Näin lopetat pesuaineiden oston

Kirjoitin viimeksi siitä, miten pesuainepurkin viimeiset pisarat jätetään helposti käyttämättä ja miten nämä jämät otetaan helposti käyttöön. Jätekatosten pesuainetarjonta on runsasta ja monipuolista, joten ehkä tämä kirjoitus on viimeinen pisara, joka saa sinut lopettamaan pesuaineiden ostamisen.

Pesuainekeräilyn perusmenetelmät ovat samanlaiset kaikille aineille: Tunnustele roskapussia kaksin käsin. Kun huomaat tutun muodon, repäise pussi siististi auki ja poimi muoto talteen. Avonaisiin nyssyköihin voit tietenkin kurkata. Ravistele purkkia, ennen kuin nakkaat sen kassiisi. Ehta pesuaine tuntuu jähmeältä, kun taas huuhteluvettä hölskyvät purkit voit heittää suoraan takaisin (tai tarvittaessa siirtää poltettavaan jätteeseen).

Tiskiainepulloja altaan ympärillä. Altaassa tiskiharja vaahtokylvyssä.

Tiskiaineiden löytäminen ei ole paha rasti. Vaikeampaa on saada aineet kulumaan yhden ihmiselämän aikana.

Astianpesuaineiden purkit valmistetaan yleensä melko ohuesta muovista, joten ne painuvat helposti kokoon. Lähilaji ketsuppipurkki on paksumpaa muovia, eikä se naksahda puristettaessa yhtä kirkkaasti. Roskisten astianpesuainepurkeissa on useimmiten ainakin vähän ainetta jäljellä. Ota pienetkin tilkat talteen, sillä tiskatessa tarvittava ainemäärä on pisara valtavassa altaassa.

Pyykinpesuaineiden purkeista aloittelijan kannattaa opetella ensin Unileverin tuotteet: Omo, Surf, Luvil ja kumppanit ovat saman lajin muunnoksia, jotka eroavat toisistaan vain väritykseltään. Kokematon tonkija erehtyy usein poimimaan mukaansa huuhteluainetta. Se on kuitenkin usein kokkareiseksi pilaantunutta, ja huuhteluaine on ylipäätään jopa vessapaperia turhempi tuote.

Pyykinpesuainepurkkeja pyykkikoneen päällä.

Nehän ovat kuin kaksitoista marjaa.

Pyykinpesuaineita voi löytää myös kiinteässä olomuodossa laatikkomaisten purkkien pohjalta. Lähilajeista pitsalaatikko on litteämpi ja hanaviinilaatikolla on yleensä nokka. Pyykinpesuainepurkkien esiintyvyys ei rajoitu jätekatoksiin, vaan poimijan kannattaa katsastaa myös taloyhtiöiden pyykkituvat.

Sampoot, hoitoaineet ja suihkusaippuat esiintyvät tavallisesti littanoissa purkeissa, joskin myös pyöreät purkit ovat yleisiä. Korkeus on tyypillisesti 15–25 cm. Purkkeja esiintyy jätekatosten ohella myös suihkutilojen yhteydessä, esimerkiksi kuntokeskuksissa ja taloyhtiöiden saunoissa.

Erehdyttäviä lähilajeja ovat erilaiset iholle levitettävien rasvojen purkit, jotka on syytä erotella jo poimintavaiheessa, jos niille ei ole käyttöä. Tunnistus on varminta tehdä purkin pintakuvioista. Jotain osviittaa antaa paino: rasvapurkeissa on usein jopa puolet jäljellä.

Käsienpesuaineiden purkit ovat usein samantapaista muovia kuin käsinpesuaineiden purkit. Ne ovat kuitenkin tiskiainepurkkeja pienempiä, ja niissä on yleensä nokka. Purkki hylätään tavallisesti, kun nokka ei enää oksenna ainetta, vaikka sitä vielä olisi purkin pohjalla.

Julkisten tilojen vessojen roskiksista saattaa löytyä käsienpesuainepurkkien sairaalamuunnos. Näiden purkkien annostelijat ovat kuitenkin niin tehokkaita, että kovin monta pesukertaa hylätystä purkista ei saa.

Käsidesejä löytyy usein desilitrakaupalla, koska monet valmistajat ovat hankkineet hatun, josta voi vetää purkkeihin alkoholin vanhenemispäivämäärän. Purkit ovat tavallisesti pienehköjä, joten niiden löytäminen vaatii tonkijalta viitseliäisyyttä.

Hiuslakka ja partavaahto esiintyvät helposti tunnistettavissa korkeissa metallilieriöissä; sumutemaalipurkit ovat tanakampia, ja niiden korkeissa näkyy maalin väri. Suihkauta ensin ainetta kokeeksi, sillä esiintymät ovat usein köyhiä. Pihinä tarkoittaa, ettet pääse pihistelemään purkilla. Päästä kuitenkin ponnekaasut pihalle ja heitä purkki kierrätykseen, jos dyykkituvassasi on metallinkeräysastia.

Deodorantit esiintyvät ponneaineellisina tavallisesti hiuslakkapurkkeja matalammissa metalliastioissa. Kainaloon hinkattavat dödöt ovat niin pienissä purkeissa, että niitä ei helposti huomaa muiden hylkyjen seasta. Pikku purkkeja ei kannata ottaa huomaansa, ellei niissä ole kunnolla täytettä, koska kieppo tai päällikerros on suositeltavaa huuhdella edellisen käyttäjän jäljistä.

Huulirasvoja ei ole syytä dyykkailla (eikä lainailla), herpesriskin vuoksi. Eikä huulirasvaa kaiketi kauheasti tarvitse, ellei siihen varta vasten itseään totuta.

Hammastahnoja en ole toistaiseksi dyykannut systemaattisesti. ”Tyhjänä” hylätystä putkilosta riittää nimittäin vain muutamaan herneelliseen eli pariksi päiväksi. Tartuntavaaroja ei ilmeisesti ole, etenkään jos pakkauksen leikkaa auki toisesta päästä. Hammastahnaa ei tunnetusti ole helppoa työntää takaisin putkiloon, joten ei sinne hevin mitään muutakaan saa.

Kaatoluokka muut puhdistusaineet käsittää loput aineet, joita ilman tonkijan väliintuloa odottaisi kaatopaikka. Näitä aineita kannattaa kerätä lähinnä, jos niitä on purkissa reilusti jäljellä. Tällaiset purkit ovat muutoin melko harvinaisia, mutta muutoissa ne saattavat kerääntyä rypäiksi.

