Näin lopetat pesuaineiden oston

Kirjoitin viimeksi siitä, miten pesuainepurkin viimeiset pisarat jätetään helposti käyttämättä ja miten nämä jämät otetaan helposti käyttöön. Jätekatosten pesuainetarjonta on runsasta ja monipuolista, joten ehkä tämä kirjoitus on viimeinen pisara, joka saa sinut lopettamaan pesuaineiden ostamisen.

Pesuainekeräilyn perusmenetelmät ovat samanlaiset kaikille aineille: Tunnustele roskapussia kaksin käsin. Kun huomaat tutun muodon, repäise pussi siististi auki ja poimi muoto talteen. Avonaisiin nyssyköihin voit tietenkin kurkata. Ravistele purkkia, ennen kuin nakkaat sen kassiisi. Ehta pesuaine tuntuu jähmeältä, kun taas huuhteluvettä hölskyvät purkit voit heittää suoraan takaisin (tai tarvittaessa siirtää poltettavaan jätteeseen).

Tiskiainepulloja altaan ympärillä. Altaassa tiskiharja vaahtokylvyssä.

Tiskiaineiden löytäminen ei ole paha rasti. Vaikeampaa on saada aineet kulumaan yhden ihmiselämän aikana.

Astianpesuaineiden purkit valmistetaan yleensä melko ohuesta muovista, joten ne painuvat helposti kokoon. Lähilaji ketsuppipurkki on paksumpaa muovia, eikä se naksahda puristettaessa yhtä kirkkaasti. Roskisten astianpesuainepurkeissa on useimmiten ainakin vähän ainetta jäljellä. Ota pienetkin tilkat talteen, sillä tiskatessa tarvittava ainemäärä on pisara valtavassa altaassa.

Pyykinpesuaineiden purkeista aloittelijan kannattaa opetella ensin Unileverin tuotteet: Omo, Surf, Luvil ja kumppanit ovat saman lajin muunnoksia, jotka eroavat toisistaan vain väritykseltään. Kokematon tonkija erehtyy usein poimimaan mukaansa huuhteluainetta. Se on kuitenkin usein kokkareiseksi pilaantunutta, ja huuhteluaine on ylipäätään jopa vessapaperia turhempi tuote.

Pyykinpesuainepurkkeja pyykkikoneen päällä.

Nehän ovat kuin kaksitoista marjaa.

Pyykinpesuaineita voi löytää myös kiinteässä olomuodossa laatikkomaisten purkkien pohjalta. Lähilajeista pitsalaatikko on litteämpi ja hanaviinilaatikolla on yleensä nokka. Pyykinpesuainepurkkien esiintyvyys ei rajoitu jätekatoksiin, vaan poimijan kannattaa katsastaa myös taloyhtiöiden pyykkituvat.

Sampoot, hoitoaineet ja suihkusaippuat esiintyvät tavallisesti littanoissa purkeissa, joskin myös pyöreät purkit ovat yleisiä. Korkeus on tyypillisesti 15–25 cm. Purkkeja esiintyy jätekatosten ohella myös suihkutilojen yhteydessä, esimerkiksi kuntokeskuksissa ja taloyhtiöiden saunoissa.

Erehdyttäviä lähilajeja ovat erilaiset iholle levitettävien rasvojen purkit, jotka on syytä erotella jo poimintavaiheessa, jos niille ei ole käyttöä. Tunnistus on varminta tehdä purkin pintakuvioista. Jotain osviittaa antaa paino: rasvapurkeissa on usein jopa puolet jäljellä.

Käsienpesuaineiden purkit ovat usein samantapaista muovia kuin käsinpesuaineiden purkit. Ne ovat kuitenkin tiskiainepurkkeja pienempiä, ja niissä on yleensä nokka. Purkki hylätään tavallisesti, kun nokka ei enää oksenna ainetta, vaikka sitä vielä olisi purkin pohjalla.

Julkisten tilojen vessojen roskiksista saattaa löytyä käsienpesuainepurkkien sairaalamuunnos. Näiden purkkien annostelijat ovat kuitenkin niin tehokkaita, että kovin monta pesukertaa hylätystä purkista ei saa.

Käsidesejä löytyy usein desilitrakaupalla, koska monet valmistajat ovat hankkineet hatun, josta voi vetää purkkeihin alkoholin vanhenemispäivämäärän. Purkit ovat tavallisesti pienehköjä, joten niiden löytäminen vaatii tonkijalta viitseliäisyyttä.

