Putkilo on avattuna purkkia pitempi ilo

Jos sivuutetaan Olkiluoto 3:n valmistuminen ja Talvivaaran kaivosalueen sadanta, Suomen suurimmista aliarvioinneista ei ole epäselvyyttä. Ne seuraavat sanoja ”säilyy avattuna jääkaapissa”.

Kun esimerkiksi Lidlin maustekurkkujen etiketissä aikaa luvataan 3 vuorokautta, vaihdan mielessäni vuoron kuuksi ja jään kuivaksi. Ruokatieto sentään lupaa avatuille kurkuille 1–2 kuukautta – kun jääkaapissa on 4–6 ”asetta”.

Jos jääkaappi sattuu olemaan riisuttu malli tai säilyvyysajoille kaipaa edes jonkinlaisia perusteluja, on syytä tutustua ruotsalaisessa kuluttajalehdessä Råd & Rönissä (6/2016) julkaistuun juttuun. Lehti selvitti, kuinka pitkään avatut purkit säilyvät jääkaapissa.

Parasta ennen -päivä pätee vain avaamattomille tuotteille, sillä avattaessa sisälle pääsee happea ja muuta ulkopuolista. Kesällä ilmassa on esimerkiksi paljon itiöitä, jotka ruokaan päästessään voivat kehittää hometta, kertoo Ruotsin elintarvikeviraston mikrobiologi Christina Lantz.

Homeista ruokaa ei saa syödä, koska osa homeista aiheuttaa syöpää. Yllättäen Lantz on sitä mieltä, että oikein sokerisesta hillosta tai marmeladista homeen voi kuoria reilua turvaväliä noudattaen. Muut tuotteet sen sijaan pitää hänen mukaansa heittää menemään, vaikka hometta olisi vain kannessa.

Lehtiartikkelin päällä lasipurkista, muovisesta pursotinpurkista, muovipussukasta ja metalliputkilosta ulos tullutta majoneesia.

Purkki, putkilo, pussi vai pursotin? Ainakin nämä majoneesit oli heitetty pois turhan hätäisesti.

Kuinka eri ruoka-aineet säilyvät avattuina? Listaan Råd & Rönin suosituksia omilla kokemuksillani höystettynä.

Fondi

Säilyy useita vuosia, mutta maku voi kärsiä. Heitä pois, jos homehtuu.

Säilyvyys on hienosti linjassa sen kanssa, että nämä liemitiivisteet tuppaavat jäämään jääkaappiin ikuisiksi ajoiksi. Pitkä säilyvyys selittynee kaliumsorbaatilla. Tätä oivallista säilöntäainetta ei näytä olevan luomufondeissa, joten luomua ja hävikittömyyttä arvostava ostakoon liemikuutioita.

Hillo ja marmeladi

Säilyvät monta vuotta. Voivat juoksettua tai kiteytyä tai alkaa homehtua pilaantuessaan.

Pätee säilöntäainetta sisältäviin hilloihin. Säilöntäaineettomien elinkaari lasketaan omien kokemusteni perusteella pikemminkin kuukausissa.

Kosteat mausteseokset, esimerkiksi punainen ja vihreä karri

Säilyvät useita vuosia. Heitä pois, jos homehtuvat.

Säilyvät yllättävän pitkään, mutta maut voivat latistua.

Majoneesi purkissa

Noin 1–3 kuukautta. Purkki säilyy lyhyemmän ajan kuin putkilo, koska ilmalle altistuva pinta-ala on suurempi. Majoneesi (ja salaatinkastike) voivat härskiintyä. Purkkimajoneesi voi ajan kuluessa myös kuivua pinnalta.

Tuubimajoneesin olen havainnut säilyvän puolikin vuotta. Tällöin on kuitenkin hyvä varmistaa, että majoneesissa on säilöntäainetta (E202 eli kaliumsorbaatti) tai hapettumisenestoainetta (E385 eli numerot kirjaimilla korvattuna EDTA).