Sekalainen valikoima erilaisia puhdistusainepurkkeja.

Minkäs teet, kun siivouskomeron valtaavat Taloyhtiön jätepisteen puhdisteet?

Purkkipaljouden ohella pesuainejämäilijää saattaa rasittaa se, että merkeissä pitää tyytyä valtavirran määritelmällisesti hienostumattomaan makuun ja hajuun. Itse jättäisin räikeät värit ja läpitunkevat tuoksut kauppaan, vaikka herkisteiden ja hormonihäiriköiden riskit tuskin toteutuvat kuin enintään väestötasolla.

En jaksa kuitenkaan surkutella sitä, että joudun käyttämään muiden ostamia pesuaineita. Näennäinen vapaus valita Omon ja Bio Luvilin välillä on vain valintamyymäläelämää, ei sen enempää.

Näin käytät loppuun (muiden) pesuaineet

Muistatko mainoksen, jossa yhdellä tiskiainepullolla saatiin pestyä paskat virstan pituisen juhlapöydän astioista? Jos tällainen riittävyys on mainostajien mukaan tavoiteltavaa, kuinka paljon hohdokkaampaa olisi, että tiskiainetta riittäisi elämän pituisen jakson ajaksi?

Olen luultavasti jo saavuttanut elinikäisen tiskiaineomavaraisuuden, joten sikäli voisin jäädä dyykkauksesta eläkkeelle vaikka saman tien. Saman tien olen valinnut muissakin puhdistusaineissa: en ole aikoihin ostanut myöskään pyykinpesuainetta, käsienpesuainetta, yleispuhdistusainetta, suihkusaippuaa tai sampoota.

Syy ostolakkooni tai oikeastaan ostoirtisanoutumiseeni on luonnontieteellisesti adheesio ja ihmistieteellisesti avuttomuus. Adheesio tarkoittaa aineiden taipumusta tarttua yhteen. Pesuaineen näkökulmasta on mielekkäämpää liimautua purkin reunaan kuin pudottautua purkista ulos tyhjyyttä kohti.

Pesuaineen vastahakoisuus synnyttää monissa ihmisissä avuttomuutta. Ainetta ei välttämättä jakseta houkutella valuttamalla ulos alassuin käännetystä purkista. Vaikka valutus onnistuisikin, valitus alkaa viimeistään, kun purkin korkin pitäisi irrota.

Korkkaaminen on nimittäin usein suunniteltu lähes toivottomaksi toimenpiteeksi. Epätoivon tuottaminen on ilmeisesti jonkinlaisen exit only -periaatteen sivutuote, mutta pesuainetehtailijan tarkoitusperiin sopii yhtä lailla väistämätön lopputulos exit partly.

Suihkusaippuapurkkeja pinossa suihkukaapin vieressä. Lattialla yksi purkki avattuna.

Suihku, saippuaa, purkkeja sekä suihku saippua purkki. Purkkeja löytyi lähes viikoittain Taloyhtiön saunapisteestä, mutta en millään ehtinyt käyttää yhden purkin jämiä ennen seuraavan purkin ilmaantumista. Korkin poisto onnistuu ”purkin peukalon korkin” avulla eli kampeamalla purkin ja korkin väliin peukalon.

Korkin irtoaminen ei vielä tarkoita pesuainejämien minimoitumista. Harvan sormet nimittäin taipuvat kaapimaan kaikki aineet purkista.

Astian- ja pyykinpesuaineet saa kätevästi käyttöön kaatamalla vettä purkkiin, mutta kehonpesuaineita ei kannata minusta huuhdella purkista. Ensinnäkin tensidejä valuu väkisinkin hukkaan, jos saippua laimennetaan suureen tilavuuteen. Toisekseen jos adheesio on kivenä kengässä, vesi ei ole välttämättä mikään paperi vaan toinen kivi. Ainakaan hiustenhoitoainetta ei purkista helposti vedellä huuhdella.

Tässä pelissä kiven voittaa saksilla. Purkinavaus suoritetaan ympärileikkaamalla purkki leveyssuunnassa. Jos ainetta jää yhä käyttämättä, jämäjäämät säilyvät kosteina seuraavaan kertaan, kun purkin jäännökset asettaa sisäkkäin.

Pesuainehävikin estäminen vaatii siis viitseliäisyyttä, joka tunnetusti ei ole yhtä riittoisaa kuin Fairy. Toisen ihmisen uusavuttomuus tai laiskuus-avuttomuus on kuitenkin toisen ihmisen loppuelämän ilmaiset pesuaineet. Pesuainehuoltovarmuutta tavoittelevan täytyy vain nöyrtyä tonkimaan roskiksia; pesuaineiden riittoisuus ja itseriittoisuus eivät sovi yhteen.

Nyt tiedät, miten niistä purkeista saa. Ensi kerralla kerron tarkemmin, miten niitä purkkeja saa.

Ravintolapäivän saldo

Perustin päiväksi ravintolan, jonka kananmunat, juusto, suola, vehnäjauhot, hiiva, sokeri, tomusokeri, rasvat, marjasose, maustemyllyt, mehutiiviste, pikakahvi, teelehdet, teepallo, teepannu, kulhot, kannut, paistinpannut, paistinlastat, pursotin, raastinrauta, pesuaineet, pyyhkeet, mukit, lasit, lautaset, haarukat, veitset, lusikat, rasiat, talouspaperi, CD-levyt, lehdet, paperit, pahvit, kynät, tussit, teipit, liimat, liinat, koristekasvi ruukkuineen sekä henkilökunnan paidat ja housut olivat dyykattuja. Mitä siitä perustivat asiakkaat?

Ovi auki tilaan, jossa näkyy keittiö ja ruokailuun liittyvää välineistöä.

Onnen tonkijoiden asiakkaat voivat aulasta ruokasaliin siirtyessään tarkastaa silmämääräisesti keittiön siisteyden ja hygieniatason. Tilat Taloyhtiön kerhohuoneesta (0 e, sisältyy vuokraan).

Paikalle saapui kiinnostava kattaus ihmisiä. Roskaväkeä tuli vain yhden dyykkarin verran, eikä hän tietenkään ostanut mitään. Kaiken kaikkiaan oli ilo palvella ennakkoluulotonta porukkaa, joka luotti tuuriinsa ruokamyrkytyksen välttämisessä. Onni suosii rohkeaa.

