Viisi vihatuinta vihannesta

Suomalaisilla on viha-rakkaussuhde vihanneksiin. Kauppakasseissa pullottavat samat kasvikset, kuljetettiin niitä sitten ostoskärryissä perheautoihin tai jätesäiliöissä roska-autoihin – elleivät ne ole välissä tarttuneet taloyhtiödyykkarin näppeihin.

Punertava jätekatos ja Etelä-Amerikan kartta, jonka päällä perunaa.

Punainen tupa on perunamaa.

1 Peruna

Perunannosto tapahtuu syksyllä, -osto talvella ja -poisto näin keväällä. Tähän aikaan vuodesta suomalaiset hylkäävät perunaa roskiin kuin leipää, noin kymmenen prosentin verran kotitalouksien ruokajätemäärästä. Usein perunat heitetään pois, kun ne ovat vähän pehmenneet, niihin on ilmestynyt pieniä ituja tai yksinkertaisesti niiden parasta ennen -päivä on ylittynyt.

Perunaa vihataan entistä enemmän jo kaupassa, mutta vielä sitä ostetaan niin paljon, että jätekatokset ovat perunakellareitani aivan keskikesää lukuun ottamatta. Perunapussin tunnistaa tavallisesti roskakassin huomattavasta painosta ja mahdollisesti myös muhkuraisesta ulkomuodosta. Pussi on monesti avaamaton, tai siitä on otettu ehkä vain muutama hassu potaatti.

Ladulla jonossa porkkanoita ja kaksi sompaa.

Porkkana kuin porkkana.

2 Porkkana

Porkkana on vihannesten banaani: makea, pirteän värinen, käteen ja suuhun sopiva, helposti kuorittava. Niille, joille kuorimaveitsen käyttö muodostuu kynnykseksi, on naposteluporkkanat. Porkkana on ihan hyvä kotimainen vihannes, mutta minua raastaa, että se jättää varjoonsa esimerkiksi lantun. Lanttu on kuitenkin yhtä halpaa, säilyy paremmin ja maistuu luonteikkaammalta.

Porkkanalle on historian saatossa valikoitunut oranssi väri, mutta se ei aina ole tarpeen porkkanapussien löytämisessä. Jo roskakassia tunnustelemalla porkkanat voi huomata niiden painon ja pitkulaisen muodon perusteella.

Porkkanoita löytyy melkein perunoiden veroisesti, sillä pienikin poikkeama oranssinsileästä pinnasta tuntuu ällöttävän ihmisiä. Moni pussi jää kokonaan avaamatta, jos porkkanat ovat lähteneet pilaantumaan. Pehmenneet ja mustuneet osat voi kuitenkin uusavullinen ihminen poistaa. Dyykatut porkkanat kannattaa syödä viikon parin sisällä, sillä ne pilaantuvat perunoita herkemmin ja huomiohakuisemmin.

Murskaantunut suklaa-auto, jonka päällä terttutomaatti.

Au, tomaatti! auto moitti.

3 Tomaatti

Meillä on kaupoissa jo syöntikypsät avokadot, mangot ja banaanit, mutta tomaatit näyttävät menevän kaupaksi raakoinakin. Moni suomalainen ei ilmeisesti tiedä, miltä kypsä tomaatti maistuu, sillä roskikseen pilaantuneina heitetyt tomaatit ovat monesti vasta parhaimmillaan.

Tomaattien dyykkaamiseen tarvitaan näköhavainto, koska tavallisesti syömäkelpoiset tomaatit ovat muovirasioissa ja pusseihin pakatut tomaatit ovat jo oikeasti pilaantuneita. Tomaatti on sen verran kallis vihannes, että apajat eivät ole valtaisat, mutta kyllä taloyhtiödyykkarikin joutuu välillä pinoamaan tiskipöydälleen kirsikkatomaattirasioita.

Tänä talvena en ole juuri löytänyt tomaatteja, mutta se ei taida olla osoitus satokausiajattelun leviämisestä. Pakkasella tomaatteja ei haluaisikaan nähdä, sillä jäätyminen haurastuttaa tomaatin kuoren pilalle.

Sipuleja sähkökaapin päällä, taustalla Uspenskin katedraali.

