Näin lopetat pesuaineiden oston

Kirjoitin viimeksi siitä, miten pesuainepurkin viimeiset pisarat jätetään helposti käyttämättä ja miten nämä jämät otetaan helposti käyttöön. Jätekatosten pesuainetarjonta on runsasta ja monipuolista, joten ehkä tämä kirjoitus on viimeinen pisara, joka saa sinut lopettamaan pesuaineiden ostamisen.

Pesuainekeräilyn perusmenetelmät ovat samanlaiset kaikille aineille: Tunnustele roskapussia kaksin käsin. Kun huomaat tutun muodon, repäise pussi siististi auki ja poimi muoto talteen. Avonaisiin nyssyköihin voit tietenkin kurkata. Ravistele purkkia, ennen kuin nakkaat sen kassiisi. Ehta pesuaine tuntuu jähmeältä, kun taas huuhteluvettä hölskyvät purkit voit heittää suoraan takaisin (tai tarvittaessa siirtää poltettavaan jätteeseen).

Tiskiainepulloja altaan ympärillä. Altaassa tiskiharja vaahtokylvyssä.

Tiskiaineiden löytäminen ei ole paha rasti. Vaikeampaa on saada aineet kulumaan yhden ihmiselämän aikana.

Astianpesuaineiden purkit valmistetaan yleensä melko ohuesta muovista, joten ne painuvat helposti kokoon. Lähilaji ketsuppipurkki on paksumpaa muovia, eikä se naksahda puristettaessa yhtä kirkkaasti. Roskisten astianpesuainepurkeissa on useimmiten ainakin vähän ainetta jäljellä. Ota pienetkin tilkat talteen, sillä tiskatessa tarvittava ainemäärä on pisara valtavassa altaassa.

Pyykinpesuaineiden purkeista aloittelijan kannattaa opetella ensin Unileverin tuotteet: Omo, Surf, Luvil ja kumppanit ovat saman lajin muunnoksia, jotka eroavat toisistaan vain väritykseltään. Kokematon tonkija erehtyy usein poimimaan mukaansa huuhteluainetta. Se on kuitenkin usein kokkareiseksi pilaantunutta, ja huuhteluaine on ylipäätään jopa vessapaperia turhempi tuote.

Pyykinpesuainepurkkeja pyykkikoneen päällä.

Nehän ovat kuin kaksitoista marjaa.

Pyykinpesuaineita voi löytää myös kiinteässä olomuodossa laatikkomaisten purkkien pohjalta. Lähilajeista pitsalaatikko on litteämpi ja hanaviinilaatikolla on yleensä nokka. Pyykinpesuainepurkkien esiintyvyys ei rajoitu jätekatoksiin, vaan poimijan kannattaa katsastaa myös taloyhtiöiden pyykkituvat.

Sampoot, hoitoaineet ja suihkusaippuat esiintyvät tavallisesti littanoissa purkeissa, joskin myös pyöreät purkit ovat yleisiä. Korkeus on tyypillisesti 15–25 cm. Purkkeja esiintyy jätekatosten ohella myös suihkutilojen yhteydessä, esimerkiksi kuntokeskuksissa ja taloyhtiöiden saunoissa.

Erehdyttäviä lähilajeja ovat erilaiset iholle levitettävien rasvojen purkit, jotka on syytä erotella jo poimintavaiheessa, jos niille ei ole käyttöä. Tunnistus on varminta tehdä purkin pintakuvioista. Jotain osviittaa antaa paino: rasvapurkeissa on usein jopa puolet jäljellä.

Käsienpesuaineiden purkit ovat usein samantapaista muovia kuin käsinpesuaineiden purkit. Ne ovat kuitenkin tiskiainepurkkeja pienempiä, ja niissä on yleensä nokka. Purkki hylätään tavallisesti, kun nokka ei enää oksenna ainetta, vaikka sitä vielä olisi purkin pohjalla.

Julkisten tilojen vessojen roskiksista saattaa löytyä käsienpesuainepurkkien sairaalamuunnos. Näiden purkkien annostelijat ovat kuitenkin niin tehokkaita, että kovin monta pesukertaa hylätystä purkista ei saa.

Käsidesejä löytyy usein desilitrakaupalla, koska monet valmistajat ovat hankkineet hatun, josta voi vetää purkkeihin alkoholin vanhenemispäivämäärän. Purkit ovat tavallisesti pienehköjä, joten niiden löytäminen vaatii tonkijalta viitseliäisyyttä.

