Tähteistä taiottua: ei niin tuoreiden raaka-aineiden makia

Ruoanlaittajat voidaan jakaa kreationisteihin ja darvinisteihin. Kreationisti valmistaa luomuksensa tarkan suunnitelman mukaisesti. Darvinistin ateriat kehittyvät sattumanvaraisesti sen mukaan, mitä aineita on käytettävissä.

Dyykkariakin kiinnostavaa kolibakteeria liikuttaa pienen pieni sähkömoottori. Moottorissa on viisi perusosaa, esimerkiksi siima ja laakeri. Jos yksikin näistä viidestä puuttuu, moottori ei voi toimia. Keskeneräisellä moottorilla bakteeri ei pääsisi jatkoon evoluution X Factorissa, joten älykästä suunnittelua kannattavien mielestä kaikki osat on hankittava kerralla ja liitettävä yhteen heti valon pimeydestä erottamisen jälkeen.

Evoluutioteoreetikot selittävät[†] bakteerimoottorin kehittymistä sillä, että perusosia voi ennen moottorin kokoamista hyödyntää muihin tehtäviin. Bakteeri ei siis jää lepäämään tulevilla laakereillaan vaan käyttää niitä vaikkapa vastakkaisen solukalvon houkutteluun.

Suši – tai sushi, niin kuin sitä ei ole tapana lausua – on gastronomian bakteerimoottori. Sen länsimaissa tavanomainen esiintymismuoto on rullamainen maki. Makiin tarvitaan viisi perusosaa: riisi, mausteet, täytteet, merilevälevy ja bambumatto. Jos yksikin näistä viidestä puuttuu, makisušia ei voi tehdä.

Pikapuuroriisiä, porkkanoita, kurkkua, herkkusieniä, kananmunia, nori-arkkeja, bambumatto, soijakastiketta, riisiviinietikkaa, wasabi-tahnaa, sokeria ja suolaa.

Kuvan perusteella tarpeellisia osia näyttäisi äkkiseltään olevan enemmän kuin viisi, mutta todennäköisyys sille, että myöntäisin vääristelleeni lukuarvoja, on laskujeni mukaan äärimmäisen, ehkä jopa häviävän pieni.

Kreationistinen kokkaaja tuskin lukee itseään makien sukulaiseksi, joten hän saattaa joskus laittaa makeja ruoaksi. Tällöin on selvää, että resepti toteutetaan niin kuin on kirjoitettu ja ostosparatiisin kaikkia antimia voi vapaasti syödä. Vain hyvän ja pahan kalan oppaassa tuomittu tonnikala on kielletty. Ostettuaan kaiken tarvittavan kreationisti valmistaa sušin, syö sen eikä uhraa ajatustakaan yli jääneille ruoka-aineille vaan hautaa ne roskiin.

Darvinistinen ruoanlaittaja, jonka ekologinen lokero käsittää sekajäteastiat, nappaa mukaansa kreationistikokin merilevät. Evoluutio ei koskaan tiedä etukäteen, mihin jotakin rakennetta tarvitaan. Vaikka rakenne tällä hetkellä näyttäisi olevan tarkoitettu tiettyyn toimintoon, sitä olisi ehkä voitu käyttää johonkin muuhunkin tai se olisi voinut jäädä kokonaan käyttämättä. Tällaista älykästä suunnittelemattomuutta noudattaa myös darvinistinen ruoanlaittaja.

Merileväarkit muodostavat ratkaisevan puuttuvan lenkin darvinistin ruokavaliossa. Yhtäkkiä aiemmin dyykattu riisietikkapullo näyttäytyy varsin järkevänä jääkaapin täytteenä. Riisipuurofiiliksiä vuoden tai kaksi turhaan odottanut puuroriisipaketti pääsee viimein uuden omistajansa avaamaksi. Muutama päivä aiemmin löytyneet koskemattomat herkkusienet saavat käyttöä kaksi viikkoa parasta ennen -päivänsä jälkeen. Kurkkua, porkkanoita, tomaatteja ja kananmunia ahkeralla tonkijalla on lähes aina. Lisäksi aikoja sitten löytynyt bambumatto pääsee nyt testiin.