Kotoisia keltasipuleja ja ulkokultasipuleja.

4 Sipuli

Sipuli on vuoden vihannes 2015, ja se saattaakin olla ainoa vihannes, jota minulla on koko vuoden ajan saatavillani. Tällä hetkellä kokoelmissani on 48 kelpo kepasipulia (kepasipuli on kätevä kelta- ja punasipulin yhteisnimitys, jonka kätevyyttä kieltämättä vähentää tarve tällaisiin selityssulkeisiin).

Sipuli sisältää useita välttämättömiä aminohappoja, mutta sitä ei ole ilmeisesti yhtä miehekästä nauttia kuin äidinmaitoa, sillä roskiksista löytyy niin paljon sipuleja, että ihan itkettää. Verkkopusseihin hylätyt sipulit on helppo huomata. Tunnustelemallakin sipuleja löytää, joskin usein ensin luulee ja toivoo havainneensa omenan.

Dyykatut sipulit säilyvät pitkään huoneenlämmössä, ja ne pilaantuvat siistimmin kuin muovipussiin pakatut porkkanat. Sipulivarastot kannattaa kuitenkin käydä aika ajoin läpi, jotta mädät yksilöt pääsevät kompostiin ja versot lautaselle.

Kurkuista, omenasta ja kurkkupastilleista muodostettu ihmishahmo.

Kurkkupas! ← Tilli! ← Mikä on viidenneksi vihatuin vihannes?

5 Kurkku

Kurkku on vihannesten Evian: muoviin pakattua vettä, jota tuodaan Suomeen maanosan toiselta laidalta. Ihan turhakkeeksi kurkkua ei voi julistaa, sillä suomalaisten suosimat leipävalmisteet eivät ilmeisesti mene kurkusta alas, ellei niistä tule edes jonkinlainen mielleyhtymä tuoreuteen. Vastaleivotun, oikean leivän päälle ei kai kenellekään tulisi mieleen laittaa mitään nahkeita vihannesviipaleita.

Kurkun pätkiä on roskien seassa jatkuvasti. Toisinaan löydän kokonaisiakin kurkkuja, joissa saattaa olla pieni pehmentymä toisessa päässä tai sitten ei edes sitä. Aika usein löytö on lötkö eli jääkaappikäsittelyn pehmeäksi pilaama, enää muovikääreen voimalla koossa pysyvä viherputkilo.

Kuusen oksaa, jonka päässä kerkkä.

Täten ovat viisi vihannesta virtuaalisesti kirjoissa, kansissa ja vihoissa. Koska 6 ei ala v:llä, listalta pois jää salaatti.

Pitäisikö kauppojen sallia dyykkaus?

Kaupat heittävät roskiin jatkuvasti tolkuttomia määriä syömäkelpoista ruokaa. Se on väärin ja sairasta. Vaikka diagnoosi on selvä, epäselvää on, miten tilanteen voisi parantaa niin, että oikeus toteutuisi.

Dyykkarit ovat syöneet kaupan jätekuormasta niin kauan kuin ruokaa on ollut varaa heittää hukkaan. Viime vuosina kauppojen linja on kuitenkin tiukentunut, jos nyt ei hävikin tuotannossa niin ainakin valvonnassa. Päivittäistavarakauppa-yhdistys suosittaa nykyään, että kauppojen tulisi estää ruoan hakeminen jäteastioista. (Yhdistys käyttää tässä yhteydessä sanaa myymälä, eikä varmaan täysin tahattomasti.)

Hävikin vartiointi on kiristänyt dyykkarien ja kauppiaiden välejä. Kuopiossa Lidl teki viime kesäkuussa dyykkarista tutkintapyynnön poliisille. Eikä tätä taattua laatua saa enää vain Lidlistä. Sauvossa S-market otti joulun kunniaksi käyttöön Halpamaista-konseptin eli salpuutti jätetilan oven ja nälkyytti dyykkarin syömälakkoon asti.

Turun Sanomien uutissivu, jolla otsikko: ”Dyykkari protestoi markettia vastaan syömälakolla”.

Roskisdyykkarin syömälakon nosti julkisuuteen Turun Sanomat (21.1.2015) sivun levyisellä jutulla heti pääuutisen alapuolella.

