Joulukalenterin 14. lykky: piparit

Aiemmin parjaamani kuivakakut on mahdollista valmistaa myös oikeasti kuivina. Tällöin niitä kutsutaan pikkuleiviksi.

Pipareita ja piparitaikinoita myyntipakkauksissaan.

Parit piparit Taloyhtiön jätepisteestä.

Pipari ei ole pikkuleipien kuvottavimmasta päästä, mutta eivät ne erityisen herkullisiakaan ole. Vai miksi Kotilieden jutussa kaikki pitivät enemmän taikinasta kuin valmiista pipareista? Paitsi ne, jotka käyttävät pipareita tekosyynä homejuuston nauttimiseen.

Pipareissa harmittaa myös se, että vaikka ne voisi ihan hyvin valmistaa vegaanisina, ikinä ei tiedä, onko taikinaan piilotettu voita, kermaa tai kananmunia. Tai sitten saa eteensä vegaaniselta maistuvia pipareja, jotka eivät kuitenkaan ole vegaanisia.

Joulun aikaan ei saa aliarvioida tunnelman merkitystä, ei tietenkään. Mikä tämä paljon puhuttu tunnelma edes on? Onko ihmisillä kuormittavassa normaalielämässään niin ikävää, että joulukuussa pitää stressata siitä, että saa tunnelmatasot kohdilleen? Luulen, että piparkakkutunnelman luominen onnistuisi vähemmällä vaivalla ja hävikillä, kun kuumentaa pannulla piparkakkumaustetta.

Vähävaivaisuudesta puheen ollen: löysin kerran kolme pakettia piparkakkutaikinaa. Ei huvittanut maaliskuussa mys/hygge/tunnelma kaulimineen ja piparimuotteineen, joten lykkäsin kokonaisen taikinalevyn uunin jälkilämpöön 100–150 asteeseen tunnin ajaksi.

Tuloksena oli päältä rapea ja sisältä aavistuksen pehmeä loistoherkku, jonka voi leikata ohuiksi paloiksi tai patukoiksi. Tuotos oli tietysti maistuvampi kuin kivikuivat piparit mutta ei myöskään ollenkaan ällöttävän rasvainen niin kuin piparitaikina. Sinänsä hyvän makuista taikinaahan ei pysty syömään paljon, jos on järjissään eikä nälissään.

Uunissa kokonaisena paistettu piparitaikina suklaakellojen ympäröimänä.

Jouluonnittelut uunista ulos tulleella piparitaikinalevyllä maaliskuussa 2015.

Koska en yleensä käytä uunia, paistoin seuraavan levyn puuhellalla, jota en myöskään yleensä käytä. Pannu oli liian kuuma, joten piparilevy paloi pohjasta.

Kolmas kerta todensi idean toimivuuden. Nyt käytin sähköliettä keskilämmöllä (3/6). Ensin kypsensin 30 minuuttia yhdeltä puolelta. Sitten käänsin levyn, siis piparilevyn, ohuella muovilastalla, ja jatkoin vielä 10 minuuttia levy, siis keittolevy, päällä ja 10 minuuttia jälkilämmöllä. Piparilevystä tuli sopivan pehmoista mutta melko tummaa. Ehkä 20 + 20 minuuttia olisi sopiva paistoaika. (Kun nyt viiden vuoden jälkeen kokeilin paistamista keraamisella liedellä, totesin ensimmäisen pohjan polttamisen jälkeen, että sopiva paistoaika voisi näillä laitteilla olla 15 minuuttia kummaltakin puolelta teholla 2/6.)

Kaksi pannulla paistettua piparilevyä. Toisessa musta pohja, toisessa vähän vaaleampi.

Pannupiparin paistaminen vaatii malttia ja matalia lämpötiloja.

Jos on ehtinyt jo tehdä kovia pipareita, niitä jää väistämättä syömättä. Kuinka kauan ne säilyvät huoneenlämmössä? Café Ekbergin konditoriapäällikön mukaan piparit eivät säily ikuisesti vaan kaksi viikkoa. Tästä tiedosta en ole edes kondiittori-ikuisesti kiitollinen.

Marttojen mukaan piparit säilyvät kuivassa ja viileässä kahdesta kolmeen kuukautta. Sen jälkeen ne voi käyttää helmikuun alussa runebergintortun leipomiseen. Onhan tuo kiva muistisääntö, mutta perustuuko se mihinkään? Kotiliesi puhuu useista kuukausista, ja keskustelupalstalla väläytetään puolentoista vuodenkin säilyvyyttä.

Päätin selvittää säilyvyyttä maistelemalla joitakin pitkään säilytettyjä pipareita. Lokakuussa parasta ennen -päivän ohittaneet avaamattomat Annas-piparkakut olivat tietysti moitteettomia. Sama piparkakku mutta kolme vuotta vanhempana oli kehnompaa muttei mielestäni kelvotonta. Kummassakin pahvipakkauksessa oli vierekkäin avaamaton ja avattu keksiputkilo. Avaaminen ei tuntunut vaikuttavan makuun millään tavalla.

K-Menun kolme vuotta aikaisemmaksi parasta ennen -päivätystä pussista puski pistävä härskin rasvan haju. Maku ei ollut ihan niin paha, mutta ei pipareita syödä viitsinyt. Lidlin avaamattomat Jouluaitta-piparit eivät olleet reilu vuosi parasta ennen -päivän jälkeen kovin hyviä mutta eivät myöskään maistuneet pilaantuneilta.

Avatussa rasiassa olleet sydänpiparit, joiden parasta ennen -päivästä oli kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta olivat valjun värisiä ja haljun makuisia. Ei niille kyllä pakkauksessa luvattukaan kuin kolmen viikon säilyvyys avattuna. Samanikäiset Tasangon herkkujen piparit eivät olleet säilyneet avatussa pussissa yhtään paremmin.

Kuinka kauan sitten piparitaikina säilyy? Sitä ei kannata kysyä mammapalstalta, kun kolme yötä jouluun on ja kaikkien täydellisen joulun valmistelut ovat menossa kovaa vauhtia pipariksi.

Myllyn Parhaan laktoosittoman (eli vegaanisen) piparitaikinan parasta ennen on 24 kuukautta pakkaamisesta. Siitä voi jonkinlaisella säilyvyystutkijan kokemuksella päätellä, että päiväyksen ylitys vuodella ei todennäköisesti tunnu piparien maussa millään muotoa. Leipojat-sivusto lupaa kotitekoiselle taikinalle neljä viikkoa jääkaapissa ja useita kuukausia pakastimessa.

Testasin tänään sekä teollista että kotikutoista säilyvyyttä. Kaupan piparitaikinan parasta ennen -päivä oli ollut yli 16 kuukautta sitten. Pakkaus oli kuitenkin jossain vaiheessa avautunut ja ottanut ilmeisesti makua pakastimesta. Nimittäin toinen pakastetaikina oli kuusi vuotta ja kuusi kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen täysin syötävää. Piparitaikinoiden asiantuntija Onneli oli tosin aistivinaan siinä pieniä puutteita.