Todellisuudesssa minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta toistaa esimerkiksi ravintola Gaijinin huhtikuista kuudenkymmenen ihmisen ruokamyrkytystä. Ensinnäkin uppopaistetut munkit ja pintapaistetut munakkaat eivät ole oikein toksisia eivätkä petrimaljan korvikkeina kovin kaksisia. Toisekseen kuusikymmentä oli ravintolassamme lähinnä minuutteja tilausten välillä.

Onnen tonkijoiden ravintolapäivä ei ollut mahalasku muttei myöskään menestys: niin vähäistä oli kananmunien menetys. Itse asiassa piipahdus ravintolatilan jätehuoneessa palautti kananmunien omistajuuttani ainakin kolmasosan verran siitä, mitä kului ravintolan puolella.

Alun perin uumoilin, että joutuisin joustamaan kardemumman, pursottimen tai vaihtorahan dyykattuudessa. Kardemummaa en yksinkertaisesti käyttänyt, koska berliininmunkkeihin tuli muitakin makuja riittämiin. Lisäksi löysin aiemmin löytämäni pursotinsetin (mukana käyttämätön täytetylla täytetyllä munkilla herkuttelevia varten). Silkkaa rahaa roskiksista löytyy harvoin, joten kävin kaupassa vaihtamassa tonkimiani metallitölkkejä metallirahoihin.

Ravintolan tongittuusaste oli suuri muttei sentään ihan sata. Itara ravintoloitsija kelpuutti talon tarjoamat sähköt ja sähkölaitteet sekä huonekalut. Dyykattu kookosrasva ei sen sijaan riittänyt erittäin imukykyisille munkeille alkuunkaan, joten sitä piti ihan ostaa. Varmaan dyykkarinkin on asiallista muistella pankkikorttinsa tunnuslukua kerran vuodenajassa.

Onnen tonkijoilla oli hyvät tilat, hyvä henkilökunta ja hyväksi kehuttu ruoka. Hyvää jatkoa en kuitenkaan uskalla ravintolalle toivottaa. Suosio olisi nimittäin saattanut jäädä laihaksi ilman katufestivaalin vetoapua – tai paisua kuin munkkitaikina, jos ravintolapäivän nettihaku olisi kestänyt ruokapaikkaa etsivien ryntäyksen.

Työ roskisten tyhjentämisen ja täyttämisen puolesta jatkuu! Onnen tonkijat lähettää liikevaihtonsa 30,50 euroa Roska päivässä -liikkeen ystäville.

Onnen tonkijat menee munalla ravintolapäivään

Minkä ruokalajin vatsaansa varjeleva maailmanmatkaaja uskaltaa syödä ravintolassa kuin ravintolassa? Kysymyksen esitti kotitalouden opettajani viitisentoista vuotta sitten. Oikea vastaus on munakas: sitä saa melkein joka paikasta, ja sen kaikki aineet paistetaan läpikotaisin.

Munakas on hyvä valinta myös siksi, että sen pääraaka-aine kananmuna säilyy paremmin kuin ehkä mikään muu kosteutta sisältävä eläinproteiinin lähde. Melkein yhtä hyviä ovat kovat juustot. Siten ei ole sattumaa, että Onni Tonkijan ensiesiintyminen ravintolapäiväravintoloitsijana perustuu juustolla täytettyihin munakkaisiin.

Munakas paistinpannulla muovisen puuhaarukan vieressä.

Munakkaasta tulee maistuvaa, kun sen valmistaa kotitalouden somettaja Henri Alénin tapaan ja siihen käyttää vain parhaita Taloyhtiön jätepisteen munia ja välineitä.

Ravintola Onnen tonkijat pystyttää ensi lauantaina toimipisteen Berliininkadulle Helsingin Arabianrantaan katufestivaalin kupeeseen. Juustomunakkaiden ohella tarjolla on berliininmunkkeja sekä teetä ja mehua, tietysti tongittuun hintaan. Munakkaan syömällä köyhtyy kaksi euroa, ja munkki juomalla maksaa niin ikään kaksi euroa. Kassaan kertyneet pennoset menevät lyhentymättömänä ja venyttämättöminä Roska päivässä -liikkeen ystävät ry:lle.

Onnen tonkijat tarjoaa lähiruokaa: kaikki elintarvikkeet on dyykattu lähialueilta. Tavoittelemme mahdollisimman suurta tongittuusastetta dyykkaamalla kaiken tarpeiston suolasta vehnäjauhoihin, lautasista paistinpannuihin ja työvaatteista taustamusiikkiin. Emme kuitenkaan aio rypyttää otsiamme, jos roskiksista ei ole löytynyt kardemummaa, hillopursotinta tai vaihtorahaa, vaan hankimme ne kaupasta.

Hygienia on Onnen tonkijoille mahan asia. Pesemme kätemme, emme ruokamme syömäkelpoisuudesta vaan ihomme eläteistä. Käytämme vain kaikista turvallisimpia elintarvikkeita, joten sivuutamme tällä kertaa helposti pilaantuvat lihat, helposti kontaminoituvat salaatit ja helposti likaa keräävät avatut nestepakkaukset. Berliininkadun keittiö ei anna bakteereille lebensraumia, kun munakkaan siirtyminen pannulta asiakkaalle lasketaan sekunneissa.

Sinä voit vaikuttaa siihen, missä aikayksikössä lasketaan Onnen tonkijoiden ruoan riittävyys. Tervetuloa ihmettelemään tervettä menoa ja haasta kaverisikin mukaan sopivaksi katsomallaan summalla!

 

Onnen tonkijat ravintolapäivänä[†] 17.5. klo 12–17 tai niin kauan kuin kotivaraa riittää. Berliininkatu 5, Arabia, Helsinki, Suomi. Ja riittihän sitä: Ravintolapäivän saldo.

 


linkki kuollut

Keskiluokkaiset paperittomat

Miten vessapaperi eroaa käyttäjästään? Vessapaperi on kaksinkertainen.

Havahduin aikoinaan vessapaperin tarpeettomuuteen luettuani jutun ilman vessapaperia eläneestä Kimmo Syväristä (Nyt 25.1.2008). Nyt olen kuuden vuoden ajan toimittanut tomumajani tarpeet puhtaasti vedellä. Paluuta entiseen ei ole, ellei sitten koko ympäröivää yhteiskuntaa aleta jostain syystä vedellä kohti menneisyyttä.