Sauvossa asialla ei ollut mikä tahansa dyykkari N.N. vaan rohkeasti omalla nimellään esiintyvä Niilo Nurmi. Työttömäksi jäänyt Nurmi kertoo lehdessä dyykkauksen nostaneen hänen perheensä elintasoa huomattavasti. Hän toivoo Suomeen dyykkauskulttuurin lisääntymistä.

Keskustelupalstoilla Nurmelle vastataan niin kuin nykyään vastataan kenelle tahansa mitä tahansa epäkohtaa vastustavalle. Nurmen syömälakkoa pidetään kiukutteluna, joka onkin kätevä yleisnimitys kaikelle vahvemman oikeutta vastustavalle toiminnalle. Keskusteluun ujutetaan tietenkin myös vanha kunnon Neuvostoliitto. Ääripäiden välillähän ei ole vaihtoehtoja: meillä voi olla vain joko tyhjät hyllyt ja jonot kaupan edessä tai pursuavat hyllyt, joista ei jokaista tuotetta myydä välttämättä edes yhtä ainutta kertaa, sekä jonot ruoka-avun edessä.

Kovin tärkeää on monelle keskustelijalle muistuttaa, että Nurmi ei voi saada yhteyttä kauppiaaseen, koska S-marketilla ei sellaista ole. Periaatteessa termien täsmällisyyteen olisi syytä kiinnittää huomiota, eli pitäisi puhua keskustelijoiden sijasta huutelijoista. En kuitenkaan näe merkittävää eroa siinä, onko kaupan johdossa keskusliikkeen orja palkattuna vai keskusliikkeen orja omalla taloudellisella vastuulla. (Se ero tietysti on, että Turun Kupittaan Citymarketin kauppias tienasi 2,8 miljoonaa euroa vuonna 2013, kun suurituloisin Prisma-pomo pääsi Lappeenrannassa 0,1 miljoonaan euroon. Jos orja tuntuu tylyltä ilmaukselta, kannattaa miettiä sitä, että 1300-luvun Firenzessä palkkatyöstä riippuvaiset perheenpäät rinnastettiin orpoihin ja leskiin.)

Nettikeskustelussa on ollut kovassa käytössä myös joka tilanteeseen sopiva suomalainen ajattelun ohituskaista: menisit töihin. Oikeastaan Nurmi oli kyllä työllistänyt itsensä asiallisesti dyykkarina, kunnes kilpaileva yritysmammutti päätti rajoittaa hänen elinkeinovapauttansa.

Hienostuneempi ohituskaista on väittää Turun Osuuskaupan toimialajohtajan Mikko Rauhasen tavoin, että jätehuoneet lukitaan, koska kaupat eivät halua dyykkarien sairastuvan. Perusterveen ja perushygieenisen ihmisen on kuitenkin omien kokemuksieni perusteella melkeinpä toivotonta saada ruokamyrkytystä kaupan elintarvikkeista, vaikka kuinka olisi käyttöpäivä mennyt ja kylmätavara lämmennyt.

Lisäksi jokainen dyykkari sisäistää, että jätteitä tongitaan täysin omalla vastuulla. Palataan sairastumisargumenttiin sitten, kun Yhdysvalloissa joku dyykkari on saanut jättimäiset vahingonkorvaukset vatsakivusta ja -särystä. Jos kauppa olisi aidosti kiinnostunut edes asiakkaidensa terveydestä, se ei myisi tupakkaa eikä halventaisi lenkkimakkaraa.

Suunnilleen kaikki kannattavat kauppojen ylijäämäruoan hyötykäyttöä, mutta monet haluavat varmistaa, että ruoka menee ”vähäosaisille” eikä esimerkiksi asuntolainaa lyhentävälle Niilo Nurmelle. Ilmeisesti dyykkaamisessa ei ole riittävästi samaa nöyryytyksen elementtiä kuin leipäjonoissa, jotta siihen turvautuisivat vain oikeasti tukalassa tilanteessa olevat. Passivoiva jonossa seisoskelu on kaiketi arvokkaampaa kuin ruoan omaehtoinen hankkiminen dyykkaamalla.