Hiuslakka ja partavaahto esiintyvät helposti tunnistettavissa korkeissa metallilieriöissä; sumutemaalipurkit ovat tanakampia, ja niiden korkeissa näkyy maalin väri. Suihkauta ensin ainetta kokeeksi, sillä esiintymät ovat usein köyhiä. Pihinä tarkoittaa, ettet pääse pihistelemään purkilla. Päästä kuitenkin ponnekaasut pihalle ja heitä purkki kierrätykseen, jos dyykkituvassasi on metallinkeräysastia.

Deodorantit esiintyvät ponneaineellisina tavallisesti hiuslakkapurkkeja matalammissa metalliastioissa. Kainaloon hinkattavat dödöt ovat niin pienissä purkeissa, että niitä ei helposti huomaa muiden hylkyjen seasta. Pikku purkkeja ei kannata ottaa huomaansa, ellei niissä ole kunnolla täytettä, koska kieppo tai päällikerros on suositeltavaa huuhdella edellisen käyttäjän jäljistä.

Huulirasvoja ei ole syytä dyykkailla (eikä lainailla), herpesriskin vuoksi. Eikä huulirasvaa kaiketi kauheasti tarvitse, ellei siihen varta vasten itseään totuta.

Hammastahnoja en ole toistaiseksi dyykannut systemaattisesti. ”Tyhjänä” hylätystä putkilosta riittää nimittäin vain muutamaan herneelliseen eli pariksi päiväksi. Tartuntavaaroja ei ilmeisesti ole, etenkään jos pakkauksen leikkaa auki toisesta päästä. Hammastahnaa ei tunnetusti ole helppoa työntää takaisin putkiloon, joten ei sinne hevin mitään muutakaan saa.

Kaatoluokka muut puhdistusaineet käsittää loput aineet, joita ilman tonkijan väliintuloa odottaisi kaatopaikka. Näitä aineita kannattaa kerätä lähinnä, jos niitä on purkissa reilusti jäljellä. Tällaiset purkit ovat muutoin melko harvinaisia, mutta muutoissa ne saattavat kerääntyä rypäiksi.

Sekalainen valikoima erilaisia puhdistusainepurkkeja.

Minkäs teet, kun siivouskomeron valtaavat Taloyhtiön jätepisteen puhdisteet?

Purkkipaljouden ohella pesuainejämäilijää saattaa rasittaa se, että merkeissä pitää tyytyä valtavirran määritelmällisesti hienostumattomaan makuun ja hajuun. Itse jättäisin räikeät värit ja läpitunkevat tuoksut kauppaan, vaikka herkisteiden ja hormonihäiriköiden riskit tuskin toteutuvat kuin enintään väestötasolla.

En jaksa kuitenkaan surkutella sitä, että joudun käyttämään muiden ostamia pesuaineita. Näennäinen vapaus valita Omon ja Bio Luvilin välillä on vain valintamyymäläelämää, ei sen enempää.

Näin käytät loppuun (muiden) pesuaineet

Muistatko mainoksen, jossa yhdellä tiskiainepullolla saatiin pestyä paskat virstan pituisen juhlapöydän astioista? Jos tällainen riittävyys on mainostajien mukaan tavoiteltavaa, kuinka paljon hohdokkaampaa olisi, että tiskiainetta riittäisi elämän pituisen jakson ajaksi?

Olen luultavasti jo saavuttanut elinikäisen tiskiaineomavaraisuuden, joten sikäli voisin jäädä dyykkauksesta eläkkeelle vaikka saman tien. Saman tien olen valinnut muissakin puhdistusaineissa: en ole aikoihin ostanut myöskään pyykinpesuainetta, käsienpesuainetta, yleispuhdistusainetta, suihkusaippuaa tai sampoota.

Syy ostolakkooni tai oikeastaan ostoirtisanoutumiseeni on luonnontieteellisesti adheesio ja ihmistieteellisesti avuttomuus. Adheesio tarkoittaa aineiden taipumusta tarttua yhteen. Pesuaineen näkökulmasta on mielekkäämpää liimautua purkin reunaan kuin pudottautua purkista ulos tyhjyyttä kohti.

