Pitäisikö kauppojen sallia dyykkaus?

Kaupat heittävät roskiin jatkuvasti tolkuttomia määriä syömäkelpoista ruokaa. Se on väärin ja sairasta. Vaikka diagnoosi on selvä, epäselvää on, miten tilanteen voisi parantaa niin, että oikeus toteutuisi.

Dyykkarit ovat syöneet kaupan jätekuormasta niin kauan kuin ruokaa on ollut varaa heittää hukkaan. Viime vuosina kauppojen linja on kuitenkin tiukentunut, jos nyt ei hävikin tuotannossa niin ainakin valvonnassa. Päivittäistavarakauppa-yhdistys suosittaa nykyään, että kauppojen tulisi estää ruoan hakeminen jäteastioista. (Yhdistys käyttää tässä yhteydessä sanaa myymälä, eikä varmaan täysin tahattomasti.)

Hävikin vartiointi on kiristänyt dyykkarien ja kauppiaiden välejä. Kuopiossa Lidl teki viime kesäkuussa dyykkarista tutkintapyynnön poliisille. Eikä tätä taattua laatua saa enää vain Lidlistä. Sauvossa S-market otti joulun kunniaksi käyttöön Halpamaista-konseptin eli salpuutti jätetilan oven ja nälkyytti dyykkarin syömälakkoon asti.

Turun Sanomien uutissivu, jolla otsikko: ”Dyykkari protestoi markettia vastaan syömälakolla”.

Roskisdyykkarin syömälakon nosti julkisuuteen Turun Sanomat (21.1.2015) sivun levyisellä jutulla heti pääuutisen alapuolella.

Sauvossa asialla ei ollut mikä tahansa dyykkari N.N. vaan rohkeasti omalla nimellään esiintyvä Niilo Nurmi. Työttömäksi jäänyt Nurmi kertoo lehdessä dyykkauksen nostaneen hänen perheensä elintasoa huomattavasti. Hän toivoo Suomeen dyykkauskulttuurin lisääntymistä.

Keskustelupalstoilla Nurmelle vastataan niin kuin nykyään vastataan kenelle tahansa mitä tahansa epäkohtaa vastustavalle. Nurmen syömälakkoa pidetään kiukutteluna, joka onkin kätevä yleisnimitys kaikelle vahvemman oikeutta vastustavalle toiminnalle. Keskusteluun ujutetaan tietenkin myös vanha kunnon Neuvostoliitto. Ääripäiden välillähän ei ole vaihtoehtoja: meillä voi olla vain joko tyhjät hyllyt ja jonot kaupan edessä tai pursuavat hyllyt, joista ei jokaista tuotetta myydä välttämättä edes yhtä ainutta kertaa, sekä jonot ruoka-avun edessä.

Kovin tärkeää on monelle keskustelijalle muistuttaa, että Nurmi ei voi saada yhteyttä kauppiaaseen, koska S-marketilla ei sellaista ole. Periaatteessa termien täsmällisyyteen olisi syytä kiinnittää huomiota, eli pitäisi puhua keskustelijoiden sijasta huutelijoista. En kuitenkaan näe merkittävää eroa siinä, onko kaupan johdossa keskusliikkeen orja palkattuna vai keskusliikkeen orja omalla taloudellisella vastuulla. (Se ero tietysti on, että Turun Kupittaan Citymarketin kauppias tienasi 2,8 miljoonaa euroa vuonna 2013, kun suurituloisin Prisma-pomo pääsi Lappeenrannassa 0,1 miljoonaan euroon. Jos orja tuntuu tylyltä ilmaukselta, kannattaa miettiä sitä, että 1300-luvun Firenzessä palkkatyöstä riippuvaiset perheenpäät rinnastettiin orpoihin ja leskiin.)

Nettikeskustelussa on ollut kovassa käytössä myös joka tilanteeseen sopiva suomalainen ajattelun ohituskaista: menisit töihin. Oikeastaan Nurmi oli kyllä työllistänyt itsensä asiallisesti dyykkarina, kunnes kilpaileva yritysmammutti päätti rajoittaa hänen elinkeinovapauttansa.

Hienostuneempi ohituskaista on väittää Turun Osuuskaupan toimialajohtajan Mikko Rauhasen tavoin, että jätehuoneet lukitaan, koska kaupat eivät halua dyykkarien sairastuvan. Perusterveen ja perushygieenisen ihmisen on kuitenkin omien kokemuksieni perusteella melkeinpä toivotonta saada ruokamyrkytystä kaupan elintarvikkeista, vaikka kuinka olisi käyttöpäivä mennyt ja kylmätavara lämmennyt.

Lisäksi jokainen dyykkari sisäistää, että jätteitä tongitaan täysin omalla vastuulla. Palataan sairastumisargumenttiin sitten, kun Yhdysvalloissa joku dyykkari on saanut jättimäiset vahingonkorvaukset vatsakivusta ja -särystä. Jos kauppa olisi aidosti kiinnostunut edes asiakkaidensa terveydestä, se ei myisi tupakkaa eikä halventaisi lenkkimakkaraa.

Suunnilleen kaikki kannattavat kauppojen ylijäämäruoan hyötykäyttöä, mutta monet haluavat varmistaa, että ruoka menee ”vähäosaisille” eikä esimerkiksi asuntolainaa lyhentävälle Niilo Nurmelle. Ilmeisesti dyykkaamisessa ei ole riittävästi samaa nöyryytyksen elementtiä kuin leipäjonoissa, jotta siihen turvautuisivat vain oikeasti tukalassa tilanteessa olevat. Passivoiva jonossa seisoskelu on kaiketi arvokkaampaa kuin ruoan omaehtoinen hankkiminen dyykkaamalla.

Ruoka-avulla on ikävä kyllä paikkansa yhteiskunnassa, mutta se ei ole ratkaisu kaikkeen kauppojen hävikkiin. Ensinnäkään kaupat eivät uskalla luovuttaa kaikkea syömäkelpoista ruokaa. S-ryhmän Rauhanen mainitsee tällaisiksi tuotteiksi kalan, äyriäiset, tuoresalaatit ja tuorejuustot. Viimeinen käyttöpäivä on Eviralle edelleen tabu, jonka ruoka-avustajat saavat ylittää vain jäädytyksen tai ruoanlaiton sakramenteilla, vaikka yksikään elintarvike ei tiettävästi osaa vuorokauden vaihtuessa muuttua kelvottomaksi.

Sen lisäksi, että ruoka-apu ei edes teoriassa voi kattaa kaikkea hävikkiä, se on laajamittaiseen dyykkaukseen verrattuna tehotonta: Avunsaajien pitää matkustaa tietylle paikalle tiettynä kellonlyömänä, kun dyykkareina he voisivat käydä lähikaupan takana omien aikataulujensa mukaisesti. Järjestöillä taas pitää olla autot, tekijät, tilat ja elintarvikehuoneistojen omavalvontasuunnitelmat. Käytännössä siis vapaaehtoiset toteuttavat ja veronmaksajat (ja peliriippuvaiset) kustantavat toiminnan, jolla K-kauppiaat ja S-myymäläpäälliköt oikeuttavat ääretöntä valikoimaansa ja saavat vielä kaupan päälle hyväntekijän sädekehää. (Kupittaan Citymarketin kauppias ei tosin Päivi Ulriksdottirin todistuksen mukaan perusta tällaisista sädekehistä.)

Ruoka-apu ainoana ratkaisuna tyssää viimeistään resurssipulaan. Jaettavaa riittäisi, mutta jakajia ei löydy. Sauvonkin S-market vasta ”käy keskustelua” seurakunnan kanssa. Samaan aikaan mieluummin jätetään ruoka jätehuollon armoille kuin annetaan dyykkarille armoa. Kauppias-myymälänhoitaja on selvästi Kurjansa lukenut – käsikirjana.

Mikään tarkastelua kestävä perustelu ei nähdäkseni estä kauppaa jättämästä jätehuoneen ovea raolleen. Jos tiloja sotketaan, siihen olisi varmasti löydettävissä ratkaisuja (valvontakamerat, aikalukot, dyykkarien siivouspartiot…). Henkilökunnalle taas voisi ihan johtoporrasta myöten järjestää koulutustilaisuuden, jossa kerrotaan, ettei dyykkareita ole syytä pelätä tai vihata.