Käsisuihku vessapaperirullan sisällä WC-istuimen kannen päällä.

Turhake ja hyödyke. Paperitonkin pöntönkuluttaja voi kohteliaisuuttaan vieraanvaroittaa vessansa paperitonkin. Rulla ja suihku Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, sisältää veden).

Näin delikaatissa aihepiiristössä ei voi mennä suoraan asiaan vaan kysymystä on lähestyttävä kautta rantuin. Jo muinaisilla roomalaisilla oli peräaukko eikä etuaukko: minkä taakseen jättää, siitä ei perästä kuulu. Itseltä piiloon jäävä ulostusreikä on länsimaisen jätteidentuottamiskulttuurin vertauskuva ja alkusyy.

Ulosteet kuvottavat meitä varmasti ihan biologisestikin, mutta kulttuurinen pintakerros lisää tätä inhoa sellaisella kertoimella, että häveliäisyys alkaa olla liian lievä ilmaus. Täytämme ruoansulatuskanaviamme mielellämme yhdessä, mutta kun ruoka ehtii alajuoksulle, häviävät hännystelijät kuninkaankin ympäriltä. Luoja tietää, kuinka monta ummetuspäivää esimerkiksi rippileirit lisäävät vuosittain suomalaisille teineille.

Vauva-lehden keskustelupalstan jo myyttisessä käsikakkaketjussa[†] [luettavissa Meidän per?e -palstalla] anaaliyhdyntäkuvaston marinoimat nykynaiset kertovat, kuinka ujostuttavaa ulostaminen voi olla. Yksi neuvoo, miten poistuvan pökäleen voi kätevästi napata vessapaperiin äänekkään loiskahduksen estämiseksi. Toinen kertoo, että ulosti ensimmäistä kertaa miehensä kuullen synnyttäessään. Joku taas esittää ratkaisuksi avanteen: jäte kertyy pikku hiljaa hiljaa pikku pussiin.

Pieneliöpelkoinen vessassakävijä kylvää paperia ympäri pönttöä. Neurootikon mielessä ihokosketus bakteereja kovin kehnosti elättävään muovirenkaaseen muuttuu limakalvokontaktin veroiseksi tartuntavaaraksi, joka pitää ehdottomasti estää paperilla ja käytännössä kymmenellä arkilla. Japanissa renkaan päällä saattaa olla ohut muovisuojus, joka vaihtuu kätevästi nappia painamalla.

WC-istuimen käyttöohjeet ja renkaan puhdistusohjeet japanilaisessa WC:ssä.

Häveliäisyys ja hygienia. Niistä on japanilainen vessavisiitti tehty.

Paperia tarvitaan paitsi suojelemaan reisiä renkaalta myös estämään juomaveden roiskahtaminen poskille. Vain yksi arkki ei voi riittää. Kaiken lisäksi paperilla pitäisi vielä pyyhkiä hyvin. Se taas ei oikein onnistu, sillä kuiva paperi ei poista kaikkea ulostetta iholta, kuten mikrobiologian tohtori Ron Cutler kertoo Ylen lähettämässä dokumentissa WC:n tarina.

WC:n tarinan mukaan 1500-luvulla elänyt ranskalainen kirjailija François Rabelais tuli siihen tulokseen, että paras väline peräpeilin pyyhkimiseen ovat joutsenen kaulasulat. Amerikkalainen Joseph Gayetty sai sulan hattuunsa tuomalla markkinoille vessapaperin vuonna 1857. Nykyään, kun käymälässä voi sekä heittää että laskea vettä, vessapaperin käyttö on sulaa hulluutta.

Monissa Aasian maissa vessakäynnillä käytetään huljukuppia, mutta länsimaiseen keskiluokkaiseen vessapaperittomuuteen tarvitaan käsisuihku. Sen avulla huuhdotaan ulostejäämät pyllystä pyttyyn, ja lopuksi kuivataan perä johonkin muuhun kuin paperiin. Itse käytän kylpypyyhettä, jonka alaosa on pyhitetty alapäälle ja yläosa yläpäälle. Onnelilla on erillinen kakkapyyhe, jolla hän kuivaa niin taka- kuin etupebankin. Pyyhkeet pesemme 60 asteessa parin viikon välein; meillä ei esiinny pyyhkeisiin liittyviä pakko-oireita.

Japanilainen WC-istuin, jossa on kiinni puhdistussuihkun ohjausyksikkö.

Japanissa käytetään kyllä vessapaperia, mutta huljukuppiperinteestä muistuttaa istuimeen integroitu suihku. Suomalaisesta varustelu saattaa vaikuttaa luksukselta mutta ei tunnu siltä. Jos kotimaisen Oraan bideesuihku vastaa tuntumaltaan kieriskelyä kasteisella ruoholla, niin tämä Japanin-masiina saa aikaan raekuuron kastuvalla ruholla.

Hyvä perähygienia on tavoiteltavaa, mutta vielä houkuttelevampaa vessapaperittomuudessa on hyvä käsihygienia. Koska bakteerit eivät voi permeoitua paksun pyyhkeen lävitse, käsiä ei ole kotioloissa mikään pakko pestä. Säästyy aikaa, ja yhteen laskettu vedenkulutuskin jää suunnilleen kätensä pesevän vessapaperin käyttäjän tasolle. Vessapaperistilla piiloveden, piilokemikaalien, piiloenergian ja pankkisalaisuuden piilottamien numeroiden kulutus on tietenkin ihan eri tasolla. Vedenpuhdistamoillakaan ei varmaan ole mitään hajotettavan massan vähenemistä vastaan.

Jos ei halua kankistua vakinaisen mänkkipyyhkeen tyyliseen ratkaisuun, yksi mahdollisuus ovat yhden käyttökerran jälkeen pesuun heitettävät kankaat. Tähän tehtävään ei välttämättä tarvitse pyhittää erityisiä riepuja, vaan siihen voi hyödyntää tekstiilejä, joilla on jo kokemusta kyseiseltä alalta: useimmat ihmiset ulostavat kerran päivässä ja heittävät päivittäin pyykkiin yhdet alushousut, jotka voisivat olla likaisempiakin.

Vessapaperittomuus on tietysti vain sivujuonne siinä valtavassa ongelmakentässä, jonka liukumiinoittaa ulosteen sekoittaminen veteen. WC:n tarina tuo plasma-TV:n ruudulle plasma-WC:n, joka räjäyttää lian pois ja vieläpä tuottaa samalla sähköä. Kiehtova laite tullee kauppoihin yhtä aikaa fuusioreaktorin kanssa.