Pesuaineen vastahakoisuus synnyttää monissa ihmisissä avuttomuutta. Ainetta ei välttämättä jakseta houkutella valuttamalla ulos alassuin käännetystä purkista. Vaikka valutus onnistuisikin, valitus alkaa viimeistään, kun purkin korkin pitäisi irrota.

Korkkaaminen on nimittäin usein suunniteltu lähes toivottomaksi toimenpiteeksi. Epätoivon tuottaminen on ilmeisesti jonkinlaisen exit only -periaatteen sivutuote, mutta pesuainetehtailijan tarkoitusperiin sopii yhtä lailla väistämätön lopputulos exit partly.

Suihkusaippuapurkkeja pinossa suihkukaapin vieressä. Lattialla yksi purkki avattuna.

Suihku, saippuaa, purkkeja sekä suihku saippua purkki. Purkkeja löytyi lähes viikoittain Taloyhtiön saunapisteestä, mutta en millään ehtinyt käyttää yhden purkin jämiä ennen seuraavan purkin ilmaantumista. Korkin poisto onnistuu ”purkin peukalon korkin” avulla eli kampeamalla purkin ja korkin väliin peukalon.

Korkin irtoaminen ei vielä tarkoita pesuainejämien minimoitumista. Harvan sormet nimittäin taipuvat kaapimaan kaikki aineet purkista.

Astian- ja pyykinpesuaineet saa kätevästi käyttöön kaatamalla vettä purkkiin, mutta kehonpesuaineita ei kannata minusta huuhdella purkista. Ensinnäkin tensidejä valuu väkisinkin hukkaan, jos saippua laimennetaan suureen tilavuuteen. Toisekseen jos adheesio on kivenä kengässä, vesi ei ole välttämättä mikään paperi vaan toinen kivi. Ainakaan hiustenhoitoainetta ei purkista helposti vedellä huuhdella.

Tässä pelissä kiven voittaa saksilla. Purkinavaus suoritetaan ympärileikkaamalla purkki leveyssuunnassa. Jos ainetta jää yhä käyttämättä, jämäjäämät säilyvät kosteina seuraavaan kertaan, kun purkin jäännökset asettaa sisäkkäin.

Pesuainehävikin estäminen vaatii siis viitseliäisyyttä, joka tunnetusti ei ole yhtä riittoisaa kuin Fairy. Toisen ihmisen uusavuttomuus tai laiskuus-avuttomuus on kuitenkin toisen ihmisen loppuelämän ilmaiset pesuaineet. Pesuainehuoltovarmuutta tavoittelevan täytyy vain nöyrtyä tonkimaan roskiksia; pesuaineiden riittoisuus ja itseriittoisuus eivät sovi yhteen.

Nyt tiedät, miten niistä purkeista saa. Ensi kerralla kerron tarkemmin, miten niitä purkkeja saa.

Merkitystä merkintöihin

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, kuinka viimeisen käyttöpäivän ja parasta ennen -päivän välinen ero voi kutistua makuasiaksi. Euroopan unionissa käytetään vain näitä kahta päiväysmerkintää, ja silti eron tekeminen on välillä hankalaa. Sääliksi käy Amerikan yhdysvaltain kansalaista, sillä siellä pitäisi osata tulkita muun muassa seuraavia ilmauksia: best by, sell by, use by, enjoy by, best if used by, best if purchased by, best before, sell before, not to be sold after, expiration, buy thru, use through, date shucked, pull date, recommended sale date, last date of sale, recommended last date of sale.

Maustekastikepullo, jossa lukee ”Best when purchased by date on label”.

Ei savunmakuista kastiketta ilman tulkinnanvaraista merkintää. Amerikan-liemi Taloyhtiön jätepisteestä (0 $), fondi kuvausrekvisiittaa.

Viimevuotinen Harvard Law Schoolin raportti The Dating Game kertoo, että päiväysmerkintöjä alettiin ottaa Yhdysvalloissa käyttöön 1970-luvulla kuluttajien vaadittua tietoa elintarvikkeiden tuoreudesta. Maanlaajuista järjestelmää ei saatu aikaan, joten säätely vaihtelee laajassa maassa huomattavasti. Esimerkiksi New Yorkin osavaltio ei edellytä minkäänlaisia päiväysmerkintöjä, kun taas New Hampshire vaatii päiväykset kermaan ja voileipiin (eikä mihinkään muuhun).