Hiuslakka ja partavaahto esiintyvät helposti tunnistettavissa korkeissa metallilieriöissä; sumutemaalipurkit ovat tanakampia, ja niiden korkeissa näkyy maalin väri. Suihkauta ensin ainetta kokeeksi, sillä esiintymät ovat usein köyhiä. Pihinä tarkoittaa, ettet pääse pihistelemään purkilla. Päästä kuitenkin ponnekaasut pihalle ja heitä purkki kierrätykseen, jos dyykkituvassasi on metallinkeräysastia.

Deodorantit esiintyvät ponneaineellisina tavallisesti hiuslakkapurkkeja matalammissa metalliastioissa. Kainaloon hinkattavat dödöt ovat niin pienissä purkeissa, että niitä ei helposti huomaa muiden hylkyjen seasta. Pikku purkkeja ei kannata ottaa huomaansa, ellei niissä ole kunnolla täytettä, koska kieppo tai päällikerros on suositeltavaa huuhdella edellisen käyttäjän jäljistä.

Huulirasvoja ei ole syytä dyykkailla (eikä lainailla), herpesriskin vuoksi. Eikä huulirasvaa kaiketi kauheasti tarvitse, ellei siihen varta vasten itseään totuta.

Hammastahnoja en ole toistaiseksi dyykannut systemaattisesti. ”Tyhjänä” hylätystä putkilosta riittää nimittäin vain muutamaan herneelliseen eli pariksi päiväksi. Tartuntavaaroja ei ilmeisesti ole, etenkään jos pakkauksen leikkaa auki toisesta päästä. Hammastahnaa ei tunnetusti ole helppoa työntää takaisin putkiloon, joten ei sinne hevin mitään muutakaan saa.

Kaatoluokka muut puhdistusaineet käsittää loput aineet, joita ilman tonkijan väliintuloa odottaisi kaatopaikka. Näitä aineita kannattaa kerätä lähinnä, jos niitä on purkissa reilusti jäljellä. Tällaiset purkit ovat muutoin melko harvinaisia, mutta muutoissa ne saattavat kerääntyä rypäiksi.

Sekalainen valikoima erilaisia puhdistusainepurkkeja.

Minkäs teet, kun siivouskomeron valtaavat Taloyhtiön jätepisteen puhdisteet?

Purkkipaljouden ohella pesuainejämäilijää saattaa rasittaa se, että merkeissä pitää tyytyä valtavirran määritelmällisesti hienostumattomaan makuun ja hajuun. Itse jättäisin räikeät värit ja läpitunkevat tuoksut kauppaan, vaikka herkisteiden ja hormonihäiriköiden riskit tuskin toteutuvat kuin enintään väestötasolla.

En jaksa kuitenkaan surkutella sitä, että joudun käyttämään muiden ostamia pesuaineita. Näennäinen vapaus valita Omon ja Bio Luvilin välillä on vain valintamyymäläelämää, ei sen enempää.

Näin käytät loppuun (muiden) pesuaineet

Muistatko mainoksen, jossa yhdellä tiskiainepullolla saatiin pestyä paskat virstan pituisen juhlapöydän astioista? Jos tällainen riittävyys on mainostajien mukaan tavoiteltavaa, kuinka paljon hohdokkaampaa olisi, että tiskiainetta riittäisi elämän pituisen jakson ajaksi?

Olen luultavasti jo saavuttanut elinikäisen tiskiaineomavaraisuuden, joten sikäli voisin jäädä dyykkauksesta eläkkeelle vaikka saman tien. Saman tien olen valinnut muissakin puhdistusaineissa: en ole aikoihin ostanut myöskään pyykinpesuainetta, käsienpesuainetta, yleispuhdistusainetta, suihkusaippuaa tai sampoota.

Syy ostolakkooni tai oikeastaan ostoirtisanoutumiseeni on luonnontieteellisesti adheesio ja ihmistieteellisesti avuttomuus. Adheesio tarkoittaa aineiden taipumusta tarttua yhteen. Pesuaineen näkökulmasta on mielekkäämpää liimautua purkin reunaan kuin pudottautua purkista ulos tyhjyyttä kohti.

Pesuaineen vastahakoisuus synnyttää monissa ihmisissä avuttomuutta. Ainetta ei välttämättä jakseta houkutella valuttamalla ulos alassuin käännetystä purkista. Vaikka valutus onnistuisikin, valitus alkaa viimeistään, kun purkin korkin pitäisi irrota.