Pursotettavan purkin säilyvyys lienee jotain tavallisen purkin ja putkilon väliltä. Avattu pikkupussi ei taida viikkoa pitempään säilyä, koska pinta-alaa on erityisen paljon tilavuuteen verrattuna eikä pakkausta saa suljettua kunnolla.

Maksapasteija

Säilyy noin viikon. Härskiintyy ja maistuu pahalta pilaannuttuaan.

Lisäksi homehtuu herkästi.

Mätitahna

Avattu putkilo säilyy yleensä monta kuukautta. Tuubimätitahnaan ei voi kasvaa vaarallisia bakteereja, joista tulee kipeäksi.

Pitihän se arvata, että ruotsalaisten sosiaalidemokraattisesti kaviaariksi nimeämä kaiken kansan herkku on vieläpä täysin turvallista.

Sinappi

Säilyy yli vuoden. Heitä pois, jos homehtuu.

Maku alkaa omasta mielestäni heiketä jossain parin vuoden kohdalla, mutta hometta en ole ainakaan teollisiin sinappeihin saanut kasvamaan.

Sulatejuusto

Rasiaan pakatussa sulatejuustossa on enemmän pintaa, johon ilma on kosketuksissa, ja siksi se homehtuu helpommin kuin putkiloon pakattu. Rasia kestää joitakin viikkoja jääkaapissa, kun taas putkilo säilyy useimmiten 3 kuukautta jääkaapissa.

Tuubiin pakattu sulatejuusto taitaa olle harvinainen näky Suomessa. Jotenkin epäsuomalaista onkin se, että valmistaja uskaltaa luvata sille viikon säilyvyyden huoneenlämmössäkin.

Sulatejuusto on ruotsalaisessa sanankäytössä ”pehmytjuusto”, ja sen pääraaka-aine on ”kovajuusto”. Jotta kovasta saadaan pehmeää, tarvitaan sulatesuoloja, erityisesti fosfaatteja. Ne ovat terveydelle niin haitallisia, että lisäaineista taitaa vain nitriitti mennä ohi.

Säilykesilli

Pitkään säilytettäessä kala voi alkaa härskiintyä. Härskiintynyttä ruokaa ei ole vaarallista syödä, mutta se maistuu erittäin pahalta.

Muuta ei kai hapansilakan maassa voi lausuakaan. Omassa jääkaapissa en ole havainnut avatun sillipurkin pilaantuneen vuodessakaan.

Säilötyt vihannekset

Säilyvät useita kuukausia. Liemi voi tosin samentua jonkin ajan päästä.

Råd & Rönkin vaikuttaa aliarvioivan vihannesten säilyvyyttä. Lehden vinkkaaman amerikkalaisen Still Tasty -palvelun mukaan maustekurkut säilyvät jääkaapissa vuoden.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Lidlin etiketistä ovat pudonneet numerot 6 ja 5. Ehkä aukioloaikojen laajentamiseen ihastunut kaupan ala voisi seuraavaksi kohdistaa huomiotaan purkkeihin.

Dyykkarin hauikset huusivat hoosiannaa

Ennen ikävöitiin taivaaseen, nykyään ihannoidaan lykättyä tarpeentyydytystä. Sanoma ei ole muuttunut: kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kroisoksen saavutat. Kärvistely ei kuitenkaan auta, jos menestys tai siihen kiedottu onnellisuus ei hetkauta. Tasapainoinen ihminen tekee aina sitä, mistä nauttii, ja saa nautintoa siitä, mitä tekee.

Minulla oli joulu jo edellisenä, ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Raotin luukkuja sydämeni kyllyydestä ja auoin lahjakasseja mielin määrin, tietysti hyvästä seurasta ja ruoasta nauttien.

Jätekatos, jossa lukittavan oven ja maankamaran välillä suurehko rako.