Kotitaikinan löysin tammikuussa. Toisen puoliskon työnsin pakastimeen, ja toisen jätin ikkunan väliin jääkaappitasoisiin lämpötiloihin. Ikkunanvälitaikina oli hyvää vielä pari viikkoa löytämisen jälkeen, jolloin sen leipomisesta oli ehkä jo kuukausi. Sitten unohdin taikinan kesän ajaksi ulkolämpötilan armoille. Tänään se maistui jo aika polttavalta, mutta hometta piparitaikinaan ei näytä ilmestyvän, vaikka homejuustoa piparille sopivana parina pidetäänkin. Pakastimessa lähes vuoden ollut taikina oli kelvollista.

Piparit säilyvät siis melko huonosti, joten ne kannattaa syödä pian, viimeistään jokunen kuukausi valmistamisen tai pakkauksen avaamisen jälkeen. Se tarkoittaa, että pipareita kannattaa leipoa tai ostaa hyvin maltillisesti. Teollisen pakkauksen avaamisen kanssa voi viivytellä ehkä seuraavaan jouluun mutta ei välttämättä enää sitä seuraavaan. Pakastettu piparitaikina tuntuu sen sijaan säilyvän hyvin, avaamaton kaupan taikina todennäköisesti useita vuosia päiväyksestä. Maistamalla saa lopullisen varmuuden.

Joulukalenterin 13. lykky: kynttilät

Kuusi vuotta sitten näytin Lucian päivänä, kuinka paljon roskikseen heitetään tulitikkuja ja sytyttimiä. Sen jälkeen olen löytänyt niitä moninkertaiset määrät.

Moni asia ei roskiksella enää hämmennä, mutta tulitikkurasioiden näkeminen saa aina raapaisemaan päätä. Tulitikut eivät mene vanhaksi, ja niitä luulisi olevan hyvä säilyttää varalla, vaikkei niille tavallisesti käyttöä olisikaan. Ilmeisesti ne vain ovat liian halpoja, niitä rohmutaan, jos ilmaiseksi saa, ja niiden viemä kaappitila tuntuu täysin kestämättömältä.

Vien löytötikkuni puuta polttaville vanhemmilleni. Aiemmin vein kynttilöitäkin, mutta varmaan juuri kuusi vuotta sitten sain päähäni alkaa kerätä tonkimani kynttilät talteen.

Iso joukko kaikenvärisiä pöytä- ja kruunukynttilöitä.

Kodin kynttilät lämpöisin liekein, teidät unhoitan ma roskikseen.

Olen nyt parina päivänä manannut kirjoituksissani sitä, että ihmiset vaihtavat hyvät vanhat perinteet huonoihin uusiin tapoihin. On aika kyseenalaistaa tämä linja kyseenalaistamalla yksi sähköistettyä nykyaikaa sitkeästi kestänyt turhake: kynttilät.

Polttamattomia tuikku- eli lämpökynttilöitä pöydällä.

Löytämäni 193 käyttämätöntä tuikkukynttilää eivät mahtuneet samaan kuvaan muiden kynttilöiden kanssa.

Kynttilä on uusi tupakka.

Kynttilät aiheuttavat vuosittain satakunta palokuntaa vaativaa tilannetta, savukkeet parisataa.

Tutkimusten mukaan passiivinen tupakointi voi hyvinkin olla yhtä haitallista kuin aktiivinen kynttelöinti.

Tupakan tuotanto kiihdyttää metsäkatoa ja ilmastonmuutosta, sillä tupakkaviljelmät vaativat koko ajan uusia peltoja ja tupakkaa kuivataan puita polttamalla.

Kynttilöitä valmistetaan parafiinista, steariinista, mehiläisvahasta ja soijasta. Parafiini on fossiilinen polttoaine. Steariini ja mehiläisvaha eivät sovellu eläinten ystävälle, paitsi silloin jos steariini valmistetaan palmuöljystä, joka ei sovellu luonnonystävälle. Jos steariini tehdään eläinrasvoista, se on toki sivuvirran hyväksikäyttöä, mutta sivuvirratkin hyödyttävät eläinteollisuutta ja varmasti niille löytyisi käyttöä tarpeellisissakin biopolttoaineissa. Soija taas sopii ihmisten ruoaksi, joskin valtaosa siitä käytetään eläinrasvojen tuotannossa, jonka sivuvirtoina ihmiset saavat lihaa.

Tupakantumppi on maailman yleisin roska. Kynttilästä jää ja pitää jättää aina osa polttamatta. Lisäksi hautakynttilöistä tulee kierrätyskelvotonta lasi- ja muoviroskaa. Tuikuista jää jäljelle alumiinikuori, jonka moni heittää havaintojeni mukaan sekajätteisiin. Siellä ne ovat ”varsinainen riesa”, sillä polttolaitoksessa alumiini höyrystyy ja tarttuu laitteistoihin.

Ainoa hyvä puoli tupakassa ja kynttilässä on ilmeisesti se, että ne luovat miellyttävää tunnelmaa. Myös linja-autoissa väitetään olevan tunnelmaa. Nekin työllistävät palokuntaa tasaiseen tahtiin, kuluttavat fossiilisia polttoaineita tai kaladieseliä, ja viime kuukausina niiden käyttämistä ilman hengityksensuojainta on alettu pitää terveydelle vaarallisena.

Kääpiövillakoiran pentu mutustaa kynttilää, jossa on Tommy Tabermannin runoutta.

Tämän lahjana vastaanottamaan joudutun kynttilän Mini Tonkija avasi papereista oma-aloitteisesti ja päätti heti oikeaoppisesti tuhota sen kotona polttamatta.

Jos kaikesta huolimatta haluat polttaa kynttilöitä, katso vinkit terveysriskien minimointiin Maria Nordinin asiallisesta kirjoituksesta. Kynttilän polttaminen takassa on oma suosikkini.

Oli ehkä vähän asiatonta lisätä tuo sana ”asiallinen”, mutta Nordin on saanut viime aikoina hirveästi kuraa sinne, missä pitäisi näkyä vain hiuskiehkuraa. On tietysti ärsyttävää, että jotkut väittävät parantuneensa sairauksista ajatuksen voimalla, kun toiset odottavat kiltisti, että tiede löytäisi katulampun valon kohdalta avaimet, jotka jokaisella on omassa taskussa.

Jos kuitenkin kovasti vaatii Maria Nordinin sensurointia esimerkiksi kirjastoilta, kannattaa muistaa, että tuuli voi kääntyä nopeastikin, ja seuraavan myrskyn jälkeen ei välttämättä näkyisikään sateenkaarihyllyä. Toki minulla on asiassa oma ”lehti” ojassa. Mitä tästäkin blogista jäisi jäljelle, jos potentiaalisesti terveysvaikutteista tietoa saisi julkaista vain asiantuntijoiden hyväksymänä?

Kannattaa muistaa, että tänään juhlittu Lucia-neito joutui häväistyksi, kun ei suostunut mukautumaan vallitseviin, kyseenalaisiin tapoihin vaan päätti omistautua korkeammille päämäärille.

Joulukalenterin 12. lykky: puuroriisi ja kaneli

Kirjoitin eilen siitä, miten perinteiset hienot joulukoristeet ovat saaneet tehdä tilaa muovivälkkeelle. Vielä surkuteltavampi on joulupuuron kohtalo.

