Jos tofu ei maistu vuoden sisällä, ei se maistu sen jälkeenkään

Maustamattoman tofun pakkauksessa stama on musteen tuhlausta. Vuosienkaan säilytys jääkaapissa ei ole koskaan tuonut tällaisiin tofuihin sivumakua. Pahakin maku on nimittäin ainoana makuna määritelmällisesti päämaku. Yleensä ei tarvitse edes turvautua määritelmiin: laadukkaasti valmistettu ja pakattu marinoimaton tofu säilyy vuosia mauttomana.

Olin sullonut toistakymmentä tofupakettia jääkaappini ankariin – kosteuden ja mikrobiologisen kuormituksen, ei lämpötilan, suhteen – olosuhteisiin. Tarkoituksena oli ollut testata tofuja jo aiemmin, mutta en millään keksinyt, millaisen valokuvan olisin niistä ottanut. Sitten keksin, että tuhat kuvaa peräkkäin kertoo enemmän kuin yksi erillään.

Maustamattomien tofujen parasta ennen -päiväyksillä oli ikää 1 vuodesta ja 2 kuukaudesta 3 vuoteen ja 11 kuukauteen. Yleensä tuotteen maku heikkenee tasaisesti päiväyksen etääntyessä. Nyt kun ei ollut mitään, mikä olisi voinut heikentyä, en kerta kaikkiaan pystynyt tekemään minkäänlaista eroa tofujen välille.

Olisin voinut syödä vaikka ne kaikki, jos ne eivät olisi olleet maustamatonta tofua. Onneksi Onnenmyyrä tykkää tofusta kuin hullu tofusta, ja kehitin itsekin menetelmän tofuista eroon pääsemiseksi. Siitä enemmän lopuksi.

So Fine -merkkiset tofukimpaleet ovat kuivahkoa soijajuustoa, tosin nesteeseen pakattua. Siten niiden voi olettaakin säilyvän hyvin. Feta, jossa on selvästi enemmän suolaa, menee pahanmakuiseksi usein vuodessa. Halumi elikkäs halloumi saattaa taistella säilyvyydessä tofun kanssa, mutta se on vähemmän huokoista kuin tofu ja oikeastaan halumilla maustettua suolaa. Tofuahan ei tarvitse avaamisen jälkeen liottaa vaan kuivattaa.

So Finen tomaatti-basilikatofussa tilanne oli toinen. Kahdeksan kuukautta parasta ennen ‑päivästä vanhentuneessa tofussa maku oli mahdollisesti jo heikentynyt, mutta pilaantuneeksi sitä ei voinut luokitella. Sen sijaan vuoden kokeneempi tofu oli heittänyt täysin läskiksi: kiinteä palanen oli pehmennyt muodottomaksi puuroksi. Kun makutofu lätsähti biojäteastiaan, jokainen aistini oli todennut sen ehdottoman syömäkelvottomaksi.

Maustettua tofua ovat myös Jalotofun Vegeström-lindtröminpihvijäljitelmät. Avasin pakkauksen vähän päälle kaksi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Pihveissä oli pientä käyneisyyttä, eli ne aavistuksen polttelivat kielen päällä. Se ei varmaan kuulu asiaan nolla vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Muuten maku oli kohdillaan. Tämä 709 päivän ylitys vähän päivitti aiempaa 114 päivän valmisruokaennätystäni.

Tempe on tofua eläväisempi tapaus, koska siihen on tarkoituksella istutettu sieni. Kun söin 11 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeistä soijasta valmistettua Jalotempeä, maku oli jalo mutta tympeä. Toisaalta tempe tapaa olla erikoisen makuista, eikä minulla ole kokemusta tuoreesta Jalotemmestä. Jotain voi päätellä tuoreiden temppeiden homejuustoasteikosta: päivän pari käynyt tempe kuulemma muistuttaa camembertia ja viitisen päivää käynyt on kuin kypsää stiltonia. Kerran minulla meni ulkomainen soijatempe pilalle kuudessa kuukaudessa. Siitä tuli limaista, valkopilkukasta, tuoksultaan pistävän ammoniakkista ja tietysti pahanmakuista.

Mifuakin olen kerran roskiksesta löytänyt. Pippurinen versio oli vielä syömäkelpoista, kun päiväys oli ylittynyt reilulla kolmella kuukaudella.

Meat is murder -paidan päällä pakkaus Super-Tahoe-tofua, 12 pakkausta So Fine -tofua sekä pakkaukset Soyan kylmäsavutofua, Vegeström-pihviä, maustamatonta tofua sekä soijatempeä.

Etsi kuvasta nuorin ja samalla ainoa pilaantunut, 9 kuukautta päiväysvanha maustamaton tofu. Kaikki kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä.

So Finen ja Jalotofun maustamattomat tofut säilyvät hyvin, mutta muunmerkkisistä tofuista minulla on huonoja kokemuksia. Etnisten kauppojen ilmeisesti halpa Super-Tahoe ei parin kerran perusteella näyttäisi kestävän kuukausitolkulla. Tahoeen tulee erikoinen makea, suorastaan raju haju, joka pistävyydessään muistuttaa desinfiointiainetta ja tihkuu jopa avaamattoman muovin läpi. Vaikka maku on tässä tapauksessa hajua selvästi miedompi, vanhaa Tahoeta on vaikea erehtyä syömään.

So Fineen ja Jalotofuun hajua saa vain pakkauksen avaamalla. Olin tofuja testailtuani jättänyt pari avattua pakettia jääkaapin ylähyllylle. Järkytykseni oli suuri, kun huomasin niiden menneen homeeseen parissa kolmessa päivässä. Järkytykseni oli vielä suurempi, kun huomasin ylähyllylle hautautuneen avatun kinkkuleikkeleen menneen pilalle eli hävikiksi. Se taas ei kauheasti järkyttänyt mutta hämmästytti kyllä, että leikkeleen päällä luikerteli sentin pituinen toukka pikkusisaruksineen.

Onneksi olin säilönyt osan avaamistani tofuista kylmempään ja elämälle vieraampaan jääkaappiin. Nämä tofut maistuivat viiden päivän päästä suunnilleen samalta kuin aluksi, mutta ne olivat leikkauspinnoilta limaisia. Tarkemmin katsottuna liman kanssa kosketuksissa oli kaikki, mikä oli ollut ilman kanssa kosketuksissa. Valmistaja kehottaakin säilyttämään avatun tofun tiiviissä muovipussissa tai nesteen alla.

Tämän ohjeen luin yhdeksän päivää vanhimman tofupakettini avaamisesta. Jääkaapissa ollut tofu oli limoittunut niistä kohdista, joista se oli ilmoittunut. Huuhtelin ja hukutin tofun vedellä ja siirsin sen takaisin jääkaappiin. Salaisuus pinnan alla säilyttämisessä lienee yksinkertaisesti hapen hyödyllisyys pieneliöille ja siten haitallisuus tofulle.

Itse huuhtelen vähäiset limakerrostumat pois ja vältän vain pehmenneen tai homehtuneen tofun syömistä. Tofun juustomaisuus tarkoittaa, että home tai lima ei etene tofussa kovin hyvin, joten tofusta voi leikata huonoksi menneen päälliosan pois. Tofujen huokoisuuksissa on tosin eroja.

Rei’ikkäintä tofua syntyy pakastamalla. Voin vahvistaa tämän tiedon, sillä dyykkasin kerran paketin pakastettua kylmäsavutofua. Sitä voi olla vaikea löytää tavallisista kaupoista, mutta pakastamattomana sitä tietysti saa. Kaksi vuotta jäässä ollut jalosavutofu maistui epätofumaisen hyvältä ja tuntui kastellulta kuivaksi paistetulta munakkaalta.

Kun vanhimman tofuni päiväyksen umpeutumisesta oli tasan neljä vuotta, pakkauksen umpeutumisesta yli neljä vuotta ja pakkauksen aukeutumisesta yhtä vaille neljätoista päivää, nostin tofun jääkaapista ja vedestä. Veden pinnalla kellui höytyvää, mutta tofu näytti ja maistui samalta kuin aina ennenkin eli ei juuri miltään. Sen sijaan jääkaappi-ilman armoille jätetty tofupala oli liukas kuin saippua. Pinnan alta sekin tosin oli ihan asiallisen makuinen.

Laadukasta tofua voi siis huoletta ostaa varastoon ja syödä kuukausia tai vuosiakin myöhemmin. Avattu tofu säilyy tiiviisti pakattuna kylmässä noin viikon ja veden alla pidempäänkin. Tofu alkaa yleensä pilaantua pinnalta limaantumalla tai homehtumalla. Viimeistään kuvottava haju ilmaisee ”viimeisen käyttöpäivän” ylittyneen.

Entä kuinka pitkään tofua voi säilyttää huoneenlämmössä? Heinäkuussa ikkunajääkaappia siivotessani huomasin unohtaneeni ikkunan väliin talvella Lidlin luomutofun. Annoin tofun olla suosiolla kuumaketjussa kolmenkymmenen asteen helteetkin.