Perusteellista sušiohjetta tavatessaan darvinisti harmittelee, että kehitysoppi ei ole teettänyt kädellisille kiiltävän riisin tuotannossa olennaista kolmatta kättä. Munatäytteen valmistusta tankatessaan hän haihattelee paremman sisälukutaidon kehittymisen perään (vaikka video olisi valehdellut vähemmän kuin pari sanaa). Makeja taiteillessaan dyykkari havaitsee kaappitilaa kuluttaneen bambumaton sijoittuvan välttämättömyysasteikolla johonkin nuolijan ja spagettimitan väliin.

Makeja (täytteinä porkkanaa, kurkkua, herkkusieniä ja munakasta), syömäpuikot, wasabia ja kuppi soijakastiketta lautasella.

Makit ja soosi. Kaikki kuvassa näkyvä sekä kuvassa näkymätön tausta Taloyhtiön jätepisteestä (0 ¥).

Sušiohjeissa painotetaan usein raaka-aineiden tuoreutta. Raa’alle kalalle ei tietenkään kukaan halua toivottaa pitkää ikää, mutta muilla aineilla ei taida olla perusmaistajalle suurta merkitystä, kunhan ruokaan ei käytetä sentään mitään pilaantunutta.

Pikapuuroriisi, jonka parasta ennen -päivästä oli melkein neljä vuotta, saattoi maistua hieman ummehtuneelta, mutta maku peittyi kuin taikaiskusta lisättäessä sokeria ja etikkaa. Etikkaa, joka oli parasta ennen viimeksi kaksi vuotta sitten.

Omaan suuhuni maistuvimmat makit olivat täytteiltään sieni-tomaatti ja kurkku-mitävain. En ole kuitenkaan mikään sušien suursyömäri vaan lähinnä ihmettelen, onko sušien suursuosio pelkästään makuasia.

Maki kiehtoo suomalaisia ehkä siksi, että se on muodoltaan ilmeinen lenkkimakkaraviipaleen korvike. Molemmat ovat niin mietoja, että maku pitää lisätä maustekastikkeella. Ainoa asia, johon suomalaisen sušinsyöjän pitää totutella, onkin sinapin vihreys.

 


linkki kuollut

Merkitystä merkintöihin

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, kuinka viimeisen käyttöpäivän ja parasta ennen -päivän välinen ero voi kutistua makuasiaksi. Euroopan unionissa käytetään vain näitä kahta päiväysmerkintää, ja silti eron tekeminen on välillä hankalaa. Sääliksi käy Amerikan yhdysvaltain kansalaista, sillä siellä pitäisi osata tulkita muun muassa seuraavia ilmauksia: best by, sell by, use by, enjoy by, best if used by, best if purchased by, best before, sell before, not to be sold after, expiration, buy thru, use through, date shucked, pull date, recommended sale date, last date of sale, recommended last date of sale.

Maustekastikepullo, jossa lukee ”Best when purchased by date on label”.

Ei savunmakuista kastiketta ilman tulkinnanvaraista merkintää. Amerikan-liemi Taloyhtiön jätepisteestä (0 $), fondi kuvausrekvisiittaa.

Viimevuotinen Harvard Law Schoolin raportti The Dating Game kertoo, että päiväysmerkintöjä alettiin ottaa Yhdysvalloissa käyttöön 1970-luvulla kuluttajien vaadittua tietoa elintarvikkeiden tuoreudesta. Maanlaajuista järjestelmää ei saatu aikaan, joten säätely vaihtelee laajassa maassa huomattavasti. Esimerkiksi New Yorkin osavaltio ei edellytä minkäänlaisia päiväysmerkintöjä, kun taas New Hampshire vaatii päiväykset kermaan ja voileipiin (eikä mihinkään muuhun).

Päiväyksillä ei ole Yhdysvalloissa juurikaan tekemistä turvallisuuden kanssa. Osa valmistajista linjaa, että tuotteen laatu saa viimeiseen myyntipäivään mennessä heikentyä tietyn määrän. Toiset eivät hyväksy pienintäkään muutosta. Brändiä suojellaan tiukemmin kuin kuluttajaa saati luontoa.

Kuluttajat yhdistävät päiväykset turvallisuuteen. Mikrobiologista turvallisuutta heikentävät raportin mukaan kuitenkin lähinnä valmistus-, käsittely- ja säilytysvirheet. Näillä tekijöillä ei tavallisesti ole yhteyttä tuotteen ikään. Kokonaissäilytysaikaa paljon olennaisempaa on tietää, kuinka kauan tuote on ollut vaaravyöhykkeellä 6–60 °C.