Massojen ulostemassoille soveltuvaa vedetöntä käymälää odotellessa rakennusalan on turvattava meidän paperittomien palvelut ja varustettava joka ainoa WC-istuin käsisuihkulla. Vettä voi jo nyt jokainen säästää paitsi pesemällä täysiä koneellisia kakkapyyhkeitä myös vetämällä täysiä pöntöllisiä niitä itseään. Jos et saa pönttöä kukkuralleen omin avuin, kysy apua läheisiltä tai lähellä olevilta. Kysymys saattaa ensi alkuun tuntua tarttuvan kurkkuun mutta kakista ulos vain!

Toisesta päästä avattu serpentiinirulla vessapaperitelineessä.

Jk. Vapun kunniaksi jälkikuva Taloyhtiön jätepisteestä löytyneestä laihialaisesta vessapaperista.

WC:n tarina kerrotaan Areenassa, kunnes se poistuu luonnollista reittiä 29.5.2014.


† linkki kuollut

Dyykkarin jääkaappi ei tyhjää päivää näe

Pääsiäiseen päättyi seitsemälle viikolle levittynyt ekopaasto, eli nyt voi taas vapaasti röhnästellä Maan päiviltä päästämiseksi. Itse olin luvannut säästää sähköä puhdistamalla jääkaapin ja syömällä sen tyhjäksi. Siivous jäi puolitiehen, sillä ahkera dyykkailu teki tavoitteeni tyhjäksi.

Yritin kyllä kovasti pitäytyä jääkaapin antimissa, vaikka sillä tavoin ravitsemus oli välillä vähän heikoissa kantimissa. Laitoin ruokaa lähes yksin omaan mahaan kotona, kun laitosruokaa sai Onneli arkena. Ekopaaston aikana kulutimme kotiin ostettuina elintarvikkeina puolisen tusinaa kaurahiutalepakettia, viitisen tölkkiä maitoa, muutamaisen rasian margariinia, jokusen tertun banaaneja ja parisen pussia leipää. Kaiken muun kaivoin roskiksesta ja kuvettani siten vaivoin viiden viikoittaisen euron edestä.

Inventoin jääkaapin sisällön paaston päätyttyä. Keksin samalla, mistä saattaa johtua ihmisten ihmeellinen vimma heittää syömäkelpoisia porkkanoita menemään: he pelkäävät jääkaappiin hylätyn porkkanan muuttuvan venyvään ja tahmaiseen olomuotoonsa. Eivätkä pelkää turhaan. Jääkaapista valuvan oranssin porkkanaliman rinnalla valkopilkkuinen porkkanahome ja ruskeanharmaa porkkanamätä ovat kuin puhtaan, leudossa kesätuulessa kuivuneen satiinilakanan kosketus saunanraukeilla pakaroilla.

Suurimman aukon jääkaappiin teki siis luonto. Toisaalta kaappiin jonottaa tälläkin hetkellä hajottajien omimaan materiaan verrattuna moninkertainen määrä dyykattuja porkkanoita. Joko mahtuvat, maistuvat tai maatuvat. Eikä myöskään jääkaapin loppuunsyödyn sitrushedelmistön tilalle sovi sesongin hedelmiä eli brasilialaisia omenoita. Vaikka heviltä onkin vapautunut tilaa jääkaappiin, lisää sinne ei hevillä mahdu.

Mihin tila on sitten huvennut? Tuotteisiin, joilla on kulutuksellisesti pitkä puoliintumisaika: kapriksiin, sinappiin ja kalakastikkeeseen. Epäkuutiomaisiin tuotteisiin: limetteihin, suippopaprikoihin sekä naisen lantion kaarta jäljitteleviin ja häivyttäviin jukurttipurkkeihin. Tuotteisiin, joita ostetaan ja hylätään runsaasti: suomalaiseen rahkaan, saksalaiseen rahkaan, islantilaiseen rahkaan.

Ekopaastoni selvästi epäonnistui – omasta syystäni, omasta suuresta syystäni. Voisinkohan ottaa mallia urheilukalastajista eli tonkisin tavalliseen tapaan mutta heittäisin saaliin saman tien takaisin jätevirtaan kitumaan? Vai pitäisikö tyystin jättää dyykkaus kesätauolle?

Periaatteessa ajan henki on altis minimalismille tässäkin asiassa, mutta liha on heikko kohtani. Kasvisruokavalio tuntuisi äkkiseltään aika rajoittavalta, jos sitä ei voisikaan täydentää dyykatulla lihalla edes kerran päivässä. Ekopaastoni siis jatkuu enkä muuta voi. Tapahtuma minua auttakoon?

Valioruokaa ruokavalioon

Taas on aika keskiluokkaisen kansalaisenkin aika kasvattaa ruohoa. Koska olin jo lahjoittanut eteenpäin aiemmin dyykkaamani rairuohon siemenet enkä halunnut ostaa uutta erää 50 euron kilohinnalla, päädyin käyttämään kymmeniä kertoja halvempia vehnänjyviä. Valintaani vaikutti sekin, että vehnänoraat voi syödä ja ne vieläpä ehkäisevät kaikkea pahuutta.

Lautasella kasvavia vehnänoraita, reunalla pääsiäistipu.

Lautanen, alusta ja kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä. Vehnä loppuunmyynnistä ostamalla ja multa muilta ruinaamalla.

Vehnän versottaminen on helppoa – katso kuvat[†]! Liotin siemeniä vuorokauden ajan lasipurkissa. Kaadoin veden pois ja idätin siemeniä kaksi päivää purkkia välillä käännellen. Kippasin lautaselle parin senttimetrin paksuudelta multaa ja ripottelin itäneet siemenet tasaiseksi matoksi kostean mullan päälle. Annoin olla kannen päällä ja siementen alla kolme päivää. Valoon päästyään kasvusto on saanut maltillisesti vettä. Kun alusta oli kulunut kahdeksan päivää, alusta kannatteli kymmensenttisiä versoja.