Tofu olisi pakkauksen mukaan pitänyt säilyttää enintään kuudessa asteessa. Se sattuu olemaan Helsingin keskilämpötila, joten olisin keskimäärin täyttänyt säilytysehdot, jos olisin pitänyt tofua ikkunajääkaapissa kokonaisen vuoden ajan. Nyt tofu oli lämpimässä vain kaksi kesäkuukautta, joten sen keskilämpötila jäi kaiken järjen mukaan alle kuuden asteen. Ehkä siksi en maistanutkaan ikkunanvälitofussa mitään vikaa. Tofu maistui niin miedolta, että marinoin sen palindromisiksi makupaloiksi.

Tofukuutioita kahdella punaisella lautasella. Päällimmäisenä salmiakkiufo ja syömäpuikot.

Lentävälautasellinen soijajuusto eli ufo tofu. Kaikki kuvassa näkyvä karkki kaupasta.

Ufo tofu

  • 100 g maustamatonta tofua
  • vettä
  • 5 salmiakkiufoa (eli ”Lakritsi Ufoa”) + 1 ufo koristeluun, jos sinulla on aikaa ja rahaa koristella ruoka-annoksiasi
  1. Osta ufot ensinnäkin muovipussissa, jonka voit käyttää uudelleen, eikä missään puusta valmistetussa pussissa, jonka heität heti menemään.
  2. Murskaa ufot yksi kerrallaan pussin sisällä esimerkiksi raskaan kattilan avulla.
  3. Täytä desilitran mitta puolilleen vettä ja lisää murskatut ufot. Anna veden vaikuttaa muutaman minuutin ajan.
  4. Kuutioi sillä välin tofu. Siivilöi ufomurske pois mutta älä heitä sitä hukkaan. Murske maistuu ihanalta jäätelön päällä tai vaikka kitalaella.
  5. Lisää tofupalat ufouutteeseen puoleksi tunniksi. Asiantuntijoiden salaisuuden mukaan tofujen pitää olla huoneenlämmössä marinoituneita. Tällä välin voit koristella tarjoilulautasen kokonaisella ufolla, millä välin voit käännellä tofuja marinadissa.
  6. Nostele tofut lautaselle ja tarjoa esimerkiksi Alkon numeron 105656 kanssa.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat – ja potentiaalisesti monen muunkin

Kaikki tietävät tai ainakin kaikkitietävät ihmiset tietävät Onni Tonkijan leipähävikin poistavat mikrosämpylät. Nyt maailma on kypsä ottamaan vastaan Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat on tarkoitettu ihmisille, jotka haluavat syödä tuoretta ruisleipää viisi minuuttia sen jälkeen, kun he ovat alkaneet haluta syödä tuoretta ruisleipää. Ne on tarkoitettu ihmisille, jotka haluavat hehkuttaa syömäänsä leipää, eivät uuninsa vastuksia. Ne on tarkoitettu ihmisille, ei jäteastioille.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat on potentiaalisesti Suomen suosituin kotona leivottu ruisleipä. Juurta jaksain väännetyt ruislimput maistuvat toki hyviltä nekin, mutta harva niitä jaksaa leipoa, jos jo pelkän valmistusohjeen lukemiseen menee sama aika kuin Onni Tonkijan aikaa säästävien ruispalojen tekemiseen.

Resepti
1 dl ruisjauhoja
0,5 dl vettä
(suolaa)

  1. Sekoita ainekset posliinilautasella haarukkaa käyttäen.

  2. Taputtele taikinasta käsillä suorakaiteen muotoinen leipä (11 cm × 7 cm). Painele leipään seitsemän kuoppaa haarukan tylpällä päällä.

  3. Kypsennä mikrossa täydellä teholla yksi minuutti, jos haluat pehmeän ruispalan. Kypsennä kaksi minuuttia, jos haluat jälkimikroaaltouuniruispalan.

  4. Halutessasi halkaise leipä veitsellä. Nauti heti.

Onni Tonkijan aikaa säästämättä kehitetyissä ruispaloissa on kiinnitetty huomiota mm. seuraaviin asioihin:

Terveellisyys. Suomalaiset saavat liikaa suolaa, ja iso osa siitä tulee leivästä. Onni Tonkijan aikaa säästäviin ruispaloihin ei ole pakko lisätä suolaa ollenkaan. Lisäksi mikroaaltouunin hellävarainen lämpö ei korvenna leivän pintaan karsinogeeneja, kuten sähkö- tai leivinuunissa helposti kävisi.

Perinteet. Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat tekevät muotokielellään kunniaa Suomen kulutetuimmalle designtuotteelle Vaasan aikaa kestäville Ruispaloille.

Sopivuus lapsille. Jos lapsi osaa käyttää mikroa, hän saa tehdä Onni Tonkijan aikaa säästäviä ruispaloja vaikka yksin välipalaksi tai ainoastaan aamiaiseksi. 

Lapsia kiinnostava. Pienet lapset osallistuisivat mielellään leipomiseen, mutta kuinka usein heille pystyy antamaan siihen todellisen mahdollisuuden? Onni Tonkijan aikaa säästävien ruispalojen valmistaminen on niin helppoa, että lapsikin sen osaa. Leipoessaan leivän alusta loppuun itse lapsi kokee omistajuutta omaan työhönsä, mikä tutkimusten mukaan tukee lapsen varttumista tasapainoiseksi yksilöksi, kehittää hänen motorisia valmiuksiaan sekä edistää vanhempien siirtymistä olohuoneen sohvalle odottamaan valmiita leipomuksia.

Herkuttelu. Mikä maistuisi paremmalta kuin uunituore ruisleipä? Ei ehkä mikään muu kuin mikroaaltouunituore ruisleipä.

Rukiisen leipomisen uudet muodot. Tuskin löytyy ruisleipää, joka pystyisi vastaamaan mm. kaikkiin mainittuihin asioihin. Onni Tonkijan aikaa säästävien ruispalojen heikkous onkin ehkä siinä, että ne toistavat vanhoja muotoja (ks. Perinteet).

Nykyaikaisuus. Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat valmistetaan modernilla avaruusajan kojeella, mikroaaltouunilla. Se hillitsee ns. kasvihuoneilmiötä, sillä mikroaaltotoiminen uuni kuluttaa merkittävästi kitsaammin energiaa kuin kaasulla, sähköllä, puulla tai lannalla lämpiävä vanhanaikainen uuni. Lisäksi Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat pelastavat nykyaikaisen perheenäidin kiireisen arjen, jossa ei ole aikaa hukattavaksi, kun töistä uupuneena palaavalle miehelle pitää kehittää pötyä pöytään. Tulevaisuudessa näemme ehkä senkin päivän, kun myymälän kylmähyllystä voi poimia paistovalmiita mikroruispaloja.

Hävikin pienentäminen. Koska Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat valmistuvat parissa minuutissa, niitä voi tehdä sitä mukaa kuin leipää menee. Näin kaikki tulee syödyksi tuoreeltaan, mikä tietysti harmittaa kompostin lieroja ja biojätelaitoksen bakteereja.

Kaksi ruispalaleipää mikron lasilautasella. Takana T-kaupan Sinivalkoinen-ruisjauhopussi ja taustalla sini-valkoraitainen kangas.

Suomen kansallisruoka ruisleipä mikrolautasella. Lautanen, jauhot ja kangas Taloyhtiön jätepisteestä (ovh 0 00).

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat osallistuivat Vuoden kotileipuri 2018 -kisaan edellä nähdyillä videolla ja perusteiluilla. Kilpailun säännöissä lukee: ”Tuomaristo kiinnittää huomiota arvioidessaan kilpailuun lähetettyjä ruisleipiä, niiden reseptejä ja tarinoita leipien taustalla mm. seuraaviin asioihin: terveellisyys, perinteet, sopivuus lapsille, lapsia kiinnostava, herkuttelu, rukiisen leipomisen uudet muodot, nykyaikaisuus, hävikin pienentäminen.”

Viiden finalistin joukossa oli sentään kunniamaininnan saanut Ritva Rahikkalan näppärä ruisrieska, mutta muuten tuomariston huomion näyttää kiinnittäneen ehkä-satavuotias juuri, Länsi-Berliinissä käynyt juuri, leipään lisätty mustikka ja kirosana leivän nimessä.

Miksi ihmeessä Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat eivät nousseet lähes sadan kilpailijan joukosta finaaliin, joka pidettiin hävikkiviikolla? Olikohan kilpailun järjestäjä Vaasan tehnyt seuraavan kaltaisen analyysin?

Vaasan-ruispalat

+ Vaivattomasti ostettavissa maan suunnilleen jokaisesta myymälästä (jos ei ole myyty loppuun).

− Harvoin saa kovinkaan tuoreena.

− Homehtuu tai kuivahtaa ennen pitkää.

− Hipoo voimakassuolaisen rajaa.

