei tuulivoimaloita voi huoltaa ilman fossiilisia polttoaineita.

Ekoihmisen kiertokulku onkin seitsenportainen: aluksi mielenrauha muuttuu huoleksi, sitten huoli peloksi, pelko ahdistukseksi, ahdistus epätoivoksi, epätoivo toivottomuudeksi ja lopulta toivottomuus – mielenrauhaksi.

Gail Tverbergin kirjoitus on kuin virvoittava vesi perinteisen median tarjoilemien virvoitusjuomien jälkeen. Se nostaa väistämättä ekoihmisen seuraavalle tasolle – minut onnekseni seitsemänteen portaaseen.

Tverberg kirjoittaa pitkästi ja kissavideoihin verrattuna pitkästyttävästi. Luotan kuitenkin siihen, että tylsistyttävät helteet ovat herättäneet tiedonjanosi. Jos haluat kirjoituksen jälkeen lukea jonkin 748 vastauksesta, etsi nimimerkki CTG:n ensimmäinen kommentti, sillä se valaisee upeasti nykyajan teollisuustodellisuutta.

Our Finite World

At the Age of Limits Conference, I gave a talk called Converging Crises (PDF), talking about the crises facing us as we reach energy limits. In this post, I discuss some highlights from a fairly long talk.

A related topic is how our current situation is different from past collapses. John Michael Greer talked about prior collapses, but because both of our talks were late in the conference and because I was leaving to catch a plane, we never had a chance to discuss how ”this time is different.” To fill this gap, I have included some comments on this subject at the end of this post.

The Nature of our Current Crisis

Figure 1 Figure 1

The first three crises are the basic ones: population growth, resource depletion, and environmental degradation. The other crises are not as basic, but still may act to bring the system down.

View original post 3 062 more words

Näin lopetat pesuaineiden oston

Kirjoitin viimeksi siitä, miten pesuainepurkin viimeiset pisarat jätetään helposti käyttämättä ja miten nämä jämät otetaan helposti käyttöön. Jätekatosten pesuainetarjonta on runsasta ja monipuolista, joten ehkä tämä kirjoitus on viimeinen pisara, joka saa sinut lopettamaan pesuaineiden ostamisen.

Pesuainekeräilyn perusmenetelmät ovat samanlaiset kaikille aineille: Tunnustele roskapussia kaksin käsin. Kun huomaat tutun muodon, repäise pussi siististi auki ja poimi muoto talteen. Avonaisiin nyssyköihin voit tietenkin kurkata. Ravistele purkkia, ennen kuin nakkaat sen kassiisi. Ehta pesuaine tuntuu jähmeältä, kun taas huuhteluvettä hölskyvät purkit voit heittää suoraan takaisin (tai tarvittaessa siirtää poltettavaan jätteeseen).

Tiskiainepulloja altaan ympärillä. Altaassa tiskiharja vaahtokylvyssä.

Tiskiaineiden löytäminen ei ole paha rasti. Vaikeampaa on saada aineet kulumaan yhden ihmiselämän aikana.

Astianpesuaineiden purkit valmistetaan yleensä melko ohuesta muovista, joten ne painuvat helposti kokoon. Lähilaji ketsuppipurkki on paksumpaa muovia, eikä se naksahda puristettaessa yhtä kirkkaasti. Roskisten astianpesuainepurkeissa on useimmiten ainakin vähän ainetta jäljellä. Ota pienetkin tilkat talteen, sillä tiskatessa tarvittava ainemäärä on pisara valtavassa altaassa.

Pyykinpesuaineiden purkeista aloittelijan kannattaa opetella ensin Unileverin tuotteet: Omo, Surf, Luvil ja kumppanit ovat saman lajin muunnoksia, jotka eroavat toisistaan vain väritykseltään. Kokematon tonkija erehtyy usein poimimaan mukaansa huuhteluainetta. Se on kuitenkin usein kokkareiseksi pilaantunutta, ja huuhteluaine on ylipäätään jopa vessapaperia turhempi tuote.