Kiitettävää jätekatosdesignia läntisessä kantakaupungissa. Talon väki kulkee ovesta avaimella ja roskaväki ryömii sisään huomaavaisen suuresta raosta. Katos suojaa jäätäviltä viimalta ja katseilta.

Olin lähtenyt katsastamaan Munkkiniemen, Meilahden ja Töölön roskia yhdessä dyykkitaiteesta tutun Timo Vartiaisen kanssa. Kierros lähti mukavasti käyntiin, kun melkein heti alkuun roskis antoi minulle rukkaset ja kenkää (5 + 1 siistiä paria lasten ko’oissa).

Sää oli ihanteellinen. Lämpötila oli ruoan säilymiselle otollisesti hieman nollan yläpuolella. Pakasteet pysyivät suunnilleen jäässä ja jääkaappitavara nestemäisessä vedessä. Tuuli tuntui aluksi kylmältä, mutta tarmokas penkominen ja kantaminen lämmitti lihakset, eikä kuitenkaan tullut kuuma. Luntakaan ei ollut roskisten availua häiritsemässä, mutta jonkin verran piti lyödä nyrkkiä jäätyneeseen kanteen ennen itsepalvelun saamista.

Timo etsi arvokkaita tavaroita, ja minä keskityin ravintoarvokkaisiin elintarvikkeisiin. Rahaa löysimme suoranaisesti maasta 5 senttiä ja välillisesti pantteina noin 8 euroa. Senkin opimme, että jos krapulapäivänä ei kolmessa ensimmäisessä kaupassa ole toimivaa pullonpalautusautomaattia, kannattaa suosiolla mennä neljänteen.

Tuuletusikkunan lasien välissä iso pussi punaruskeaa kiisseliä ja pieni valkoinen muovirasia.

Näyteikkunassa ateriapalvelukiisseliannosten ääripäät: 150 grammaa jättivatukan makua ja 2 000 grammaa ruusunmarjan makua.

Ruokaa löytyi enemmän kuin jaksoin kantaa: perunoita, porkkanoita, sipuleita, paprikoita, avokadoja, tomaatteja, inkivääriä, omenoita, klementiinejä, kiivejä, pensasmustikoita, pakastepuolukoita, säilykeananasta, sitruuna. Leipää oli kotitekoisista sämpylöistä luomukauraleipään ja päällyksiä margariinista ja meetvurstista kyynärän mittaiseen, lähes koskemattomaan pakkaukseen kermajuustoviipaleita. Valmiiksi päällystettyjen suolaisten piirakoiden lisäksi otin valmiiksi täytettyjä suolaisia valkosipulivoipatonkeja. Jne. Tms. Ym. Nam.

Yhdestä roskiksesta löytyi palvelukeskuksen kahden kilon pussit kasvistortillatäytettä ja ruusunmarjakiisseliä. Viimeiseksi ateriapalvelukseksi ei siten tullutkaan tuhkaus vaan sulatus. Pussukat jättävät jälkeensä myös kestävän perinnön. Ne eivät nimittäin millään mahtuneet jääkaappiin, joten jouduin hoksaamaan, että parvekkeettomassa kerrostaloasunnossa ruoka pysyy talvella viileänä tuuletusikkunan lasien välisessä tuulikaapissa.

Pöydällä viinirypäleitä, kiivejä, klementiinejä, pensasmustikoita, appelsiinimehupurkki, omena, rahkaherkkua, tummaa suklaata ja pipareita.

Kantamusten keventämiseksi pysähdyimme brunssille kirjastoon. Suklaa oli lunastettu panttirahalla, mutta muuten kaikki oli ilmaista.

Dyykkaus taloyhtiöiden pihoilla sunnuntaina kymmenen ja kolmen välillä ei tuntunut vaivaavan helsinkiläisiä. Yksi jätekatokseen roskia tuonut ihminen toivotti hyvät huomenet, ja loput olivat huomaavaisen välinpitämättömiä.