Ennen emmin ja pidin päiväyksiä lähes ehdottomina ohjenuorina. Nyttemmin nuora on muuttunut veteen piirretyksi viivaksi, kun olen vähä vähältä oppinut, että päiväys on kehno mittari ruoan syömäkelpoisuudelle. Harvardin-raportista sain ensimmäistä kertaa lukea, miten tämän havainnon vahvistavat mikrobiologit. Evirologit eivät vain uskalla lausua totuutta ääneen, koska me länsimaalaiset altistamme mieluummin koko ihmiskunnan ympäristökatastrofille kuin yhdenkin vanhuksen ruokamyrkytyskuolemalle.

Raportin mukaan päiväyksistä olisi hyötyä lähinnä listerian torjunnassa. Listeria on riskiryhmille vaarallinen bakteeri, joka pystyy lisääntymään kylmässäkin. Bakteerista pääsee eroon ruoan kuumentamalla, joten se on vaarallinen vain kylmänä nautittavissa elintarvikkeissa.

Raportti esittää suuria muutoksia päiväyskäytänteisiin. Erilaisista parasta ennen -päiväyksistä pitäisi pyrkiä pois erityisesti pilaantumattomissa kuivatuotteissa, koska päiväys saa ihmiset heittämään turhaan syömäkelpoista ruokaa roskiin. Kauppa tarvitsee hyllykiertoonsa poistopäivät, mutta niiden ei pitäisi näkyä muille. Kuluttajille voisi päiväysten sijaan antaa ohjeita tyyliin ”parasta XX päivää avaamisen jälkeen” tai ”parasta XX kuukautta pakkauspäivän jälkeen” (luku kaksikymmentä on tässä tietenkin vain esimerkkinä).

Raportin kirjoittajien mielestä paketeissa pitäisi olla enemmän säilytysohjeita. Parasta ennen -merkinnän asemesta tarvitaan pakasta ennen -merkintä. Lisäksi päiväysten muodostumisperusteiden pitäisi olla läpinäkyviä. Päiväysten tulisi keskittyä riskielintarvikkeisiin, tai ainakin pakkauksessa pitäisi lukea, jos päiväys ei liity turvallisuuteen vaan laatuun.

Yhdysvalloissa kaikesta ruoasta 40 prosenttia jää syömättä. Samaan aikaan 15 prosenttia kotitalouksista kituuttaa nälkärajan alapuolella. Näitä prosentteja pienentääkseen Doug Rauch, entinen Keskon kokoisen Trader Joe’s -ketjun johtaja, aikoo avata ruokakaupan, jossa myydään vain päiväyksen ylittäneitä elintarvikkeita. Tarkoituksena on tarjota halvalla tuotteita, joita tavalliset kaupat eivät päiväyksen vuoksi katso voivansa myydä.

Vaikka Suomessa jäljitellään monessa asiassa USA:ta, ruokahävikin tuotantoa ei täällä lähellekään samassa mitassa osata. Eikä päiväysvanhojen tuotteiden kauppa ole meille mikään uusi juttu: Helsingissä tällaista liiketoimintaa edustaa ainakin Valkkeri. Roskisstalkkerina tosin suhtaudun hyveellisiinkin kauppoihin varauksellisesti. Valkkerissa ei minua epäluuloista vakuuta sen hevi-osasto. Jos hyllyssä ei ole minkäänlaisia päiväyksiä, miten voin varmistua siitä, että tuotteet ovat todella vanhoja?

Parasta ennen vai viimeinen käyttöpäivä?

Luuletko tietäväsi, mitä eroa on parasta ennen -päivällä ja viimeisellä käyttöpäivällä? Tämän kirjoituksen luettuasi et enää luule. Lopussa voit testata, tiedätkö.

Tomaatti-vuohenjuustovalmiskeitto avattuna pakkaus näkyvissä.

Tarjoiluehdotus ja tarjoilutodellisuus. Käyttöpäiväehdotuksen ja käyttöpäivätodellisuuden välinen ero on ollut eri kerroilla 24, 28 ja 38 päivää, mutta se ei ole makua haitannut. Keitto, liina, kuppi, juusto ja alun perin basilikakin Taloyhtiön jätepisteestä.

Viimeinen käyttöpäivä tarkoittaa viimeistä päivää, jona valmistaja takaa oikein säilytetyn elintarvikkeen olevan turvallista syötävää. Parasta ennen -päivä taas kertoo, mihin mennessä elintarvike valmistajan mielestä kannattaa nauttia, mutta tuotetta voi rauhassa käyttää päivän jälkeenkin, jos se näyttää ja maistuu kunnolliselta. Viimeinen käyttöpäivä liittyy siis turvallisuuteen ja parasta ennen ennen kaikkea laatuun, ainakin teoriassa.