− Kohtalainen hiilijalanjälki paistamisen, kuljetusten ja hävikin vuoksi.

− Pakattu muoviin ja kierrätyskelvottomaan pussinsulkijaan.

− Ei saatavissa luomuna.

− Hinta noin 3 €/kg.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat

+ Ei edellytä kauppareissua, koska jauhoja voi ostaa tai dyykata varastoon.

+ Syödään uunituoreena.

+ Ei tarvitse heittää hukkaan tai syödä monta päivää vanhana, koska valmistetaan menekin mukaan juuri ennen syömistä.

+ Suolan määrän saa päättää itse, samoin paistoasteen.

+ Ekotehokas pienen energiankulutuksen, vähäisen liikuttelun ja mitättömän hävikin ansiosta.

+ Yhdestä jauhopussista syntyy iso kasa leipiä, ja pussin voi kierrättää kartonkikeräykseen tai käyttää biojätteen pakkaamiseen.

+ Saa tehdä omien mieltymysten mukaan suomalaisiin luomuruisjauhoihin tai ulkomaisiin ruis-vehnä-glyfosaattisekoituksiin.

+ Hinta kaupan jauhoilla 0,50–1,50 €/kg.

+ Valmistaminen vaatii vähän vaivannäköä, mikä pelkästään parantaa leivän makua.

Helpoimmat ja halvimmat, herkulliset leivät

Kekseliäisyyttä ruokkivat parhaiten laiskuus, niukkuus ja nuukuus. Leipä on aina muodostanut ison palan ruokavalioni piirakkakaaviossa, koska olen laiska ja pussillisesta leipää on helpompi laittaa syötävää kuin paketillisesta tofua.

Leipää on kuitenkin löytynyt roskiksesta viime aikoina vähänlaisesti. Leivän ostaminen ei tule kysymykseen, kun tavoitteena on elää yhteiskunnan ylijäämästä. Päädyin lopulta siihen tulokseen, että minun on leivottava leipäni itse. Saisin samalla käytettyä dyykkaamiani jauhopusseja.

Taikinan sekoittaminen, nostattaminen ja leipominen tuntui kuitenkin vastenmielisen vaivalloiselta, ja uunin lämmittäminen yhtä pellillistä varten olisi älytöntä sähkön tuhlausta. Sitten muistin aikaisemman havaintoni siitä, että asiat, jotka on tapana tehdä uunissa, voi usein tehdä liedellä ja että asiat, jotka on tapana tehdä liedellä, voi usein tehdä mikrossa.

Minuutissa valmistuvia mikrosämpylöitä esittelee blogi jos toinenkin. Kaikissa näissä kananmunalla kyllästetyissä sämpylöissä on se vika, että lopputulos ei maistu leivältä vaan jauhoilla täytetyltä munakkaalta. Karppaaja voi tietysti hyväksyä viljanhimossaan surkeatkin jäljitelmät samalla tavalla kuin kahvihampaiden kolotuksia on aikoinaan hoidettu voikukan juuresta tehdyllä vastikkeella.

Onneksi hyvä maku on mahdollista saada aikaan helposti eikä vertailukohtana tarvitse edes pitää muoviin pakattuja leivänkaltaisia viipaletuotteita, joihin maku on tuotava päällysteillä. Hinta-laatusuhdekin on parempi kuin ehkä millään muulla dyykkaamattomalla ruoalla.

Kaksi sämpylää ja kaksi ohutta leipää Kermansaven kulhossa, jonka ympärillä on siniraidallinen liina.

Ohrarieska, ruisrieska, vehnäjauhosämpylä ja sämpyläjauhosämpylä. Jauhot, kulho ja liina Taloyhtiön jätepisteestä (hinta-laatusuhde 0).

Pienellä vaivannäöllä kehitin verrattoman vaivattomat reseptit mikrossa valmistuville sämpylöille ja rieskoille. En lisää mikrosämpylöihini mitään ylimääräistä, joten niistä tulee tavallista kimmoisampia. Jos tavoitteena on perinteinen suutuntuma, leipään pitää tehdä hiilidioksidipäästöjä leivinjauheella. Tällainen ainesosaluettelon paisuttaminen tosin sotii vaivattomuusvaatimuksiani vastaan.

Maistuvia sämpylöitä saa valkoisista vehnäjauhoista tai sämpyläjauhoista. Rieskoihin sopivat parhaiten ruis- tai ohrajauhot. Pelkistä täysjyvävehnäjauhoista tai tattarijauhoista ei tule suussasulavaa leipää. Rieskan voi tehdä gluteenittomasta jauhoseoksesta, jos gluteeninen ruokavalio ei käy.

Mikroleivät on syytä syödä heti tuoreeltaan, mutta niitä onkin tarkoitus tehdä sitä mukaa kuin ruokahalu kasvaa. Näin syömättä jää vain mitätön määrä taikinahävikkiä.

Pieni mikrosämpylä

1 dl vehnä- tai sämpyläjauhoja
0,5 dl vettä
(maustemitallinen leivinjauhetta)

Mittaa ainekset syvään (posliini)lautaseen ja sekoita alkuun haarukalla. Muotoile taikinasta sämpylä käsin pyörittelemällä. Kypsennä lautasella mikrossa 1 minuutin ajan.

Vinkki: jos haluat leivästä terveellisempää, lisää taikinaan leseitä tai siemeniä.

Rivakka rieska

1 dl ruis- tai ohrajauhoja
0,5 dl vettä

Sekoita ainekset lautasella haarukkaa käyttäen. Puristele taikinaa yhteen ja taputtele siitä halkaisijaltaan kymmensenttinen leipänen. Kypsennä mikrossa ainakin 2 minuuttia.

Vinkki: jos haluat leivästä epäterveellisempää, lisää taikinaan suolaa.

Päivitys 17.1.2018. Tarkistin kypsennysaikoja alaspäin. Rapsakan rieskan ystävä huudattaa mikroa minuutin pidempään. Sämpylätaikinaa vaivaa samalla vaivalla kaksinkertaisen määrän: 2 dl jauhoja, 1 dl vettä, 2 minuuttia säteilyä. Katso videolta, miten valmistuu ylellinen iso sämpylä.

Tehdäänkö parhaat munkit maitoon vai veteen?

Voiko munkkitaikinan leipoa Suomessa veteen, kun maito on jo maassa kansallisjuoma? Sitä lähti ravintolapäivänä selvittämään tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijat. Sivutuotteena löytyi maailman helpoin ja paras munkkitaikinan ohje.

Sillanpylväässä tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijoiden hinnasto ja vieressä munkkeja kolmessa ämpärissä.

Veteen, maitoon ja kahvimaitojuomaan tehtyjä munkkeja. Hämäykseksi vesimunkit olivat valkoisessa ämpärissä ja maitomunkit sinisessä. Makutestissä vesimunkki osutettiin oikeaan käteen, maitomunkki vasempaan (lat. sinister). Ämpärit, munkkien raaka-aineet, kyltin materiaalit ja kaikki muukin Taloyhtiön jätepisteestä, makutestin hinnalla. Onnen tonkijat lahjoittaa Roska päivässä -liikkeen ystävät ry:lle ravintolapäivätulonsa: myydyt kahvimunkit 4 euroa + lahjoitus 0,50 euroa + Onnen tongintaa -konsernin pultsareille kustantamat kolme munkkia 3 euroa.

Testaajat pitivät molempia munkkeja hyvinä, ja useimpien oli vaikea tehdä eroa niiden välillä. Yhtä ihmistä lukuun ottamatta kuitenkin kaikki pystyivät nimeämään suosikkinsa. Eihän ruokakaupasta nykyään selviäisikään järjissään ulos, ellei osaisi tehdä valintoja äärimmäisten pienten erojen perusteella.

Testaajista 10 piti parempana veteen tehtyä munkkia ja 6 valitsi maitoon tehdyn munkin. Munkkitaikinan nesteellä ei siis ole selvää yhteyttä munkin makuun. Munkkien maistuvuuteen vaikuttaakin lähinnä neljä asiaa: paistorasva, pinnan sokerointi, mausteet ja rakenne.

Paras paistorasva on Kuningaskuluttajan testin mukaan kookosrasva, luultavasti siksi että sillä tulee kuohkeimmat munkit. Koska en ollut löytänyt kookosrasvaa, käytimme munkinpaistorasvan ja rypsiöljyn sekoitusta. Kuohkeudesta piti huolen uudenlainen resepti.

Sokerointiin kelpuutimme tavallisen hienosokerin. Jotkut pitävät parhaana erikoishienoa sokeria, eivät kuitenkaan ilmeisesti tomusokeria.

Mausteita munkit eivät mielestäni kaipaa. Vaniljasokeri ei tunnu tuovan mitään lisäarvoa kuin enintään munkin hintaan. Kardemumma jo vähän maistuukin, mutta se ei ole mitenkään tarpeellinen ja voi aromeillaan estää paistorasvan jatkokäytön. Kahvijuomalla munkkielämyksestä pystyy rakentamaan sellaisen, joka tavallisesti tapahtuisi vain yhtä aikaa munkki syömällä ja kahvi juomalla.