En ajatellut vielä sijoittaa vehnänorasmyllyyn, koska tämä on ensimmäinen satoni ikinä. Aion kuitenkin pureskella näitä maukkaita lehtiä ihan somalina. Vuoden 2014 rohdoskasvin vehnänoraan ravintosisältö on hengästyttävä, mutta onneksi oraat sisältävät nestemäistä happea. Vehnänoraissa on A:ta, B:tä, C:tä, E:tä ja K:ta kuin aakkospussissa. Mineraaleja kuin Talvivaarassa. Aminohappoja kuin palkkarissa. Klorofylliä kuin Vihreässä Langassa. Entsyymejä ihan Omona.

Elävän ravinnon puolestapuhuja Ann Wigmore (1909–1994) piti vehnänorasmehua tärkeänä osana ravitsemustaan. Hän kertoo kirjassaan Elävän ravinnon ruokaohjeita (WSOY, 1989), kuinka elävän ravinnon ohjelman avulla intialaiset diabetespotilaat pääsivät kuukaudessa eroon insuliinista ja näyttelijä Ashok Kumar tervehtyi astmasta. Wigmoren mukaan ruumis parantaa itse itsensä, jos se saa elävää, runsaasti entsyymejä sisältävää ja helposti sulavaa ravintoa.

Elävä ravinto on helppo leimata huuhaaksi. Ainoa tieteellisesti huuhaaksi osoitettu ruokavalio on kuitenkin länsimainen ruokavalio, joka sisältää paljon lihaa, lisättyä rasvaa ja sokeria, valkoista jauhoa sekä teollisesti jalostettuja elintarvikkeita. Michael Pollan kirjoittaa kirjassaan Oikean ruoan ohjeet[†] (Atena, 2013), että tähän ruokavalioon voidaan yhdistää lähes kaikki liikalihavuus- ja kakkostyypin diabetestapaukset, 80 prosenttia sydän- ja verisuonitaudeista ja yli kolmannes kaikista syövistä.

Pollan antaa länsimaista ruokaa syöville hauskoja ja helposti mieleen painuvia ohjeita: ”Älä tankkaa itseäsi ja autoasi samassa paikassa.” ”Tuote, jolla on sama nimi kaikilla kielillä, ei ole ruokaa.” ”Osta ruokasi marketin reunimmaisilta hyllyiltä ja vältä keskikäytäviä.”

Pollan kertoo myös, että perinteisiä ruokavalioita noudattavat ihmiset eivät yleensä kärsi länsimaiseen ruokavalioon liittyvistä sairauksista. Nämä ruokavaliot voivat olla hyvinkin yksipuolisia. Grönlannin eskimot elävät lähinnä hylkeenrasvalla, Keski-Amerikan intiaanikansat maissilla ja pavuilla ja afrikkalaiset maasait nautojen verellä, lihalla ja maidolla.

Terveenä pysynee siis yhtä lailla myös elävällä ravinnolla. Voisiko jopa länsimainen teollinen ja syväpuhdas ruoka olla itsessään ihan terveellistä, mutta sitä on vain sen koostumuksen takia hyvin vaikea olla syömättä liikaa? Dyykkarille tämä vaihtoehto olisi mieleinen, sillä idätettäviä vehnänjyviä en ole roskiksesta vielä löytänyt.

 


linkki kuollut

Merkitystä merkintöihin

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, kuinka viimeisen käyttöpäivän ja parasta ennen -päivän välinen ero voi kutistua makuasiaksi. Euroopan unionissa käytetään vain näitä kahta päiväysmerkintää, ja silti eron tekeminen on välillä hankalaa. Sääliksi käy Amerikan yhdysvaltain kansalaista, sillä siellä pitäisi osata tulkita muun muassa seuraavia ilmauksia: best by, sell by, use by, enjoy by, best if used by, best if purchased by, best before, sell before, not to be sold after, expiration, buy thru, use through, date shucked, pull date, recommended sale date, last date of sale, recommended last date of sale.

Maustekastikepullo, jossa lukee ”Best when purchased by date on label”.

Ei savunmakuista kastiketta ilman tulkinnanvaraista merkintää. Amerikan-liemi Taloyhtiön jätepisteestä (0 $), fondi kuvausrekvisiittaa.

Viimevuotinen Harvard Law Schoolin raportti The Dating Game kertoo, että päiväysmerkintöjä alettiin ottaa Yhdysvalloissa käyttöön 1970-luvulla kuluttajien vaadittua tietoa elintarvikkeiden tuoreudesta. Maanlaajuista järjestelmää ei saatu aikaan, joten säätely vaihtelee laajassa maassa huomattavasti. Esimerkiksi New Yorkin osavaltio ei edellytä minkäänlaisia päiväysmerkintöjä, kun taas New Hampshire vaatii päiväykset kermaan ja voileipiin (eikä mihinkään muuhun).

Päiväyksillä ei ole Yhdysvalloissa juurikaan tekemistä turvallisuuden kanssa. Osa valmistajista linjaa, että tuotteen laatu saa viimeiseen myyntipäivään mennessä heikentyä tietyn määrän. Toiset eivät hyväksy pienintäkään muutosta. Brändiä suojellaan tiukemmin kuin kuluttajaa saati luontoa.

Kuluttajat yhdistävät päiväykset turvallisuuteen. Mikrobiologista turvallisuutta heikentävät raportin mukaan kuitenkin lähinnä valmistus-, käsittely- ja säilytysvirheet. Näillä tekijöillä ei tavallisesti ole yhteyttä tuotteen ikään. Kokonaissäilytysaikaa paljon olennaisempaa on tietää, kuinka kauan tuote on ollut vaaravyöhykkeellä 6–60 °C.

Ennen emmin ja pidin päiväyksiä lähes ehdottomina ohjenuorina. Nyttemmin nuora on muuttunut veteen piirretyksi viivaksi, kun olen vähä vähältä oppinut, että päiväys on kehno mittari ruoan syömäkelpoisuudelle. Harvardin-raportista sain ensimmäistä kertaa lukea, miten tämän havainnon vahvistavat mikrobiologit. Evirologit eivät vain uskalla lausua totuutta ääneen, koska me länsimaalaiset altistamme mieluummin koko ihmiskunnan ympäristökatastrofille kuin yhdenkin vanhuksen ruokamyrkytyskuolemalle.

Raportin mukaan päiväyksistä olisi hyötyä lähinnä listerian torjunnassa. Listeria on riskiryhmille vaarallinen bakteeri, joka pystyy lisääntymään kylmässäkin. Bakteerista pääsee eroon ruoan kuumentamalla, joten se on vaarallinen vain kylmänä nautittavissa elintarvikkeissa.