Pyykinpesuainepurkkeja pyykkikoneen päällä.

Nehän ovat kuin kaksitoista marjaa.

Pyykinpesuaineita voi löytää myös kiinteässä olomuodossa laatikkomaisten purkkien pohjalta. Lähilajeista pitsalaatikko on litteämpi ja hanaviinilaatikolla on yleensä nokka. Pyykinpesuainepurkkien esiintyvyys ei rajoitu jätekatoksiin, vaan poimijan kannattaa katsastaa myös taloyhtiöiden pyykkituvat.

Sampoot, hoitoaineet ja suihkusaippuat esiintyvät tavallisesti littanoissa purkeissa, joskin myös pyöreät purkit ovat yleisiä. Korkeus on tyypillisesti 15–25 cm. Purkkeja esiintyy jätekatosten ohella myös suihkutilojen yhteydessä, esimerkiksi kuntokeskuksissa ja taloyhtiöiden saunoissa.

Erehdyttäviä lähilajeja ovat erilaiset iholle levitettävien rasvojen purkit, jotka on syytä erotella jo poimintavaiheessa, jos niille ei ole käyttöä. Tunnistus on varminta tehdä purkin pintakuvioista. Jotain osviittaa antaa paino: rasvapurkeissa on usein jopa puolet jäljellä.

Käsienpesuaineiden purkit ovat usein samantapaista muovia kuin käsinpesuaineiden purkit. Ne ovat kuitenkin tiskiainepurkkeja pienempiä, ja niissä on yleensä nokka. Purkki hylätään tavallisesti, kun nokka ei enää oksenna ainetta, vaikka sitä vielä olisi purkin pohjalla.

Julkisten tilojen vessojen roskiksista saattaa löytyä käsienpesuainepurkkien sairaalamuunnos. Näiden purkkien annostelijat ovat kuitenkin niin tehokkaita, että kovin monta pesukertaa hylätystä purkista ei saa.

Käsidesejä löytyy usein desilitrakaupalla, koska monet valmistajat ovat hankkineet hatun, josta voi vetää purkkeihin alkoholin vanhenemispäivämäärän. Purkit ovat tavallisesti pienehköjä, joten niiden löytäminen vaatii tonkijalta viitseliäisyyttä.

Hiuslakka ja partavaahto esiintyvät helposti tunnistettavissa korkeissa metallilieriöissä; sumutemaalipurkit ovat tanakampia, ja niiden korkeissa näkyy maalin väri. Suihkauta ensin ainetta kokeeksi, sillä esiintymät ovat usein köyhiä. Pihinä tarkoittaa, ettet pääse pihistelemään purkilla. Päästä kuitenkin ponnekaasut pihalle ja heitä purkki kierrätykseen, jos dyykkituvassasi on metallinkeräysastia.

Deodorantit esiintyvät ponneaineellisina tavallisesti hiuslakkapurkkeja matalammissa metalliastioissa. Kainaloon hinkattavat dödöt ovat niin pienissä purkeissa, että niitä ei helposti huomaa muiden hylkyjen seasta. Pikku purkkeja ei kannata ottaa huomaansa, ellei niissä ole kunnolla täytettä, koska kieppo tai päällikerros on suositeltavaa huuhdella edellisen käyttäjän jäljistä.

Huulirasvoja ei ole syytä dyykkailla (eikä lainailla), herpesriskin vuoksi. Eikä huulirasvaa kaiketi kauheasti tarvitse, ellei siihen varta vasten itseään totuta.

Hammastahnoja en ole toistaiseksi dyykannut systemaattisesti. ”Tyhjänä” hylätystä putkilosta riittää nimittäin vain muutamaan herneelliseen eli pariksi päiväksi. Tartuntavaaroja ei ilmeisesti ole, etenkään jos pakkauksen leikkaa auki toisesta päästä. Hammastahnaa ei tunnetusti ole helppoa työntää takaisin putkiloon, joten ei sinne hevin mitään muutakaan saa.