Se, että veteen tehdyt munkit voittivat tällä kertaa, selittyy ehkä rakenteella. Munkkitaikinoita leipoessani tajusin, että maito ei olekaan valkoiseksi värjättyä vettä vaan vettä, johon on lisätty maitojauhetta. Jotta vesitaikinasta sai yhtään niin jämäkkää kuin maitotaikinasta, siihen piti lisätä 20 prosenttia enemmän jauhoja.

Vaikka molemmista taikinoista yrittäisi tehdä yhtä juoksevia, juossutta vettä sisältävistä munkeista näyttää tulevan vähän ilmavampia ja kenties siksi monen suosikkeja. Kuohkeita olivat maitomunkitkin, koska leivoin munkit Sikke Sumarin ohjeella, jossa nesteitä ja jauhoja käytetään suunnilleen yhtä paljon. Kun näiden huokoisten munkkien makuun on kerran päässyt, paluuta suomalaiseen pullamunkkiin ei ole.

Löysään taikinaan tehdyn munkin suutuntuma – rapea pinta ja ilmava sisus – on yksitoikkoiseen jauhomunkkiin verrattuna ylivoimainen. Joku voi tosin olla sitä mieltä, että kahvileivän pitääkin tuntua leivältä. Jos ilmavia munkkeja jostain syystä jää yli, niillä voi vallan hyvin herkutella vielä seuraavanakin päivänä, etenkin mikrossa käytettyinä. Yönylisestä pullamunkista taas ei saa hyvänmakuista lämmittämälläkään.

Pullataikinasta voi toki leipoa kaikenlaisia jänniä muotoja, kuten rinkeleitä, mutta osa löysän taikinan viehätystä on siinä, että munkeista tulee niin monimuotoisia nipukoineen ja röpelöineen. Tässäpä lyijyä ja sokeria maistuvampi uudenvuodentina!

Kuten tutkimuksessamme kävi ilmi, maidon lisäämisessä ei ole kysymys mausta. Ennen vanhaan lehmä tuotti talonväelle tietyn määrän maitoa. Koska ruokaa ei tuolloin vielä osattu haaskata, maitoa lisättiin vähän joka paikkaan, jotta sitä ei olisi tarvinnut heittää hukkaan. Nykyään, kun useimmat meistä pystyvät säätelemään maitovarantojaan litran tarkkuudella, ei ole mitään tarvetta piilottaa hapantumatonta maitoa taikinoihin. Edes martat eivät käytä munkeissaan maitoa (mutta lisäävät kananmunia senkin edestä).

Jos munkit siis onnistuvat yhtä hyvin veteen kuin maitoon, miksi munkit pitäisi aina tehdä veteen? Valitse itse mieleinen syy tai vaikka kaikki:

  • Maito on vettä noin parisataa kertaa kalliimpaa.
  • Maidontuotanto kuormittaa ympäristöä aika tavalla.
  • Kukaan ei ole allerginen tai intolerantti vedelle.
  • Maidontuotanto on rakenteellisesti julmaa. Siinä missä lihakarjaa ehkä pystyisi nykyoloissakin pitämään mitenkuten eettisesti, maidon tuottaminen vaatii pakkokeinohedelmöitykset ja vasikan erottamiset. Älykkäitä ja herkkiä eläimiä ei tule piinata sen takia, että saisimme munkkeihin nestettä, jota emme siitä maista.

Lopuksi paljastan hyvän, ellei parhaan munkkitaikinan ohjeen. On oikeastaan hämmentävää, että täydellisiä munkkeja varten ei tarvitse käydä maitokaupassa, rikkoa munia, sulatella margariinia tai vaivata taikinaa moneen kertaan. Vaikka nämä munkit valmistuvat nopeasti, mitään murenevia pikamunkkeja ne eivät ole vaan ennemminkin pikanttimunkkeja.

Maidottomat, munattomat ja maukkaimmat munkit

(20–25 pientä palleroa)

2,5 dl vehnäjauhoja (parasta ennen -päivästä oli vuosi, eikä kukaan valittanut)

1 rkl tai 1 pussi kuivahiivaa (päiväyksestä oli muutama vuosi, mutta hyvin toimi)

1 rkl sokeria (säilyy loputtomiin)

ripaus suolaa (ei pilaannu)

2 dl vettä (hanasta)

paistamiseen vajaa litra rypsiöljyä tai jotakin vähemmän eettistä ja terveellistä rasvaa (rypsiöljy ja munkinpaistorasva olivat täysin käyttökelpoisia yli puoli vuotta parasta ennen -päivän jälkeen ja jäljelle jäänyt seos ravintolapäivän jälkeenkin)

  1. Sekoita kuivat aineet keskenään kulhossa.
  2. Kuumenna vesi mikrossa aavistuksen lämmintä kättä kuumemmaksi ja vatkaa se muiden ainesten sekaan.
  3. Peitä kulho liinalla tai kelmulla. Jos astia on pieni, kannattaa käyttää kelmua, jotta nouseva tahmataikina ei pääse sotkemaan liinaa.
  4. Kun taikina on kohonnut parikymmentä minuuttia, kuumenna rasva kattilassa 180 asteeseen. Jos sinulla ei ole näihin lämpötiloihin kykenevää mittaria, voit kokeilla rasvan lämpötilaa pienellä määrällä taikinaa. Jos taikina ei jähmety, rasva on liian kylmää. Jos rasva leimahtaa tuleen, se on liian kuumaa (rasvapalo tukahdutetaan kannella).
  5. Nostele taikinaa kattilaan ruokalusikalla toista lusikkaa apuna käyttäen. Jos taikina ei tunnu irtoavan, kasta lusikka ensin veteen. Ravistele kuitenkin irtopisarat pois, ettei vettä pääse rasvan sekaan porisemaan.
  6. Paista käännellen munkit kellanruskeiksi. Munkkeja kannattaa liikutella metallisilla salaatinottimilla tai vaikka kahdella haarukalla; reikäkauha on tässä vähän järeä työkalu.
  7. Valuta munkit talouspaperin päällä ja pyöritä ne kuumina sokerissa. Näistä palleroista ei rapeus poistu yhtä vikkelään kuin pullamunkeista, joten älä suotta kiirehdi ja polta kieltäsi!

Hurja guru ja energiansäästöohjelma

Gurun täytyy täyttää kaksi ehtoa: hänellä on oltava ohjelma, ja hänen on osattava ohjelmoida itsensä. Normaali ihminen ohjelmoituu ympäröivän yhteiskunnan vaikutuksesta, joten gurun ohjelman nähdessään hän joko huokaisee ihastuksesta tai kavahtaa inhosta – ja alkaa vikistä:

”Ihan mahtavaa, että joku oikeasti välittää eläinten oikeuksista, mutta itse en kyllä ikinä pystyisi luopumaan juustosta.” ”Aika kahjo täytyy olla, että talviliukkailla lähtee pyöräilemään muun liikenteen sekaan. Ainakin saisi sitten ihan itse maksaa hoitokulut, jos lentää pyöränsä selästä.”

Leo Stranius on uuden ajan ympäristöguru. Perusvegaaniuden ja -jokapaikkaanpyöräilyn ohella hän muistuttaa meitä överiäästä elintasostamme ehkä kipeimmin ottamalla kylmiä suihkuja ekologisista syistä. Niukasti elävä Stranius ei kuitenkaan vetäydy piilopirttiin tai ekokylään vaan on somessa kuin kala valjastamattomassa Vanhankaupunginkoskessa.

Minulle Leo Stranius on inspiraation lähde. Kun luin lehdestä, että hän syö puuronsa raakana, lopetin hiutaleiden lämmittelyn saman tien. Näin olen sähkön ja ajan lisäksi säästänyt vettä, kun hanasta ei ole tarvinnut odottaa kylmiä puurovesiä eikä lautasta ole tarvinnut kuin vähän huuhtaista käytön jälkeen. Santsaaminenkin on yhtä hankalaa kuin hiutaleiden ripottelu paketista vain voi olla.

Stranius ei käytä uunia, koska se kuluttaa roimasti sähköä. Itse vielä vähän vikisen tässä asiassa ja hyväksyn uunin käytön, jos ruokaa ei pysty valmistamaan liedellä eikä uunia kuumenneta vain yhtä ruokalajia varten.

Ehdottomat käyttökiellot ovat sikäli hyviä, että yleisluonteiset sähkönsäästösuositukset jäävät helposti ihanteiden tasolle. Toisaalta ehdottomuus synnyttää vikinää, joten en aio julkaista omaa kattavaa säästöohjelmaa. Annan vain Leo Straniuksen innoittamana kolme käytännön esimerkkiä siitä, miten ruoanlaittoon liittyvää energiankulutusta voi näppärästi vähentää.