Nykyisen salpuuttamiskehityksen pysäyttämiseksi eduskunnan tulisi säätää laki, jonka mukaan kauppojen pitää sallia ja mahdollistaa hävikkiruoan dyykkaus. Kauppiaiden maalaamissa kauhukuvissa tällöin kaikki alkaisivat dyykata eikä kukaan enää haluaisi ostaa mitään. Todellisuudessa kaupan kannattaa ennemmin pudottaa roimasti hintaa kuin heittää roskiin. Jos vaihtoehtona vielä olisi, että asiakas saattaisi hankkia ruokansa sadan prosentin alennuksella, kauppa oppisi äkkiä minimoimaan hävikkinsä. Tällaisessa ihannetilanteessa dyykkarit jäisivät nuolemaan näppejään – avonaisten jäteastioiden äärellä.

Joululahjat krääsästä aineettomiin ja kirjoista aneettomiin

Mitä antaa hänelle? Mitä antaa hän? Tällaisilla kysymyksillä me kuormitamme itseämme joulun aikaan. Esittelen kauheimmat ja kauneimmat joululahjat surkeusjärjestyksessä.

Krääsä

Luonto-Liitto kehottaa viettämään krääsätöntä joulua. Sen ei pitäisi olla liikaa vaadittu vaan vähimmäissuoritus.

Punainen kynttilä palaa kupissa, jossa on jouluaiheinen koristepainatus.

Tämä kynttilä ei ollut ehtinyt kauan loistaa, ennen kuin se löysi tiensä roskikseen. Vaikka kynttilän polttaisikin loppuun, kupille on hankala keksiä mitään järkevää käyttöä.

Krääsäksi luen kaikki halvat pikkutavarat, joiden hankkiminen kysyy esteettistä puusilmää. Ekologisesti ajattelevalle nämä kammotukset ovat kuriste-esineitä: tyhjän eleen suorittamisen jälkeen niillä ei ole mitään arvoa, mutta tavaraa ei tahtoisi heittää roskiinkaan, eikä ajatteleva ihminen voi panna tällaista vahinkoa kiertämään. Krääsälahjan aiheuttamaa pahaa oloa voi lievittää sillä tiedolla, että tavara itsessään muodostaa vain 10 prosenttia sen elinkaaren aikana syntyvistä jätteistä, eli vahinko on tapahtunut jo ennen ostamista.

Ajattelevatkin ihmiset saattavat ostaa krääsää, jos he haluavat osallistua pikkujoulujen morsiamenryöstöön eli joulupukin vierailuun. Ikään kuin maailmassa ei olisi tarpeeksi kärsimystä, pikkujoulupakettiin on usein kääräisty jonkinlainen ”tsoukkityyppinen” lahja, kuten ”matkapuhelimen hälyttäessä vilkkuva ´gesmivälkky´”.

Pikkujoulujen lahjapöljäilystä pitää yksinkertaisesti kieltäytyä. Jos päätät olla parempi ihminen ja ostaa juhliin aineettoman hyväntekeväisyyslahjan, osoitat hyväksyväsi muiden krääsäilyn. Lisäksi joku saattaa ärsyyntyä lahjastasi, sillä hyväntekeväisyyslahja ilahduttaa antajaa melkein kolme kertaa todennäköisemmin kuin vastaanottajaa.

Roina

Roina on periaatteessa hyödyllistä tavaraa, mutta se ei kohtaa lahjan saajan tarpeita. Jos olet joskus antanut lahjaksi vaikkapa astian, olet todennäköisesti lahjoittanut roinaa. Saajalla oli jo ehkä ennestään riittävästi astioita, tai hän olisi halunnut erimallisen tai -värisen kipon.

Jos taas olet tarkoin selvittänyt kohteesi astiamakua, miksi ylipäätään ostat koko lahjaa? Kai hän osaa käydä kaupassa itsekin. Jos tiedät, että hänellä ei ole varaa, anna lahjaksi rahaa. Ei sinun tarvitse holhota, mitä ihminen rahoillaan tekee.

Nautintoaineet

Viinipullo on tökerö lahja, jos saajalle ei alkoholi maistu ja etenkin jos maistuu. Kahvi ja tee eivät ole yhtä vahingollisia valintoja, mutta nämäkään juomat eivät tuota kaikille nautintoa tai tuottavat vain tietynlaatuisina.

Rusetilla solmittu suklaarasia punaisella kankaalla.

Tämä suklaarasia löysi tiensä roskikseen neljä kuukautta parasta ennen -kuun jälkeen. Siinä vaiheessa hyvältä maistuivat enää tummasuklaiset tryffelit, mutta niiden pintaa peittänyt harmaa härmä esti esteettisen elämyksen.

Suklaa on tavaratalon kuvaston mukaan ”aina tervetullut lahja”. (Tähän naurua joulupukin vatsanpohjasta.) Ensinnäkin viattomien lasten päivän välittömässä läheisyydessä on vaikea unohtaa kaakaota poimivat pikku orjat. Toisekseen makuja on tässäkin asiassa monia, ja yllättävän suuri osa ihmisistä inhoaa yllättävän suurta osaa konvehdeista, vaikka joulun perusherkusta on kyse. Kolmanneksi kaappeihin jouluna kerääntynyt suklaa härskiintyy viimeistään syksyyn mennessä, joten sen syömistä ei voi jakaa koko vuoden ajalle.

Krääsän vastine suklaissa on Suomen myydyin konvehtirasia[†] Juhlapöydän konvehdit. En ole ihan varma, voisiko sen lahjoittaminen olla Punavuoressa veikeän ironinen teko, mutta sen tiedän, että muualla Suomessa sitä pidetään järkevän ihmisen kustannustehokkaana lahjana ja tuliaisena. Samaa rasiaa kierrätetään sitten joulun ajan eri kodeissa kuin voileipää 60-luvun baarissa.

Ruoka

Ruoka on sikäli siedettävä lahja, että siitä on helpompi päästä kunniallisesti eroon kuin tavarasta. Ahdistusta nämä kaappeihin kerääntyvät, vähälle käytölle jäävät hillo-, hunaja- ja sinappipurkit kuitenkin aiheuttavat.

Aineettomat

Aineettomiin lahjoihin luetaan tavallisesti palvelut, vaikka näiden tuottamiseksi tarvitaan mittavat materiaalivirrat. Useimmat kauneusalan palvelut ovat minusta tarpeellisia vain siinä tapauksessa, että ihminen ei muuten saa toisen ihmisen kosketusta. Kaiken maailman kasvo-, kynsi- ja jalkahoidot ovat pitkälti kosmetiikkakuorrutteista puoskarointia. Toki ihoa on hyvä rasvata, jos luontaiset rasvat on ensin pesuaineilla pois huuhdottu, mutta ei se sisäinen kauneus loputtomalla raaputtamisella ja puunaamisella esiin tule. Kauneushoidoilla on sentään vissi työllistävä vaikutus, ainakin tulevaisuuden syöpälääkäreitä työllistävä.

Palvelut on tapana aineellistaa lahjakortein. Lahjakorteissa Juhlapöydän konvehtien vastine ovat Finnkinon elokuvaliput. Molemmat ovat yhtä tylsä valinta ja vanhenevat samoihin aikoihin.

Aineettomien lahjojen hienostunut muoto ovat palvelukset. Luvataan auttaa siivouksessa tai viedä sieniretkelle. Näissä lupauksissa on se hyvä puoli, että ne unohtuvat jopa nopeammin kuin uudenvuodenserkkunsa.

Paras palvelus voisi olla hyvä mietelause tai vinkki. Minä vinkkaan virittämään netin jouluaaton Yle-puhelman taajuudelle. Tommi Liimatan verkkainen tyyli rauhoittaa aaton viettoon toisin kuin Porilaisten marssi, ja irvailee ohjelma hauskasti lahjahumullekin.

Kirjat

Paperiset kirjat ovat ekoihmisellekin hyväksyttävä tavaralahja. Niiden valmistus ei ihan mahdottomasti kuormita ympäristöä, ja lukemiseen käytettävä aika on pois kaikenlaisilta näyttöpäätteiltä. Kirjoja on myös helppo kierrättää niin esineenä kuin materiaalinakin.