Päiväyksillä ei ole Yhdysvalloissa juurikaan tekemistä turvallisuuden kanssa. Osa valmistajista linjaa, että tuotteen laatu saa viimeiseen myyntipäivään mennessä heikentyä tietyn määrän. Toiset eivät hyväksy pienintäkään muutosta. Brändiä suojellaan tiukemmin kuin kuluttajaa saati luontoa.

Kuluttajat yhdistävät päiväykset turvallisuuteen. Mikrobiologista turvallisuutta heikentävät raportin mukaan kuitenkin lähinnä valmistus-, käsittely- ja säilytysvirheet. Näillä tekijöillä ei tavallisesti ole yhteyttä tuotteen ikään. Kokonaissäilytysaikaa paljon olennaisempaa on tietää, kuinka kauan tuote on ollut vaaravyöhykkeellä 6–60 °C.

Ennen emmin ja pidin päiväyksiä lähes ehdottomina ohjenuorina. Nyttemmin nuora on muuttunut veteen piirretyksi viivaksi, kun olen vähä vähältä oppinut, että päiväys on kehno mittari ruoan syömäkelpoisuudelle. Harvardin-raportista sain ensimmäistä kertaa lukea, miten tämän havainnon vahvistavat mikrobiologit. Evirologit eivät vain uskalla lausua totuutta ääneen, koska me länsimaalaiset altistamme mieluummin koko ihmiskunnan ympäristökatastrofille kuin yhdenkin vanhuksen ruokamyrkytyskuolemalle.

Raportin mukaan päiväyksistä olisi hyötyä lähinnä listerian torjunnassa. Listeria on riskiryhmille vaarallinen bakteeri, joka pystyy lisääntymään kylmässäkin. Bakteerista pääsee eroon ruoan kuumentamalla, joten se on vaarallinen vain kylmänä nautittavissa elintarvikkeissa.

Raportti esittää suuria muutoksia päiväyskäytänteisiin. Erilaisista parasta ennen -päiväyksistä pitäisi pyrkiä pois erityisesti pilaantumattomissa kuivatuotteissa, koska päiväys saa ihmiset heittämään turhaan syömäkelpoista ruokaa roskiin. Kauppa tarvitsee hyllykiertoonsa poistopäivät, mutta niiden ei pitäisi näkyä muille. Kuluttajille voisi päiväysten sijaan antaa ohjeita tyyliin ”parasta XX päivää avaamisen jälkeen” tai ”parasta XX kuukautta pakkauspäivän jälkeen” (luku kaksikymmentä on tässä tietenkin vain esimerkkinä).

Raportin kirjoittajien mielestä paketeissa pitäisi olla enemmän säilytysohjeita. Parasta ennen -merkinnän asemesta tarvitaan pakasta ennen -merkintä. Lisäksi päiväysten muodostumisperusteiden pitäisi olla läpinäkyviä. Päiväysten tulisi keskittyä riskielintarvikkeisiin, tai ainakin pakkauksessa pitäisi lukea, jos päiväys ei liity turvallisuuteen vaan laatuun.

Yhdysvalloissa kaikesta ruoasta 40 prosenttia jää syömättä. Samaan aikaan 15 prosenttia kotitalouksista kituuttaa nälkärajan alapuolella. Näitä prosentteja pienentääkseen Doug Rauch, entinen Keskon kokoisen Trader Joe’s -ketjun johtaja, aikoo avata ruokakaupan, jossa myydään vain päiväyksen ylittäneitä elintarvikkeita. Tarkoituksena on tarjota halvalla tuotteita, joita tavalliset kaupat eivät päiväyksen vuoksi katso voivansa myydä.

Vaikka Suomessa jäljitellään monessa asiassa USA:ta, ruokahävikin tuotantoa ei täällä lähellekään samassa mitassa osata. Eikä päiväysvanhojen tuotteiden kauppa ole meille mikään uusi juttu: Helsingissä tällaista liiketoimintaa edustaa ainakin Valkkeri. Roskisstalkkerina tosin suhtaudun hyveellisiinkin kauppoihin varauksellisesti. Valkkerissa ei minua epäluuloista vakuuta sen hevi-osasto. Jos hyllyssä ei ole minkäänlaisia päiväyksiä, miten voin varmistua siitä, että tuotteet ovat todella vanhoja?