Uunipitsa ilman uunia

Vaikka Stranius ei käytäkään omaa uuniaan, hänelle todistettavasti maistuu pitsa. Itse löydän välillä roskiksesta käyttämättä jääneitä pakastepitsoja. Sähköuunin kuumentaminen yhtä lättyä varten on kuitenkin melkoista tuhlausta, sillä uuni ehtii hädin tuskin lämmetä, kun pitsa on jo valmis.

Pakastepitsa paistumassa paistinpannulla kannen alla.

Ei oikealla eikä vasemmalla vaan liedellä.

Pitsa kannattaa lämmittää liedellä. Suurelle pannulle mahtuu isokin piiras, ja ainahan pitsaa voi tarvittaessa paloitella. Pannun päälle pitää vain asettaa kansi, jotta juusto tai juustonkaltainen valmiste sulaisi. Keskilämmöllä paistettuna pitsasta tulee vähintään yhtä hyvää kuin uunissa, ehkä jopa rapeampaa.

Paahtoleipää ilman paahdinta

Leivän paahtaminen on insinöörimäinen keino hoitaa oiretta syyn sijaan: muoviin pakattu leipä ei maistu hyvältä, koska se ei ole tuoretta, joten leipään yritetään liittää paahtimen avulla tuoreelle leivälle ominaista lämpimyyttä ja rapeutta.

Jos paahtoleipää on kaikesta huolimatta tullut ostettua tai tongittua mutta leivänpaahtimen sähkövastukset saavat näkemään punaista, voi leivän kuivapaahtaa. Kuivapaahdossa paahtoleipäviipaleet nostetaan aamulla pussista kuivumaan lautaselle. Viitseliäs voi kääntää ne iltapäivällä. Illalla viipaleet lämmitetään pikaisesti mikrossa ja päällystetään kuten paahtimestakin putkahtavat leivät.

En ole vielä heittänyt dyykkaamiani leivänpaahtimia menemään, sillä kuivapaahdetusta leivästä ei tule aivan yhtä rapeaa kuin sähköpaahdetusta. Ero tuntuu kuitenkin sitä pienemmältä, mitä enemmän leipä saa päällysteitä.

Keitetyt perunat ilman keittolevyä

Mikroaaltouuni, tuo ravintoaineiden krematorio, on ekokodin ehkä tärkein varuste. Jos liesi on uunia tuhat kertaa parempi valinta, niin mikrouuni on tietysti vielä tuhat kertaa liettä vähäenergiaisempi vaihtoehto.

Mikroa kannattaa kokeilla kaikenlaisen kypsentämiseen. Erityisen kätevä se on perunoiden keittämisessä, kun ainoa vesi, jota tarvitsee kuumentaa, on perunoiden sisällä. Lautasellinen keskikokoisia perunoita valmistuu noin viidessä minuutissa.

Perunoita lautasella kypsymässä mikroaaltouunin sisällä.

Sopii myös muiden kuin vihreiden perunoiden kypsentämiseen.

Perunoiden mikrossa valmistamisesta näyttää olevan monenlaista perimätietoa. Pistelyllä en ole havainnut olevan mitään vaikutusta: pistelemättömät perunat ovat ihan yhtä pistämättömiä. Talouspaperista on tuskin mitään iloa ja vesitilkasta vielä vähemmän. Kupuakaan en ole tarvinnut, mutta tasaisen tuloksen varmistamiseksi olen kääntänyt perunat kypsennyksen puolivälissä. Kun mikro rupeaa täyttymään höyrystä, perunat alkavat olla valmiita. Kypsyyttä voi kokeilla haarukalla.

Mikrokeittäjän täytyy olla varuillaan, sillä pitkäksi aikaa mikroon jäädessään perunat pehmenevät liiaksi. Vaikka keittoajan mittaisikin mikrosekunnin tarkkuudella, perunasta saattaa tulla mikrossa vähän pehmoisempi kuin liedellä. Itse annan arki-illallisilla mielelläni anteeksi pienet laatupoikkeamat, koska mikroperunoiden valmistamiseen kuluu kattilaperunoihin verrattuna puoli (kilowatti)tuntia vähemmän. Ruokahävikkikin pienenee, kun mahdollisille santsaajille ei tarvitse pitkän keittoajan pelossa varata varmuuden vuoksi ylimääräisiä perunoita.

Leo Stranius katsomassa oikealle. Taustalla viherkasvi ja metalliteline.

Teknovihreä Leo Stranius.

En tiedä, syökö Leo Stranius nykyään perunansakin raakana, mutta hänen ohjelmansa tuntuu laajenevan koko ajan. Ympäristögurun lisäksi miehestä on tullut onnellisuus-, ajanhallinta- ja ehkä vähän jo menestysgurukin. Kehitys tuntuu hurjalta, mutta vielä enemmän minua on mietityttänyt, mahtuuko Leo Straniuksen ohjelmistoon huumori.

Tom Henriksson kirjoittaa Straniuksen guruudelle rakentuvassa Ekopop-kirjassa (2011): ”Minä haluaisin nähdä Leon, joka heittäisi pyöränsä tienpenkkaan, nauraisi villisti, hyppisi ja pomppisi ja juoksentelisi vapaasti vailla minkäänlaisia estoja ja kontrollia.” Straniuksesta saa kieltämättä kuivakan kuvan. Uumoilinkin jo mielessäni Straniuksen paljastuvan robotiksi, kunnes hän ehdotti aprillipäivänä blogissaan Suomen menestyksen perustaksi kylmiä puurosuihkuja.

Saa nähdä, kariseeko itseironia eduskunnassa. Tosiaan: Leo Stranius on käynnissä olevissa vaaleissa vihreiden ehdokkaana Helsingissä. En jaksa uskoa, että eduskunta pystyisi vaikuttamaan ihmiskunnan olemassaolon kokoisiin kysymyksiin, vaikka Straniuksen mielestä toivottomuus onkin moraalitonta. (Toisaalta kun toivon kipinä hiipuu, äänestämisestä tulee moraalitonta.)

Kansanedustajat pystyvät silti monin tavoin keventämään tai kaventamaan päivittäistä elämäämme. Siksi annan tukeni Leo Straniukselle nyt tässä blogissa ja ensi sunnuntaina äänestyskopissa. Se on vähintä, mitä voin tehdä miehelle, joka vapautti minut mikropuuron kahleista.

Jk. Leo Stranius haastoi Docventures-radio-ohjelmassa Riku Rantalan lihattomalle lokakuulle. Jos sinä, Leo, satut lukemaan tämän kirjoituksen, haastan sinut kokeilemaan vessapaperitonta viikkoa. Jos paperiton tarpeidentoimitusto on jo jokapäiväistä elämääsi, voit vaihtoehtoisesti miettiä, miten eduskunta voisi edistää dyykkausta.

Tähteistä syntyy mitä pahimpia ja parhaimpia munakkaita

Munakkaaseen voi piilottaa melkein mitä vain, sanovat tähdeasiantuntijat. Esimerkiksi joulukinkun jämät, yli jääneet keitetyt perunat, pehmenneen paprikan tai juustonkannikan.

Muuten hyvä mutta noita aineksia voi lisätä joka toiseen ruokalajiin, vaikkapa pyttipannuun, pastakastikkeeseen tai uunivuokaruokaan. Jos munakkaaseen kerran voi piilottaa melkein mitä vain, miksi esimerkit ovat aina tutuista tutuimpia, lastenleikkitasoisia?

Päätin koetella munakkaan rajoja valitsemalla täytteiksi sellaisia tähteitä, joiden hyödyntämistä muut ovat todistetusti pitäneet toivottomana. Mitä saadaan, kun sekoitetaan roskikseen hylätyt munat ja tähteet?

Erilaisia avattuja ruoka-ainepakkauksia.

Tähteet kello 12:sta myötäpäivään: suolapähkinäsekoitus, karkea kuivattu juustoraaste, hedelmä-pähkinämysli, hienonnettu hasselpähkinä, mantelijauhe, kookoshiutaleet, merileväarkit. Kaikki Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, avoinna yötä päivää).

Suolapähkinämunakas

Koska perunalastumunakkaastani tuli ihan maistuvaa, ajattelin suolapähkinöiden sopivan munakkaaseen yhtä lailla. Toiveajattelin. Siinä missä perunalastut pehmenevät pannulla rapeanpehmeiksi, pähkinät pysyvät kovina ja vievät syödessä kaiken huomion. Suolapähkinämunakas onkin selvästi vähemmän kuin osiensa summa.

Juustomurumunakas

Juustojauhe ansaitsee erityistarkastelun, koska se ei ole yhtä monikäyttöistä kuin hienontamaton ja kuivaamaton juusto. Hävikin estämiseksi olisi hyvä, että tauhkan voisi paitsi sirotella pastan päälle myös haudata jonnekin.

Kahden munan munakkaaseen voi piilottaa melkein mitä vain täytettä puolisen desiä. Tällä määrällä juustomurumunakkaasta tuli oivallista. Suutuntuma oli napakka mutta ei kova eikä sattumainen niin kuin pähkinämunakkaassa.