Kymmenen Havahtuminen-kirjaa aseteltuna 10−:n muotoon.

Nämä kirjat löysivät tiensä Helsingin Kirjasto 10:een. Havahtuminen on lahjana lähes täysi kymppi. Miinusta tulee vain siitä, että kirja on kaikesta huolimatta tavaraa.

Makuasiat ovat keskeisiä kirjalahjoissakin. Jotta kirja ei jäisi hyllyyn pölyttymään, kannattaa Finlandia-voittaja monesti hankkia tietokirjojen puolelta. Tietokirjat kun ovat yleensä selailulle alttiimpia kuin romaanit. Vaikka lahjakirja jäisi lopulta kokonaan lukematta, on kirjan ostamalla voinut tukea älyllistä ja myötäelävää kulttuuria. Myös Finnkinon leffalippujen kirjallinen vastine Mitä missä milloin auttaa kustantamaan muita, ansiokkaita teoksia.

Aneettomat

Järkevintä olisi ostaa läpi vuoden kaikkea tarpeellista ja viettää lahjaton joulu. Ei tarvitsisi hermoilla kaupoissa, ei kyräillä lahjakasojen korkeuksia, ei palauttaa epäonnistuneita ostoksia. Lahjattomuuden harjoittelun voit aloittaa krääsästä ja pikkujouluista. Vähitellen opit olemaan jakelematta jouluun erotettavasti kuuluvia viinipulloja, suklaarasioita ja kehitysapuvuohia.

Lahjaton joulu ei ole aneeminen joulu, mutta se on aneeton joulu, sillä lahjoihin liittyvä anekauppa jää kokonaan käymättä. Epäiletkö kuitenkin, että tarvitset lahjan antamisesta saamaasi mielihyvää tai että ystäväsi tarvitsee lahjan saamisen antamaa huomioiduksi tulemisen tunnetta? Siinä tapauksessa teidän on molempien aika aikuistua ja muuttaa riippuvuussuhde ystävyyssuhteeksi.

 


linkki kuollut

Haluatko onnelliseksi? Tuskin!

Nimen perusteella Onnen tongintaa on 64-prosenttisesti penkomista ja möyrimistä, eli hyvinvoinnin ja tasapainon etsimiselle jää 36 tai 46 prosenttia riippuen siitä, kuinka vakavasti panostan blogiini. Tämän artikkelin jälkeen voisin oikeastaan jättää onnen oman onnensa nojaan, sillä kirjoitukseni todennäköisesti saa sinut hankkimaan parempaa luettavaa.

Anthony de Mello kertoo kirjassaan Havahtuminen (Like, 1999), kuinka onnelliseksi ryhdytään. Kirjan mukaan emme voi saavuttaa onnellisuutta niin kauan kuin olemme unessa. Onneksi meillä on de Mellon kaltainen unilukkari, joka kertoo, miksi nukumme ja miten voimme herätä.

Jalustalle nostettu Havahtuminen-kirja heittää varjonsa mustien silmälappujen päälle.

Twitterissä elämöi vielä vähän aikaa sitten tili nimeltä Don’t Read Comments, ja se on ihan pätevä neuvo. En sitä kuitenkaan pari vuotta sitten noudattanut, kun joku suositteli nettilehden kommenteissa Havahtumista. Siitä suunnilleen vuoden kuluttua huomasin kirjan eräässä illanviettopaikassa hyllyyn hylättynä kuin silmälaput sekajätteissä. Jälkikäteen ajateltuna elämäni ei varsinaisesti mullistunut, mutta se muuttui lopullisesti parempaan suuntaan.

De Mellon mukaan keskeinen este onnellisuutemme tiellä on riippuvuus. Pidämme onnen mittana yleensä elämän kohokohtia mutta tulemme niistä helposti riippuvaisiksi. Tällaisen ”onnen” kääntöpuolena onkin tyytymättömyys, ahdistus tai masennus silloin, kun elämä ei tarjoa huippuhetkiä. Herääminen tarkoittaa sitä, että näemme halujemme läpi ja ymmärrämme riippuvuutemme.

Sen, että tavaran ostelu ja muut mielihyväpiikit ovat lyhytaikaisia, voi lukea nykyään lehdestä kuin lehdestä. Keskiluokkaiset kansalaiset eivät nähdäkseni kuitenkaan ole pahassa tavaran tai elämysten puutteessa, vaan eniten onnellisuuttamme nakertavat sosiaalisen kanssakäymisen kiemurat. Siksi onkin ikävää, etten ole missään havainnut palstatilaa sellaiselle ajattelulle, jolla de Mello ruumiinavaa elottomat ihmissuhteemme.

Elottomien ihmissuhteiden ääripää on suhteemme kuolleisiin. Pidämme vainajan suremista ylevänä, jopa välttämättömänä rituaalina. Enintään paheksumme sitä, että ihmiset itkevät julkimoiden kuolemaa kuin läheistensä poismenoa. De Mellon tulkinnan mukaan sureva on kuitenkin vain pahoillaan itsensä puolesta tai jonkun toisen ihmisen puolesta, jolle kuollut olisi voinut tuottaa iloa. Vainajan sureminen tarkoittaakin pohjimmiltaan sitä, että on antanut onnensa tulla riippuvaiseksi toisesta ihmisestä.

Onko siinä sitten jotakin pahaa, että olemme riippuvaisia muista? Olemmehan laumaeläimiä, ja yhteisöllisyys on yleisesti tunnustettu hyve. De Mellon mukaan riippuvuudet ovat onnen tiellä myös ihmissuhteissa:

”Jos koskaan sallitte itsenne tuntea hyvää mieltä siksi, että joku sanoo teidän olevan hyvä, valmistatte itsellenne pahaa mieltä silloin, kun ihmiset sanovat, että ette olekaan hyviä. Niin kauan kuin elätte täyttääksenne toisten ihmisten odotukset teidän on huolehdittava, mitä puette yllenne, miten kampaatte hiuksenne, ovatko kenkänne kiillotetut – lyhyesti sanottuna, että täytätte heidän jokaisen kirotun odotuksensa. Sitäkö te kutsutte inhimillisyydeksi?”

Suuri osa ihmisistä samastaa itsensä rahaan tai työhön, minkä takia heistä tulee usein onnettomia ja ahdistuneita. Toki yhteiskuntakin tekee kaikkensa pitääkseen itsensä sairaana, sillä yhteiskunnalle ihminen, jota ei voi hallita, on kauhistus, kuten de Mello sanoo.

Tiedotusvälineellisen menestyspuheen onttouden pystyy havaitsemaan ilman de Melloa. Silti sellainenkin ihminen, joka ei ole riippuvainen työelämässä saamastaan arvostuksesta, saattaa kompuroida parisuhteessa tai jossakin muussa läheisessä ihmissuhteessa. Tässä suhteessa Havahtuminen on korvaamaton apu.

Kuten lukuisat parisuhdeoppaat kertovat, onnellisen suhteen edellytys on se, ettei yritä muuttaa toista ihmistä. De Mello läpivalaisee muuttamisyrittäjyyden typeryyden. Sanomme toiselle, että ”sinun on parasta käyttäytyä niin kuin minä olen päättänyt tai rankaisen itseäni kehittämällä kielteisiä tunteita”. Ikävät tunteet eivät siis ole toisen ihmisen syy, vaan ne ovat meissä itsessämme. Saamme toki suojella itseämme toisen kiukunpurkauksilta, mutta muille asettamamme vaatimukset ovat meille vain pahan mielen lähteitä.

On täysin oma valintamme, miten suhtaudumme todellisuuteen. Maailmassa ei de Mellon mukaan ole mitään, mikä voisi loukata meitä, vaikka meidät on vahvasti ohjelmoitu loukkaantumaan ja pahastumaan. Alakuloisuus ja masennus ovat valaistuneellekin mahdollisia tunteita, mutta niihin ei pidä samastua vaan niiden pitää antaa mennä ohi.

Se, mitä sanomme rakkaudeksi, on de Mellon mukaan halun ja pelon sekaista hallitsemista ja omistamista. Kiinnymme sellaisiin ihmisiin, jotka suovat meille kiitosta, arvostusta, valtaa tai seksiä, mutta tällaiselle kaupankäynnille on varmasti osuvampiakin nimiä kuin rakkaus. De Mellon kuvaama aito rakkaus on mahdollista vain, jos olemme vapaita ja annamme muidenkin olla vapaita. Tämänkaltainen vaatimukseton rakkaus loistaa niin hyville kuin pahoillekin.