Koska johonkin maailmanaikaan riisipuuro oli statussymboli, meillä on nyt jouluruoka, joka on epäterveellinen, kuormittaa ilmastoa, tulee tuontitavarana eikä maistu oikein miltään. Muodit kulkevat sykleissä, joten edelläkävijät ovat nyt palaamassa perinteiseen ohrapuuroon, joka on kaikella tapaa riisipuuroa parempi valinta.

Koska moni syö riisipuuroa vain jouluna, kotiin ostettu puuroriisipussi on toimettomana lähes koko vuoden. Jos riisiä jää vain vähän, sitä ei ehkä haluta yhdistää seuraavana jouluna ostettavan uuden riisin kanssa. Parasta ennen -päiväkin saattaa ylittyä. Siten puuroriisi löytää helposti tiensä roskikseen ja minun näppeihini.

Avattuja ja avaamattomia puuroriisi- ja riisihiutalepakkauksia.

Puuroriisi- ja riisihiutalelöytöjä muutaman vuoden ajalta.

Ruoka-aineen säilyvyyteen suhteutettuna mahdollisesti suomenennätys on se, kun joku kysyi kaksi viikkoa puuroriisin päiväyksen umpeuduttua, voiko riisiä vielä käyttää. Ylen haastatteleman kokemusasiantuntijan mukaan riisistä tulee ihan hyvä puuro pari vuotta päiväyksen erääntymisen jälkeen. Puuroakaan ei kannata purematta niellä, joten päätin tehdä pienen mutta perusteellisen tutkimuksen.

Otin avattuja Risellan puuroriisipakkauksia, joiden parasta ennen -päivät olivat olleet reilut vuosi sitten, kaksi vuotta sitten, kolme vuotta sitten, neljä vuotta sitten, kuusi vuotta sitten ja kahdeksan vuotta sitten. Vanhimmissa pusseissa oli käynyt vieraita, vaikka häröt eivät oikein mitään riisille tunnu saavan aikaan. Pyöreäjyväinen puuroriisi niitä kiehtoo selvästi enemmän kuin pitkäjyväinen riisi.

Huuhtelin jokaisen riisierän vedessä. Keitin riisejä erikseen kattilassa (0,5 dl riisiä, 3 dl vettä), kunnes kaikki neste oli imeytynyt. Huomasin, että toisin kuin muita puuroja riisipuuroa ei voikaan valmistaa pelkästä vedestä. Riisistä tulee kyllä tahmaista, mutta jyvät pysyvät erillisinä eikä niistä tule yhtenäistä puuroa. Puuroriisin jämät saakin kaapin pohjalta kätevästi käyttöön keittämällä niistä vedessä lisäkeriisin. Puuroa vesiriisistä saa lisäämällä kermaa.

Maistelin puuroja sitä mukaa kuin niitä valmistui. En havainnut mitään makuvirheitä enkä myöskään eroja puurojen välillä, vaikka jyvillä oli enimmillään seitsemän vuoden ikäero. Päätin kokeilla vielä muita vaihtoehtoja

Risellan tummasta riisistä (PE 9/2020) tuli ainakin tällä kertaa vähän irtonaisempaa kuin valkoisista riiseistä. Makuun ei parin kuukauden ylityksellä tietenkään ollut merkitystä. Jos aikaa kuluisi enemmän, tumman riisin voisi odottaa menettävän makuaan valkoisia nopeammin.

Pirkan kaksi ja puoli vuotta ja Rainbow’n viisi vuotta päiväysvanha puuroriisi eivät maistuneet mitenkään erikoisilta. Jos nyt väkisin pitää jokin ero tehdä, niin Risellan riisit olivat ehkä vähän neutraalimman makuisia.

Myllyn Parhaan puuroriisi (PE 26.7.14) oli ihmisen avaamaton, mutta ötökät olivat nakertaneet pussiin reikiä. Puuron haju oli jonkin verran ummehtunut, eikä makukaan ollut ihan raikas. Kiisselin seasta kuitenkaan tuskin huomaisi mitään. Toisaalta Myllyn Parhaalla on huonoin hyllyikä, vain kahdeksan kuukautta. Tänä jouluna ostettu riisi ei siis enää ensi jouluna maistuisi parhaalle. Risella ja Rainbow näyttävät lähikaupan tarjonnan perusteella lupaavan käyttökelpoisuutta vielä seuraavaksikin jouluksi.

Riisihiutaleilla ei täysin saa aikaan perinteisen riisipuuron pehmeää suutuntumaa, mutta täydellisyyden vuoksi testasin niitäkin. Myllyn Parhaan riisihiutaleista valmistetussa puurossa oli ummehtunut haju ja maku kahdeksan vuotta ja kymmenen kuukautta parasta ennen ‑päivän jälkeen. Yhdeksän kuukautta sitten vanhentuneista riisihiutaleista tuli maultaan moitteetonta puuroa. Reilut kolme vuotta vanhat riisihiutaleet olivat laadultaan jotain näiden väliltä. Höttöinen hiutale pilaantuu selvästi nopeammin kuin kova riisinjyvä. Silti vanhimmissakaan hiutaleissa tuskin huomaisi mitään vikaa, jos puuron päälle sirottelisi sokeria ja kanelia.

Kuusi muovirasiallista riisipuuroa ja kunkin vieressä kanelipussi.

Ruokaan intohimoisesti suhtautuva dyykkari parittaa riisien ja kanelien vuosikerrat keskenään. Ylärivissä puuroilla parasta ennen -vuodet 2012, 2014 ja 2016, kaneleilla 2013, 2014 ja 2015. Alarivissä sekä puuroilla että kaneleilla parasta ennen -vuodet 2017, 2018 ja 2019.

Testasin myös avattuja, hylättyjä kaneleita. Parasta ennen -päivät olivat vuosilta 2008–2021. En havainnut suuria eroja. Kaikki maistuivat riittävästi kanelilta. Luomukaneli oli kivan ärhäkkää, ja rikkonaisessa pussissa ollut halpiskaneli oli vähän puisevaa. Olihan 12 vuotta parasta ennen -päivästä elänyt kaneli menettänyt aromeitansa, mutta ilman vertailukohtaa ja puuron seasta sitä olisi mahdoton huomata.

Ohrapuuro on tuskin löytänyt tietään kovinkaan moneen joulupöytään. Sitä vastoin tapa heittää roskiin ruokaa, joka on menettänyt hivenen ensiluokkaisuudestaan, on eittämättä nykyajan statussymboli. Ja sen takia meille kaikille voi käydä ohraisesti.

Joulukalenterin 11. lykky: joulukoristeet ja -valot

Joulukuusi on tapa tuoda luontoa sisätiloihin, mutta luonto on kovin tylsän näköistä. Siksi sitä pitää koristella.

Pieni muovinen joulukuusi, jossa sähkökynttilät. Ympärillä nauhoja, palloja, kelloja ja muita joulukoristeita.

Suomen kielessä on kaunis sanonta: ”se on vain koriste”. Ilmaus on roskisten perusteella käytössä kevätsiivousten luopumispäätöksiä tehtäessä.

Joulu on täynnä perinteitä, joista pidetään kiinni vain siksi, että ne ovat perinteitä. Einestehtaat valmistavat ruokia, jotka eivät nykypäivänä pääsisi läpi ensimmäisestäkään makuraadista. Joulurauha julistetaan kielellä, jota nuoret eivät ymmärrä. Ihmiset käyvät hautausmaalla, vaikka eivät enää usko sieluun.