Hävikin kaunistus

Tavallinen suomalainen heittää joka kuukausi kilokaupalla syömäkelpoista ruoka-ainesta hukkaan. Tämä tieto varmasti kutkuttaa mieltäsi, mutta et ole vielä rohjennut tonkia taloyhtiösi jätteitä. Jotta turha mystiikka katoaisi, voit nyt nähdä omin silmin Ylen Silminnäkijä-ohjelmassa, kun ilmeisen keskiluokkainen dyykkari availee roskapusseja ja kerää kilokaupalla ruoka-ainesta kaatopaikalta.

Muovikassikasoja ja puskutraktori kaatopaikalla.

Varsin puhtoiselta vaikutti dyykkarin märkä päiväuni Ämmässuon kaatopaikka sen nähdessäni. Samaan paikkaan päätyy Taloyhtiön jätepisteenkin hävikki.

Silminnäkijä käsittelee ruokahävikkiketjun kutakin trofiatasoa. Alkutuotannon kohdalla ohjelma käy tuottajien luona keskustelemassa hukkaviljasta ja pikku perunoista unohtamatta karsinaan kupsahtaneita karitsoja. Totta puhuen yksi näistä esimerkeistä on mielikuvitukseni tuotetta, mutta joka tapauksessa alkutuotannosta ei ohjelman mukaan ole syntipukiksi.

Koska kaikki suomalaiset eivät juo maitoaan raakana, alkutuotannon jälkeen ruoka siirtyy kauppaan. Hävikistä ei kuitenkaan tule syyllistää kauppaa. Kauppias jää nimittäin mahdottomaan välikäteen, kun sydämettömät kuluttajat eivät suostu ostamaan mustuneita banaaneja, homeisia ananaksia tai ryppyisiä tomaatteja täydellä hinnalla. Kuluttajan mielivallasta kertoo sekin, että kun kauppias kuluttajan elämää helpottaakseen pakkauttaa verkkopussin täyteen ihanan pehmoisia klementiinejä, niin kuluttaja vaatii heittämään koko pussin menemään yhden ainoan sekaan eksyneen albiinon vuoksi.

Ohjelman haastattelema asiakasomistajakauppias jalosti lupasi, että jatkossa ”pois blokatut” tuotteet lahjoitetaan vähäosaisille. Tässä kohtaa Silminnäkijä iskee silmää Ranskan vallankumoukselle ja näyttää kuvaa myymättä jääneistä punalaputetuista leivonnaisista.

Ikään kuin kuluttajalle ei riittäisi syyllistyminen kaupassa syntyvään hävikkiin, hän hävittää ruokaa vielä kotonaankin. Eniten kotiperäistä hävikkiä saavat ohjelman mukaan aikaan 30–39-vuotiaat naiset. Itsellänikin on sellainen kuva, että miehet eivät jaksa ihan joka päiväystä vahdata.

Ohjelman sankareita ovat Jyväskylän entisessä maalaiskunnassa sijaitsevan peruskoulun keittäjät. Kun ruokala on lounasajan päätyttyä viimeisen lounastajan häivyttyä muksutta ja siellä on edelleen ruokaa syömättä, tätä ruokaa syö, mättää tai ahmii lähialueen eläkeläinen maksutta – paitsi maanantaisin, kun rakkaat kekarat ovat viikonlopun ajan nähneet laadullista nälkää. Kouluruokahävikin hävittämistä edistää järjen käytön leviämisen ohella luultavasti myös se, että keittäjille on mieluista, että kouluruokaa löytyy vaihteeksi siitä kiitollisten ihmisten nieluista. Samaa herkkua on nykyään Rovaniemellä asti[†].

Silminnäkijän jakso hämmästelee aluksi sitä, että lähes puolet maailmassa tuotetusta ruoasta jää syömättä, mutta jättää lopussa kaunistelulta tuntuvan mielikuvan siitä, että Suomessa ongelma alkaisi olla hallinnassa. Eviran säädöksellisen nutturan löystyttyä kaupat toimittavat myymättä jääneitä tuotteita yhä useammin ruoka-apuun, ja suomalaisten kotitalouksien ruokahävikki jää tutkimuksissa puoleen yleiseurooppalaisesta tuhlailusta. Kun te siis näette hävikin kauhistuksen, kääntykää tutkijan puoleen.

 

Silminnäkijän jakson ”Ruokaa roskiin” viimeinen käyttöpäivä Areenassa on 28.2.2014, minkä jälkeen sitä jaetaan kansalaisille televisioarkistossa.

 


linkki kuollut