Käytännössä kaupassa myydään Pirkan tuoretta jauheliha-salamipitsaa, jossa on parasta ennen -päiväys. Saarioinen pakkaa samantapaista jauheliha-salamipitsaa viimeisellä käyttöpäivällä. Atrian jauhelihapitsassa taas lukee ”viimeinen käyttöajankohta”. Mielenvikaista roiskeläpändeerusta!

Häilyvyyttä on myös valmiskeitoissa. Rainbow antaa lohikeitolleen parasta ennen -päivän, mutta Kokkikartanon lohikeitossa ja Saarioisten kirjolohikeitossa on viimeinen käyttöpäivä. Jälleen näyttäisi kaupan omalle merkille riittävän parasta ennen -suositus, kun brändikkäimmät valmistajat tukeutuvat viimeinen käyttöpäivä -varoitukseen.

Kuten esimerkeistä käy ilmi, valmisruokavalmistaja saa itse päättää, painaako se pakkaukseen viimeisen käyttöpäivän vai parasta ennen -merkinnän. Atria on alkanut hämmentää soppaa entisestään siirtymällä viimeisestä käyttöpäivästä viimeiseen käyttöajankohtaan, koska se on mahdollista. Tällaiselle venkoilulle oli ennen ihan varoitusmerkkikin (”ärsyttävä”), mutta siitäkin ollaan siirtymässä pois.

On samantekevää, puhutaanko eineksen viimeisestä käyttöpäivästä vai viimeisestä käyttöajankohdasta. Lopputuloksena on turhaa hävikkiä, ja siitä seuraa turhaa kulutusta. Valmistajien on turha vedota turvallisuuteen, jos maa- ja metsätalousministeriön elintarviketurvallisuusjohtajakin suosisi nykyistä enemmän parasta ennen -merkintää.

Nyt on testin vuoro. Voit koetella päiväystietämystäsi käynnissä olevien ylioppilaskirjoitusten hengessä: Analysoi, erittele, tulkitse ja pohdi, mitä Pirkan ja Saarioisten pitsojen pakkausmerkinnät kertovat parasta ennen -päivän ja viimeisen käyttöpäivän eroavuuksista. Otsikoi itse tai ota otsikoksi Meidän äiti tekee teidän äideistä vainoharhaisia.

Avokadopasta ilman avokadoa

Mietin pitkään, mitä tarjoaisin itsenäisyyspäivän päivällisellä, kunnes tiesin vastauksen: tietenkin kansallisruokaamme avokadopastaa. Pastasta tuli perinteiseen tapaan valmistettuna oikein hyvää. Alun perin tarkoituksenani oli kuitenkin laittaa avokadopastaa à la roskis jo viime sunnuntaina.

Avokadapastaa kupissa. Vieressä keittokirjan kuva avokadopastasta.

Lopulta meni niin kuin Strömsössä. Spagetti, chilipalko, valkosipuli, limetti, liina ja kuppi Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, itsenäisyyspäivänä auki kanta-asukkaille). Gullichsenien Safkaa lainassa kirjastosta.

Löysin pari viikkoa sitten sekajätteen seasta kaksi avokadopussia. Suunnittelin tuolloin, että ratsastan trendien aallonharjalla ja kokeilen avokadopastan valmistamista. 

Ihan heti en päässyt ruoanlaiton makuun, koska en ollut löytänyt kaikkia aineksia jätekatoksesta. Vastoinkäymiset jatkuivat kauppahallissa, kun ilmeni, että juustokauppiaalla ei ollut myydä luomuparmesaania. Onneksi mielimääni parmanjuustoa löytyi mielin määrin marketista. Vähänpä osasin kuitenkaan aavistaa, että projektini kokema vastatuuli yltyisi vielä myrskyksi.

Pilaantuneita, avattuja avokadoja.

Kenialainen avokado, melkein sukua osterille.

Ehkä olin antanut avokadojen olla jääkaapissa muutaman päivän liikaa tai ehkä olin alun perin ollut liian toiveikas hedelmiä pussien läpi palpoidessani. Minun oli nieltävä karvas totuus: yhdestäkään yhdestätoista avokadosta ei olisi pastan painikkeeksi, mutta nälkäiset suut olisi jotenkin tukittava.