De Mellon mielestä voimme olla täysin onnellisia, vaikka kukaan ei rakastaisi meitä. Löydämme onnen, kun saamme yhteyden todellisuuteen. Tämä yhteys ei muodostu käyttäytymistä muuttamalla vaan tulemalla tietoiseksi kulttuurin ja yhteiskunnan meihin kohdistamasta ohjelmoinnista. De Mellon mukaan onnellisuus on luonnollinen tilamme. Sen huomaa esimerkiksi pieniä lapsia tarkkailemalla.

Havahtuminen ei tuo mitään uutta auringon alle. Idän mystikot ja Lähi-idän mystikko ovat sanoneet onnellisuudesta jo kaiken oleellisen. Miksi emme sitten yksinkertaisesti ryhdy onnellisiksi? De Mello sanoo, että useimmat ihmiset kuuntelevat saadakseen vahvistusta omille ajatuksilleen. Vihaamme uutta, etenkin jos meidän täytyisi myöntää olleemme väärässä.

Havahtuminen siis tuskin saa sinua heräämään, ellet ole jo valmiiksi kyllästynyt länsimaisen yhteiskuntamme menestysliturgiaan, ihmissuhteiden mekaanisuuteen ja elämän merkityksettömyyteen. Onni on nyt tässä nenäsi edessä, mutta taidat kulkea mieluummin unessa.

Jk. Onko täällä kilttejä (opetus)lapsia? Vastaa kysymykseen kommenttiruudussa viimeistään sunnuntaina 14.12.2014, niin saat Havahtumisen joululahjaksi. Liitä mukaan osoitteesi (maantieteellinen ja sähköinen) – poistan henkilötietosi ennen kuin julkaisen kommenttisi. Jos kaikki menee nappiin, kirja ehtii jouluksi. Kyseessä ei ole arvonta, mutta jos Forsma-Sir pääsee väliin, voi kirja jäädä tulemattakin. Ethän siis kiinnitä onnellisuuttasi teoksen saamiseen!

 

Muista de Mellon teoksista kertova kirjoitukseni. Tai älä – asia ei vaikuta onnellisuuteeni.

Atomiruokaako? Ei kiitos

Nyt on lokakuu, ja minustakin näkee sen, että suositeltava D-vitamiinin nautinta-aika on alkanut. Aion ottaa tätä lampaanvillasta valmistettavaa hormonia kymmenisen mikrogrammaa päivässä maaliskuun loppun asti kuten parina aikaisempanakin vuonna. Siinä määrin kansalaisvelvollisuudeksi D:n saannista huolehtiminen on etenkin netissä säädetty, että hätkähdin lukiessani Helsingin Sanomia (18.9.2014) ja Kuluttajaa (6/2014). Lehdet kun kertovat D-vitamiinilisän olevan tarpeellinen vain, jos maito ei maistu eikä kala nappaa.

Tällainen virallinen totuus kuuluu tietenkin kyseenalaistaa. Keskustelupalstoilta löytyy riittämiin sankareita, jotka ovat alkaneet ottaa päivittäin pariasataa mikrogrammaa eivätkä ole sen koommin sairasta päivää nähneet. Näitä todistuksia lukiessa tulee mieleen Ylen lähettämä Mielen salattu voima -dokumentti. Siinä kuvattiin, kuinka masennuslääketutkimukseen osallistunut mies tyhjensi kerralla pilleripurkkinsa. Hän hakeutui ensiapuasemalle ja oli kriittisessä tilassa, kunnes kuuli saaneensa pelkkää kalkkia. Michael Pollan taas kertoo kirjassaan Oikean ruoan puolesta, että joka kolmas amerikkalainen on herkistynyt lumevaikutukselle eli reagoi hoitoon ilman järkiperäistä syytä.

Pollan vastustaa teoksellaan nutritionismia, suomenkielisemmin ravintoaineoppia. Tällä termillä tarkoitetaan sellaista ajatusmaailmaa, jossa ruokaa tarkastellaan atomitasolla sen sisältämien ravintoaineiden summana. Näin ravitsemustiede pelkistää ruoka-aineiden vaikutukset yksittäisten ravintoaineiden aikaansaannoksiksi. Kun ruokaa ei enää pidetä kokonaisuutena, siitä voidaan vapaasti ottaa pois kaikenlaista ja siihen voidaan lisätä mitä mieleen juolahtaa. Näin saatua tuotetta saatetaan vieläpä mainostaa terveysvaikutteiseksi.

Lisäravinnetabletteja varoitusmerkkien muotoon aseteltuina.

Vasemmalla ravintolisät ennen ja nyt, oikealla ravintolisät nyt ja tulevaisuudessa. Monipuolista ruokavaliota korvaamattomat tiivistetty kalaöljy, liivate (naudasta), stabilointiaine (glyseroli), D-α-tokoferoli, kasviöljy, hapettumisenestoaine (tokoferoliuute, DL-α-tokoferoli), kolekalsiferoli; inkivääriuute (Zingiber officinale Roscoe), kasviöljy, emulgointiaine (rasvahappojen monoglyseridien etikkahappoesterit), hyytelöimisaine (muunnettu tärkkelys, karrageeni), kosteudensäilyttäjä (glyseroli), stabilointiaine (mehiläisvaha, piidioksidi), galanganjuuriuute (Alpinia galanga (L.) Willd), happamuudensäätöaine (dinatriumfosfaatti), väri (titaanidioksidi, klorofylliinikuparikompleksi); magnesiumoksidi, frukto-oligosakkaridi (Actilight®-kuitu), fruktoosi, glukoosi, paakkuuntumisenestoaine E468, luontainen appelsiini-sitruuna-aromi, happamuudensäätöaine E330, pintakäsittelyaine E470b; kaurakuitu, täyteaine (E170, E341ii), tärkkelys, paakkuuntumisenestoaineet (E570, E551, E470b), piparminttujauhe, persiljajauhe, appelsiininkukkajauhe, kiinanruusujauhe, fenkolinsiemenjauhe, eukalyptusjauhe, kamomillankukka, stabilointiaine (E464, E463), sakeuttamisaineet (E414), omenaviinietikka, papaijajauhe, maltodekstriini, pintakäsittelyaineet (E466, soijaperäinen E322), dekstriini, maitolaktoosi ja dekstroosi Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, alennuskoodilla JÄT3).

Jos ei oteta lukuun Soylent-juomaa (joka ihme kyllä ei taida olla parodiaa), ravintoaineoppia edustaa puhtaimmillaan lisäravinneinnostus. Ravintolisäilyn opinkappale menee jotenkin niin, että tottahan magnesiumhydroksiditabletin magnesium löytää mahalaukusta käden käänteessä tiensä 300 entsyymireaktion kofaktoriksi. Ei siis tarvitse karppaajankaan turhaan syödä magnesiumpitoista täysjyväleipää.

Todellisuus on tietenkin mutkikkaampi. Eihän trofeemetsästäjällekään ole ihan sama, ampuuko hän leijonan savannille vai häkkiin, vaikka samasta eläimestä olisi kummassakin tapauksessa kyse.

Pollanin mukaan esimerkiksi kasvisten sisältämä beetakaroteeni on koeputkessa antioksidantti, mutta lisäravinteena se saattaa jopa lisätä syöpäriskiä. Selitystä voidaan vain arvailla. Ehkä beetakaroteeni tarvitsee ympärilleen kuitua suojaksi, tai ehkä se toimii antioksidanttina vain joidenkin muiden yhdisteiden kanssa. Tai ehkä beetakaroteeni ei olekaan hyödyllinen, vaan kasvisten suotuisat vaikutukset johtuvat muista karoteeneista tai kokonaan toisista aineista. Eristettyjen molekyylien purkista nappaileminen vetääkin vertoja oikean, ravitsevan ruoan syömiselle vain toiveajattelussa.