Korkkaaminen on nimittäin usein suunniteltu lähes toivottomaksi toimenpiteeksi. Epätoivon tuottaminen on ilmeisesti jonkinlaisen exit only -periaatteen sivutuote, mutta pesuainetehtailijan tarkoitusperiin sopii yhtä lailla väistämätön lopputulos exit partly.

Suihkusaippuapurkkeja pinossa suihkukaapin vieressä. Lattialla yksi purkki avattuna.

Suihku, saippuaa, purkkeja sekä suihku saippua purkki. Purkkeja löytyi lähes viikoittain Taloyhtiön saunapisteestä, mutta en millään ehtinyt käyttää yhden purkin jämiä ennen seuraavan purkin ilmaantumista. Korkin poisto onnistuu ”purkin peukalon korkin” avulla eli kampeamalla purkin ja korkin väliin peukalon.

Korkin irtoaminen ei vielä tarkoita pesuainejämien minimoitumista. Harvan sormet nimittäin taipuvat kaapimaan kaikki aineet purkista.

Astian- ja pyykinpesuaineet saa kätevästi käyttöön kaatamalla vettä purkkiin, mutta kehonpesuaineita ei kannata minusta huuhdella purkista. Ensinnäkin tensidejä valuu väkisinkin hukkaan, jos saippua laimennetaan suureen tilavuuteen. Toisekseen jos adheesio on kivenä kengässä, vesi ei ole välttämättä mikään paperi vaan toinen kivi. Ainakaan hiustenhoitoainetta ei purkista helposti vedellä huuhdella.

Tässä pelissä kiven voittaa saksilla. Purkinavaus suoritetaan ympärileikkaamalla purkki leveyssuunnassa. Jos ainetta jää yhä käyttämättä, jämäjäämät säilyvät kosteina seuraavaan kertaan, kun purkin jäännökset asettaa sisäkkäin.

Pesuainehävikin estäminen vaatii siis viitseliäisyyttä, joka tunnetusti ei ole yhtä riittoisaa kuin Fairy. Toisen ihmisen uusavuttomuus tai laiskuus-avuttomuus on kuitenkin toisen ihmisen loppuelämän ilmaiset pesuaineet. Pesuainehuoltovarmuutta tavoittelevan täytyy vain nöyrtyä tonkimaan roskiksia; pesuaineiden riittoisuus ja itseriittoisuus eivät sovi yhteen.

Nyt tiedät, miten niistä purkeista saa. Ensi kerralla kerron tarkemmin, miten niitä purkkeja saa.

Ystävänpäivädyykkaus

Myönnän: ystävänpäivädyykkaus ei ole käsite. Ystävänpäiväkynnet sen sijaan on.

Suomalaisessa blogosfäristaniassa on kymmeniä sivuja, joilla manikyristit näyttävät näyttävät ystävänpäiväkyntensä. Vilkaiskaa vaikka Künsii-blogia, jota jopa hieman kyrsii ystävänpäiväkynsihössötys. Ovathan nuo kynnet kyllä makeat, ja varmasti niillä tarvittaessa raatelee miehen kuin miehen sydänvereslihalle.

(Jos nyt joku ystävänpäiväkynnelle kykenevä sattuu pingahtamaan tähän blogiin, niin ystävällisesti voin neuvoa, että taloyhtiöiden jätekatoksista löytyy kaiken hyvän lisäksi myös käyttökelpoisia kynsilakkapurkkeja. Parempi purkki lakkaa roskiksesta kuin sata maasta.)

Kynttilälyhty, jossa punainen sydän, ja herätyskello, jossa sydämen muotoinen kellotaulu. Taustalla sydämillä kuvioitu pussilakana.

Ystävänpäivädyykkaus voi varmaan tarkoittaa sekä ystävänpäivää varten suoritettua dyykkausta, jota kuva esittää, että ystävänpäivänä tapahtuvaa dyykkausta, joka äsken suoritettuna osoittautui isoimmaksi työmaaksi viikkokausiin ja palkitsi tonkijan muun muassa pienellä sydämen muotoisella paistinpannulla. Ikoni, kello, pussilakana, kynttilä, sytytin ja paristo Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, rajoitetun ajan).