Kaatoluokka muut puhdistusaineet käsittää loput aineet, joita ilman tonkijan väliintuloa odottaisi kaatopaikka. Näitä aineita kannattaa kerätä lähinnä, jos niitä on purkissa reilusti jäljellä. Tällaiset purkit ovat muutoin melko harvinaisia, mutta muutoissa ne saattavat kerääntyä rypäiksi.

Sekalainen valikoima erilaisia puhdistusainepurkkeja.

Minkäs teet, kun siivouskomeron valtaavat Taloyhtiön jätepisteen puhdisteet?

Purkkipaljouden ohella pesuainejämäilijää saattaa rasittaa se, että merkeissä pitää tyytyä valtavirran määritelmällisesti hienostumattomaan makuun ja hajuun. Itse jättäisin räikeät värit ja läpitunkevat tuoksut kauppaan, vaikka herkisteiden ja hormonihäiriköiden riskit tuskin toteutuvat kuin enintään väestötasolla.

En jaksa kuitenkaan surkutella sitä, että joudun käyttämään muiden ostamia pesuaineita. Näennäinen vapaus valita Omon ja Bio Luvilin välillä on vain valintamyymäläelämää, ei sen enempää.

Dyykkaa ruokaa liikennevalojen avulla

Sinä ja muovikassi slummitalossa, mutta ei hajuakaan siitä, mitä ruokaa roskiksesta tohtii ottaa? Kaltaisiasi tongintaan totuttelevia varten olen kehittänyt kaljatölkki-[†]kemikaali- ja Hemoglobiinikadun liikennevalojen rinnalle dyykkarin liikennevalot.

Tämän liikennevalo-opasteen luettuasi voit alkaa hoitaa ruoka-asiointiasi taloyhtiösi jätekatoksessa. Tiedät, milloin roskis näyttää vihreää valoa ja milloin palaa punainen. Aloita varovasti – ruokarohkeus kasvaa kyllä syödessä.

Ylhäältä alas: meetvurstia, kermajuustoa (jossa hometta pinnalla) ja parsakaalia.

Liikennevalot löytyivät Taloyhtiön jätepisteestä yhteen pussiin pakattuna kuin paprikat marketista.

Punainen: lihatuotteet. Lihasta on aina mahdollista saada ruokamyrkytys, mutta ei se perusterveelle aikuiselle ihan helppoa ole, jos ruoan lämmittää läpikotaisin. Ota huomioon lihan laatu, päiväys ja lämpötila. Ennen syömistä tee lihakuntotesti tässä järjestyksessä: katsele, paistele, haistele ja maistele. Raa’an lihan hajusta en ainakaan itse osaa päätellä juuri mitään, eli siitä ei kannata pelästyä.

Aloita dyykkailu esimerkiksi makkaroilla ja laajenna sitten poimintaasi suojakaasukammioihin suljettuihin lihoihin. Raaka kala on pääsääntöisesti syytä jättää roskikseen. Viimeisen käyttöpäivän ylittyminen parilla tai parillakymmenellä päivällä ei yleensä ole ongelma, ainakaan näin tonkijoiden talviruokinnan aikaan.

Löytämälläni täysinäisellä meetvurstipaketilla oli viimeiseen käyttöpäivään vielä kaksi kuukautta. Syy heitteillejättöön selvisi, kun pakkausta tarkasteli huolellisesti: sauman väliin oli jäänyt vähän leikkelettä, eli se niistä suojakaasuista. Meetvursti on kuitenkin pieneliöille sen verran hankala ympäristö, että en antautunut pakokauhun valtaan vaan nautin leikkeleet viimeistä siivua myöten.

Keltainen: juusto, muut maitovalmisteet ja leipä. Näissä tuotteissa ei käsittääkseni elele salakavalia tappajamikrobeja, joten niitä voi syödä niin kauan kuin ne vain maistuvat. Poista toki juustosta ja leivästä mahdolliset homeiset kohdat, niin homeiselta näyttävät kuin maistuvatkin. Hometta syömällä saatat kasvattaa syöpäriskiäsi, mutta järjen valoa ei kannata sammuttaa vainoharhaisuudella. Mistä sitä tietää, vaikka tulevaisuudessa lapsille sanottaisiin: syö kiltisti homeesi, niin ei jää saavuttamatta hormeesi!

