Elokuvateattereissa pyörii leffa nimeltä Onnenonkija, joka kertoo rahattomasta bloggaajasta ja jossa sanotaan, että unelmilla ei ole parasta ennen -päivämäärää. Mistä ihmeestä ne näitä oikein keksii?
Kuvia kuvaamisen kuvaamisesta kuvauksista. Valokuvat: Jussi Virkkumaa / Helsinki-filmi. Kollaasi: Finnkino.
Koska tuotantoyhtiöltä ei jostain syystä ole löytynyt kutsuvieraanvaraisuutta minua kohtaan, joudun vetämään syvään henkeä ja astumaan sisään Tennispalatsiin. Äitelän rasvan käryn poltellessa limakalvoja vaihdan joululahjalipun istumapaikkaan ja raivaan tieni teinien keskeltä kohti oikeaa salia.
Näytös alkaa lupaavasti, sillä löydän salin roskiksesta leffaevääksi puoliksi syödyn popkornisammion. Kun elokuvamainokset, tuotemerkkimainokset ja elokuvan tuotemerkkimainokset on katsottu, elokuva voi alkaa.
Ville Jankerin ohjaama Onnenonkija kertoo lifestyleblogia pitävästä Marjasta (Minka Kuustonen). Lifestyle tarkoittaa tässäkin tapauksessa sitä, että bloggaajalla ei ole elämää eikä etenkään omaa tyyliä. Marja tykkää bloggauksesta, koska siinä yhdistyvät valokuvaus, kirjoittaminen ja muoti. Blogimuotin mukaan onnea tulee kalastella ennen kaikkea selfiekepillä.
Marja kokeekin ongelmakseen sen, ettei hän pysty kuormittamaan maapalloa niin paljon kuin haluaisi, sillä hän on yhteiskunnallisessa kirjanpidossa kredit-puolella. Onnekseen hän tapaa debet-sarakkeen äärilaidalta Olavin (Olavi Uusivirta). Olavi kuuluu sellaiseen teollisuussukuun, jonka mukaan on nimetty tähti. Ihan totta. Siis oikeasti käsikirjoittaja Pekko Pesosen mielestä tähän elokuvaan on tarvittu taivaankappale nimeltä Proxima Reipas.
Onnenonkija saa pisteitä siitä, että Olavi esitelmöi fosforin rajallisuudesta ja elämäntyyliblogien pinnallisuudesta. Mutta siinä vaiheessa hän onkin vielä surkuteltava vastuutaan pakeneva perijä, joka hukkaa lahjojaan huonekaluliikkeen duunarina. Elokuvan lopussa Olavi nostaa lehtipapereista tunnetun Reipas-yhtymän uuteen kukoistukseen – alkamalla markkinoida vessapaperia. Suihkuseurapiirejä vältellyt Olavi on siis karsastanut myös käsisuihkuseurapiirejä.
Onnenonkijasta olisi saanut hyvän draaman, mutta nyt se on olevinaan komedia. Tarinaan on kyllä ripoteltu koukkuja, mutta ilman pehmentäviä matoja ne vihlaisevat ikävästi.
Hauskaa on esimerkiksi se, kun Marjan vanhemmat luimistelevat Marjan huoneesta kuuluvaa voihkintaa. Kyllä me nauroimme niin, kun saimme nähdä, että siellä vain hierottiin kipeää selkää (tietysti rintaliiveissä). Hauskaa on sekin, kun Minka Kuustosen mekonkiristämää takapuolta zoomaillaan edestakaisin, ikään kuin sohvakaupan miesten näkökulmasta. Tai ehkä sen ei ole edes tarkoitus olla huumoria, vaan näin nyt vain kuuluu tehdä, koska niin voi tehdä ja kukapa ei haluaisi zoomailla Minka Kuustosen takamusta.
Häiritsevintä elokuvassa on kuitenkin se, että kesken kaiken alkaa Takuu-Säätiön mainokselta näyttävä Takuu-Säätiön mainos (ei tosin maksettu, mikä selittänee kökköyden). Kun sitten vielä Anne Berner esittää perheyrittäjäitseään, alkaa väkisinkin miettiä, onko hän maksanut näkyvyydestä vai onko tekijöiden mielestä vain cool saada Oy Suomi -A.B. valkokankaalle. Toisaalta on ihan hauskaa, että samassa elokuvassa esiintyvät Anne Berner ja Takuu-Säätiö, velkakirjan molemmat puolet.
Viimeisten sponsoriviestien rullatessa arvostelen mielessäni Onnenonkijan yllätyksettömäksi kolmen tähden elokuvaksi (Kuustonen, Uusivirta, Proxima Reipas). Ennen lähtöäni ongin vielä roskiksesta mukaan täyden popkornirasian. Onni elää usein siitä, mitä toiset eivät osaa tai uskalla arvostaa.
Onnen tongintaa 