Se on kuitenkin selvää, että lisäravinteita käyttävät ovat tavallista terveempiä. Itse ravinteiden kanssa sillä tuskin on tekemistä, joten Pollan kehottaa pyrkimään lisäravinneihmisten kaltaiseksi mutta käyttämään rahat johonkin muuhun. Yli 50-vuotiaille Pollanin haastattelemat asiantuntijat tosin suosittavat monivitamiinitabletteja, koska heidän elimistönsä ei pidätä ruoan ravinteita yhtä tehokkaasti kuin nuorena.

Vaikka ravintolisistä ei ole juuri hyötyä, kauppa käy niin kuumana, että tullin edustaja mainitsi ravinteet erikseen, kun Kuningaskuluttaja kysyi (4.9.2014), mitä suomalaiset maailmalta tilaavat. Miksi sitten joku haluaisi magnesiuminsa ennemmin polyvinyylipyrrolidoniin ja silloitettuun karboksimetyyliselluloosaan sidottuna kuin mantelissa? Ehkä ihmiset ovat tajunneet, että ruokaamme ja tuotantoeläintemme ruokaa kasvatetaan köyhässä maaperässä keinotekoisilla lannoitus- ja torjunta-aineilla ja jatkojalostus riisuu loputkin ravintoaineet. Sikäli voisi olla järkevää yrittää pelastaa lisäravinteilla mitä pelastettavissa on.

Tai ehkä lisäravinteiden voimaan on yksinkertaisesti rauhoittavaa uskoa. Pollan kuvaa ravinneajattelua kvasiuskonnolliseksi: pelastus tulee näkymättömistä ravintoaineista, ja tämän salatun todellisuuden selittäjäksi tarvitaan papisto. Näinä eroakirkosta-aikoina yhä useampi tosin kieltää ravinnepappien arvovallan ja ryhtyy oman itsensä ravitsemusterapeutiksi. Tiedeuskovaisuushan on tietysti uskon vastakohta.

Jotain taikauskoista on kuitenkin siinä, että lisäravinteet pitää heti heittää dyykkarin ulottuville, jos päiväys pääsee ylittymään. Ikään kuin magnesium siellä selluloosan keskellä transformoituisi tyystin toiseksi alkuaineeksi. Tai tablettiin vangittu D-vitamiinimolekyyli katoaisi VR:ää vikkelämmällä aikataululla muidenkin kuin Itä-Suomen yliopiston instrumenttien ulottuvilta.

Converging Energy Crises – And How our Current Situation Differs from the Past

Nyt on ollut pitkään hyvä sää, joten olen sen aikana yrittänyt etsiä tummia pilviä, joita voisin kasata blogosfääriin. Ja mikäs kasatessa, kun on uudelleenbloggaustoiminto.

Tiedostavan ihmisen osa ei ole kadehdittava. Aluksi hän huomaa paheksuvansa pakasteiden pakkaamista pieneen pussiin, sitten hän luopuu dyykkaamattoman lihan syönnistä, ja kohta hän tajuaa, ettei tuulivoimaloita voi huoltaa ilman fossiilisia polttoaineita.

Ekoihmisen kiertokulku onkin seitsenportainen: aluksi mielenrauha muuttuu huoleksi, sitten huoli peloksi, pelko ahdistukseksi, ahdistus epätoivoksi, epätoivo toivottomuudeksi ja lopulta toivottomuus – mielenrauhaksi.

Gail Tverbergin kirjoitus on kuin virvoittava vesi perinteisen median tarjoilemien virvoitusjuomien jälkeen. Se nostaa väistämättä ekoihmisen seuraavalle tasolle – minut onnekseni seitsemänteen portaaseen.

Tverberg kirjoittaa pitkästi ja kissavideoihin verrattuna pitkästyttävästi. Luotan kuitenkin siihen, että tylsistyttävät helteet ovat herättäneet tiedonjanosi. Jos haluat kirjoituksen jälkeen lukea jonkin 748 vastauksesta, etsi nimimerkki CTG:n ensimmäinen kommentti, sillä se valaisee upeasti nykyajan teollisuustodellisuutta.

Our Finite World

At the Age of Limits Conference, I gave a talk called Converging Crises (PDF), talking about the crises facing us as we reach energy limits. In this post, I discuss some highlights from a fairly long talk.

A related topic is how our current situation is different from past collapses. John Michael Greer talked about prior collapses, but because both of our talks were late in the conference and because I was leaving to catch a plane, we never had a chance to discuss how ”this time is different.” To fill this gap, I have included some comments on this subject at the end of this post.

The Nature of our Current Crisis

Figure 1 Figure 1

The first three crises are the basic ones: population growth, resource depletion, and environmental degradation. The other crises are not as basic, but still may act to bring the system down.

View original post 3 062 more words

Kuntosali vaarantaa terveytesi

Kehitys on heiluriliikettä. Kun ihmiskunta ottaa edistysaskelen, takapakki tuntuu olevan vain ajan kysymys.

Kolme esimerkkiä: Vaikka ravintomme on nykyään läpi vuoden hyvää ja sitä on riittävästi, ajattelemme ruokaa ja sen autuaaksitekevyyttä yhtä paljon kuin nälkävuosina. Sitä mukaa kuin olemme vapautuneet ruumiillisen työn kahleista, olemme alkaneet kasvattaa lihaksia vapaa-ajalla ulkonäkösyistä, naiset takanenässä. Heti kun ihmisille ja maapalloille suosiollinen kasvisruoka alkoi nousta valtavirtaan, takaa tuli hyökyaaltona lihasravitsemusterapeuttinen eläinproteiinien ylistys.

Edistyksen ja taantumuksen portteja vartioivat joukkoviestimet ja some-alueet. Jos yrittäisi ottaa huomioon kaiken verkossa pyristelevän terveystiedon, menisi pää sekaisin. Tai jos olisi niin taitava kuin A. J. Jacobs, kirjoittaisi hykerryttävän kirjan.

Penkillä käsipaino ja pyyhe, lattialla proteiinijauheita ja muita ravintolisiä. Nurkassa Kunnon mies -kirja.

Matot, käsipaino, treenipyyhe, proteiinipatukka, energiapatukka, toinen energiapatukka, terveellinen ateriapatukka, runsasproteiininen maitojuoma, runsasproteiininen palautusjuoma, ateriankorvike painonsäätelyyn, travintolisä, toinen travintolisä, mansikan makuinen heraproteiinijauhe, minttusuklaan makuinen heraproteiinijauhe, pitkäketjuinen hiilihydraattijauhe, alfa laktoalbumiinilla rikastettu proteiinilisä, korkeimmat biologiset proteiiniarvot (104) omaava heraproteiini, proteiinirikas jauhe joka sisältää ainoastaan hitaita hiilihydraatteja ja kuituja, maustettu maitoproteiinijauhe, kreatiinimonohydraatilla rikastettu jauhe, täysarvoinen ja erittäin korkealaatuinen heraproteiinijauhe jossa korkea pitoisuus haaraketjuisia aminohappoja (20 %), luonnollisesti runsaasti haaraketjuisia aminohappoja (BCAA) ja L-glutamiinia sisältävä jauhe, korkealuokkainen palautumistuote sekä runsaasti ®:ää ja ™:ää sisältävä mutanttimassa Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, kaupan päälle lukuisia protskudrinksusheikkereitä). Kunnon mies nurkassa kirjastosta.

Kunnon mies (Nemo, 2012) kertoo nelikymppisestä, plösöytyneestä yhdysvaltalaismiehestä, joka päätti elää niin terveellisesti kuin mahdollista. Aikaisempaa kirjaansa varten hän luki koko Britannica-tietosanakirjan. Tälläkään kertaa tiedosta ei ole pulaa, joten Jacobsin täytyy selvittää, mikä tiedosta ei ole fuulaa. Vaikka hän tapaa riittämiin päteviä asiantuntijoita ja intomielisiä asianharrastajia, lopullinen ja alustavakin totuus jäävät monessa asiassa saavuttamatta.

Kuntosaleja vieroksunut Jacobs alkaa käydä salilla, koska käytännössä kaikkien lähteiden mukaan liikunta on terveydelle hyödyllistä. Kiistaa on vain siitä, kuinka paljon ihmisen pitäisi liikkua. Painoa kuntoilu ei auta pudottamaan, koska ruokahalu kasvaa nyrkkeilysäkkiä lyödessä.