Ruoka-avulla on ikävä kyllä paikkansa yhteiskunnassa, mutta se ei ole ratkaisu kaikkeen kauppojen hävikkiin. Ensinnäkään kaupat eivät uskalla luovuttaa kaikkea syömäkelpoista ruokaa. S-ryhmän Rauhanen mainitsee tällaisiksi tuotteiksi kalan, äyriäiset, tuoresalaatit ja tuorejuustot. Viimeinen käyttöpäivä on Eviralle edelleen tabu, jonka ruoka-avustajat saavat ylittää vain jäädytyksen tai ruoanlaiton sakramenteilla, vaikka yksikään elintarvike ei tiettävästi osaa vuorokauden vaihtuessa muuttua kelvottomaksi.

Sen lisäksi, että ruoka-apu ei edes teoriassa voi kattaa kaikkea hävikkiä, se on laajamittaiseen dyykkaukseen verrattuna tehotonta: Avunsaajien pitää matkustaa tietylle paikalle tiettynä kellonlyömänä, kun dyykkareina he voisivat käydä lähikaupan takana omien aikataulujensa mukaisesti. Järjestöillä taas pitää olla autot, tekijät, tilat ja elintarvikehuoneistojen omavalvontasuunnitelmat. Käytännössä siis vapaaehtoiset toteuttavat ja veronmaksajat (ja peliriippuvaiset) kustantavat toiminnan, jolla K-kauppiaat ja S-myymäläpäälliköt oikeuttavat ääretöntä valikoimaansa ja saavat vielä kaupan päälle hyväntekijän sädekehää. (Kupittaan Citymarketin kauppias ei tosin Päivi Ulriksdottirin todistuksen mukaan perusta tällaisista sädekehistä.)

Ruoka-apu ainoana ratkaisuna tyssää viimeistään resurssipulaan. Jaettavaa riittäisi, mutta jakajia ei löydy. Sauvonkin S-market vasta ”käy keskustelua” seurakunnan kanssa. Samaan aikaan mieluummin jätetään ruoka jätehuollon armoille kuin annetaan dyykkarille armoa. Kauppias-myymälänhoitaja on selvästi Kurjansa lukenut – käsikirjana.

Mikään tarkastelua kestävä perustelu ei nähdäkseni estä kauppaa jättämästä jätehuoneen ovea raolleen. Jos tiloja sotketaan, siihen olisi varmasti löydettävissä ratkaisuja (valvontakamerat, aikalukot, dyykkarien siivouspartiot…). Henkilökunnalle taas voisi ihan johtoporrasta myöten järjestää koulutustilaisuuden, jossa kerrotaan, ettei dyykkareita ole syytä pelätä tai vihata.

Nykyisen salpuuttamiskehityksen pysäyttämiseksi eduskunnan tulisi säätää laki, jonka mukaan kauppojen pitää sallia ja mahdollistaa hävikkiruoan dyykkaus. Kauppiaiden maalaamissa kauhukuvissa tällöin kaikki alkaisivat dyykata eikä kukaan enää haluaisi ostaa mitään. Todellisuudessa kaupan kannattaa ennemmin pudottaa roimasti hintaa kuin heittää roskiin. Jos vaihtoehtona vielä olisi, että asiakas saattaisi hankkia ruokansa sadan prosentin alennuksella, kauppa oppisi äkkiä minimoimaan hävikkinsä. Tällaisessa ihannetilanteessa dyykkarit jäisivät nuolemaan näppejään – avonaisten jäteastioiden äärellä.

Jätteeksi harvemmin valmis ruoka

Tällä viikolla vietetään Hävikkiviikkoa. Suomen kotitaloudet tuottavat vältettävissä olevaa ruokahävikkiä vuodessa keskimäärin yli 20 kiloa henkeä kohden. Koska jo syön tätä hävikkiä ainakin kahden edestä, päätin ottaa Hävikkiviikon lähinnä valistuksen kannalta. Kerron tässä kirjoituksessa, mikä voisi vähentää valmisruokien hävikkiä ja miten sujui viime kuussa viettämäni eineshävikkiviikko.