Kirjoitan tällä kertaa tavallista lyhyemmin, koska en oikein ymmärrä ystävänpäivää eikä mielestäni ole järkevää kirjoittaa sellaisesta, mitä ei suostu ymmärtämään (poikkeuksena ehkä ystävänpäiväkynnet).

Ystävänpäivässä minua viehättää eniten yksiköllisyys eli se, että ei puhuta ystäväinpäivästä. Yksikkö tuntuu osuvammalta vaihtoehdolta, kun ajattelen oman ystäväpiirini kokoa. Pienikokoisuus ei ole tonginnan syy eikä seuraus. En vain koe tarvetta lähteä kauppojen ystävämyynteihin, enkä toivo roskisreissuillanikaan kohtaavani kuin ruokaa tai tavaraa.

Kengät astuivat kahdesti samaan jätevirtaan

Tuttu kenkäpari erottui vieraasta jätesäkistä kuin hera keitoksesta, jonka maito on ollut parasta ennen toissa tiistaita. Siinähän olivat Onnelin hilseilleet saappaat, jotka olin vienyt roskiin kaksi viikkoa sitten! Ensin ajattelin, että joku lukijani oli ottanut neuvoni varteen eikä takertunut tarpeettomaan saappaanvarteen. Sitten ajattelin blogini kävijätilastoja.

Saappaat naisen jalassa, taustalla erilaisia kengiä telineessä.

Kahteen kertaan hylätyt saappaat viimeistä kertaa ensimmäisen käyttäjänsä jalassa. Jalkineet ja sukkahousut Taloyhtiön jätepisteestä, Sisu-säilytyspenkki[†] kuvausrekvisiittaa.

Taloyhtiön roskiksesta on selvästi hankala löytää jalalle sopivaa allepantavaa, mutta kannattaako toisten käyttämiä kenkiä ylipäätään hankkia itselleen? Kysymys on tietysti näitä nykyajan kotkotuksia. Vielä sotien jälkeen Suomessa oli tuhatkunnittain lapsia, jotka kenkien puutteen vuoksi kävivät koulua vuoropäivin, jos silloinkaan.

Nykyään voidaan pohtia netissä ketjukaupalla, pitääkö lasten kengät ostaa kauppaketjusta vai saako niitä hankkia myös kirpputorilta. Useimmilla keskustelijoilla tuntuu olevan varaa kauhistella linttaan astuttuja jalkasieniapajia. Jos kerran ei kenkään voi palvella kahta herraa, niin ei kenkäkään voi palvella kahta kertaa.

Lapsenkengissä keskustelu ei ota huomioon sitä, että lapselle hankittavan kengän tulisi olla taipuisa eli ”linttaan astuttu” saattaisi olla hyväkin valinta. Jalkasieni taas on lapsilla hyvin harvinainen.

Ei ole helppoa aikuisenkaan kengitys. Minua vieraannuttaa käytetyistä kengistä eniten se, että koissa ei ole valinnanvaraa. Eikä sen puoleen muissakaan pieneliöissä – mielelläni sienestäisin vain metsän siimeksessä.

Käytettyjen kenkien väitetään usein kuluneen edellisen käyttäjän jalkojen muotoisiksi. Tällaiset kengät haluaisin kyllä minäkin ostaa, jos sellaisia myytäisiin. Todellisuudessa jalka taitaa kuitenkin joutua sopeutumaan siihen, mitä sille annetaan. Koska jalalla on pituuden ohella leveyttä, on aika yksiulotteista ostaa kenkiä vain pituuden mukaan. Ikävä kyllä leveyskoordinaatin mukaantulo näyttäisi korottavan hintaa parisataa euroa kenkäparilta.

Vaikka käytetyn kengän koko ja näkö kelpaisivat, jäljelle jää jalkasilsatartuntavaara. Sieni-itiöt saattavat nimittäin selvitä kengissä kuukausia hengissä. Pesu 60 asteessa ilmeisesti poistaisi sienet[†], mutta kengän koko ja näkö voivat kärsiä. Harmittavasti vaikuttaa siltä, että ainoa tehokas vaihtoehto jalkasieneltä suojautumiseen on varpaanvälien kuivaaminen suihkun jälkeen.

Vaikka olen löytänyt taloyhtiön roskiksista monenlaista päällepantavaa, olin pitkään varma siitä, että käyttökelpoisia kenkiä en ikinä löytäisi. Olin tietenkin väärässä.

Lenkkitossut pystyasennossa.