Perinteistä kiinni pitäminen unohtui kuitenkin hetkessä, kun kauppoihin ilmestyivät ensimmäiset muovista tehdyt kuusenkoristeet. Miksi tyytyä arvokkaasti kiiltelevään olkeen, kun voi hankkia silmiäsärkevää säihkettä ja kimallusta? Ehkä kuusenneulaset ovat pitkäveteisen luonnollinen roska lakaistavaksi ja seassa olisi siksi oltava myös välkehtivää silppua. Tai ehkä muovissa kiehtoo sen ikuisuus, jälkipolvien mahdollisuus nähdä koristeet merenrannalla kuin pulloposti antroposeenilta.

Silmien särkemisestä tulee mieleen, kuinka raskasta joulua on viettää. Juuri kun kaamos peittää armollisesti taloja rumentavat muraalit, ensimmäiset masentavat kausivalot syttyvät.

Vastapäisen talon ikkunaan on ilmestynyt ledisko. Ensin kirjavat valot välkkyvät hitaasti, sitten vähän nopeammin ja lopuksi moodissa Lapuan patruunatehdas. Ja nykytekniikalla valovoimaa riittää. Tänään valoja ei tosin ole näkynyt. Ehkä uutisointi Piritorin epilepsiavaloista sammutti enimmän viehätyksen. Amsterdam on sammuttamassa valot yöksi ja värikirjon lopullisesti.

En ole perehtynyt markkinoilla oleviin jouluvaloihin, mutta oletan, että näissä köyhän mielen Lux Helsingeissä voi valita erilaisia välkkymisohjelmia. Niillä on varmaan sellaisia nimiä kuin ”Tuikkikaa, oi joulun tähtöset”, ”On vilinää melskettä, helinää helskettä” tai ”Ei valtaa, kultaa, loistoa” (eli off). Miksi sieltä pitää aina valita ”Joulupukki slaagin sai”?

Joulukalenterin 10. lykky: joulukukat ja -kuusi

Uupuva,
haali paketit,
eka pilaa havupuu.

Pekka Kytömäen palindromiruno Tontun tehtävät kirjasta Aattelu rulettaa (Aviador, 2018).

Ihmiset elävät luonnottomissa ympäristöissä. Siten on ymmärrettävää, että he hankkivat kasveja piristämään elonkirjosta valkopyykättyjä kotejaan. Ymmärrettävää, ei hyväksyttävää.

Amaryllis, jossa on yksi vihreä lehti ja kaksi kuihtunutta lehteä.

Roskiksesta joulun jälkeen löytynyt kukka oli kukaton mutta kaksilehtinen. Kesällä kasvi kasvatti kolmannen lehden, mutta juuri ennen joulukuuta molemmat vanhat lehdet kuolivat. Epäilen suunniteltua vanhenemista. Vai pitääkö näille antaa muutakin kuin vettä ja villakilpikirvoja? Kasvien saattohoito ja eutanasia on vaikea kysymys, jota en ole vielä pohtinut kunnolla.

Kasvi heitetään pois heti, kun se ei ole enää kukkeimmillaan, vaikka tällöin ”jää kokematta iso osa kasvin viehätystä”. Suomalaiset hylkäävät joka vuosi 20 000 narsissia. Tarkoitin siis narsistia, joiden kanssa he eivät halua enää elää saman katon alla.

Mutta miettikää, jos elämänsä alkutaipaleella olevien kukkien pois heittämiseen suhtauduttaisiin yhtä tiukasti kuin nuorten eläinten hylkäämiseen. No joo, vähän huono vertailu. Yhden minuutin muna ei ole paljon keittämätöntä vähemmän löysä.

Mutta miettikää, jos ihmiset haluaisivat päästä lapsistaan eroon yhtä kovasti kuin kukistaan. No kyllähän he haluaisivatkin, mutta ensin pitäisi kukistaa hallitus. Valtioilla kun on paha tapa suhtautua kovin varjelevasti sotilaallisiin raaka-aineisiinsa tai näiden raaka-aineiden tuotantokoneiden raaka-aineisiin.

On sentään lohdullisempaa, että jouluna hankitaan ruukussa kasvavia kukkia kuin että hankittaisiin leikkokukkia. Tuo on ehkä vähän laimeasti sanottu. Kun siis se, mitä ajattelen leikkokukkien lahjaksi saamisesta on se, että tässä sinulle sekoitus sioilta ja kissoilta amputoituja raajoja, menihän niiden kasvattamiseen aika lailla luonnonvaroja, mutta kyllä ne muutaman vuorokauden säilyvät, jos muistat vaihtaa maljakosta veren päivittäin.

Jouluna kesäkissan lisäksi lohtukin on laiha. Meillä ei ole leikkokukkia, meillä on leikkopuut.

Ihminen on sellainen, että jos hän tietää, että huomenna tulee ennennäkemätön luonnonmullistus, hän kaataa tänään omenapuun. Meillä ei ole koirilla typistettyjä häntiä, mutta meillä on kuusilla typistetyt latvat. Harva varmaan vielä ajattelee, että puillakin on tunteet, mutta olisin aistivinani jonkinlaista asenneilmastonmuutosta. Valveutuneimmat hankkivat jo ruukkukuusen leikkokuusen sijasta.

Joku haluaa nyt ehkä muistuttaa, että kyllä Suomen metsistä vielä puita löytyy. Näin tosiaan on. Tai en tunne ihan ajantasaista tilannetta, mutta ainakin keväällä 2019 näitä joulupuita löytyi suomalaisesta metsästä muoviin käärittynä.

Joulukuusena käytetty pihta taloyhtiön jätehuoneessa.

Havupuu sisätiloissa on surkea näky.

Joku toinen haluaa ehkä huomauttaa, että käytetyt joulukuuset menevät Helsingin seudulla energiaksi eli ovat suorastaan kivihiiltä korvaavia hyväntekijöitä. Tuore puu tosiaan palaa tehokkaammin kuin kuiva (jos polttolaitoksessa on lämmön talteenotto), mutta suurin osa HSY:n keräämästä 55 000 joulukuusesta käytetään ”tukiaineena biojätteen kompostoinnissa”.

Vaikea arvata, mitä tämän kaupunkilaisten antaman tukiainetukiaisen tilalle tulisi. Ainakin muoveilla kemiallista kierrätystä pidetään mekaanista kierrätystä parempana tavoitteena. Puiden tapauksessa se tarkoittaa sitä, että jos pakko on jotain tehdä, tehdään kuusista mieluummin sellua kuin lyhytaikaisia kodin kausiesineitä.

Joulukalenterin 9. lykky: rosolli

Rosolli kuuluu erottamattomasti joulupöytään. Vähän niin kuin Filippiineillä mies ja vaimo kuuluvat erottamattomasti yhteen, seurasi siitä minkälaista kärsimystä tahansa.

Rosollin ainoa hyvä puoli on se, että laatikoihin sotkettuna se tekee laatikoista vähän siedettävämmän makuisia. Ja rosollille, jota ei kerta kaikkiaan voi syödä pelkiltään, laatikot ovat elintärkeä lisäke.

Punajuuriviipaleita ja kokonaisia punajuuria lasipurkeissa ja muovipakkauksessa sekä raakoja, kuivuneita punajuuria.