Ainoan pahansisuisen ihmisen tapasimme Töölön kirjastossa välipalaa syödessämme. Iäkkäähkön naisen mukaan emme olleet ravintolassa, ja se olikin ainoa asia, missä hän oli oikeassa. Roskisten roskaantuminen vaikuttaa kismittävän tiettyä kansanosaa, joten taloyhtiödyykkaukselle pitkää ikää toivovien kannattaa opetella solmujen auki näprääminen.

Vaikka kyseessä oli kuunvaihdetta edeltävä viikonloppu, vastaan ei tullut varsinaisia muuttopesien tyhjennyksiä, pikemminkin maltillista pakastinten ja lipastojen konmaritusta. Tosin jättimäisellä töölöläisellä sisäpihalla roskikset olivat niin täynnä, että alimpia kerroksia olisi voinut tutkia enintään kairaamalla.

Löysin kuitenkin lasinkeräysastiasta minulta pitkään tilauksessa olleen maljakon. Muita tavaralöytöjäni olivat toimivat silitys- ja raastinrauta sekä käytetty ja käyttämätön kynttilä ja -njalka (arvo katukaupassa hintalapun mukaan 9,95 euroa). Heti tarpeelliseksi osoittautui hylätty Ikea-kassi, koska kassitettavaa tuli lopulta enemmän kuin mihin olin etukäteen mielessään suostunut.

Kahden jätelavan edessä muovisia kestokasseja, joista pursuaa ruokapakkauksia.

Viiden tunnin tonginnan tulos. Viiden minuutin aikana siniselle jätelavalle kurkisti parikin ihmistä, mutta keidenkään muiden en nähnyt tutkivan jäteastioita. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin mukiin menevää voidaan sanoa trendikkääksi?

Kannettavaa oli ollut sen verran paljon ja pitkään, että kotimatkalla hauikset hoilasivat adventtisunnuntain hittibiisiä. Roskiksesta löytyneitä kahta haudepussia ei sentään tarvittu, mutta pari seuraavaa päivää hauikset huilasivat.

Kolmivuosityö tekijäänsä kiittää

Blogi täytti keskiviikkona kolme vuotta. Postauksia on ennen tätä päivää kertynyt 111, ja ne jakaantuuvat jo 16 sivuun. Niissä on siten melkoinen auki rullaaminen, jos blogin haluaa selata lopusta alkuun. Päätinkin lajitella jutut aihepiirin mukaan siistiksi sisällysluetteloksi. Luettelon aluksi luettelen kymmenen keskeistä kirjoitustani, joiden vaikuttavuuteen itse luottelen.

Suon keskellä roskapönttö, johon kiinnitetyt kolme palavaa kynttilää ovat juuri sammumassa pöntön sisältä tapahtuvan puhalluksen voimasta.

Kolme vuotta eikä suotta.

Sisällyksentuottajana luin kaikki kolmen vuoden aikana julkaisemani jutut. Pyrin tekemään blogia itselleni, mikä kai yleensä tarkoittaa sitä, ettei lähde arvailemaan ja myötäilemään lukijoiden mielihaluja. Kliseen voisi nyt kuitenkin tulkita kirjaimellisestikin, sillä omat tekstit osoittautuivat kiitolliseksi luettavaksi.

Vaikka tyylini on pysynyt melko samana, paljon on muuttunutkin. Aiemmin blogiin tuli tikustakin asiaa. Nykyisin pitäisin glögihetkeä vähän vähäpätöisenä aiheena, mutta kirjoitus yllättikin kielellisesti: ”Siinä hehkujuomaa ja pienhiukkasia siemaillessani tajusin, että harva asia saa joulukiireistä ihmistä hidastamaan tahtia yhtä paljon kuin tunnelmallisesti palava kieli.”