Suomalaisten kotitalouksien ruokahävikistä valmisruokaa on kuusi prosenttia. Roskiksessa valmisruoka on kotona laitettua ruokaa kolme kertaa harvinaisempi tuttavuus mutta väärässä paikassa yhtä kaikki. Taloyhtiön jätekatoksessa dyykatessani löydän usein avaamattomia einespakkauksia, jotka on selvästi hylätty yksinomaan päiväyksen ylittymisen takia. Hävikkitutkimusraporttien ja omien kokemusteni perusteella väittäisin, että suurin osa valmisruoan kuusiprosenttisesta hävikistä johtuu liiallisesta varovaisuudesta.

Teollisesti pakattu valmisruoka säilyy uskomattoman hyvin, sillä alan toimijat ovat hioneet tuotannon hygieenisyyden huippuunsa. Koska oikein säilytetty valmisruoka pilaantuu varsin hitaasti, pakkaukseen merkittävä viimeinen myyntipäivä saattaa elintarviketurvallisuutta enemmän perustua tuotteen imagon varjelemiseen. Onkin oikeastaan makuasia, lukeeko valmisruoan kyljessä viimeinen käyttöpäivä vai parasta ennen. Lähinnä makuun liittyy myös se, voiko tämän päivän ylittää yhdellä, kymmenellä tai sadalla päivällä.

Tämä kirjoitus lienee nyt teorian puolesta loppuun kaluttu, siispä valmis ruokaan käytännön tasolla.

Lihapyörykkäpaketti maanantain sanomalehden päällä.

Maanantai: Lihapyörykät, viimeinen käyttöpäivä 1 päivä aikaisemmin.

Löytämäni pakkaus oli avattu, joten viimeisellä käyttöpäivällä ei ollut sitäkään vähää merkitystä, mitä sillä on tavallisesti. Avatut valmisruoat pilaantuvat melkein samassa tahdissa kuin kotona laitetut ruoat eli viikossa tai viimeistään kahdessa. Kaupan liha- koneellisesti eroteltu siipikarjan liha -pullissa ensimmäinen pilaantumisen merkki on usein limainen pinta. Ilmainen hinta taas on dyykkarin kuudes perusmaku, mutta mitään muuta ylimääräistä en näissä pyöryköissä maistanut.

Maksalaatikkopurkki Lihapyöryköitä maanantain tiistain sanomalehden päällä.

Tiistai: Maksalaatikko, viimeinen käyttöpäivä 6 päivää aikaisemmin.

Maksalaatikon hyvä säilyvyys on lähestulkoon tieteellinen tosiasia. Ylen Kuningaskuluttajan teettämien mikrobiologisten tutkimusten mukaan maksalaatikkoa voi syödä huoletta ainakin kolme vuorokautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen. Omassa kotilaboratoriossani tulin siihen tulokseen, että kuusikaan ei ole liikaa.

Pieniä valmispitsoja keskiviikon Lihapyöryköitä maanantain sanomalehden päällä.

Keskiviikko: Pikkupitsat, parasta ennen -päivä 61 päivää aikaisemmin.

Nämä avopiiraat myydään pakasteena, joten päiväyksestä ei ole kuluttajalle juuri mitään hyötyä. Niin kauan kuin pakkaus on pakkasessa tuote säilyy syömäkelpoisena. Jääkaapissa pakkaus suosittaa säilytettävän itseään enintään vuorokauden, mikä on ihan hyvä nyrkkisääntö. Olen nimittäin huomannut, että kypsentämättömät pakastepitsat saattavat jääkaapissa alkaa kerätä hometta muutamassa päivässä. Omat pitsani taisivat olla jääkaappilämpötilassa pari päivää, enkä maistanut niissä mitään poikkeavaa.

Sinänsä nämä pikkupitsat ovat osoitus elintarviketeollisuuden kekseliäisyydestä: mitä pienempi pohja, sitä suuremman osan siitä voi jättää täyttämättä, jos reuna on aina saman levyinen.

Jauhelihakeittopaketti torstain Lihapyöryköitä maanantain sanomalehden päällä.

Torstai: Jauhelihakeitto, viimeinen käyttöpäivä 34 päivää aikaisemmin.

