Kuinka kauan karkkeja pystyy syömään päiväyksen umpeuduttua? Entä kuinka kauan karkkeja pystyy syömään pääasiallisena ravintona? Päätin etsiä vastausta kumpaankin kysymykseen ja syödä karkauspäivänä pari vuotta vanhoja karkkeja niin paljon kuin napa vetää ja käsi työntää.

Aioin siis viettää vähähiilihydraattisen karppauspäivän vastakohdan, liikahiilihydraattisen karkkauspäivän. Makeisaltistukseni maksimoidakseni päätin nauttia karkkihiilihydraatteja myös hengenravinnoksi, nimittäin selluloosapohjaiset Karkkipäivän ja Karkkipäivän.

Karkkauspäivän menyy. Karkit ja yksittäiset arkit Taloyhtiön jätepisteestä, sidotut arkit kirjastosta. Kuvankäsittelyn ajan soittolistalla oli tietysti Karkkipäivän levy Jos Päijänne viskiä ois.

8.00 Olen valmis aloittamaan elämäni ensimmäisen karkkipäivän. Se on Satu Jaatisen Karkkipäivä – Sokerin synnystä makeaan elämään (Multikustannus, 2005). Varsinaista karkkia tai mitään muutakaan syötävää ei tee vielä mieli, koska olen syönyt viimeksi kahdeksan tuntia sitten.

Heti ensimmäinen sivu saa aivoni tuottamaan dopamiinia: kirja ei ala esipuheella vaan Esimaulla. Tätä herkkua on saatava lisää!

Mutta jo ensimmäisen luvun toisella palstalla erottuu ikävä sivumaku. Unohdettuaan pilkun jan yhteydessä kirja muistuttaa karkkauspäiväni moukkamaisuudesta: ”Luokittelemme ihmisten sivistystasoa sillä, mitä he syövät ja miten. – – Koko aterian mittainen makeistarjoilu olisi merkki rappiosta, hemmottelusta tai huonosta kasvatuksesta.”

Tämän jälkeen Jaatisen maininta siitä, että kirjan ei ole tarkoitus moralisoida, tuntuu väkinäiseltä yritykseltä paikata suusta päässyttä viinikumisammakkoa. Jos olisin taipuvainen lohtusyömiseen, nyt olisi ensimmäisen karkin paikka.

Kirjan mukaan karkkipäivä on 1970-luvun tuote. Tuolloin valtiovalta alkoi käännyttää suomalaisia terveelliseen ruokavalioon. Kun jaksoi kärvistellä arkipäivät karkitta, yhtenä päivänä saattoi ahmia melkein kontrollitta. Päivä oli aluksi lauantai, koska se oli viikon viimeinen työpäivä ja viikonlopun vietto saattoi käynnistyä iltapäivällä kauppareissun jälkeen.

Jaatisen kirjan pääainesosana on sokerin ja makeisten historia, mutta se saattaa sisältää pieniä määriä lukijalle makeita yksityiskohtia. Saamme esimerkiksi lukea, että Hitchcockin Psykon suihkukohtauksessa valuva veri oli suklaakastiketta ja että Chaplinin Kultakuumeessa Kulkurin syömä kenkä oli valmistettu lakritsista ja karamellinauhoista.

Tapatietouttakin kirja jakaa: Sisu on makeinen, jota ei anneta naiselle lahjaksi vaan jota mies tarjoaa toiselle miehelle, vähän niin kuin kansakoulun ala-asteen opettajani aikoinaan. Jotain makeisten syönnin sukupuolittuneisuudesta kertoo sekin, että miehet vastasivat huomattavasti naisia hanakammin, kun Jaatinen tiedusteli julkisuuden henkilöiltä näiden lempimakeisia. (Paavo Lipposen suosikki ei ole Hubba Bubba vaan ”1940- ja 50-luvun punainen, voipaperiin kääritty kartiomainen tikkunekku”.)