Tongittuja punajuuria pakattuna kahdella, yhdellä ja nollalla säilöntäaineella sekä luonnontilassa. Kuukausien säilytys avattuna huoneenlämmössä oli vienyt viipaleilta värin, mutta maku ei ollut paljon kärsinyt. Kokonaiset punajuuret olivat säilyneet avaamattomassa purkissa ihan syötävinä kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta parasta ennen -päivästä. Puolitoista vuotta parasta ennen -päivän jälkeen avatussa muovipaketissa oli makeahkoja, ehkä vähän ummehtuneen makuisia punajuuria. Mikään näistä punajuurinäytteistä ei maistunut mitenkään pahalta. Tai nuo raa’at olivat kyllä jo aika kulahtaneita.

Edellisessä lykyssä kirjoitin, että suunnilleen kaikkien mielestä joululaatikot säilyvät viikon jääkaapissa. Kuinka ollakaan, myös rosollin sanotaan monessa paikassa kestävän viikon verran. Miten paljon vähemmän jouluna syntyisikään ruokahävikkiä, jos meillä olisi käytössä vallankumouksellinen kymmenpäiväinen viikko?

Rosollin säilyvyyttä heikentää se, että kaikki ainekset on pilkottu pieniksi paloiksi. Mitä enemmän ilmalle altista pinta-alaa, sitä helpommin ruoka menee pahaksi. Laatikot ovat rosollia tiiviimpää tavaraa, mutta toisaalta niistä puuttuu luonnon oma palo-osastointi eli solurakenne, joka hidastaa pilaantumisen etenemistä punajuuressa. Lisäksi jos rosollin tekee säilykepunajuurista tai ostaa kaupasta, siihen tulee säilöntäaineita natriumbentsoaatti (E211) tai kaliumsorbaatti (E202).

Entisen Eviran ylitarkastaja antaa kuitenkin rosollille karkeasti kaksi päivää vähemmän armonaikaa kuin laatikoille. Toki silläkin luulisi olevan iso merkitys, mitä rosolliin laitetaan. Jos rosollissa on sekaisin koko jääkaapin sisältö kananmunasta kermavaahtoon ja sillistä palvikinkkuun, säilyvyys ei varmasti ole yhtä hyvä kuin siinä tapauksessa, että ainekset pidetään erillään siististi ja vegaaniystävällisesti.

Virallisesti Ruokaevirasto lausuu rosollista vain sen, että lämpimässä pidettyä rosollia ei pidä sekoittaa uuteen. Parituhatvuotinen viisaus siis pätee edelleen. Jo Jeesus tiesi, ettei kukaan laske beaujolais nouveauta vanhaan hanaviinipakkaukseen, koska silloin some räjähtäisi.

Vanhaa rosollia ei tarvitse katsoa kuin spitaalista. Vita-laboratoriot teki säilyvyyskokeen pitämällä jouluruokia pöydässä kolme tuntia kahtena peräkkäisenä päivänä. Ruoan mikrobiologista laatua kuvaava aerobisten mikrobien kokonaispesäkeluku oli rosollissa pieni, eikä se käytännössä muuttunut säilytyksen aikana. Mitään ruokamyrkytykseen viittaavaa ei löytynyt.

Avattu Atrian rosollirasia joulupallon vieressä.

Dyykatessa olen melko harvoin joutunut tekemisiin rosollin kanssa. Joulun 2013 rosolli oli syömäkelpoista vielä 14 päivää viimeisen käyttöajankohdan jälkeen.

Voi tietysti kysyä, onko rosollin säilytysaikaa syytä loputtomiin venyttää. Hiilidioksidipäästöinä tai makuelämyksinä laskettuna menetys ei ole suuri, jos roskiin menee sallattia. Kuhan ei ole sillisalaattia.

Joulukalenterin 8. lykky: laatikot

Kuten kaikki kulinaristit tietävät, joulun laatikkoruokia jää aina yli. Joulun jälkeiset hävikkiruokavinkit lienevät samanlaista viihdettä kuin laihdutusohjeet. Kuulostaa järkevältä, mutta kuka tuohon pystyy?

Kotiliesi neuvoo ”jemmaamaan” lanttulaatikon tähteet lanttuleipään. Mainio idea! Täytyypä ostaa maltaita, siirappia ja pomeranssinkuorta. Niitä tosin jää yli, mutta ehkä niitä varten on olemassa oma hävikkiruokaohje. Ja tietysti sitä leipääkin, jota varten lanttulaatikkoa oli liian vähän tai liian paljon, jää syömättä. Ehkä siitä voi tehdä uutta lanttulaatikkoa?

Jos leipää varten vielä kuumennetaan erikseen sähköuuni, ehkä olisi ollut parasta vain suosiolla lusikoida se laatikko ruoansulatuskanavaan. Kun kyse kuitenkin on lanttulaatikosta, mieleen nousee varmasti se, kuinka kauan tuon ikävän toimituksen toteuttamista saa vitkutella.

Peruna-, porkkana-, lanttu- ja bataattilaatikkojen rasiat pahvilaatikossa.

Kannatti nämäkin rasiat säilöä tammikuussa, niin voi nyt nauttia lykkynumerollisesta kuvasta.

Eri lähteet ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, joululaatikot säilyvät jääkaapissa viikon verran. Me vähemmän varovaiset ihmiset ymmärrämme tällöin tietysti, että todellisen säilyvyyden on oltava monta päivää pidempi.

Kaupan laatikoiden voi olettaa säilyvän kotitekoisia paremmin. Saarioinen kertoo syyt, jotka erottavat teollisuuden äidit kotiäideistä: nopea jäähdytys, valmistuksen aikainen hygienia ja vakioidut säilytysolosuhteet.

Yksi tenkkapoo-ongelmatiikan lähde on joululaatikoiden pakastaminen. Laatikot sinänsä säilyvät pakastimessa kuukausia. Ongelmana ovatkin kaupan laatikot. Koska laatikoilla on suuri kysyntäpiikki, valmistajien on usein pakko pakastaa niitä valmiiksi. Sulanutta tuotetta ei nyrkkisäännön mukaan saisi jäädyttää uudelleen. Onneksi keskustelupalstalta löytyy ilmeisen hygieniapasseli proseduuri: ”Voi pakastaa mutta ensin täytyy kyllä kypsentää jos ovat jo kertaalleen olleet pakastettuja.”

Voi hyvä Sylvian joululaulu! Hiven järkeä olisi paikallaan. Tuota neuvoa on nimittäin vähän vaikea sovittaa yhteen Marttojen ohjeistuksen kanssa: ”– – kannattaa lämmittää vain pienempi määrä, vain se mikä syödään. Jos tuntuu, että ruokaa on hiukan liian runsaasti, se kannattaa pakastaa mieluummin, kuin säilyttää sitä useita päiviä jääkaapissa.”

Pakastaminen pysäyttää bakteerien toiminnan, kun taas kuumentaminen saa sen vauhtiin. Tai toisin päin: jääkaapissa bakteerit lisääntyvät hitaasti, pakastimessa eivät ollenkaan. Pakastakaa rauhassa, ja tässä teille joku asiantuntija sanomassa saman.