Eineshävikkiviikon ensimmäisessä varsinaisessa kestotestissä oli yli kuukauden vanhuudenpäiviä viettänyt jauhelihakeitto. Vanhentuneita lihatuotteita käytettäessä on olennaista kuumentaa ruoka läpikotaisin, sillä aika harva vaarallinen pieneliö tai ruokamyrkky selviää ankarasta lämpökäsittelystä.

Löytämässäni keitossa ei ollut muuta vikaa kuin se, että syötävää oli varsin vähän ja paksuun muovikuppiin kulutettu öljy on nyt pois esimerkiksi formuloiden kuljettamisesta. Tämäntapaista lihassoppaa tekisi kotona ison kattilallisen aika vähällä vaivalla ja rahalla, mutta harvoinhan rahaa ja vaivaa nähdään samassa taloudessa.

Lihapullia ja muusia sisältävä valmisruokapakkaus perjantain Lihapyöryköitä maanantain sanomalehden päällä.

Perjantai: Lihapullat ja muusi, viimeinen käyttöpäivä 114 päivää aikaisemmin.

Neljän kuukauden jääkaappisäilytys ei näyttäisi vaikuttavan tämän ruoan syömäkelpoisuuteen. Hyvää työtä, suomalainen elintarvike- ja eläinteollisuus!

Broileripalleropaketti lauantain Lihapyöryköitä maanantain sanomalehden päällä.

Lauantai: Paneroidut broileripyörykät, viimeinen käyttöpäivä 102 päivää aikaisemmin.

Broileripullat olivat karvas ja ehkä vähän hapan ja pistäväkin pettymys. Olen aiemmin syönyt vastaavia tuotteita monesti noin kuukauden verran viimeisen käyttöpäivän jälkeen, mutta kolme kuukautta oli ilmeisesti liikaa. Tai ehkä lämpimän jääkaapin ylähylly ei ollut helteillä ihanteellinen säilytystila.

Onneksi valmisruoat ovat yleensä niin mauttomia, että pilaantumisen erottaa selvästi. Söinkin näitä selvästi pilaantuneita pullia vain testatakseni sitä tietoa, että ruokamyrkytysbakteeri ei haise. Ei tullut ongelmia vastaan.

Nämä broileripyörylät ovat muuten jälleen yksi esimerkki elintarviketeollisuuden innovatsiooneista: Kun vaihdetaan littanan kananugetin muodoksi pieni pallo, leivitettävän pinta-alan määrä kasvaa. Tällöin lihaa ja nahkaa tarvitaan entistä vähemmän.

Sunnuntai: Herne-kesäkurpitsakeitto sekä kukkakaali-kibbeh ja tahinijukurtti, parasta ennen kaikkea siksi, että nämä olivat itse tehtyjä.

Kaavailin kyllä aluksi osallistavani päivällisvieraammekin eineshävikkiviikkoon, mutta sitten muistin, että meillä on avokeittiö.

Eineshampurilaispaketteja maanantain Lihapyöryköitä maanantain sanomalehden päällä.

Maanantai: Pihvihampurilainen 43 päivää ja hampurilainen 11 päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen.

Edellispäivän hairahdus korjautui eineshävikkiviikon lisäajalla. Eipä näissäkään vatsantäytteissä mitään vikaa ollut, jos ei ota huomioon sitä, että kyseessä olivat muoviin pakatut ydinvehnälätyt, joiden väliin oli purskautettu pihvintapaista lihatekstuuria.

Eineshävikkiviikosta ei siis jäänyt suuhun ihan paras maku mutta ei toisaalta myöskään mahalle mitään hampaankoloon. Näin pitää ollakin. Jos haluamme vähentää ruokahävikkiä Hävikkiviikon jälkeenkin, meidän tulee tinkiä raaka-aineiden ensiluokkaisuudesta, kattavasta elintarviketarjonnasta ja ruoan viimeisen päälle -maistuvuudesta. Turvallisuudesta ei tarvitse tinkiä, mutta makuasioista voi kitsastella.

Hävikin kaunistus

Tavallinen suomalainen heittää joka kuukausi kilokaupalla syömäkelpoista ruoka-ainesta hukkaan. Tämä tieto varmasti kutkuttaa mieltäsi, mutta et ole vielä rohjennut tonkia taloyhtiösi jätteitä. Jotta turha mystiikka katoaisi, voit nyt nähdä omin silmin Ylen Silminnäkijä-ohjelmassa, kun ilmeisen keskiluokkainen dyykkari availee roskapusseja ja kerää kilokaupalla ruoka-ainesta kaatopaikalta.