Karkean juustojauheen jälkeen tavanomainen, venyväksi sulava juustoraaste tuntuu vähän kömpelöltä munakkaan täytteeltä. Jos käytettävissä on jauhetta, munakkaaseen ei oikeastaan kannata raastaa juustoa kuin enintään mahdollisia muita täytteitä sitovaksi liimaksi.

Myslimunakas

Satokausikalenteri kysyy, miksi munakkaan pitäisi olla suolainen, ja antaa hedelmämunakkaan ohjeen. Koska ohjeessa käytetään kaurahiutaleita, minä kysyn, miksi hedelmämunakkaan valmistamisen pitää olla kaikkine kuorimisineen niin hankalaa, kun roskiksista saa valmista hedelmämunakassekoitusta eli kuivattuja hedelmiä ja kaurahiutaleita sisältävää mysliä.

Myslimunakas on kaikista elämäni aikana syömistäni omeleteista eittämättä pahimman makuinen. Pähkinöiden suutuntumaa olen jo arvostellut, enkä myöskään kuivahedelmiä arvostanut (mysli oli tosin parasta ennen 2011). Ikävintä myslitäytteessä oli tasaisen puiseva viljamatto, joka tuppasi vielä varisemaan munakkaan välistä lautaselle. Lopputuloksen olisi kyllä voinut arvata kielelläkin: munavoileipä kuulostaa asialliselta ja maittavalta, kun taas leipäöljymuna on pelkkä sekasotku.

Manteli-kookos-pähkinämunakas

Leivonta jättää usein jälkeensä monenlaista vajaata jauho- ja jauhepussukkaa, jotka sitten pyörivät kaapeissa vuosi- ja kuukaudet. Dyykkaamani mantelijauhe, kookoshiutaleet ja hasselpähkinäjauhe olivat vuosilta 2014, 2006 ja 2008, mikä ei kylläkään huomattavasti makua haitannut. Ronkeleimmat vakuumipakattujen pähkinöiden jäähdyttelijät eivät tosin välttämättä luokittelisi puoli tusinaa vuotta sitten ilmastettua hasselpurua elintarvikkeeksi.

Sekoitin kahteen munaan kolmea jauhettani sekä vettä, yhden ruokalusikallisen kutakin. Paksuhkosta tahnasta tuli pannulla jonkinlainen munakkaan ja ohukaisen välimuoto. Lettu on väistämättä jälkiruokamainen, joten makuhermojen säästämiseksi pinnalle voi lisätä vähän sokeria tai hunajaa. Hasselpähkinä tuo munakkaaseen mukavasti väriä ja mausteisuutta; pelkkä manteli-kookos on täytteenä vähän vaisu.

Merilevämunakas

Merilevämunakas on monella tapaa munakkaiden parhaimmistoa. Ensinnäkin se on viekoittelevan herkullista. Siihen voi myös kätevästi käyttää sušin valmistuksesta jäljelle jääneet noriarkit. (Kuivattu merilevä tosin säilyisi seuraavaankin sušisessioon, kunhan sitä ei ihan kylpyhuoneessa pidä. ”Oma” leväpakettini oli ollut avattuna pöydällä muutaman kuukauden, koska en ollut jaksanut ryhtyä näpräämään makeja.)

Merilevämunakasta vaivattomammaksi munakas voi tulla vain, jos jättää täytteen tyyten pois. Tämän ruokalajin valmistaminen on itse asiassa niin helppoa, että annan kuvakatkon jälkeen siihen yksityiskohtaiset ohjeet.

Pannulla munakas, jonka sisältä pilkistää norilevy.

Eväs levällä. (Näihin munapaistoksiin näyttää aina ilmestyvän naamoja.)

Riko kaksi kananmunaa juomalasiin tai johonkin muuhun kuppiin. (Dyykkari rikkoo munat varmuuden vuoksi eri astioihin, jos parasta ennen -päiväyksestä on jo aikaa.) Rikkominen on parasta suorittaa kopauttamalla munan päiväntasaajaa pöytää vasten joko munaa tai pöytää liikuttamalla. Pöytä sotkuu väistämättä vähän, mutta kuori repeää yleensä vain kahteen osaan.

Munakas sopii parhaiten pannulle, jonka halkaisija on suurin piirtein merileväarkin lävistäjän mittainen. Aseta pannu levylle ja levy täysille. Lisää pannulle loraus eli 0,5 ruokalusikallista öljyä.

Epäpuhtaat puristetut öljyt alkavat savuta, kun lämpötila on sopiva. Kullankeltaiseksi raffinoidusta rypsiöljystä taas ei tule helposti savua, mutta sen vieno tuoksu alkaa erottua. Ehkä varmin tapa on kuitenkin katsoa öljyä aivan läheltä: kun silmiä alkaa kirveltää, öljyä höyrystyy sen verran, että se on juuri sopivan lämmintä. Jos silmiin alkaa sattua, pannulle on jäänyt vettä, joka kiehuessaan räiskyttää kuumaa öljyä. Varman päälle ottajat kaapivat pannulle pöydälle munia rikottaessa jääneen valkuaissotkun ja paistavat koepalan.

Kun lämpötila on sopiva, kieputa munat haarukalla jotenkin yhtenäiseksi seokseksi ja kaada pannulle. Käännä levy pois päältä. Kallistele pannua niin, että massa täyttää koko paistoalan. Koko paistoajan ole valppaana eli noin minuutin verran.

Ripottele ensin munamassan pinnalle suolaa ja paina sitten päälle merilevälevy. Levä ehtii näin pehmetä paiston aikana. Koska tämä ohje on tarkoitettu myös täydellisille aloittelijoille, katson tarpeelliseksi mainita, että suolan on tietysti oltava merisuolaa, koska merilevä on merenelävä.

Noriarkki on neliömäinen ja pannu on ympyrän muotoinen, joten munakkaan reunaan jää tilkut, joista voi tarkkailla paistamisen etenemistä. Kun viimeinenkin paistopiste on juuri hyytynyt, kumoa puolet munakkaasta toisen puolikkaan päälle ja siirrä lettu lautaselle. Jos pannu on iso eikä munia ole enempää kuin kaksi, munakas paistuu varsin tasaisesti eikä ehdi sitkistyä pohjastaan.

Lähteet

Tähteet ovat siitä kivoja, että ne pakottavat luovuuteen. Mistään nimittäin tuskin löytyy juuri kulloisiinkin tähteisiin räätälöityä reseptiä. Suolapähkinä- ja myslimunakkaista en esimerkiksi ole koskaan lukenut, mikä ei näin jälkikatsannossa ole ihmekään.

Paremmin onnistuneet munakkaani taas eivät ole mitenkään ainoalaatuisia: Juustomunakkaita on tehty maailman sivu, ja mantelijauheinen munakas on à la karppaajien perusherkku. Merilevän ja kananmunan liitto taas on riisillä höystettynä sušista tuttu, eikä omakaan versioni näyttäisi olevan millään tavalla tuore keksintö. Ei siis mitään uutta liesituulettimen valon alla, mikä ei näin dyykkikeittiössä ole ihmekään.

Sipsipussien jämille roskistuomio harvoin tarpeen

Uudenvuodenaaton peruja ovat monessa kodissa perunasalaatin ja perunalastujen loput. Perunasalaatti on jo itsessään tähderuokaa, joten sitä on vaikea jatkojalostaa, mutta perunalastut voi sentään pelastaa roskikselta keksimällä niille uutta käyttöä. Sipsihävikki on tosin kotitalouksilla, kas kummaa, jo hyvin hallinnassa: sekajätteisiin heitetystä perunasta lastuja on oman arvioni mukaan enintään prosentti.

Puolityhjiä sipsipusseja ahdettuna juustonaksujen mainoskassiin. Vieressä perunalastuputkilo.

Sipsi on ihmisille niin mieluinen herkku, että tämän kokoelman dyykkaamiseen meni puolisen vuotta. Putkilo on kuvassa vain mittakaavaa antamassa, koska Pringlet eivät juridisesti ole sipsejä.

Vaikka perunalastujen pysyvyys avatussa pussissa on ilmeisen heikko, lastujen säilyvyys on varsin hyvä. Jos kesken jääneen pussin sulkee ja piilottaa huolellisesti, sen pariin voi huoletta palata viikon päästä, eikä peli ole kuukauden kuluttuakaan menetetty. Heikoiten säilyvät huokoiset taikinasta tehdyt sipsit, kuten juustonaksut, sillä ne imevät itsensä ilmankosteudesta nahkeiksi.

Maistelin vuoden päätteeksi perunalastuja, joita olin pitkin vuotta löytänyt avatuissa pusseissa. Selvimmin makunsa olivat menettäneet vanhimmat ja miedoimmat sipsit. Todennäköisesti myös voimakkaasti maustettujen sipsien aromit haihtuvat ja hajoavat, mutta mausteet peittävät näitä virheitä.