Pakastaminen kyllä rikkoo ruoan solurakenteen, ja esimerkiksi pakastettu liha pilaantuu sulatettuna tuoretta nopeammin. Laatikoissa ei vain taida olla kummoista solukkoa, ja eiköhän se olisi jo riittävän rikki jo ensimmäisen pakastuksen jäljiltä.

Palataan jääkaappisäilytykseen. Olen aiemmin hämmästellyt valmisruokien erinomaista säilyvyyttä. Tosin kuukausien mittaisiin säilyvyyksiin päästään vain suojakaasun avulla.

Laatikkoruoat pakataan tiiviisti, mutta niissä on kuitenkin ilmayhteys, joka jossain vaiheessa aiheuttaa ongelmia. Ylen teettämässä testissä maksalaatikon syöminen oli täysin turvallista kolme vuorokautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen. Samaa voi odottaa muilta laatikoilta.

Olen dyykannut vuokaan pakattuja valmisruokia sen verran paljon, että luulen tuntevani niiden käyttäytymisen. Avaamaton pakkaus pilaantuu yleensä homehtumalla tai limaantumalla. Kannen avaaminen ja ruoan ottaminen nopeuttavat pilaantumista selvästi.

Vaikka vanhat valmisruoat ovat tuttuja, joululaatikoista minulla ei ole kovin paljon kokemusta. Joulu on vain kerran vuodessa, ja silloinkin ihmiset tekevät tähteeksi jääneistä lanttulaatikoistaan maittavia leipiä. Voin kuitenkin jakaa tapaustutkimuksena otteen ruokapäiväkirjastani tältä vuodelta.

Saarioisten peruna-, porkkana- ja lanttulaatikkovuoat pahvilaatikossa.

Kylmän vuodenajan vastine triojäätelölle.

2.1. Löydän trion avattuja laatikoita, joiden viimeinen käyttöpäivä on ollut 30.12. Ei ollut ohikulkumatkalla edes tarkoitus mennä roskikselle, mutta tuuli oli paiskannut portin kutsuvasti auki. Siirrän vuoat kylmästä roskiksesta omaan kylmäsäilytykseeni ikkunan väliin.

3.1. Valokuvauksissa laatikot näyttävät täysin syömäkelpoisilta.

9.1. Lanttulaatikkoon on ilmestynyt pieni valkoinen homepilkku. Maku on vielä ihan ok. Muut laatikot ovat ok.

13.1. Löydän lämpimästä roskiksesta pienen perunalaatikon (VKP 2.1.). Hometta, limaa ja sivumakua, mutta tulee syödyksi (vain tuota jälkimmäistä).

14.1. Isossa perunalaatikossa on leikkauspinnalla hentoa valkoista homekarvaa. Maku on aika ”suolainen”. Porkkanalaatikossa on valkoisia homepilkkuja. Maku on jo aika kaukana tuoreesta. Ihan homeen makuakin on seassa. Ilmeisesti tällainen riisihöttö pilaantuu nopeammin kuin muiden laatikoiden tiiviit soseet. Lanttulaatikon homekukka on hieman levinnyt mutta edelleen pieni. Maku on suht ok, jos se nyt missään vaiheessa on ollut ok.

Saarioisten bataattivuoka kenkälaatikossa.

Bataattivuoka kiilteli pahaenteisesti.

14.1. Löydän avaamattoman bataattivuoan, jonka päiväys on mennyt 30.12. Vähän omituisen makuinen. Vaikuttaisi makuvirheeltä, vaikken oikein tiedäkään, miltä bataattilaatikon pitäisi maistua.

15.1. Oli se makuvirhe. Ainakin maun voimistumisesta päätellen. Ei tullut bataattilaatikosta hittiä omalla kohdallanikaan.

17.1. Perunalaatikossa on kunnon homeviikset leikkauspinnalla ja pilkkuja pinnalla. Pinnan alta löytyvä muusi ei ole enää kauhean houkuttelevan makuista, mutta kyllä sen syömään pystyy. Lanttulaatikon homepilkku on laajentunut ikävän näköiseksi, ja viereen on tullut pari pilkkua lisää. Maku on mennyt aika lailla vinoon ja muistuttaa jotenkin päärynää.

8.12. Näiden kokemusten pohjalta voisin luvata laatikoille viikon säilyvyyttä viimeisestä käyttöpäivästä. Samoin vaikuttaisi pätevän aiemmin mainittu viikko avaamisesta (joskaan ei välttämättä enää viikko viimeisen käyttöpäivän jälkeen). Mikäli löytämäni trio oli avattu jo jouluaattona, laatikoiden säilyvyys on suorastaan uskomattoman hyvä.

Tietysti nuo löydöt olisi kannattanut syödä parin päivän kuluessa, vaikka näkyvästi pilaantuneet kohdat heitinkin pois. Kuitenkin niin kauan kuin todellinen tutkimustieto pysyy liikesalaisuutena, koen velvollisuudekseni tuoda edes vähän valoa pimeyteen.

Joulukalenterin 7. lykky: lahjapaperit ja -kassit

On oikeastaan kummallista, miten paljon arvostamme yllätyksiä. Ylen lähettämässä Michael McIntyre’s Big Show’ssa iso tuotantokoneisto näkee valtavasti vaivaa sen eteen, että joku hyvääaavistamaton saadaan houkuteltua huoneeseen, jonka seinät kaatuvat teatterin lavalla tuhatpäisen yleisön hurratessa. Kai sitä vähemmälläkin vaivalla voisi kysyä ihmiseltä, haluaako tämä laulaa luritella Suomen televisiossa asti.

Yllätetyn aivoissa vapautuu dopamiinia, mistäpä ei vapautuisi, mutta riittääkö pelkkä tilanteen myötäeläminen tekemään yllättämisen katselemisesta hauskaa ajanvietettä? Vai onko yllättäminen luonnossa oleellinen taito, ja yllätyksen järjestely pelkästään pitkälle kehittynyt ja kulttuurisesti hyväksytty tapa saada vaanimisesta tulevaa mielihyvää? Jos näin on, lahjojen paketointi ei ole muuta kuin vainoamisen kevytversio, jossa omien etuoikeuksien ja esihistoriallisten taakkojen tunnistaminen on lahjoittajalta jäänyt tekemättä.

Joululahjapaperirullia ja muita lahjapaperirullia sekä lahjanauhoja, teippiä ja koristeruusukkeita.

Kaikki kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä (ei paketointipalvelua).

Parasta olisi, ettei annettaisi joululahjoja, joita voi pakata, kuten 5. lykyssä esitin. Se on tietysti idealismia, jota reaalitodellisuus syö aamupalaksi. Sen verran olen kuitenkin saanut lähipiiriäni koulutettua, että monet minulle tulevat lahjat on kääritty johonkin muuhun kuin perinteiseen lahjapaperiin.

Erillinen lahjapaperi on ihan turhake, kun maailma pursuaa käytettyä paperia. Tavallinen sanomalehti on vähän arkinen kääre, mutta käyttämällä kuvalehtiä, kuten Kuukausiliitettä, paketeista tulee tyylikkäitä ja kiinnostavia. Lehtiä saa paperinkeräysastioista, tai tilaamalla.

Lahjan voi kääriä kankaaseenkin, jos on itse paikalla pyytämässä kankaan takaisin. Muuten se menee roskiin, ja ympäristökuormitus on tavalliseen lahjapaperiin verrattuna moninkertainen.