Muovikassikasoja ja puskutraktori kaatopaikalla.

Varsin puhtoiselta vaikutti dyykkarin märkä päiväuni Ämmässuon kaatopaikka sen nähdessäni. Samaan paikkaan päätyy Taloyhtiön jätepisteenkin hävikki.

Silminnäkijä käsittelee ruokahävikkiketjun kutakin trofiatasoa. Alkutuotannon kohdalla ohjelma käy tuottajien luona keskustelemassa hukkaviljasta ja pikku perunoista unohtamatta karsinaan kupsahtaneita karitsoja. Totta puhuen yksi näistä esimerkeistä on mielikuvitukseni tuotetta, mutta joka tapauksessa alkutuotannosta ei ohjelman mukaan ole syntipukiksi.

Koska kaikki suomalaiset eivät juo maitoaan raakana, alkutuotannon jälkeen ruoka siirtyy kauppaan. Hävikistä ei kuitenkaan tule syyllistää kauppaa. Kauppias jää nimittäin mahdottomaan välikäteen, kun sydämettömät kuluttajat eivät suostu ostamaan mustuneita banaaneja, homeisia ananaksia tai ryppyisiä tomaatteja täydellä hinnalla. Kuluttajan mielivallasta kertoo sekin, että kun kauppias kuluttajan elämää helpottaakseen pakkauttaa verkkopussin täyteen ihanan pehmoisia klementiinejä, niin kuluttaja vaatii heittämään koko pussin menemään yhden ainoan sekaan eksyneen albiinon vuoksi.

Ohjelman haastattelema asiakasomistajakauppias jalosti lupasi, että jatkossa ”pois blokatut” tuotteet lahjoitetaan vähäosaisille. Tässä kohtaa Silminnäkijä iskee silmää Ranskan vallankumoukselle ja näyttää kuvaa myymättä jääneistä punalaputetuista leivonnaisista.

Ikään kuin kuluttajalle ei riittäisi syyllistyminen kaupassa syntyvään hävikkiin, hän hävittää ruokaa vielä kotonaankin. Eniten kotiperäistä hävikkiä saavat ohjelman mukaan aikaan 30–39-vuotiaat naiset. Itsellänikin on sellainen kuva, että miehet eivät jaksa ihan joka päiväystä vahdata.

Ohjelman sankareita ovat Jyväskylän entisessä maalaiskunnassa sijaitsevan peruskoulun keittäjät. Kun ruokala on lounasajan päätyttyä viimeisen lounastajan häivyttyä muksutta ja siellä on edelleen ruokaa syömättä, tätä ruokaa syö, mättää tai ahmii lähialueen eläkeläinen maksutta – paitsi maanantaisin, kun rakkaat kekarat ovat viikonlopun ajan nähneet laadullista nälkää. Kouluruokahävikin hävittämistä edistää järjen käytön leviämisen ohella luultavasti myös se, että keittäjille on mieluista, että kouluruokaa löytyy vaihteeksi siitä kiitollisten ihmisten nieluista. Samaa herkkua on nykyään Rovaniemellä asti[†].

Silminnäkijän jakso hämmästelee aluksi sitä, että lähes puolet maailmassa tuotetusta ruoasta jää syömättä, mutta jättää lopussa kaunistelulta tuntuvan mielikuvan siitä, että Suomessa ongelma alkaisi olla hallinnassa. Eviran säädöksellisen nutturan löystyttyä kaupat toimittavat myymättä jääneitä tuotteita yhä useammin ruoka-apuun, ja suomalaisten kotitalouksien ruokahävikki jää tutkimuksissa puoleen yleiseurooppalaisesta tuhlailusta. Kun te siis näette hävikin kauhistuksen, kääntykää tutkijan puoleen.

 

Silminnäkijän jakson ”Ruokaa roskiin” viimeinen käyttöpäivä Areenassa on 28.2.2014, minkä jälkeen sitä jaetaan kansalaisille televisioarkistossa.

 


linkki kuollut