Vaivaannuttavaa tekstiä uudelleen juttuja lukiessa tuli vastaan vain harvakseltaan. Jos lukiessasi vaivaannut, tavaa tekstiä uudelleen, sillä töksähtävään ilmaukseen saattaa kätkeytyä kömpelöhkö tai muuten pöhkö sanaleikki. Itseäni hämmensi esimerkiksi homekoiran ”muuttuva lenkki”, kunnes ajatusketjusta löytyi puuttuva lenkki.

Joskus kannattaa vain antaa vaivaannuttaa eikä antaa vaivata. Mietin pitkään, miksi olin selvästi tarkoituksellisesti kirjoittanut kuvatekstiin ”travintolisä” ja ”toinen travintolisä”. Vilkaisin lopulta alkuperäiskäsikirjoitusta, ja siellä luki vain ”ravintolisät”. Ilmeisesti jossain viimeistelyvaiheessa oli tuntunut mainiolta huomiolta, että kuvatekstissä näkyvä ”treenipyyhe” on kuvassa näkyvän massankasvattajan ”reenipyyhkeen” kirjallinen muoto. Siitä ”ajattelu” on sitten kulkenut kömpepöhköjä polkujaan. No olihan kuvakin tärähtänyt, tosin selvästi tarkoituksellisemmin.

Kolme vuotta on kulunut, ja joka vuosi blogin sivulatausten määrä on kasvanut kymmenellätuhannella. Viime vuonna vetoapua tuli sopivasti pelkistämisen mestareilta eli minimalismiblogeista. Tällä kertaa vuosikasvun takasivat tämä on -otsikoinnin ammattilaiset. Seuraavaan askeleen eli sadanteentuhanteen lataukseen eivät taida enää riittää takasivut, vaan tarvitaan etusivun otsikoita.

Taloyhtiöt oppivat salpuuttamaan

Monen taloyhtiön asukkaat ovat havahtuneet uuteen uhkaan: lukitsemattomia roskiksia käydään tonkimassa, ja asialla ovat vieläpä väärän väriset ihmiset. Ratkaisumallit taloyhtiöt näyttävät kopioivan kaupan alalta.

Metallinen portti sulkeutumassa. Taustalla jäteastioita.

Kaksi vuotta sitten löysin ohikulkumatkalla näistä roskiksista uudenveroisen, hintavan tarjoiluvadin. Aikaa kului ehkä minuutti. Nykyään minuutti kuluu automaattisen portin sulkeutumiseen.

Helsingin Uutiset kirjoitti reilu vuosi sitten, kuinka ulkomaiset kerjäläiset penkovat roskiksia ja jättävät jätekatokset siivottomaan kuntoon. Kipeimmin dyykkarit tuntuivat piinaavaan Munkkiniemen idylliä.

Jutussa haastatellun Helsingin poliisin ylikomisarion mukaan kerjäläiset etsivät pääasiassa tavaroita, eivät ruokaa. Poliisin ratkaisu on yleensä keskeytetty tonginta. Sakottamalla dyykkausta ei pyritä ehkäisemään.

Vaikka poliisi ei pitänyt tapausten määrää isona, uutisen kommenteissa joku kertoi oman taloyhtiönsä teettäneen lukittavan oven juuri sotkevien romanien vuoksi: ”Yritimme käydä sanomassa, että laittakaa takaisin mitä ette ota, mutta ne miehet, jotka ovat kuskeina, ovat hyvin pelottavia ja uhkaavia. Ennen kun kotimaiset dyykkaajat kävivät, mitään haittaa ei ollut koskaan.”

Helsingin Uutisten juttu on tänä vuonna tullut usein mieleeni. Roskisten penkominen on lisääntynyt parissa vuodessa niin, että nykyään on vaikea löytää lukitsematonta roskista, jossa ei olisi revittyjä muovikasseja. Aivan viime aikoina on alkanut näyttää siltä, että taloyhtiöt ovat ryhtyneet vastaiskuun ja alkaneet suojella roskiaan.

Jätekatoksen ovi, jossa sekä kahvallinen salpa että kaksoispesällinen lukko. Taustalla sekajäteastia.