Moni seikka Kunnon miehessä puhuu kuntosaleja vastaan. Niistä ehkä yllättävin on Yhdysvaltain urheiluvalmentajaliiton teettämä tutkimus. Sen mukaan kuntosalilla kävijöillä on yleisesti ihotulehduksia ja urheilijoiden tarttuvista taudeista puolet on näitä herpeksiä, jalkasilsoja, nivusten hiivasieniä ynnä muita.

Jacobs kokeilee superhidasta salia, jossa tarvitsee viipyä vain 20 minuuttia viikossa. Meillä Suomessa ei taida olla kuin superhitaiden saleja. Jotta aivot pysyisivät avoimina uuden oppimiselle, pitäisi kirjan mukaan välttää samanlaisina toistuvia tehtäviä. Harmi vain, että kuntosali perustuu samaan asiaan kuin proteiinirahkojen mainostus: toistoon.

Toistuva melu vaikuttaa suuresti paitsi kuulon heikentymiseen myös sydänterveyteen ja keskittymiskykyyn. Siksi Jacobs ostaa 350 euron vaimentavat kuulokkeet, joita hän alkaa pitää joka paikassa. Erityisen tärkeää niillä olisi varmasti torjua kuntosalien musasaastetta. Onneksi Jacobs kertoo, että mikä tahansa musiikki parantaa hetkellisesti avaruudellista ajattelua (mikä selittänee sen, että kuntosalioleilijat tuntuvat keskimääräistä useammin uskovan, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta[†]).

Monen salillakävijän tavoitteena on pyykkilautavatsa. Kunnon miehen perusteella se vaikuttaa terveellisyydeltään pömppömahan veroiselta. Kehollinen kuuspakki johtaa nimittäin lihasten jatkuvaan supisteluun ja pinnalliseen hengitykseen, mikä kiihdyttää sykkeen ja paineistaa verisuonet.

Istuminen on Jacobsin mukaan ”yhtä pahasta kuin se, että polttaisi filtterittömiä mentolitupakoita syödessään juustokuorrutettua laardia ja huutaisi samalla puolisolleen”. Hän kirjoittaa, että saatamme mennä tunniksi salille mutta muun ajan istumme. Välihuomauttaisin, että salilla sitä vasta istutaankin. Oli kyse sitten istumiseen, seisomiseen tai makaamiseen tarvittavista lihaksista, niitä harjoittavassa laitteessa istutaan. Ja vaikka liike sattumalta edellyttäisi pakaroiden nostamista penkistä, sarjojen välissä ainakin istutaan.

Pytyllä istuminen tuottaa ikävät peräpukamat. Vessasta pitäisi siis siivota pois Fitnesstukun kuvastot ja muu lukemisto (eikä siellä itse asiassa tarvita paperia ollenkaan). Istumisen sijasta pytyllä pitäisi kyykkiä. Se nopeuttaa toimituksen alle puoleen ja saattaa olla terveydelle edullista. Jacobs tilaakin netistä pönttönsä ylle kyykkyavustimen.

Ravinnosta kirjoittaessaan Jacobs ei jostain syystä mainitse sanallakaan proteiinijauheita vaan laskee kuluttamiaan avokadoja (1,5 päivässä), hasselpähkinöitä (790 kuukaudessa), pellavaöljypulloja (2 kuussa) ja kaurarouhepuuropakkauksia (11 vuodessa) sekä kasvisten ja hedelmien luomuprosentteja (60). Superhyperuoka mustikan maine perustuu muuten siihen, että Mainen mustikkateollisuus yritti epätoivoisesti lisätä marjan kysyntää (ennen antioksidanttien hoksaamista kokeiltiin mustikan markkinoimista karkkina ja hampurilaiskastikkeena).

Kunnon miehen mukaan ihmiset pelkäävät vääriä asioita eivätkä osaa keskittyä todellisiin vaaroihin. Se tukee epäsuorasti otaksumaani kuntosalien vaarallisuudesta, sillä salia ei tunnisteta terveysriskiksi. Joku fiksu ehkä tajuaa pelätä saliliikkeillä loukkaantumista, mutta ilmeisin haitta jää salihosujilta huomaamatta: jos ruumis on sielun temppeli, kehonrakennus on koirankopin pystyttämistä.

Jk. Ovatko monisatasivuinen viihdetietokirja ja monisatasekuntinen videotietopaketti keskittymiskykysi ulottumattomissa, mutta haluaisit Lihastohtorilla käytyäsi toisen mielipiteen? Maan pinnalle palauttavana ravinto-oppina tarjoan sinulle ystävällisesti Pasan ja Atpon kirjan Eniten vituttaa kaikki lisäravinteita käsittelevän luvun kokonaisuudessaan: ”NYT VITTUUN SIITÄ NIIDEN JAUHOÄMPÄRIEN KANSSA VITUN APINANAAMA!”

 


linkki kuollut

Keskiluokkaiset paperittomat

Miten vessapaperi eroaa käyttäjästään? Vessapaperi on kaksinkertainen.

Havahduin aikoinaan vessapaperin tarpeettomuuteen luettuani jutun ilman vessapaperia eläneestä Kimmo Syväristä (Nyt 25.1.2008). Nyt olen kuuden vuoden ajan toimittanut tomumajani tarpeet puhtaasti vedellä. Paluuta entiseen ei ole, ellei sitten koko ympäröivää yhteiskuntaa aleta jostain syystä vedellä kohti menneisyyttä.

Käsisuihku vessapaperirullan sisällä WC-istuimen kannen päällä.

Turhake ja hyödyke. Paperitonkin pöntönkuluttaja voi kohteliaisuuttaan vieraanvaroittaa vessansa paperitonkin. Rulla ja suihku Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, sisältää veden).

Näin delikaatissa aihepiiristössä ei voi mennä suoraan asiaan vaan kysymystä on lähestyttävä kautta rantuin. Jo muinaisilla roomalaisilla oli peräaukko eikä etuaukko: minkä taakseen jättää, siitä ei perästä kuulu. Itseltä piiloon jäävä ulostusreikä on länsimaisen jätteidentuottamiskulttuurin vertauskuva ja alkusyy.

Ulosteet kuvottavat meitä varmasti ihan biologisestikin, mutta kulttuurinen pintakerros lisää tätä inhoa sellaisella kertoimella, että häveliäisyys alkaa olla liian lievä ilmaus. Täytämme ruoansulatuskanaviamme mielellämme yhdessä, mutta kun ruoka ehtii alajuoksulle, häviävät hännystelijät kuninkaankin ympäriltä. Luoja tietää, kuinka monta ummetuspäivää esimerkiksi rippileirit lisäävät vuosittain suomalaisille teineille.

Vauva-lehden keskustelupalstan jo myyttisessä käsikakkaketjussa[†] [luettavissa Meidän per?e -palstalla] anaaliyhdyntäkuvaston marinoimat nykynaiset kertovat, kuinka ujostuttavaa ulostaminen voi olla. Yksi neuvoo, miten poistuvan pökäleen voi kätevästi napata vessapaperiin äänekkään loiskahduksen estämiseksi. Toinen kertoo, että ulosti ensimmäistä kertaa miehensä kuullen synnyttäessään. Joku taas esittää ratkaisuksi avanteen: jäte kertyy pikku hiljaa hiljaa pikku pussiin.

Pieneliöpelkoinen vessassakävijä kylvää paperia ympäri pönttöä. Neurootikon mielessä ihokosketus bakteereja kovin kehnosti elättävään muovirenkaaseen muuttuu limakalvokontaktin veroiseksi tartuntavaaraksi, joka pitää ehdottomasti estää paperilla ja käytännössä kymmenellä arkilla. Japanissa renkaan päällä saattaa olla ohut muovisuojus, joka vaihtuu kätevästi nappia painamalla.

WC-istuimen käyttöohjeet ja renkaan puhdistusohjeet japanilaisessa WC:ssä.

Häveliäisyys ja hygienia. Niistä on japanilainen vessavisiitti tehty.

Paperia tarvitaan paitsi suojelemaan reisiä renkaalta myös estämään juomaveden roiskahtaminen poskille. Vain yksi arkki ei voi riittää. Kaiken lisäksi paperilla pitäisi vielä pyyhkiä hyvin. Se taas ei oikein onnistu, sillä kuiva paperi ei poista kaikkea ulostetta iholta, kuten mikrobiologian tohtori Ron Cutler kertoo Ylen lähettämässä dokumentissa WC:n tarina.