Monet sujauttavat joululahjapaperoidun paketin vielä lahjakassiin. Jykevään kassiin kuluu puuta jo ihan eri tavalla kuin ohueen lahjapaperiin. Ei niin hyvässä lykyssä vielä itse lahjakin on moninkertaisesti pakattu.

Viitseliäimmät saattavat taitella siisteimmät lahjapaperit seuraavaa joulua varten. Vähän vähemmän viitseliäät käyttävät uudelleen vain lahjakasseja. Useimmat tuntuvat kuitenkin heittävän kaiken roskiin joulun jälkeen.

Moni tietää, että lahjapaperit – lehdistä leikattuja lukuun ottamatta – ovat kierrätyskelvotonta sekajätettä. Sitä ei varmaan tunneta yhtä hyvin, että lahjakassit eivät kelpaa paperi- tai kartonkeräykseen, sillä niissä on värejä, pinnoitteita ja teippejä.

Pulloille ja muille lahjoille tarkoitettuja jouluisia kasseja.

Kyllä näillä muutamat viinipullot lahjoittaa ja ehkä pienet hanaviinipakkauksetkin. Kuvassa tervehdys taloyhtiöstä tänä vuonna pois muuttaneelle pitkäaikaiselle ”tukijalle”. Kiitos kaikesta!

Lahjapaperirullat tuntuvat olevan huonosti muuttokuormaan sopivia esineitä. Muovikassiin ne eivät ainakaan sovi, joten jäteastiasta löydettäessä niissä on tavallisesti ikävä taitos.

Jos tavaralle, kuten iskuporakoneelle, on vähän käyttöä eikä sille oikein ole tilaa ahtaissa asunnoissa, se pitäisi voida vuokrata. Lahjapapereissa vuokraus ei oikein ole mahdollista, kun tavara helposti kärsii käyttötilanteessa. Kannattaa siis aina hyödyntää kauppojen paketointipalveluja, jos lahjapaperien uusiokäyttö ei houkuta. Parempi sekin kuin paksut paperirullat roskiksessa.

Jos taas mielesi tekee geneerisiä mutta ekologisia joululahjapapereita, sekin onnistuu. Ruokasisäpiiri, joka tähän asti on täyttänyt perustarpeita, voi vallan hyvin muuttua joulunaluksena Rullasisäpiiriksi, joka lahjoittaa kuvissa näkyviä pakkaustarpeita: papereita, teippejä, nauhoja ja kasseja. Saksiakin löytyy, koska niitä löytyy aika usein. Ota rohkeasti yhteyttä.

Joulukalenterin 6. lykky: lukijalahja

Intiassa monet köyhät ovat alkaneet hankkia melkoisena ylellisyytenä pidettyjä transistoriradioita. ”Kaikilla muilla paitsi minulla on transistori”, kuulee sanottavan, ”olen niin onneton”. Ennen kuin ihmiset alkoivat saada transistoriradioita, he olivat täysin onnellisia ilman niitä. Näin on teidänkin kanssanne. Olitte täysin onnellisia siihen asti, kunnes teille kerrottiin, että ette voi olla onnellisia, jos teitä ei rakasteta. Mutta voitte olla täysin onnellisia, vaikka teitä ei rakasteta, vaikka kukaan ei halua teitä ettekä vedä ketään puoleenne. Tulette onnellisiksi saadessanne yhteyden todellisuuteen. Jokahetkinen yhteys todellisuuteen saa aikaan onnellisuuden. Sen kautta löydätte Jumalan, sen kautta löydätte onnen. Mutta useimmat ihmiset eivät ole valmiita kuulemaan tätä.

Lempikirjastani Havahtumisesta on varmaan mahdoton löytää tyhjänpäiväistä aukeamaa. Siitä huolimatta kun nyt pitkästä aikaa poimin kirjan hyllystä, se avautui erityisen hyvin joulun aikaan sopivan epistolan kohdalta. Kirjanmerkkinäkin oli Hullujen päivien mainos takavuosilta.

Havahtuminen-kirja, jonka välissä Hullujen päivien mainos.

Anthony de Mello: Havahtuminen (Like, 1999). Toimittanut J. Francis Stroud. Suomentanut Vuokko Rissanen.

Itsenäisyyspäivänä on tapana kysellä itsenäisyyden merkitystä. Valtiollisen itsenäisyyden puolustukseen ollaan valmiita tuhlaamaan miljardeja. Ihmisten itsenäisyyden tukemiseen jää vain ropoja – jos katsotaan mielenterveystyön resurssivajetta. Itsenäisiä ihmisiä on myös huomattavan vaikea taivutella tykinruoaksi. Ei, kyllä parempi on lähettää televisiosta taas kerran Tuntematon sotilas.

Toisaalta en usko siihenkään, että meillä olisi varaa saati työntekijöitä siihen, että kaikki keskiluokkaiset kriisit kiikutetaan Kelan tukemana terapeutin vastaanotolle. Ihmiset käsittelevät terapeuttien kanssa ongelmia, jotka eivät Havahtumisen lukemisen jälkeen enää olisi ongelmia.

Minusta havahtuminen ei saa jäädä rahasta kiinni. Koska kirja on kirjastoissa suosittu, olen välillä yrittänyt lisätä sen tarjontaa. Vein aikoinaan Helsingin Kirjasto 10:een kymmenen kirjaa. Niiden perään piti vähän kysellä, mutta lopulta ne pääsivät pokkarihyllyyn ja kestivät pokkarin yhden kahden vuoden elinkaaren. Rikhardinkadun kirjasto suostui ottamaan kaksi.

Vuosi sitten Havahtumisen varausjono oli pääkaupunkiseudun kirjastoissa kasvanut yli kahdensadan ja kirjoja oli yhteensä parikymmentä. (Osasyyllinen taisi olla Puoli seitsemän ‑ohjelmassa kirjaa suositellut Susanna Laine. Kun itse olin kirjoittanut Pyydä, niin saat ‑kirjasta, varaukset lisääntyivät parissa viikossa 7:stä 17:ään, joskin väliintulevia muuttujia on tietysti maailma täynnä.)

Näin Havahtumisesta netissä tarjouksen, joten kysyin Helmetin Twitter-tililtä, voisiko näitä kirjoja lahjoittaa. Kirjaston mukaan painos oli loppunut, ja sain lopulta vastauksen, että enintään kymmenen voisi tuoda. Tuolloin kirjakaupan tarjous oli jo poistunut.

Sitten näin keväällä kirjaa myynnissä halvemmalla kuin koskaan, ja sieltä ostetaan, mistä halvemmalla kuin koskaan saadaan. Sen jälkeen tuli korona, ja syksyllä huomasin, että kirjasto oli tilannut Havahtumisia vajaat kolmekymmentä kappaletta. Ehkä he siis selviävät omillaan. Tällä hetkellä varauksia on tasan 200.

Minulla taas on Havahtumisia tasan 100, joten voinkin tarjota sadalle lukijalle ilmaisen mielenpuolustuskurssin. Ymmärrän, että juuri edellisessä lykyssä lyttäsin lahjojen antamisen, mutta toisaalta minulla on perimmäisenä tavoitteena hyvä mieli.