Vettä kengässä, oli toteamukseni ensimmäisen lenkin ensimmäisen lätäkön jälkeen.

Onneksi löytämäni lenkkitossut olivat jääneet vähälle käytölle, sillä väärin muotoutuneet lenkkarit saattavat johtaa Talouselämän mukaan vammoihin. Ensimmäisen juoksulenkin jälkeen ymmärsin, miksi kengät oli hylätty. Tämäntyyppinen kevytkenkäisyys tuottaa nimittäin alle tunnissa täysin voipuneet jalat. Jos jalat väsyvät lenkistä, niin onhan kengissä pakosti jotain vikaa.

 


linkki kuollut

Pukki tuo, pukki vie

Taas on se aika joulukuusta, kun pitkään jatkunut odotus päättyy monessa perheessä pettymykseen, enkä nyt tarkoita joulukalenterin viimeisestä luukusta paljastunutta joulukuusta.

Joulupukin partaan, tonttulakkiin ja silmälaseihin pukeutunut lantunpuolikas palavan kynttilän ja kimallenauhan vierellä.

Roskispukki toivottaa kaikille dyykkareille onnellisia välipäiviä. Lakki, parta, lanttu, muste, silmälasit, peruna, kynttilä ja joulupunos Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, ystävänpäiväkrääsän tieltä). Sohvatyynyt kuvausrekvisiittaa.

Tänään kodeissa vierailee joulupukki, tuo vanhempien hyväksynnän haun irvokas välikappale. Joulukuun ajan lapset on kiristetty pysymään sävyisinä ja laulussa on kehotettu miettimään, kuka lahjat (kovalla työllä) ansaitsee. Autuaampaa on todellakin antaa.

Lapsen on helppo pettyä jouluaattona. Hän ei ehkä saa kaikkia toivomiaan lahjoja, tai lelu ei vastaakaan mainoksen synnyttämää mielikuvaa. Siinäkin tapauksessa, että lapsi ei lahjojen määrästä tai laadusta valita, aattona kihelmöivä jännitys herkästi lässähtää pettymykseksi, koska syvällä sisimmässään ihminen ei oikeastaan muovivekottimista välitä.

Saku Tuominen käsittelee omistamista tuoreessa kirjassaan Hyvä elämä: ”Tutkimusten mukaan omistaminen tuo ani harvoin pitkäaikaista onnea ja silti juuri siihen me hyvin usein onnen etsimisessä turvaudumme.” Ja saatamme yhä uudet sukupolvet kiusaukseen.

Myös moni aikuinen pettyy aattona. Joillekuille lahjan antamisesta tuleva mielihyvä on ilmeisesti niin suuri, että se antaa luvan tunkea lähimmäisen syliin ahdistusta tuottavaa roinaa. Ahdistusta aiheuttaa etenkin huoli siitä, että seuraavana jouluna teesiivilää eteenpäin kierrättäessä epähuomiossa antaa lahjan takaisin sen alkuperäiselle omistajalle.

Yltäkylläisyyden keskellä, joulu- ja nuuttipukin välissä, kulkee roskispukki. Roskispukki avaa viattomien lasten päivänä taloyhtiön jätekatoksen oven ja kysyy: ”Onko täällä kilttejä, lapasia tai muuta päällepantavaa?” Isä on muistanut häntä tyhjällä konjakkipullollaan, ja tovin tongittuaan roskispukki poistuu roskispussi joulun inhokkilahjoja pullollaan.

Lattialla kesäkurpitsoita, banaani, broilerinkoipia, lihamakaronilaatikkopaketti, kaksi pullaa, kaksi muffinia, kaksi klementiiniä ja sikspäkki omenoita.

No onkos tullut kesäkurpitsaa nyt Taloyhtiön jätepisteen keskelle, ja laitetaankos pitsaa myös kukkolinnuista?

Joulun aikaan jätekatoksessa vierailee myös roskistonttu. Perinteitä arvostava taloyhtiön kunnon väki jättää ennen lomille lähtöään roskistontulle maittavaa jouluruokaa. Onni seuraa tällaisia ihmisiä ja heidän hankintojaan.

Venttinä adventtina

Huh, onpa raskasta aikaa tämä adventti. Sekajätteisiin on tällä viikolla ilmestynyt tasaiseen tahtiin täysinäisiä jätesäkkejä, ja yksi toisensa jälkeen olen tyhjentänyt ne kierrätysastioihin ja olohuoneeseen. Mitä tämän viikon tonkimisiini tulee, puhutaan ajallisesti tunneista ja rajallisesti tunteista.