Homeen kaksijakoisuus näkyy myös liikennevalokuvassani. Löytämässäni kermajuustopalassa oli nimittäin sekä punaista että vihreää hometta. Vihreää oli kuitenkin selvästi enemmän, joten höyläsin pinnan sileäksi ja nautin juuston viimeistä viipaletta myöten.

Vihreä: vihannekset, juurekset ja hedelmät. Kasvisruoasta myrkyttyminen on ilmeisesti kohtalaisen harvinaista. Yksi poikkeus taitaa olla keitetty riisi. Pentti Huovinen kertoo kirjassaan Hyvät, pahat, näkymättömät, että Bacillus cereus -bakteerin itiöt kestävät keittämisen. Siten huoneenlämmössä seissyt keitetty riisi saattaa sisältää bakteerien tuottamaa, oksennus- ja ripulitaudin aiheuttavaa myrkkyä.

Keitetty riisi ei onneksi taida olla monenkaan dyykkarin ykkösherkku. Kahmi siis roskiksesta mielin ja suurissa määrin appelsiineja, tomaatteja ja kaalinkeriä. Pese kuitenkin kasvikset huolellisesti ennen käyttöä. Itse kuorin varmuuden vuoksi omenat, porkkanat ja sen sellaiset, vaikka samalla poistankin hyödyllisiä ravintoaineita.

Tarkastele myös kasvisten löytöympäristöä: vaippojen vierestä saatat poimia mukaasi hankaluuksia. Löytyihän pari vuotta sitten pavuniduistakin EHEC-bakteeria, joka on aina peräisin ulosteperäisestä eläimestä.

Huuhtelin löytämäni parsakaalin, poistin pari mustunutta lehteä ja nautin kaalin viimeistä palaa myöten. Pilaantunut vihannes maistuu yleensä niin pahalta, ettei sitä tule vahingossa syötyä. Niin epätoivoinen tuskin olet, että kokeilisit onneasi vanhoilla vihreillä.

 


linkki kuollut

Dyykkaan, siis hamstraan?

Onneli oli kuukausikausia pyytänyt, vaatinut ja maanitellut minua siivoamaan olohuoneen sinne kertyneistä tonkimistani tavaroista. Viime viikonloppuna sain viimein raivattua lattian näkyviin. (Perhejuhla, mikä ihana syy tekoon.)

Pakko se on tunnustaa: tonginta oli taas kerran lähtenyt käsistä kuin paheet jaloista. Oikeastaan aika vähän löydän roskiksesta sellaista kamaa, joka siirtyy suoraan käyttöön.

Osan roskisromppeista otan silkasta velvollisuudentunnosta. Osan pyhimyksen otan, kun Onneli alkaa huomautella lattialle välivarastoitujen löytöjen kekoutumisesta. Tarkoituksenihan on lahjoittaa itselle tarpeettomat tavarat sukulaisille, viedä loput kirpputorille ja pelastaa siinä sivussa maa, ilma ja vesi. Harmi vain, ettei lukemattomille hiuslenkeille ja lahjakasseille taida olla erilliskeräystä.

Onko dyykkari sitten väistämättä hamsteri? Hamstraus, tuo aikamme hysteria, tuntuu olevan nykyään muodikas paheksunnan kohde. Ava-kanavalla alkoi maanantaina ohjelma Hullut hamstraajat. Ensimmäisen jakson perusteella kyse ei tosin ole hulluista eikä oikein hamstraajistakaan.

Ohjelma sopii varmaan niille, jotka kirjaavat rahanmenonsa ja -tulonsa ruutuvihkoon eivätkä välitä draamasta. Itseäni inspiroi enemmän ohjelman juontajan Aggie MacKenzien haastattelu. MacKenzie väittää, että tavara antaa valheellisen turvallisuudentunteen. Toinen Mainostelevision sivu taas ilmoittaa, että hamstraus on nykyisin ihan oma sairautensa.