WC:n tarinan mukaan 1500-luvulla elänyt ranskalainen kirjailija François Rabelais tuli siihen tulokseen, että paras väline peräpeilin pyyhkimiseen ovat joutsenen kaulasulat. Amerikkalainen Joseph Gayetty sai sulan hattuunsa tuomalla markkinoille vessapaperin vuonna 1857. Nykyään, kun käymälässä voi sekä heittää että laskea vettä, vessapaperin käyttö on sulaa hulluutta.

Monissa Aasian maissa vessakäynnillä käytetään huljukuppia, mutta länsimaiseen keskiluokkaiseen vessapaperittomuuteen tarvitaan käsisuihku. Sen avulla huuhdotaan ulostejäämät pyllystä pyttyyn, ja lopuksi kuivataan perä johonkin muuhun kuin paperiin. Itse käytän kylpypyyhettä, jonka alaosa on pyhitetty alapäälle ja yläosa yläpäälle. Onnelilla on erillinen kakkapyyhe, jolla hän kuivaa niin taka- kuin etupebankin. Pyyhkeet pesemme 60 asteessa parin viikon välein; meillä ei esiinny pyyhkeisiin liittyviä pakko-oireita.

Japanilainen WC-istuin, jossa on kiinni puhdistussuihkun ohjausyksikkö.

Japanissa käytetään kyllä vessapaperia, mutta huljukuppiperinteestä muistuttaa istuimeen integroitu suihku. Suomalaisesta varustelu saattaa vaikuttaa luksukselta mutta ei tunnu siltä. Jos kotimaisen Oraan bideesuihku vastaa tuntumaltaan kieriskelyä kasteisella ruoholla, niin tämä Japanin-masiina saa aikaan raekuuron kastuvalla ruholla.

Hyvä perähygienia on tavoiteltavaa, mutta vielä houkuttelevampaa vessapaperittomuudessa on hyvä käsihygienia. Koska bakteerit eivät voi permeoitua paksun pyyhkeen lävitse, käsiä ei ole kotioloissa mikään pakko pestä. Säästyy aikaa, ja yhteen laskettu vedenkulutuskin jää suunnilleen kätensä pesevän vessapaperin käyttäjän tasolle. Vessapaperistilla piiloveden, piilokemikaalien, piiloenergian ja pankkisalaisuuden piilottamien numeroiden kulutus on tietenkin ihan eri tasolla. Vedenpuhdistamoillakaan ei varmaan ole mitään hajotettavan massan vähenemistä vastaan.

Jos ei halua kankistua vakinaisen mänkkipyyhkeen tyyliseen ratkaisuun, yksi mahdollisuus ovat yhden käyttökerran jälkeen pesuun heitettävät kankaat. Tähän tehtävään ei välttämättä tarvitse pyhittää erityisiä riepuja, vaan siihen voi hyödyntää tekstiilejä, joilla on jo kokemusta kyseiseltä alalta: useimmat ihmiset ulostavat kerran päivässä ja heittävät päivittäin pyykkiin yhdet alushousut, jotka voisivat olla likaisempiakin.

Vessapaperittomuus on tietysti vain sivujuonne siinä valtavassa ongelmakentässä, jonka liukumiinoittaa ulosteen sekoittaminen veteen. WC:n tarina tuo plasma-TV:n ruudulle plasma-WC:n, joka räjäyttää lian pois ja vieläpä tuottaa samalla sähköä. Kiehtova laite tullee kauppoihin yhtä aikaa fuusioreaktorin kanssa.

Massojen ulostemassoille soveltuvaa vedetöntä käymälää odotellessa rakennusalan on turvattava meidän paperittomien palvelut ja varustettava joka ainoa WC-istuin käsisuihkulla. Vettä voi jo nyt jokainen säästää paitsi pesemällä täysiä koneellisia kakkapyyhkeitä myös vetämällä täysiä pöntöllisiä niitä itseään. Jos et saa pönttöä kukkuralleen omin avuin, kysy apua läheisiltä tai lähellä olevilta. Kysymys saattaa ensi alkuun tuntua tarttuvan kurkkuun mutta kakista ulos vain!

Toisesta päästä avattu serpentiinirulla vessapaperitelineessä.

Jk. Vapun kunniaksi jälkikuva Taloyhtiön jätepisteestä löytyneestä laihialaisesta vessapaperista.

WC:n tarina kerrotaan Areenassa, kunnes se poistuu luonnollista reittiä 29.5.2014.


† linkki kuollut

Valioruokaa ruokavalioon

Taas on aika keskiluokkaisen kansalaisenkin aika kasvattaa ruohoa. Koska olin jo lahjoittanut eteenpäin aiemmin dyykkaamani rairuohon siemenet enkä halunnut ostaa uutta erää 50 euron kilohinnalla, päädyin käyttämään kymmeniä kertoja halvempia vehnänjyviä. Valintaani vaikutti sekin, että vehnänoraat voi syödä ja ne vieläpä ehkäisevät kaikkea pahuutta.

Lautasella kasvavia vehnänoraita, reunalla pääsiäistipu.

Lautanen, alusta ja kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä. Vehnä loppuunmyynnistä ostamalla ja multa muilta ruinaamalla.

Vehnän versottaminen on helppoa – katso kuvat[†]! Liotin siemeniä vuorokauden ajan lasipurkissa. Kaadoin veden pois ja idätin siemeniä kaksi päivää purkkia välillä käännellen. Kippasin lautaselle parin senttimetrin paksuudelta multaa ja ripottelin itäneet siemenet tasaiseksi matoksi kostean mullan päälle. Annoin olla kannen päällä ja siementen alla kolme päivää. Valoon päästyään kasvusto on saanut maltillisesti vettä. Kun alusta oli kulunut kahdeksan päivää, alusta kannatteli kymmensenttisiä versoja.

En ajatellut vielä sijoittaa vehnänorasmyllyyn, koska tämä on ensimmäinen satoni ikinä. Aion kuitenkin pureskella näitä maukkaita lehtiä ihan somalina. Vuoden 2014 rohdoskasvin vehnänoraan ravintosisältö on hengästyttävä, mutta onneksi oraat sisältävät nestemäistä happea. Vehnänoraissa on A:ta, B:tä, C:tä, E:tä ja K:ta kuin aakkospussissa. Mineraaleja kuin Talvivaarassa. Aminohappoja kuin palkkarissa. Klorofylliä kuin Vihreässä Langassa. Entsyymejä ihan Omona.

Elävän ravinnon puolestapuhuja Ann Wigmore (1909–1994) piti vehnänorasmehua tärkeänä osana ravitsemustaan. Hän kertoo kirjassaan Elävän ravinnon ruokaohjeita (WSOY, 1989), kuinka elävän ravinnon ohjelman avulla intialaiset diabetespotilaat pääsivät kuukaudessa eroon insuliinista ja näyttelijä Ashok Kumar tervehtyi astmasta. Wigmoren mukaan ruumis parantaa itse itsensä, jos se saa elävää, runsaasti entsyymejä sisältävää ja helposti sulavaa ravintoa.

Elävä ravinto on helppo leimata huuhaaksi. Ainoa tieteellisesti huuhaaksi osoitettu ruokavalio on kuitenkin länsimainen ruokavalio, joka sisältää paljon lihaa, lisättyä rasvaa ja sokeria, valkoista jauhoa sekä teollisesti jalostettuja elintarvikkeita. Michael Pollan kirjoittaa kirjassaan Oikean ruoan ohjeet[†] (Atena, 2013), että tähän ruokavalioon voidaan yhdistää lähes kaikki liikalihavuus- ja kakkostyypin diabetestapaukset, 80 prosenttia sydän- ja verisuonitaudeista ja yli kolmannes kaikista syövistä.

Pollan antaa länsimaista ruokaa syöville hauskoja ja helposti mieleen painuvia ohjeita: ”Älä tankkaa itseäsi ja autoasi samassa paikassa.” ”Tuote, jolla on sama nimi kaikilla kielillä, ei ole ruokaa.” ”Osta ruokasi marketin reunimmaisilta hyllyiltä ja vältä keskikäytäviä.”