Nyt ei ole kuunvaihde, joten muutosta tuskin aiheutuu jonkun asukkaan tavaraylimäärään muutosta. Joku on ilmeisesti vain ryhtynyt perusteelliseen joulusiivoukseen. Tai no, tiedän kyllä nimenkin, kyseessä on niin sanottu dyykkarin vanha tuttu.

Glögilasi, pikkuleipiä ja kolme palavaa kynttilää

Kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä olemattomaan hintaan.

Kaiken tämän hektisen joulunalusaherruksen keskellä huomasin tarvitsevani kolmanteen adventtisunnuntaihin hetkisen pyhän luksusta. Avasin roskiksesta löytämäni glögitölkin, kaadoin juomaa roskiksesta löytämääni lasiin, lämmitin sitä roskiksesta löytämälläni mikrolla, ripottelin pinnalle roskiksesta löytämiäni mantelilastuja, tyhjensin roskiksesta löytämäni pikkuleipäpaketin roskiksesta löytämälleni lautaselle ja sytytin toiselle roskiksesta löytämälleni lautaselle asettamani roskiksesta löytämäni tuikkukynttilät roskiksesta löytämälläni sytyttimellä. Tuli tuli Prometheukselta.

Siinä hehkujuomaa ja pienhiukkasia siemaillessani tajusin, että harva asia saa joulukiireistä ihmistä hidastamaan tahtia yhtä paljon kuin tunnelmallisesti palava kieli. Päätin pyhittää päivän levolle. Lasken itseni tonkimaan vasta vuorokauden vaihduttua.

Kalenterin orjat

Ja niin joulukalenteri joutui jo taas pohjalle roskiksen, josta joutui sen Onni tonkimaan. Vuoden takainen takauma päättyy. Nykyisyys tosin tuntuu ihan vuodelta 2002, sillä tuolloin viimeksi avattiin samana päivänä virsikirjat virren ja joulukalenterit luukun numero 1 kohdalta.

Muumipeikko- ja Pikku myy -joulukalenterit kuusessa metsän keskellä.

Kylmän kalenterikuvan otti Onni Tonkija vanhempi. (Onni on hyvä vanhempi.) Kalenterit Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, avaamaton luukku on ottopäätös). Kuusi rekvisiittaa länsimaisen kulutushysterian huipentumalle: jouluvalot, joululaulut, joulupuu, joulupukki, paketointipalvelu, maksuaikaa loppiaiseen.

Ja kalenterit ne kirkkaasti luo loistoaan jo piltteihin pienoisihin. Joulukalenterin kuuluu ilmeisesti aina viitata uskollisimpaan käyttäjäkuntaansa. Partiolaisten kuvakalentereissa on viimeisen luukun takana Jeesus-lapsi. Suklaakalentereihin taas tulee täytettä kaakaosta, jonka on kerännyt lapsiorja.

Koska kyse on elintarvikkeista, blogin ideaan kuuluisi nyt hehkuttaa, miltä ruoka maistaa, ripulitta. En voi kuitenkaan tehdä niin. Ensinnäkin kalenterien parasta ennen -päivät ovat 31.3.2014, eli Saksan-suklaiden pitäisi olla vielä mitä parhaimmassa kunnossa. Toisekseen kummastakin kalenterista oli jo avattu ensimmäinen luukku ja Muumipeikko-kalenterista jopa toinenkin luukku, joten olisi jouluhengen vastaista ryhtyä suklaatastingiin tänään.

Minulla on kuitenkin täysi oikeus arvailla, miksi joku on halunnut vapautua kahdesta käytännössä käyttämättömästä kalenterista.

Ehkä joku huomasi, että joulukalenterin suklaa onkin pahaa. Shit, Sherlock.

Ehkä joku osti lapselleen kolme kalenteria, kun ei muistanut kaupassa, mikä muumiotus siinä piti olla.

Ehkä joku tajusi, että ei olekaan enää lapsi eikä suklaakalenteria tarvitse pakonomaisesti hankkia, etenkään kun se kertakäyttöinen pahvimuovike ei varsinaisesti ole jouluperinteistä jaloin.