Hulluus on kuitenkin aina sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Tällä hetkellä, kun länsimaisesta valintamyymälästä saa kaikkea mahdollista, on mieletöntä säilöä kotona tavaroita, joita ei juuri nyt tarvitse. Järkevä varastoija on helppo leimata hulluksi hamstraajaksi.

Toista oli ennen vanhaan. Kun ajat olivat niukat, olisi ollut hulluutta heittää käyttökelpoista esineistöä hukkaan. Olisi tainnut mennä todellinen turvallisuudentunne samalla.

Ennen oli moni asia paremmin ja nostalgiakin hulluutta. Nykyajan hamstrausongelmaa ei kuitenkaan käy kieltäminen. Olen itsekin seurannut vierestä, kuinka asunto, jonka kulkukelpoiset alueet ovat kapeita tavaravuoristopolkuja, syöksee perikunnan perikatoon pikkuhitlereineen.

Oma hamstraukseni on varmaan pitkälti seurausta sukurasituksesta. Harvassa ovat nimittäin ne asiat, joita isäni heittäisi tyynesti pois. Kun hän ei enää saanut kaikkia tavaroita mahtumaan omaan huoneeseensa eikä omakotitaloonkaan, piti pystyttää viereen lisärakennus, minkä jälkeen olikin jo ostettava rinnakkaiskäyttöön kokonaan toinen talo. Ihan totta, hyperbolatta.

Vaikka olen itse sekä dyykkaaja että hamstraaja, dyykkausharrastus ei taida käydä hamstrausdiagnoosista. Ahkera dyykkari osaa nimittäin suhtautua tavaraan terveemmin kuin hullu hamstraaja.

Kun näkee roska-astioihin jatkuvasti virtaavan tavarapaljouden, ei tarvitse kiintyä mihinkään tarpeettomaan. Voi poimia pelkät aarteet, ja kun aarre muuttuu taakaksi, sen voi hyvillä mielin heittää menemään. Roskista se on tullut, ja roskiksi sen pitää jälleen tuleman.

Viimeinen käyttöpäivä ei ole este vaan nopeute

Tonkaisen roskiksesta aukinaisen nakkipaketin. Sinappia olen löytänyt jo aikaisemmin, joten välipala odottaa pian syöjäänsä. Vilkaisen vielä päiväyksiä. Sinappien parasta ennen ‑päivät ovat olleet helmi- ja elokuussa. Nakkien viimeinen käyttöpäivä on näemmä ollut 18 päivää sitten.

Kuinkahan vakavasti nämä päiväykset tulisi ottaa? Jäänkö nuolemaan nakkisormiani?

Lautasella neljä nakkia, päällä kahdenlaista sinappia, vieressä kaksi tomaattia.

Nakit, sinapit ja tomaatit Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, saatavuus vaihtelee). Lautanen kuvausrekvisiittaa.

Parasta ennen, toiselta nimeltään hyvää jälkeen, tarkoittaa että elintarvike harvoin paranee vanhetessaan. Ruoka on parasta ennen nieluun joutumista ja tekee hyvää sen jälkeenkin. Kyse on siis suuntaviivoista ja suun tavoista. Makuasioista, ei niinkään maha-asioista.

Napa-alueeseen likemmin liittyvä elintarpeellinen ajankohta on viimeinen käyttöpäivä. Viimeinen käyttöpäivä ei ole sama asia kuin viimeinen hyödyntämispäivä. Viimeisen käyttöpäivän umpeuduttua elintarviketta ei voi enää käyttää hyväksi kaupan kassavirran tai laitosruoan tilavuuden kasvattamisessa. Tuotetta voi kuitenkin vielä hyödyntää energian, kuidun ja ravintoaineiden lähteenä sekä – uskokaa tai älkää epäilkö – jopa mielihyvän tuojana ja nautinnon antajana.