Mitä olisi avokadopasta ilman avokadoa? Melkein parasta, tavua vaille. Olin kuitenkin panostanut raaka-aineisiin niin paljon, ettei minulle kelvannut kuin paras, joten pasta sai jäädä toiseen kertaan.

Onneksi huomasin jääkaapissa aikaisemmin viikolla tonkaisemani braatvurstipaketin. Viimeinen käyttöpäiväkin oli ollut vasta viisi päivää sitten. Makkaroiden oheen lämmitin roskiksesta löytyneen juustokeiton, jonka parasta ennen -päivä oli mennyt alle kaksi kuukautta aikaisemmin. Sopan sekaan heitin metsästä löytyneet, parhaat päivänsä nähneet joulukuun ensimmäisen ja varmasti viimeiset suppilovahverot.

Sienillä terästetty keitto maistui vallan mainiolta, ja braatvurstitkin tekivät kauppansa. Taloyhtiön asukkaiden uhraukset olivat jälleen kerran turvanneet taloutemme ruokahuollon. Kiitos 2011–2013.

Kalenterin orjat

Ja niin joulukalenteri joutui jo taas pohjalle roskiksen, josta joutui sen Onni tonkimaan. Vuoden takainen takauma päättyy. Nykyisyys tosin tuntuu ihan vuodelta 2002, sillä tuolloin viimeksi avattiin samana päivänä virsikirjat virren ja joulukalenterit luukun numero 1 kohdalta.

Muumipeikko- ja Pikku myy -joulukalenterit kuusessa metsän keskellä.

Kylmän kalenterikuvan otti Onni Tonkija vanhempi. (Onni on hyvä vanhempi.) Kalenterit Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, avaamaton luukku on ottopäätös). Kuusi rekvisiittaa länsimaisen kulutushysterian huipentumalle: jouluvalot, joululaulut, joulupuu, joulupukki, paketointipalvelu, maksuaikaa loppiaiseen.

Ja kalenterit ne kirkkaasti luo loistoaan jo piltteihin pienoisihin. Joulukalenterin kuuluu ilmeisesti aina viitata uskollisimpaan käyttäjäkuntaansa. Partiolaisten kuvakalentereissa on viimeisen luukun takana Jeesus-lapsi. Suklaakalentereihin taas tulee täytettä kaakaosta, jonka on kerännyt lapsiorja.

Koska kyse on elintarvikkeista, blogin ideaan kuuluisi nyt hehkuttaa, miltä ruoka maistaa, ripulitta. En voi kuitenkaan tehdä niin. Ensinnäkin kalenterien parasta ennen -päivät ovat 31.3.2014, eli Saksan-suklaiden pitäisi olla vielä mitä parhaimmassa kunnossa. Toisekseen kummastakin kalenterista oli jo avattu ensimmäinen luukku ja Muumipeikko-kalenterista jopa toinenkin luukku, joten olisi jouluhengen vastaista ryhtyä suklaatastingiin tänään.

Minulla on kuitenkin täysi oikeus arvailla, miksi joku on halunnut vapautua kahdesta käytännössä käyttämättömästä kalenterista.

Ehkä joku huomasi, että joulukalenterin suklaa onkin pahaa. Shit, Sherlock.

Ehkä joku osti lapselleen kolme kalenteria, kun ei muistanut kaupassa, mikä muumiotus siinä piti olla.

Ehkä joku tajusi, että ei olekaan enää lapsi eikä suklaakalenteria tarvitse pakonomaisesti hankkia, etenkään kun se kertakäyttöinen pahvimuovike ei varsinaisesti ole jouluperinteistä jaloin.

Tai ehkä joku tuli pohtineeksi adventtikalenterin kantavaa ajatusta eli sitä, että kamakiimassa rypevälle pikkuihmiselle opetetaan elämässä menestymisessä keskeistä lykättyä tarpeentyydytystä. Ja ehkä joku hoksasi, että tämä hyvä tarkoitus taitaa aavistuksen vesittyä, jos jokaisen luukun takana odottaa välitön endorfiinipaukku.

Se, että luukun avaamisesta saa makupalan, on silkkaa koirakoulua, ja kiitosta sen laulu soi hammaslääkärin. Mutta kassakone soi aina lauluista sointuisimman.