Pollan kertoo myös, että perinteisiä ruokavalioita noudattavat ihmiset eivät yleensä kärsi länsimaiseen ruokavalioon liittyvistä sairauksista. Nämä ruokavaliot voivat olla hyvinkin yksipuolisia. Grönlannin eskimot elävät lähinnä hylkeenrasvalla, Keski-Amerikan intiaanikansat maissilla ja pavuilla ja afrikkalaiset maasait nautojen verellä, lihalla ja maidolla.

Terveenä pysynee siis yhtä lailla myös elävällä ravinnolla. Voisiko jopa länsimainen teollinen ja syväpuhdas ruoka olla itsessään ihan terveellistä, mutta sitä on vain sen koostumuksen takia hyvin vaikea olla syömättä liikaa? Dyykkarille tämä vaihtoehto olisi mieleinen, sillä idätettäviä vehnänjyviä en ole roskiksesta vielä löytänyt.

 


linkki kuollut

Suomi öljyn viimeisen käyttöpäivän jälkeen

Keskeytämme dyykkauslähetyksen tärkeän tiedotuksen vuoksi. Halpa öljy on loppumassa näinä vuosina. Toistan: halpa öljy on loppumassa. Pysytelkää viileissä sisätiloissa, kunnes olette lukeneet kirjan Suomi öljyn jälkeen. Älkää jääkö odottamaan viranomaisten toimintaohjeita vaan ajatelkaa itse. Tämä ei ole harjoitus.

Öljytynnyri, jonka päällä on Suomi öljyn jälkeen -kirja. Vieressä ketjuja.

Ketjupolttaja Suomi ei ole ihan heti pääsemässä öljykahleestaan. Viime vuonna julkaistun teoksen Suomi öljyn jälkeen ovat kirjoittaneet Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris. Kustantamiseen tarvittiin Intoa.

Öljyn loppumista voi verrata dyykkauksen hankaloitumiseen. Roskisdyykkarin käsikirjan Pekka pystyi vielä 70-luvulla hakemaan torilta sulkemisajan jälkeen hyväkuntoiset ruokatarpeet. Sitten kaikki myymättä jäänyt alettiin heittää suurelle jätelavalle eikä dyykkaus valitettavasti enää onnistunut.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin dyykkarit joutuivat hipsimään kauppojen pimeille takapihoille ja tyytymään torituotteita iäkkäämpiin elintarvikkeisiin. Sitten kauppiaat alkoivat lukita jätehuoneita ja ahtaa hävikkiään puristimiin eikä dyykkaus valitettavasti enää onnistunut.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tonkija vaeltaa taloyhtiöiden roskiksilla. Siinä missä kauppojen ruokahävikki esiintyi kohtalaisen siististi yhdessä tai kahdessa astiassa melko suurina määrinä, taloyhtiöissä ruoka-ainekset ovat epämääräisesti pakattuina siellä täällä pienissä erissä. Saman ruokamäärän dyykkaamiseen kuluu siis selvästi enemmän energiaa kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Öljyä pulppusi ennen suunnilleen siitä, mihin saapas sattui osumaan. Helppojen lähteiden ehtyessä öljyä on porattu syvemmältä tai esiintymiin on pumpattu vettä paineen kasvattamiseksi. Keskivaikeiden lähteiden ehtyessä öljyä on ryhdytty hankkimaan syvänmeren esiintymistä, arktiselta alueelta tai hiekan seasta.

Viime vuosisadan alkupuolella sadan öljytynnyrin tuottamiseen kului yksi tynnyri öljyä. Nykyisin tämä suhde on Yhdysvalloissa 15:1. Suomi öljyn jälkeen -kirjan mukaan länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen energiaa suhteella 5:1–10:1.

Länsimainen yhteiskunta on parasta ennen öljyhuippua. Tämä öljyntuotannon enimmäisvauhti on ilmeisesti ohitettu vuonna 2006, ja muiden nestepolttoaineiden huippu tulee vastaan mahdollisesti tällä vuosikymmenellä. Sen jälkeen on odotettavissa länsimaisen yhteiskunnan viimeinen käyttöpäivä.

Suomi öljyn jälkeen -kirjaa lukematon kansalainen saattaa ihmetellä, miten öljy muka voi loppua, kun sitä on aina tähänkin asti jostain löytynyt. Toisaalta hän ihmettelee, miten hänen 25 vuoden ajan samasta työpaikasta nauttimansa palkkatulot loppuivat irtisanomiseen tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Mikään ei ole ikuista. Jäljellä olevista öljyvaroista meillä ei ole mitenkään varmaa tietoa, sillä OPEC-mailla on useita syitä paisutella arvioitaan. Nykyinen velkakriisi taas saattaa olla osaksi öljykriisi. Jostain kai kertoo se, että öljyn hinta on nelinkertaistunut 2000-luvulla.

Valistunut Suomi öljyn jälkeen -kirjaa lukematon kansalainen saattaa tietää, että tavanomaisen öljyn jälkeen voidaan siirtyä öljyhiekkaan, erilaisiin liuskeöljyihin sekä kaasusta, biomassasta ja kivihiilestä valmistettaviin nestepolttoaineisiin. Nämä epätavanomaiset öljylähteet tarkoittavat kuitenkin paitsi ympäristötuhojen lisääntymistä myös halvan öljyn loppumista.

Kun halpa öljy loppuu, energia ei ole vielä loppumassa, mutta syttyy polttonestekriisi. Lähes koko liikenteemme perustuu nimittäin polttomoottoreihin. Siinä vaiheessa, kun pitäisi ilmastonmuutoksenkin vuoksi viimeistään alkaa vähentää ja tehostaa hiileen pohjautuvaa energiankulutusta, huomio saattaakin siirtyä siihen, miten loputkin saatavilla olevat hiiliyhdisteet voidaan muuntaa polttonesteiksi. Lisäksi päättäjiä vaanii energia-ansa: kun energiantuotanto pienenee, pitäisi sijoittaa uusiin energianlähteisiin, mutta investoinnit vähentävät käytettävissä olevan energian määrää entisestään.

Latteasti sanottuna länsimaisella elämäntavalla on valtavia haasteita edessään. Kehitysmailla on varaa maksaa kalliista öljystä, koska ne saavat ”seuraavalla litralla” verstaan lampun palamaan, kun me käytämme sen vesiskootterin liikuttamiseen. Kohta 70-luvun öljykriisin aikaiset energiansäästöohjelmat saatetaankin kaivaa naftaliinista ja naftaliini puristetaan bensiiniksi. En aio jäädä kaipaamaan öisiä näyteikkunavaloja.

Monet uskovat vielä, että markkinat hoitavat öljyongelman. Siis tämä länsimainen turbokapitalismi, joka toimii neljännesvuoden aikajänteellä ja kriisin yllättäessä huutaa valtiota kollektivoimaan tappiot. Toki markkinat lopulta oppivat hinnoittelemaan öljyn niin, että jokainen aivan varmasti ymmärtää aineen kallisarvoisuuden, mutta siinä vaiheessa sopeutustoimemme ovat neljännesvuosisadan myöhässä. Menestyksen nälkä voi äkisti vaihtua ihan vain nälkään, sillä kirjan mukaan ”syömme fossiilisia polttoaineita, jotka on maaperässä muunnettu ihmisravinnoksi soveltuviksi”.

Öljysäiliön luota loittoneva säiliöauto näyttää häviävän metsän sisään.

Mut kun ne loppu, näky vaan takavalo.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin on ehkä toteutunut monen dyykkarin haave: dyykkaus on muuttunut yleisesti hyväksytyksi toiminnaksi. Tai sitten ruoan haaskaaminen loppui eikä dyykkaus valitettavasti enää onnistunut.

Jk. Jos olet kiireinen etkä ehdi juuri nyt ajatella nykyisen elämäntapasi tuhoutumista ja lukea koko Suomi öljyn jälkeen -kirjaa, etsi käsiisi tekijöiden Kanavan numeroon 1/2014 kirjoittama artikkeli öljyn loppumisesta. Koska tuskin ehdit sitäkään tehdä, lue edes Kaikenhuipun blogin kirjoitus öljyhuipusta ja sen ensimmäinen kommentti.