Keskiluokkainen lukija saattaa nyt ajatella, että tehköön varallisesti tai henkisesti köyhä dyykkari, mitä lystää, mutta itse en halua vaarantaa sauvakävelylenkkieni toteutumista syömällä vanhentunutta ruokaa.

Mutta mikä on vanhentunutta ruokaa? Yksittäinen päiväys peittää sen tosiasian, että taustalla on liukuva asteikko. Eihän se, mistä olisi voinut laittaa iltapalaa, voi mitenkään muuttua kelvottomaksi keskiyön koittaessa.

Elintarvikkeiden mikrobiologiaa valottaa kiitettävän seikkaperäisesti Ylen Kuningaskuluttajan juttu. Ohjelman teettämissä laboratoriotesteissä paljastui muun muassa, että maksalaatikko oli kolme päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen täysin syömäkelpoista. Einestehtailijat haluavat jutun perusteella edelleen pelotella kuluttajia viimeisillä käyttöpäivillä, vaikka jopa valvovalle viranomaiselle Eviralle riittäisivät parasta ennen ‑päiväykset.

Viimeisen käyttöpäivän ruokamyrkytys lienee siis paljon harvinaisempi elintarvike-epämiellyttävyys kuin viime kyläilypäivän ruokatyrkytys. Useimmissa tuotteissa viimeinen käyttöpäivä tahtoo näköjään sanoa, että ei tässä mitään hengenhätää vielä ole, mutta voisi sitä syömistä pikkuhiljaa alkaa harkita.

Kuinka kehnosti minulle sitten kävi syötyäni nakkeja 18 päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen? Ilmeisesti makkaratuotteisiin ei turhaan tungeta nitriittejä, sillä en huomannut mitään valittamista terveydentilassani. Enkä ole mikään teräsvatsa: ruoansulatuskanavani eivät kestä edes lehmän rintamaitoa.

Kuluttaja voi toki ulkoistaa aistinvaraisen arvioinnin päiväysten painajille, mutta kansalaisen voisi jo odottaa haistavan, maistavan ja päättävän itse. Ihmiselle on sentään annettu varsin pätevä mikrobiologisen laadun arviointi-aparaatti, jota sopii käyttää, kun kylmäketjun heikoin lenkki pettää tai viimeisestä käyttöpäivästä aika jättää.

En tietenkään halua kannustaa ihmisiä vastuuttomuuteen. Mielestäni päiväyksillä pelottelu ja niiden orjallinen noudattaminen on vastuutonta niin kauan kuin maailmassa nähdään nälkäpäiväkeräyskuvia.

 

Entä jos nakkien viimeisestä käyttöpäivästä on 98 päivää? Nakit ja makkarat kestävät aikaa.

Mitä dyykkaus on suomeksi?

Rakkaalla lapsella on yksi nimi: dyykkaus. Tilanne voisi olla huonompikin – onhan sellaisiakin harrastuksia kuin boulderointi tai Frisbee®-golf. Ei dyykkaus silti sovi keskiluokkaisen kansalaisen arvolle, siis sanana. Kielitoimiston sanakirjankin mukaan dyykkaus on slangia, ei edes arkikieltä.

Metalli- ja lasinkeräysastiat siten, että niistä näkyy vain ruotsinkieliset opastustekstit.

Dyka in, och samma på finska.

Ruotsalaisuuden päivän varjossa yritän nyt etsiä suomalaista vaihtoehtoa dyykkaukselle. Lainasanan suomentumiseen on ainakin kolme vaihtoehtoa: vieraan sanan suomalaistuminen, kokonaan uuden sanan kehkeytyminen tai vanhan sanan omaksuminen uudessa merkityksessä.

Supisuomalaisittain dyykkaus olisi tykkäys, mutta se on jo varattu Facebook®-termiksi. Kielitoimiston sanasepät taas takoisivat dyykkauksesta varmaan jotain ei niin elämänmakuista, kuten jäteseulonta tai jälkilajittelu.