Viimeinen käyttöpäivä ei ole este vaan nopeute

Tonkaisen roskiksesta aukinaisen nakkipaketin. Sinappia olen löytänyt jo aikaisemmin, joten välipala odottaa pian syöjäänsä. Vilkaisen vielä päiväyksiä. Sinappien parasta ennen ‑päivät ovat olleet helmi- ja elokuussa. Nakkien viimeinen käyttöpäivä on näemmä ollut 18 päivää sitten.

Kuinkahan vakavasti nämä päiväykset tulisi ottaa? Jäänkö nuolemaan nakkisormiani?

Lautasella neljä nakkia, päällä kahdenlaista sinappia, vieressä kaksi tomaattia.

Nakit, sinapit ja tomaatit Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, saatavuus vaihtelee). Lautanen kuvausrekvisiittaa.

Parasta ennen, toiselta nimeltään hyvää jälkeen, tarkoittaa että elintarvike harvoin paranee vanhetessaan. Ruoka on parasta ennen nieluun joutumista ja tekee hyvää sen jälkeenkin. Kyse on siis suuntaviivoista ja suun tavoista. Makuasioista, ei niinkään maha-asioista.

Napa-alueeseen likemmin liittyvä elintarpeellinen ajankohta on viimeinen käyttöpäivä. Viimeinen käyttöpäivä ei ole sama asia kuin viimeinen hyödyntämispäivä. Viimeisen käyttöpäivän umpeuduttua elintarviketta ei voi enää käyttää hyväksi kaupan kassavirran tai laitosruoan tilavuuden kasvattamisessa. Tuotetta voi kuitenkin vielä hyödyntää energian, kuidun ja ravintoaineiden lähteenä sekä – uskokaa tai älkää epäilkö – jopa mielihyvän tuojana ja nautinnon antajana.

Keskiluokkainen lukija saattaa nyt ajatella, että tehköön varallisesti tai henkisesti köyhä dyykkari, mitä lystää, mutta itse en halua vaarantaa sauvakävelylenkkieni toteutumista syömällä vanhentunutta ruokaa.

Mutta mikä on vanhentunutta ruokaa? Yksittäinen päiväys peittää sen tosiasian, että taustalla on liukuva asteikko. Eihän se, mistä olisi voinut laittaa iltapalaa, voi mitenkään muuttua kelvottomaksi keskiyön koittaessa.

Elintarvikkeiden mikrobiologiaa valottaa kiitettävän seikkaperäisesti Ylen Kuningaskuluttajan juttu. Ohjelman teettämissä laboratoriotesteissä paljastui muun muassa, että maksalaatikko oli kolme päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen täysin syömäkelpoista. Einestehtailijat haluavat jutun perusteella edelleen pelotella kuluttajia viimeisillä käyttöpäivillä, vaikka jopa valvovalle viranomaiselle Eviralle riittäisivät parasta ennen ‑päiväykset.

Viimeisen käyttöpäivän ruokamyrkytys lienee siis paljon harvinaisempi elintarvike-epämiellyttävyys kuin viime kyläilypäivän ruokatyrkytys. Useimmissa tuotteissa viimeinen käyttöpäivä tahtoo näköjään sanoa, että ei tässä mitään hengenhätää vielä ole, mutta voisi sitä syömistä pikkuhiljaa alkaa harkita.

Kuinka kehnosti minulle sitten kävi syötyäni nakkeja 18 päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen? Ilmeisesti makkaratuotteisiin ei turhaan tungeta nitriittejä, sillä en huomannut mitään valittamista terveydentilassani. Enkä ole mikään teräsvatsa: ruoansulatuskanavani eivät kestä edes lehmän rintamaitoa.

Kuluttaja voi toki ulkoistaa aistinvaraisen arvioinnin päiväysten painajille, mutta kansalaisen voisi jo odottaa haistavan, maistavan ja päättävän itse. Ihmiselle on sentään annettu varsin pätevä mikrobiologisen laadun arviointi-aparaatti, jota sopii käyttää, kun kylmäketjun heikoin lenkki pettää tai viimeisestä käyttöpäivästä aika jättää.

En tietenkään halua kannustaa ihmisiä vastuuttomuuteen. Mielestäni päiväyksillä pelottelu ja niiden orjallinen noudattaminen on vastuutonta niin kauan kuin maailmassa nähdään nälkäpäiväkeräyskuvia.

 

Entä jos nakkien viimeisestä käyttöpäivästä on 98 päivää? Nakit ja makkarat kestävät aikaa.