Jos sipsit maistuvat eltaantuneilta mutta eivät suoranaisesti pahoilta, niitä voi hyödyntää ruoanlaitossa. Sipsit ovat raaka-aineina oikeastaan puolivalmisteita, sillä ne ovat perunaa valmiiksi viipaloituna ja paistettuna. Esimerkiksi maineikkaan El Bulli -ravintolan työntekijöitä ruokittiin perunalastuilla täytetyillä munakkailla.

Kokeilin tällaista sipsiomelettia. Hyydytin pannulla kolmea rikottua munaa ja ripottelin päälle kourallisen perusperunalastuja ja pari hyppysellistä juustoraastetta. Hetken paisteltuani käänsin munakkaan toisen puoliskon kanneksi ensimmäiselle. Juusto toi makua, ja perunalastut antoivat jännää suutuntumaa, joka ei ollut ihan rapea muttei täysin pehmoinenkaan. Saatan antaa tälle kummajaiselle vielä toisen mahdollisuuden.

Tähdesipseistä voi valmistaa myös jauheliha-perunalastuvuokaa. Koska en ollut dyykannut ranskankermaa, käytin sen tilalla ruokakermaa. Pastakastike vaihtui samasta syystä yrttimausteiseen tomaattimurskaan.

Lasivuoassa jauheliha-perunalastupaistosta ja paistoksessa lusikka.

Kuvassa tämän kerran viimeinen sipsiruoka sipsivuoka. Raaka-aineet Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, auki uutenavuotenakin), kaikki muu kuvausrekvisiittaa.

Lopputulos maistui aika tavalliselta jauhelihasörsseliltä. Sisus tuotti pettymyksen, koska sipsiltä näyttänyt lastu olikin suussa ihan mauton ja pehmoinen. Päällyksen juustolla kuorrutetut perunalastut olivat sen sijaan rapsakkaa mutusteltavaa, joten jos tähdesipsejä ei ole ylenpalttisesti, säästäisin ne kaikki pintakerrokseen. Erikseen en kyllä lähtisi ostamaan sipsejä tähän ruokaan mutta en toisaalta tekisi niin mitään muutakaan tarkoitusta varten.

Neljän tulen haukkapalat

Miltei joka ilta palaan hakemaan helpotusta nälkään leivästä, joka iltapalaan melkein erottamattomasti kuuluu. Voi leipä maittaa ihan tavalliseen tapaankin laitettuna, mutta joskus sitä kaipaa vaihtelua eikä silloin riitä, että pöytään on löytynyt ruispalojen tilalle jälkiuuniruispaloja.

Lautasella voideltuja paahtoleipiä sekä juustolla, leikkeleillä, kurkulla ja salaatilla täytettyjä sämpylöitä.

Voileipää.

Homeettomat sämpylät ovat kohtalaisen harvinainen näky taloyhtiöiden roskiksilla, joten ne tarjoavat vaihtelua jo itsessään. Sämpylöiden väliin voi sujauttaa perinteiset dyykkauslöydöt juuston, leikkeen, kurkun ja salaatin. Paahtoleipä taas on sämpylöitä tavallisempaa roskapussin täytettä, mutta paahtaminen mahdollistaa irtioton perusleipäilystä.

Usein tonkijan leipäpusseissa on kuitenkin vain tylsiä ruis-vehnäsuorakaiteita tai muita sekaleipäviipaleita. Vaihtelun virkistävyyden vuoksi tällaisista hukkapaloista kannattaa lämmittää haukkapaloja. Leivät voi panna tulille ainakin neljällä tavalla, mutta joka tapauksessa päällysteeksi tarvitaan juustoa, tuota joka kodin ja roskiksen hiilidioksidipäästöpesäkettä.

Ruispala, jonka päällä juustoa, jauhelihaa ja herkkusieniä.

Mikroleipää.

Vaivattomin vaihtoehto on säteilyttää leivät mikroaalloilla. Mikroleipä onnistuu ilman levitettäkin pelkällä juustolla, mutta lämpimäisestä tulee todellinen herkku sienillä. Lämpimillä voileivillä voikin kätevästi kuluttaa pieniä sienisaaliita, joista ei jaksa laittaa mitään konstigasta.

Päällekkäiset ja puolitetut paahtoleivät, joiden sisällä juustoa ja paprikaa.

Grillileipää.

Vaihtelua pehmoisiin mikroleipiin tuovat rapeat grillivoileivät. Niistä tulee helposti turhan rasvaisia, joten täytteeksi kannattaa panna juuston lisäksi kasviksia, esimerkiksi paprikaa. Grillileipien huonoiksi puoliksi voidaan lukea se, että voileipägrillejä löytyy roskiksesta harvemmin kuin mikroaaltouuneja ja että grillit kuluttavat mikroja enemmän sähköä.

Uunipellillä sekaleipäviipaleita. joiden päällä juustoa, serranonkinkkua ja tomaattia.

Uunileipää.

Sähkön suurin suursyömäri on uuni. Jos uuni kuitenkin on pakko kuumentaa jotakin toista tarvetta varten, jälkilämmöllä pystyy paistamaan rapsakat voileivät. Uunileipiin sopii juuston ohella erityisen hyvin tomaatti.

Paistinpannulla leipäviipaleita, joiden päällä juustoa, jauhelihaa, punasipulia, ketsuppia ja persiljaa.

Pannuleipää.

Rapeuden ja energiatehokkuuden ystävien on syytä valmistaa lämpimäiset paistinpannulla. Juuston sulamista voi tehostaa antamalla leipien hautua kannen alla. Pannuleipiä kannattaa tehdä erityisesti silloin, kun liedellä on lämmitetty jotain, mikä ei tunnu löytävän paikkaansa mistään muusta ruokalajista: Jos roskiksesta löytyy esimerkiksi jauhelihaa avatussa suojakaasupakkauksessa, liha on syytä paistaa heti, sillä se kestää jääkaapissa enintään ilman ilmaantumista seuraavat pari päivää ilman limaantumista. Tällainen pika-aikataulu ei välttämättä inspiroi laittamaan lihasta toisen eteen laittamaan lihasta mitään vähäpätöistä isompitöistä.

Kuumia voileipiä ei siis valmisteta pelkästään vaihteen vuoksi vaan myös tähteiden takia. Näin syksyllä ei kuitenkaan tarvitse mitään erityistä syytä, vaan leipiä voi tehdä ihan vain lämpimikseen.

Nakit ja makkarat kestävät aikaa

Makkara on juhannuksen ja koko suomalaisen kesän kestosuosikki. Tavalliset grillifallokset eivät ole varsinaisia kestomakkaroita, vaikka ovatkin kestävyydeltään oikeastaan lihasäilykkeitä. Ne on vain pakattu peltikuoren sijasta suoleen, parhaassa tapauksessa peräsellaiseen, joka on suolista helpoin puhdistaa.

Säilyvyys

Viime kerralla söin nakkeja 18 päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen. Nyt päiviä oli maailmanympärimatkan kesto enemmän, enkä vieläkään saanut vatsaani sekaisin.

Makkaran huikean säilyvyyden salaisuus ei ole pelkkä kuori. Vähintään yhtä tärkeitä ovat luonnonkuorta ympäröivät muovikuoret, jotka parhaassa tapauksessa muodostavat rajapinnan ilmakehän ja suojakaasun välille. Oma osansa on myös vähäisellä lihapitoisuudella.

Makkaran pilaantumattomuuden sinetöi tavallisesti E250 eli natriumnitriitti. Ilman nitriittejä makkara voisi olla moksiskin päivästä huoneenlämmössä. Nitriittien ansiosta kuukausia jääkaapissa lojuneen nakiston nauttiminen ei vaadi kummoistakaan uhkarohkeutta. Nitriittien takia avonaisten makkarapakettien dyykkailu ei ole urotyö.

Paketin avaaminen kiihdyttää makkaran pilaantumista. Kuori hidastaa tätä prosessia, mutta makkaran pintaan alkaa vähitellen kerääntyä tahmeaa bakteerimassaa. Tahman voi vielä pestä pois vedellä, mutta ensimmäisten homepilkkujen ilmaantuessa makkaransäilöjän on viimeistään päätettävä, mikä organismi lihan ja tärkkelyksen liiton saa hajottaa.

Homekin lähtee pesemällä, mutta se lähtee myös vähin äänin etenemään kuoren läpi. Tällöin homekorvan on luovutettava, muuttuva lenkki homekoiralle. Suurten homemäärien syöminen ei nimittäin tule kyseeseen vaan on tämän alaista.

Terveellisyys

Pilaantuneiden ruoka-aineiden syöminen kasvattaa mahasyövän riskiä. Mahasyövät ovat vähentyneet viime vuosikymmeninä huomattavasti ilmeisesti siksi, että ruokaa ei nykyisin juuri säilötä suolalla vaan säilytetään jääkaapissa.