Karkkipäivä on kevyt ja nopea naposteltava, ei todellakaan mikään ”sitkeä pala”, kuten Suomessa kirjan mukaan nimitettiin alun perin purukumia. Ei teos kuitenkaan ole mikään vaahtokarkki (jota muuten valmistettiin jo muinaisessa Egyptissä suokasvin juuresta ja jonka amerikkalaista juhlapäivää vietetään 30. elokuuta). Karkkipäivä on pikemminkin suomalainen salmiakki. Kertoohan kirja, että salmiakkia ei ole koskaan pidetty samalla tavalla ylellisenä kuin suklaata tai kermakaramelleja.

Sinä inhosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin pussiin koko sortimentin.

12.30 Tuotteliaan, greliinipitoisen aamupäivän jälkeen on aika saada vatsaan täytettä. Tartun makeisten ohella Markus Nummen Karkkipäivään (Otava, 2010), jonka kansi on kaimastaan poiketen tyylikkään vetovoimainen.

Karkkeja on reilu kilo, ja olen tonkinut ne roskiksesta toissa kesänä. Löydökset jätin odottamaan karkkauspäivää muovirasiaan kansi raolleen, joten nyt ne ovat kuivia koppuroita.

Koska olen kaivanut karkit roskapussin pohjalta, liottelen niitä aluksi vedessä. Näin olen tyhjentänyt myös kadulta löytyneitä karkkipusseja: mahdollisesti likainen päällyskerros liukenee pois, ja sisältä paljastuu koskematon herkku. Vettyneet tai maasta löytyneet kääreettömät karkit kannattaa kuitenkin varmaan jättää väliin, kun ei se karamellin epäterveellisyys sellaisessa marinoinnissa voi muuta kuin muuttua vaarallisuudeksi.

Vaaroja voi liittyä kotonakin säilytettyihin vanhoihin karkkeihin, ainakin teoriassa. Valmistajat kiertävät kysymyksen siitä, voiko makeisia syödä parasta ennen -päivän jälkeen. Fazer sanoo vain, että laatu on parhaimmillaan päiväykseen asti [sittemmin lupa päiväyksen jälkeiseen nautintoon on myönnetty]. Cloetta sentään epäsuorasti viittaa syömäkelpoisuuteen selvittämällä parasta ennen -päivän ja viimeisen käyttöpäivän eroja.

Elintarviketurvallisuuden asiantuntijoiden mukaan vanhentuneet karkit eivät aiheuta tai eivät yleensä aiheuta terveyshaittoja. Sokeri on niin suurta myrkkyä bakteereille(kin), että parasta ennen -päiväystä ei edes tarvitse ilmoittaa sellaisissa makeisissa, jotka koostuvat lähinnä maustetuista tai värjätyistä sokereista. Vaikka makeisista ei ajan myötä tulekaan vaarallisia, niiden maku tai koostumus alkavat jossain vaiheessa heikentyä. Silti myös päiväysvanhoja karkkeja saa myydä, elleivät kaupan tai valmistajan laatuvaatimukset muuta edellytä.

Entä se teoreettinen riski? No, vanhentuneista suklaista on joskus jossakin tullut salmonellamyrkytys, mutta eipä taida saastunutta tuotetta pelkkä päiväys pussin kyljessä puhdistaa.

15.00 Olen syönyt karkkia ajallisesti kaksi ja puoli tuntia ja massallisesti 300 grammaa. Vaihtelu kelpaisi jo, mutta vielä tuntuu mahtuvan. Karkkipäivästä olen nauttinut vähän suuremman osuuden kuin karkeista.

Tässä vaiheessa olen jo hoksannut, että romaanin Tok Kilmoori ei taidakaan olla lapsuudestani tuttu Doug Gilmour vaan joku tohtori. Vähitellen on alkanut kiinnostaa, miten kaltoin kohdeltu Tomi-poika selviää ja tajuaako Paula koskaan elävänsä itsepetoksessa ja laiminlyövänsä lastansa. Kirjailija-Arin vaivaannuttavien luomistuskailujen eteen on onneksi risteämässä Tomin polku. Tarinasta voi tulla ihan vetävä, on minun arveluni avatessani 50 sentin suklaakolikkoa.