Raportti esittää suuria muutoksia päiväyskäytänteisiin. Erilaisista parasta ennen -päiväyksistä pitäisi pyrkiä pois erityisesti pilaantumattomissa kuivatuotteissa, koska päiväys saa ihmiset heittämään turhaan syömäkelpoista ruokaa roskiin. Kauppa tarvitsee hyllykiertoonsa poistopäivät, mutta niiden ei pitäisi näkyä muille. Kuluttajille voisi päiväysten sijaan antaa ohjeita tyyliin ”parasta XX päivää avaamisen jälkeen” tai ”parasta XX kuukautta pakkauspäivän jälkeen” (luku kaksikymmentä on tässä tietenkin vain esimerkkinä).

Raportin kirjoittajien mielestä paketeissa pitäisi olla enemmän säilytysohjeita. Parasta ennen -merkinnän asemesta tarvitaan pakasta ennen -merkintä. Lisäksi päiväysten muodostumisperusteiden pitäisi olla läpinäkyviä. Päiväysten tulisi keskittyä riskielintarvikkeisiin, tai ainakin pakkauksessa pitäisi lukea, jos päiväys ei liity turvallisuuteen vaan laatuun.

Yhdysvalloissa kaikesta ruoasta 40 prosenttia jää syömättä. Samaan aikaan 15 prosenttia kotitalouksista kituuttaa nälkärajan alapuolella. Näitä prosentteja pienentääkseen Doug Rauch, entinen Keskon kokoisen Trader Joe’s -ketjun johtaja, aikoo avata ruokakaupan, jossa myydään vain päiväyksen ylittäneitä elintarvikkeita. Tarkoituksena on tarjota halvalla tuotteita, joita tavalliset kaupat eivät päiväyksen vuoksi katso voivansa myydä.

Vaikka Suomessa jäljitellään monessa asiassa USA:ta, ruokahävikin tuotantoa ei täällä lähellekään samassa mitassa osata. Eikä päiväysvanhojen tuotteiden kauppa ole meille mikään uusi juttu: Helsingissä tällaista liiketoimintaa edustaa ainakin Valkkeri. Roskisstalkkerina tosin suhtaudun hyveellisiinkin kauppoihin varauksellisesti. Valkkerissa ei minua epäluuloista vakuuta sen hevi-osasto. Jos hyllyssä ei ole minkäänlaisia päiväyksiä, miten voin varmistua siitä, että tuotteet ovat todella vanhoja?

Broileri jälkeen viimeisen käyttöpäivän

Kannattaako broileripakettia avata viimeisen käyttöpäivän umpeuduttua? Toiseksi: tulisiko broileria ostaa ensinkään? Tässä kirjoituksessa käsittelen peräkanaa broilerin säilyvyyden ja säällisyyden.

Kaksi pakettia broilerin fileesuikaleita.

Testikappaleet toimitti Taloyhtiön jätepiste.

Testiin valikoitui kaksi samanlaista pakettia suomalaisia broilerin fileesuikaleita, joten satunnaiset virheet voitiin eliminoida ja tilalle saatiin systemaattisia virheitä. Pakkauksia avatessa ilmoille levisi sama ankea haju, joka ympäröi tällaisia suikaleita jo ennen viimeistä käyttöpäivää. Lemu ei saanut minua poissa tolaltani, sillä ruokamyrkytysbakteeri ei haise.

Ensimmäisen paketin sisällöstä valmistin broilerikeittoa, koska olin aiemmin löytänyt kaalia ja maustekurkkuja. Viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut viisi päivää, mutta en saanut mitään ruokamyrkytysoireita. Tulokseen saattoi tosin vaikuttaa se, etten osannut oireita oikein odottaakaan.

Broilerikeittoa lautasella, lautasen alla lautasliina ja aluslautanen.

Koska en ollut löytänyt smetanaa, silmäsin keiton löytämälläni turkkilaisella jukurtilla. Keittolautanen ja lautasliina Taloyhtiön jätepisteestä, aluslautanen kuvausrekvisiittaa.

Jäljelle jääneestä broilerierästä tein broilerikastiketta, jolle pilkoin aluseksi kesäkurpitsatikkuja. Viimeisestä käyttöpäivästä oli tällä kertaa kulunut kymmenen päivää, eikä ruokamyrkytys ollut vieläkään tullakseen.

Broilerikastiketta kesäkurpitsatikkujen päällä lautasella.

Kun pasta kyllästyttää, kesäkurpitsa virkistää. Ainekset ja astia Taloyhtiön jätepisteestä.

Kokeilemani broilerisuikaleet olivat siis täysin syömäkelpoisia 5 ja 10 päivää viimeisen käyttöpäivän jälkeen. Tulokseen saattoi vaikuttaa se, että 15 prosenttia suikaleista oli vettä, suolaa ja stabilointiaineita. Ainakin kaupan tulokseen.

Asiaan vihkiytymättömästä omnivorista saattaa tuntua hurjalta ylittää viimeinen käyttöpäivä yhdelläkin vuorokaudella. Todellisuudessa en asettanut itseäni varsinaiseen hengenvaaraan: lihathan olivat paitsi suojakaasutettuja myös suolattuja. Siksi broilerin säilyvyyttä oli syytä koetella lisää.

Löysin paketin maustettuja broilerin koipipaloja. Suolaa oli, mutta suojakaasut olivat karanneet auki nirhatusta pakkauksesta. Vastaan puski karmea löyhkä, ja viimeisestä käyttöpäivästä oli pahaenteisesti 13 päivää. Samassa tunsin eteeni heitetyn aineettoman hansikkaan. Päätin ottaa haasteen vastaan.

Koipipaloja olisi pitänyt paistaa uunissa 45 minuuttia, mutta kuumensin lihat sähkönsäästöekopaastoni vuoksi pannulla ensin suurella lämmöllä ja sitten noin tunnin ajan kannen alla reippaasti haudutellen. Haju oli melkoinen, ja sitä tuntui jäävän aavistus myös kypsiin koipiin. Maussa en kuitenkaan havainnut mitään vikaa. Söin puolet lihoista iltapalaksi ja jäin jännittyneenä odottamaan seurauksia.