Maksasyövän välttämiseksi tulee varoa homeisia viljatuotteita, joihin kai luetaan jauhomakkaratkin. Syöpä riskiä päiväyksiä ylittävää makkaranpurijaa tuskin kuitenkaan ihan ensimmäisenä pelottaa, jos harrastukset ovat niinkin karsinogeeniset kuin grillaus ja lihavalmisteiden syönti.

Paljon lihaa syövää todennäköisemmin syöpääntyvät keskikesän voimakkaan ultraviolettisäteilyn ottajat. Silti uimarannat muuttuvat sitä ryysisemmiksi, mitä esteettömämmin säteily maahan pääsee. Auringonpalvonnalla on toki vuosituhantisemmat perinteet kuin nitriittilihansyönnillä.

Maistuvuus

Nyt kun olen käsitellyt vanhan makkaran terveydelliset ulottuvuudet, on aika ottaa näkökulmaksi Suomessa varsin tuore ruokatrendi, maku. Perusmakkaroiden kohdallahan makuasioista ei voi kiitellä, oli päiväystä jäljellä tai ei. Kuinka makuun vaikutti muu käyttämäni elintarvikkeisto?

Makkarapitsa oli ihan hyvää. Voittaa ja vie nälän.

Nakki-sienipannukakku oli ihan hirveää. Kuvottaa ja vie ruokahalun. Maku saattoi mennä siksi, että käytin poikkeuksellisesti yhtä dyykkaamatonta ruoka-ainetta, juoksettunutta maitoa. Olisin myös voinut noudattaa ohjetta tunnollisemmin ja käyttää uunipeltiä vuoan asemesta. Syvässä vuoassa nakit nousivat pinnalle ja pohja jäi paistumatta ja maistumatta.

Munakkaassa makkara maistui hieman paremmalta kuin pannukakussa, ilmeisesti siksi että ruokaan ei tullut niin sanotusti lisättyä jauhoa. En voi kuitenkaan suositella tällaista makkarankäyttöä. Älä siis munaa makkararuokaasi sotke.

Nakkikastikkeen tein viinerikasteen reseptillä, ja sen pelastikin viettelevä makeus. Enpä olisi ikinä uskonut, että ruskea kastike voi olla niin hyvää. Suolaa ja rasvaa oli kuitenkin turhan paljon, joten annan vielä oman ohjeeni, jota pääsin tällä viikolla hiomaan 30 päivää viimeisen käyttöpäivän ylittäneillä nakeilla.

Ruskea kastike nakeille ja nakinmielisille

200 g dyykattuja nakkeja tai kasvisnakkeja
50 g voita
1/2 dl vehnäjauhoja
n. 3 dl vettä
hienoa valkopippuria
(puolikas dyykattu lihaliemikuutio tai kasvisliemikuutio)
(raffinoimatonta Himalajan luomuruusumerisuolaa ja joditabletti)
  1. Viipaloi nakit ja ruskista niitä kevyesti isolla pannulla pienessä tai olemattomassa määrässä rasvaa.
  2. Siirrä nakit syrjään ja kippaa pannulle voi. Kun voi on suurimmat kuplansa kuplinut, lisää vehnäjauho. Hämmennä ahkerasti puuhaarukalla, kunnes seos on saavuttanut piparitaikinan värin muttei ole vielä aivan muuttunut paistetun piparkakun väriseksi.
  3. Kaada sekaan vähin erin vettä, kunnes konsistenssi on mieleesi.
  4. Lisää mausteet. Kiehauta ja anna hautua, kunnes vesi nousee kieleesi.

Ruskean kastikkeen saa pilattua lähinnä käristämällä vehnäjauhoja liikaa. Tällöin kannattaa aterian tasapainottamiseksi keittää myös perunat pohjaan. Joissakin lähteissä kuvataan myös kokkarehavaintoja, mutta käsittääkseni kastikkeesta tulee tasaista, kunhan rasvaa ja sekoitusta on riittävästi.

Ruskea kastike onnistuu ilman lihaliemikuutiota, mutta jos kastikkeesta tulee liian valjun makuista, glutamaattia ehtii lisätä lopuksikin. Makua ei tosin pysty kunnolla arvioimaan, ennen kuin kastikkeessa on lopullinen määrä suolaa. Sen jälkeen liemikuutiota ei enää kannatakaan lisätä, ellei halua elimistöönsä aivan lopullista määrää suolaa.

Valioruokaa ruokavalioon

Taas on aika keskiluokkaisen kansalaisenkin aika kasvattaa ruohoa. Koska olin jo lahjoittanut eteenpäin aiemmin dyykkaamani rairuohon siemenet enkä halunnut ostaa uutta erää 50 euron kilohinnalla, päädyin käyttämään kymmeniä kertoja halvempia vehnänjyviä. Valintaani vaikutti sekin, että vehnänoraat voi syödä ja ne vieläpä ehkäisevät kaikkea pahuutta.

Lautasella kasvavia vehnänoraita, reunalla pääsiäistipu.

Lautanen, alusta ja kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä. Vehnä loppuunmyynnistä ostamalla ja multa muilta ruinaamalla.

Vehnän versottaminen on helppoa – katso kuvat[†]! Liotin siemeniä vuorokauden ajan lasipurkissa. Kaadoin veden pois ja idätin siemeniä kaksi päivää purkkia välillä käännellen. Kippasin lautaselle parin senttimetrin paksuudelta multaa ja ripottelin itäneet siemenet tasaiseksi matoksi kostean mullan päälle. Annoin olla kannen päällä ja siementen alla kolme päivää. Valoon päästyään kasvusto on saanut maltillisesti vettä. Kun alusta oli kulunut kahdeksan päivää, alusta kannatteli kymmensenttisiä versoja.

En ajatellut vielä sijoittaa vehnänorasmyllyyn, koska tämä on ensimmäinen satoni ikinä. Aion kuitenkin pureskella näitä maukkaita lehtiä ihan somalina. Vuoden 2014 rohdoskasvin vehnänoraan ravintosisältö on hengästyttävä, mutta onneksi oraat sisältävät nestemäistä happea. Vehnänoraissa on A:ta, B:tä, C:tä, E:tä ja K:ta kuin aakkospussissa. Mineraaleja kuin Talvivaarassa. Aminohappoja kuin palkkarissa. Klorofylliä kuin Vihreässä Langassa. Entsyymejä ihan Omona.

Elävän ravinnon puolestapuhuja Ann Wigmore (1909–1994) piti vehnänorasmehua tärkeänä osana ravitsemustaan. Hän kertoo kirjassaan Elävän ravinnon ruokaohjeita (WSOY, 1989), kuinka elävän ravinnon ohjelman avulla intialaiset diabetespotilaat pääsivät kuukaudessa eroon insuliinista ja näyttelijä Ashok Kumar tervehtyi astmasta. Wigmoren mukaan ruumis parantaa itse itsensä, jos se saa elävää, runsaasti entsyymejä sisältävää ja helposti sulavaa ravintoa.

Elävä ravinto on helppo leimata huuhaaksi. Ainoa tieteellisesti huuhaaksi osoitettu ruokavalio on kuitenkin länsimainen ruokavalio, joka sisältää paljon lihaa, lisättyä rasvaa ja sokeria, valkoista jauhoa sekä teollisesti jalostettuja elintarvikkeita. Michael Pollan kirjoittaa kirjassaan Oikean ruoan ohjeet[†] (Atena, 2013), että tähän ruokavalioon voidaan yhdistää lähes kaikki liikalihavuus- ja kakkostyypin diabetestapaukset, 80 prosenttia sydän- ja verisuonitaudeista ja yli kolmannes kaikista syövistä.

Pollan antaa länsimaista ruokaa syöville hauskoja ja helposti mieleen painuvia ohjeita: ”Älä tankkaa itseäsi ja autoasi samassa paikassa.” ”Tuote, jolla on sama nimi kaikilla kielillä, ei ole ruokaa.” ”Osta ruokasi marketin reunimmaisilta hyllyiltä ja vältä keskikäytäviä.”

Pollan kertoo myös, että perinteisiä ruokavalioita noudattavat ihmiset eivät yleensä kärsi länsimaiseen ruokavalioon liittyvistä sairauksista. Nämä ruokavaliot voivat olla hyvinkin yksipuolisia. Grönlannin eskimot elävät lähinnä hylkeenrasvalla, Keski-Amerikan intiaanikansat maissilla ja pavuilla ja afrikkalaiset maasait nautojen verellä, lihalla ja maidolla.

Terveenä pysynee siis yhtä lailla myös elävällä ravinnolla. Voisiko jopa länsimainen teollinen ja syväpuhdas ruoka olla itsessään ihan terveellistä, mutta sitä on vain sen koostumuksen takia hyvin vaikea olla syömättä liikaa? Dyykkarille tämä vaihtoehto olisi mieleinen, sillä idätettäviä vehnänjyviä en ole roskiksesta vielä löytänyt.

 


linkki kuollut