Sata Havahtuminen-kirjaa Ligne Roset’n harmaissa ja sinapinkeltaisessa Cuts-kirjahyllyissä.

Täydellinen mielenhuoltokäsikirjasto.

Saat kirjan maksutta postiluukustasi, kun noudatat seuraavia ohjeita:

  1. Lue aikaisempi kirjoitukseni Havahtumisesta, niin tiedät, mitä olet tilaamassa. Ei kannata hankkia tarpeetonta vain siksi, että saa ilmaiseksi.

  2. Kirjaa ei edes saa ilmaiseksi, vaan sinun pitää jakaa jokin Havahtumisen aihepiiriin liittyvä ajatus (”Osallistun arvontaan” ei ole ajatus, eikä tämä edes ole arvonta, vaan sata ensimmäistä ajatuksen lähettänyttä saa kirjan.) Kerro esimerkiksi, mikä tekee sinut onnelliseksi tai mitä mieltä olet elämäntaitokirjallisuudesta eli self-helpistä.

  3. Lähetä ajatuksesi kommentoimalla tätä juttua tai juttua koskevaa Facebook-päivitystä tai vastaamalla vastaavaan tviittiin.

  4. Toimita sen jälkeen postiosoitteesi sähköpostilla, lomakkeella tai Facebookin tai Twitterin yksityisviestillä. (Jos haluat minimoida kiitollisuudenvelkataakan, voit liittyä blogin sähköposti- tai WordPress-seuraajaksi, tykätä Onnen tonginnasta Facebookissa tai seurata Onni Tonkijaa Twitterissä.)

  5. Jää odottamaan kirjan saapumista. Kirjassa on trokaamisen estämiseksi ja päiväsi piristykseksi Onni Tonkijan omakätinen tervehdys.

  6. Jos kirjat lahjoitetaan loppuun, siitä tulee ilmoitus tämän sivun loppuun.

Joulukalenterin 5. lykky: joululahjat

Tehdäänpä yksi asia selväksi. Kun annat lahjan ystävällesi, teet konkreettiseksi ystävyyteenne kuuluvan kaupankäynnin. Jos väität, että sinulle riittää puhtaasti lahjan tuottama ilo, minun tekee mieli nauraa makeasti mahan pohjasta kuin joulupukki. Toivottavasti saan nauraa sinun kanssasi enkä sinulle.

Jos sanot, että pidät enemmän antamisesta kuin saamisesta, olet asian ytimessä. Kukapa ei olisi mieluummin velkakirjan velkova kuin velallinen osapuoli?

Lahjoilla on toki hierarkiansa: tavarat < elintarvikkeet < aineettomat. Mutta aineetonkaan lahja ei oikeasti ole aineeton, kuten totean aikaisemassa joululahja-analyysissäni.

Suklaata, leivonnaisia ja muita elintarvikkeita lahjakääreissä. Lisäksi käsin paperille tehtyjä lahjakortteja.

Käyttämättömiä lahjoja. Muut löytöjä, lahjakortisto paras Onnelilta saamani lahja ikinä. Mutta enpä ole vielä sitäkään käyttänyt, vaikka voimassaoloaikaa on enää neljä kuukautta. Taitaa tulla oksitosiiniöverit hyvin nukutun yön jälkeen viimeisenä iltana.

Ymmärrän lahjojen suunnittelun tuottaman mielihyvän. Suunnitteleminen on luova prosessi, ja oman luovuuden käyttäminen on mielestäni parasta, mitä elämä voi meille tarjota, ehkä jopa ainoa itsestä lähtevä syy elää.

Luovuutta olisi kuitenkin toivottavaa käyttää rakentavasti. Vaikka lahjan antaminen voi ulkoisesti olla yksisuuntainen tapahtuma, kyse on aina vuorovaikutustilanteesta. Kieli paljastaa asian lahjomattomasti: meillä on sana vastalahja mutta ei esimerkiksi sanaa vastajoulukortti.

Lahjoista tuleekin helposti kilpavarustelun kierre, jossa aiemmat suoritukset pitää kerta toisensa jälkeen ylittää. Luovuudesta tulee pakko, ja huomaat olevasi töissä joulun kiireapulaisena ystävällesi.

Lisäksi ystäväsi huomaa luovuuspuuskiesi työllistävän häntä. Lahjakortit pitää käyttää eräpäivään mennessä. Ruoat pitää syödä parasta ennen -päivään mennessä. Pullot pitää tyhjentää yökerhoon mennessä. Tavaroiden pois heittäminen kuormittaa mieltä roskikselle mennessä.

Rikkinäinen viilipurkki kääpiövillakoiran pennun suussa.

Joulun alla on hyvä muistaa, että kasvava lapsi kaipaa ennen kaikkea kaupasta ostettuja leluja. Tämä purkki on tosin roskiksesta, mutta alun perin todennäköisesti kaupasta.

Minulla on lyömätön lahjaidea. Anna ystävällesi lahjaksi arvosteluvapaa. Tämän lahjan antamisesta ei tarvitse edes mainita. Ystäväsi huomaa kyllä.

Arvosteluvapaa tarkoittaa sitä, että annat ystävääsi koskevia arvostelmia vain, jos hän itse niitä pyytää. Meillä ihmisillä on suoran mielipiteiden laukomisen ohella monenlaisia hienovaraisia ja heikosti tiedostettuja tapoja ohjailla muiden toimintaa. Laumaeläiminä myös tulkitsemme herkästi muiden antamia signaaleja.

Annan viattoman esimerkin. Olin tonkinut käyttämättömän näköiset nahkahanskat ja esittelin niitä kadulla tohkeissani ystävälleni. Hän huomautti, että ne ovat kyllä vähän isot minulle. Toden totta näin oli, mutta en ollut yhtään tullut ajatelleeksi asiaa. Nyt (hanskoja) käteen vetäessäni mietin aina kokoa.

Arvosteluvapaa koskee myös kehuja. Ennen oli helppoa, kun en saanut Twitterissä juurikaan tykkäyksiä (tai alkuun suosikointeja). Lykkäsin sinne mitä mieli teki. Nyt kun kiva kuva voi kerätä kymmeniä sydämiä ja poliittinen pohdintani ei yhtäkään, on selvää, mihin suuntaan yhteisö ohjaa minua luovuuttani kohdistamaan.

Ja jos nyt otetaan tähän väliin epäsuosittuja yhteiskunnallisia ajatuksiani, niin en kannata arvosteluvapaata yhteisöä. Ennen oli ihan järkevää paheksua aviottomia lapsia, sillä niukkoina mutta hedelmällisinä aikoina kaikilla oli riittävästi elätettäviä omastakin takaa. Nyt kun ruokaa riittää mutta sairaanhoidosta puuttuu resursseja, on muita asioita, joita pitäisi pystyä yhteiskunnan tasolla edelleen paheksumaan.

Ei tämä ole niin vaikeaa. Kauhistele vapaasti somessa sitä, että joukkoliikenne levittää kulkutautiaikana suu-nenäsuojuksettomia ihmisiä. Mutta älä ole niin moukkamainen, että edes kulmakarvoja kohottamalla huomauttelisit yksittäisille maskittomille.

Ehdoton hyväksyntä tarkoittaa rakkautta. Se on ehkä ainoa muista ihmisistä lähtevä syy elää.