Jäljelle jää siis jonkin vanhan sanan merkityksen täsmentäminen. Dyykkaus voisi minusta olla tonkimista tai tongintaa. Yhtä lailla vokaalisoinnutettuja olisivat etsiminen, penkominen, kaiveleminen ja möyriminen, mutta tonkiminen tavoittaa minusta toiminnan luonteen tarkemmin ja lämminhenkisemmin kuin muut vaihtoehdot.

Onko nimi sitten enne? Päihittääkö Toni Tonkija nimellisesti Kari Dyykkarin? Kysytään naapureilta.

Venäjän kielessä tonkij (тонкий) on hieno, herkkä, tarkka. Ei paha. Muita merkityksiä ovat ohut ja hoikka, mikä ei sekään ole kaukaa haettua. Onhan tämä dumbster diving usein ihan urheilullinen suoritus.

Taitaa siis Toni viedä voiton. Slut.

Avain onneen

Kävin tänään sienessä. Vakiopaikka ei pettänyt tälläkään kertaa: koriin kertyi pari litraa suppilovahveroita. Sadekin alkoi rummuttaa tuulilasiin vasta kotimatkalla.

Illalla sienikeittoa maistellessani aloin pohtia, mitä yhteistä on sienestämisellä ja toisella harrastuksellani dyykkauksella. Molemmissa saa liikuntaa ja voi säästää niin lompakkoa kuin ympäristöäkin, ainakin jos selviää ilman autoa. Tällaiset järkeenkäyvät oheishyödyt eivät kuitenkaan selitä, mikä toimintaan yllyttää tunteiden tasolla.

Sieni- ja dyykkiretkien kiehtova yhteinen nimittäjä on kaiketi se, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä löytää. Lähes aina löytää kuitenkin jotakin, ja usein löytää sellaista, mihin ei ole aiemmin törmännyt. Toki saaliistakin on paljon iloa, mutta tuskin se saa tuntemaan samaa intohimoa kuin itse saalistus.

Vaikka haluan jännitystä elämään, olen laiska ihminen ja käyn yleensä aina samoilla sienipaikoilla. Vakiodyykkitupani taas on oman taloyhtiöni rakas jätekatos.

Roska-astioita jätekatoksen oven takaa katsottuna.

Dyykkarin kulkua taloyhtiön harrastehuoneeseen rajoitetaan usein lukoin ja häkein.

Miksi oma taloyhtiö on ylivoimainen dyykkauskohde? Ensinnäkin dyykkauspaikkaa ei tarvitse etsiä kovin ankarasti, ellei ole juuri taloon muuttanut tai vaihtanut kumppanin kanssa roskien viemistä pyykkivuoroihin.

Toisekseen ei kannata mennä mertaa edemmäs kalastamaan. Liikunnan määrä jää oman talon puitteissa vähäiseksi, mutta ei matkan lyhyyttä syksyn sateilla tule harmiteltua.

Taloyhtiödyykkauksessa täyttyy myös meille keskiluokkaisille kansalaisille välttämätön ehto: oma avain. Ei tarvitse kivuta piikkilanka-aitojen yli eikä kaivaa tunneleita aitamuurien alitse. Ei tarvitse tiirikoida lukkoja eikä (puhe)judoilla vartijoiden kanssa. Eikä edes tarvitse kysyä ventovierailta, pääsisikö heidän jätekatoksiinsa vähän tonkimaan.

Taloyhtiössä dyykkausoloihin on jopa mahdollista vaikuttaa, joko toimimalla hallituksessa tai ottamalla yhteyttä hallituksen jäseniin. Kannattaa olla aktiivinen. Muuten saa dyykkari kotvan odottaa, ennen kuin ilmestyvät jätekatokseen infrapunalämmittimet ja roskapönttöihin avattaessa syttyvät ledivalot.

Kun siis seuraavan kerran ulos lähtiessäsi nappaat avainnipun mukaasi, pysähdy hetkeksi. Kädessäsi saattaa olla avain uuteen, palkitsevaan harrastukseen.

Onnen tongintaan voi ryhtyä missä taloyhtiössä vaan! Blogi jatkuu, kohta nähdään mitä mä saan.