Seuraavana aamuna tunsin mahani perukoilla kierteen, joka oli havaitsemiskynnyksen yläpuolella mutta epämiellyttävyyskynnyksen alapuolella. Osa tuntemuksesta lähti siististi eri reittiä kuin oli tullut, ja loppu kaikkosi, kun maha ja mieli saivat aamiaisella uutta purtavaa. Ruokamyrkytys ei siis tullut ollakseen. Kun kahden päivän päästä söin kaksi jäljelle jäänyttä koipea, en saanut enää minkäänlaisia oireita.

Mitä kokki oppi kanakokeistaan? Ensinnäkin broileri säilyy yllättävän hyvin. Broileria pelätään muita lihoja enemmän ehkä siksi, että huolimaton kokki levittää helposti esimerkiksi melko yleisiä kampylobakteereja raa’asta kanasta ruokiin, joita ei kypsennetä. Raa’an lihan mikrobit eivät kuitenkaan aiheuta vaaraa huolellisesti kypsennetyssä lihassa, jos ne eivät ole tuottaneet kuumennusta kestäviä toksiineja.

Toisekseen opin, että raa’an lihan hajusta on hankala päätellä yhtään mitään. Liha lemuaa jotakuinkin aina, mutta jos löyhkä alkaa särkeä päätä, haistelusta ei ehkä kannata siirtyä maisteluun.

Voit siis syödä suojakaasuun pakattua broileria varsin huoletta muutamisen vuorokautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen, kunhan

  • et aio tehdä broileritartaria
  • et ole käyttänyt pakkausta neulatyynynä
  • et ole jättänyt lihoja kesäkuumaan autoon avaamatta ikkunoita raolleen

etkä ole

  • lapsi (Tuskin olet, koska viimeisistä kuvista on jo muutama kappale.)
  • vanhus (Tuskin olisitte vaihtanut Kansanradiota nettikansanradioon.)
  • sairaana (Tuskin laittaisit viimeisillä voimillasi viimeistä ateriaasi.)
  • raskaana (Tuskin olet, sillä mammojen vertaistuki kokoontuu ihan eri osoitteessa.)

Nyt kun googlaajien on jo aika lähteä hunajamarinadiensa ääreen, me muut voimme vielä miettiä, mitä olemme tehneet yhdelle vähäisimmistä tuotantoeläimistämme.

Suomalaisesta broileriteollisuudesta kertoo Elina Lappalainen palkitussa kirjassaan Syötäväksi kasvatetut. Kirja tuntuu varsin kiihkottomalta, mutta tasapuolisuuden nimissä olen tutustunut myös Lihatiedotuksen esitteeseen Vastuullisesta broilerituotannosta Suomessa[†] (joka otsikoltaan muistuttaa Palloliiton kirjasta Suomen jalkapallomaajoukkueen MM-kilpailumenestyksestä).

Siipikarjatiloilla, täsmällisemmin -tehtailla, kasvatetaan hybridibroilereita. Se on ihmisen sairain jalostustuote, mopsin jälkeen tietysti.

Lihantuotannossa nämä jaloilla tepastelevat rintalihakset teurastetaan keskimäärin 39 vuorokauden iässä. Lihabroilerien vanhemmiksi valikoidut linnut saavat elää paljon jälkikasvuaan vanhemmiksi, joten emoja pidetään kasvukaudella nälässä, jotta ne eivät söisi itseään hengiltä. Hakematta tulee mieleen emakoiden kohtalo, vaikka kanojen tapauksessa häkit on sentään varattu vain hedelmöittymättömille naaraille.

Huiman kasvuvauhdin vuoksi jopa kaksi prosenttia broileriparven linnuista voi kuolla sydänsairauksiin. Tuottajat eivät osaa siitä huolestua, koska heillä ei ole sydäntä. Jos kana välttyy sydänkohtaukselta, se saattaa kuolla vesipöhöön. Teollisuus vesittää tämän huolen sanomalla pöh tai jotain muuta yhtä argumentatiivista. Prosentit voivat tuntua pieniltä, mutta alan massiivisuuden vuoksi lukumäärät ovat suuria.

Mikrobiologisesti broilerit ovat Suomessa poikkeuksellisen terveitä. Salmonellaa ei juuri esiinny, ja tauteja vastaan tarvitsee rokottaa vain lihabroilerien vanhempia. Moni suomalainen pääseekin kana-antibioottien makuun vain ravintoloiden Brasilian-broilereilla.

Kanalle on lottovoitto syntyä Suomeen ja huonoa arpaonnea kuolla Sahalahden teurastamoon. Atrialle Saarioiselta siirtynyt teurastamo tainnuttaa linnut sähköllä, kun muualla Suomessa käytetään humaanimpaa hiilidioksidia.

Sähkötainnutuksessa[†] kana ripustetaan ylösalaisin ja ohjataan vesialtaaseen, jossa virtaa sähköä. Jos kana ei ole palleattomuutensa takia täysin tukehtunut alaspäin painuviin sisäelimiinsä, se saattaa räpiköidä sen verran, että saa ennen taintumista siipeensä ikävän sähköiskun – sillä oletuksella, että siivet toimivat eli että kana ei ole teurasautoon pakattaessa murtanut luitaan tai ole stressaavan tilanteen vuoksi siipi maassa. Sellaistakin sattuu, jonka pää ei yllä altaaseen ja joka kohtaa mestausmasiinan tajuissaan.

Luomubroilerit ovat eri rotua kuin tehobroilerit. Niitä elätetään melkein kaksi kertaa pidempään, ja ne saavat ulkoilla aina sään salliessa. Luomubroileri ei ole liiemmin päässyt lisääntymään, koska se maksaa kaupassa kolme kertaa enemmän kuin tavallinen broileri. Suomessa alan toimijat pelkäävät myös, että ulkoilmassa ulkoilemassa kanat hankkisivat vaarallisia tauteja.

Teollisuus tuottaisi auliisti luomua, jos kuluttajat ymmärtäisivät sitä vaatia. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa Hitler kortti koetti luopua keskitysleireistä, mutta kansalaiset eivät tahtoneet kasvattaa hintoja ja tinkiä turvallisuudesta vaan he halusivat tinkiä hinnoista ja kasvattaa tunteettomuutta.

Luomubroileri on oikeastaan ratkaisu ongelmaan, jota ei ole. Kokeilemalla huomaat näet, että lihan oston lopettaminen on helpointa aloittaa broilerista. ”Makua” ei tule ikävä, eikä suutuntumaa voida saada kaipaamaan kanateollisuuden epäeettisyyden suututtamaa.

 


linkki kuollut