Tai ehkä joku tuli pohtineeksi adventtikalenterin kantavaa ajatusta eli sitä, että kamakiimassa rypevälle pikkuihmiselle opetetaan elämässä menestymisessä keskeistä lykättyä tarpeentyydytystä. Ja ehkä joku hoksasi, että tämä hyvä tarkoitus taitaa aavistuksen vesittyä, jos jokaisen luukun takana odottaa välitön endorfiinipaukku.

Se, että luukun avaamisesta saa makupalan, on silkkaa koirakoulua, ja kiitosta sen laulu soi hammaslääkärin. Mutta kassakone soi aina lauluista sointuisimman.

Dyykkaan, siis hamstraan?

Onneli oli kuukausikausia pyytänyt, vaatinut ja maanitellut minua siivoamaan olohuoneen sinne kertyneistä tonkimistani tavaroista. Viime viikonloppuna sain viimein raivattua lattian näkyviin. (Perhejuhla, mikä ihana syy tekoon.)

Pakko se on tunnustaa: tonginta oli taas kerran lähtenyt käsistä kuin paheet jaloista. Oikeastaan aika vähän löydän roskiksesta sellaista kamaa, joka siirtyy suoraan käyttöön.

Osan roskisromppeista otan silkasta velvollisuudentunnosta. Osan pyhimyksen otan, kun Onneli alkaa huomautella lattialle välivarastoitujen löytöjen kekoutumisesta. Tarkoituksenihan on lahjoittaa itselle tarpeettomat tavarat sukulaisille, viedä loput kirpputorille ja pelastaa siinä sivussa maa, ilma ja vesi. Harmi vain, ettei lukemattomille hiuslenkeille ja lahjakasseille taida olla erilliskeräystä.

Onko dyykkari sitten väistämättä hamsteri? Hamstraus, tuo aikamme hysteria, tuntuu olevan nykyään muodikas paheksunnan kohde. Ava-kanavalla alkoi maanantaina ohjelma Hullut hamstraajat. Ensimmäisen jakson perusteella kyse ei tosin ole hulluista eikä oikein hamstraajistakaan.

Ohjelma sopii varmaan niille, jotka kirjaavat rahanmenonsa ja -tulonsa ruutuvihkoon eivätkä välitä draamasta. Itseäni inspiroi enemmän ohjelman juontajan Aggie MacKenzien haastattelu. MacKenzie väittää, että tavara antaa valheellisen turvallisuudentunteen. Toinen Mainostelevision sivu taas ilmoittaa, että hamstraus on nykyisin ihan oma sairautensa.

Hulluus on kuitenkin aina sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Tällä hetkellä, kun länsimaisesta valintamyymälästä saa kaikkea mahdollista, on mieletöntä säilöä kotona tavaroita, joita ei juuri nyt tarvitse. Järkevä varastoija on helppo leimata hulluksi hamstraajaksi.

Toista oli ennen vanhaan. Kun ajat olivat niukat, olisi ollut hulluutta heittää käyttökelpoista esineistöä hukkaan. Olisi tainnut mennä todellinen turvallisuudentunne samalla.

Ennen oli moni asia paremmin ja nostalgiakin hulluutta. Nykyajan hamstrausongelmaa ei kuitenkaan käy kieltäminen. Olen itsekin seurannut vierestä, kuinka asunto, jonka kulkukelpoiset alueet ovat kapeita tavaravuoristopolkuja, syöksee perikunnan perikatoon pikkuhitlereineen.

Oma hamstraukseni on varmaan pitkälti seurausta sukurasituksesta. Harvassa ovat nimittäin ne asiat, joita isäni heittäisi tyynesti pois. Kun hän ei enää saanut kaikkia tavaroita mahtumaan omaan huoneeseensa eikä omakotitaloonkaan, piti pystyttää viereen lisärakennus, minkä jälkeen olikin jo ostettava rinnakkaiskäyttöön kokonaan toinen talo. Ihan totta, hyperbolatta.

Vaikka olen itse sekä dyykkaaja että hamstraaja, dyykkausharrastus ei taida käydä hamstrausdiagnoosista. Ahkera dyykkari osaa nimittäin suhtautua tavaraan terveemmin kuin hullu hamstraaja.

Kun näkee roska-astioihin jatkuvasti virtaavan tavarapaljouden, ei tarvitse kiintyä mihinkään tarpeettomaan. Voi poimia pelkät aarteet, ja kun aarre muuttuu taakaksi, sen voi hyvillä mielin heittää menemään. Roskista se on tullut, ja roskiksi sen pitää jälleen tuleman.