17.30 Viisi tuntia yhtäjaksoista urakkaa takana. Kirjasta on jäljellä neljäsosa, karkeista puolet. Kirjan haluan lukea loppuun, mutta karkeista en uskalla mennä sanomaan. Päätän suoda hieman lepoa puru- ja tajukalustolle eli pidän ksylitoli- ja dyykkitauon.

18.15 Kaiken makeisista tursuavan kovettuneen liivatteen, härskin maitojauheen ja karmivanpunaisten väriaineiden jälkeen on virkistävää, että roskislöydöt olivat vegaaniset: kerä jäävuorisalaattia kera eineskasvispiirakan ja totuttelua vaativan, lähes käyttämättömän kasvistahnaputkilon sekä kuuden panttitölkin lauma.

Loppukirin alkaessa panokset kovenevat niin paljon, että on aika ottaa esiin 200 euron suklaaseteli. Tämä raha ei haise eikä maistu hyvälle.

20.15 Seitsemän tunnin pääosin keskittyneen lukemisen jälkeen Karkkipäivä on lopussa. Markus Nummi on valinnut kirjaan hienon sekoituksen henkilöhahmoja, ja lopussa hän sulkee tarinan siististi ilman havaittavia saumausvirheitä. Minun makuuni kirja on kuitenkin murheellisesta aiheestaan huolimatta liiaksi lauantaipussia: sympaattinen mutta yllätyksetön. (Nummi oli romaanillaan Finlandia-palkintoehdokkaana, mutta eihän hänellä tietenkään ollut mitään jakoa kilpailussa armoitetun sananparsijan Mikko Rimmisen kanssa. Ei kenelläkään pitäisi olla.)

Karkkeja on nyt jäljellä 300 grammaa, mutta ne saavat jäädä toiseen lukurupeamaan. Olo on oikeastaan ihan hyvä, ehkä vähän raukea. Nälkäkään ei ole, kun energiaa on tullut nautittua pitkälti toistakymmentä megajoulea eli jonkin verran päivän tarvetta enemmän. Päivittäisestä energiantarpeesta enintään viidestä kymmeneen prosenttia saisi WHO:n suosituksen mukaan tulla lisätystä sokerista, eli sitä rajaa tuli loukattua hälytystilan arvoisesti.

Karkkauspäivä sujui alun jälkeen varsin kivuttomasti ja nautinnottomastikin. Yhtä päivää ei voi silti pitää suurena saavutuksena, kun joku on onnistunut kokonaisessa karkkausviikossa. Lisäksi eräs yritysjohtaja väitti varanneensa itselleen viisi tonnia vanhoja makeisia.

Omat suklaani maistuivat järjestään eltaantuneilta, mikä ei tullut yllätyksenä, sillä aiempien selvitysteni mukaan maitosuklaa säilyy hyvänä tavallisesti enintään vuoden. Sen sijaan hedelmä- ja salmiakkikarkkien maussa ei oikeastaan ollut mitään valittamista. Karkit olivat vain päässeet kuivumaan.

Suklaan ja peruskarkkien väliin asettuivat lakritsit, jotka tuntuivat jonkin verran pilaantuneilta. Kyseessä olivat kuitenkin lukutoukan Lakutoukat ja sen tapaiset kuorelliset lakut; kunnon lakritsi ei omien kokemusteni mukaan juuri menetä makuaan vanhetessaan vaan pelkästään jähmettyy kivikovaksi.

23.59 Kaksi vuotta ei siis ole pitkäkään aika maidottomille makeisille, jos ne on säilytetty kuivassa paikassa viileähkössä huoneenlämmössä. Pehmeät karamellit kovettuvat vähitellen, mutta niistäkin saa imeskelemällä talteen suunnilleen uudenveroiset aromit. Kymmeniä vuosia karkit eivät kuitenkaan kestä, paitsi muistoissa (ah Känkkä-askeja lauluineen).