Ajat muuttuvat. Kaupunkikuva kerroksellistuu.

Kaupan alalla salpuuttaminen on jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Taloyhtiöt tulevat perässä, sillä jätetilojen lukitsemisesta on tehty uusi normi.

Esimerkiksi Päijät-Hämeen Jätehuollon mukaan lukitseminen on ”suositeltavaa”. Isännöintiliiton Kotitalo-lehti opettaa, että ”paloturvallisessa katoksessa on oltava lukitusjärjestelmä”. Oululainen Kaleva melkeinpä harmittelee lukittavien jäteasemien vähyyttä, sillä lukot ”vähentävät ja rauhoittavat” jätteenkeräykseen liittyviä ongelmia.

Julki lausutut perustelut lukitsemiselle ovat siisteys ja turvallisuus. Oman kokemukseni perusteella jätekatoksia eivät juuri sotke dyykkarit vaan asukkaat itse. Katoksiin tuodaan sinne kuulumattomia runkopatjoja ja kuvaputkinäyttöjä, tai roska-auto käy niin harvakseltaan, että mukit pursuavat yli.

Lukitsemattomia, paloturvattomia jätekatoksia on vielä niin paljon, että joka pyromaanille löytyy kyllä oma. Lukitsemisesta tulee siten varustelukierre, joka loppuu vasta, kun joka koppi on säpissä. Ja ymmärtääkseni puisen jätekatoksen saa syttymään ulkoa käsinkin.

Rakenteilla oleva jätekatos, josta puuttuu ovi. Taustalla jäteastioita.

Täältä löysin yleensä jotain pientä suuhunpantavaa, mutta enpä löydä enää.

Vihreän Langan kaikkitietävä Eno uskoo, että ensisijainen syy roskakatosten lukitsemiseen on henkinen pienuus. Toisaalta pelätään sitä, että ulkopuoliset tuovat roskia taloyhtiön katokseen. Toisaalta taas sitä, että ulkopuoliset vievät roskia katoksesta.

Harrastan itsekin ”tuo tullessasi, vie mennessäsi” -toimintaa. Muutama päivä sitten eräs täti-ihminen alkoi tiukata osoitettani vieraan taloyhtiön pihalla. Kun kerroin heittäneeni jäteastiaan kadulta keräämiäni roskia, jo muuttui ääni tärykalvossa. Yhtäkkiä roskikseen saikin tuoda ulkopuolista jätettä! Huonommin varmaan olisi mennyt läpi se parempi argumentti, että oma saldoni kyseisen roskiksen täyttämisessä on toistakymmentä kiloa miinuksella.

Harmaa aitaus, jonka takaa pilkistää harmaita jäteastioita.

Vaikka haalla suljettava aitaus ei estäkään dyykkausta, ei tänne oikein enää tee mieli poiketa heräteotoksille.

Mustasukkaisuus roskista ei ole suomalaisten yksintunne. Coloradossa ihmisillä on pokkaa ajaa roteviakin dyykkareita pois roskiksilta. Saksassa Mülltauchen on hankaloitunut, kun naapuruston roskiksia on alettu lukita. Amerikkalainen nettikeskustelija on muuttanut avoimelle asuinalueelle ja kysyy, mitä roskikseen pitäisi heittää, jotta voisi karkottaa parveilevat dyykkarit, joita hän vertaa torakoihin.

Ei ole maansuru, että jollakin jenkillä ei ole enää varaa asua aidatulla alueella. On kuitenkin onnetonta, että suomalaiset kiirehtivät lukkoja jätteillensä. Sen tien päässä ovat muurit, piikkilanka ja aseistetut vartijat. Köyhyys kun on sellainen syöpäläinen, että sitä eivät salvat poista.

Näin avaat umpisolmuun menneen roskapussin

Vain kerran olen dyykatessani joutunut poliisin puhuteltavaksi. Silloinkin kyseessä oli taloyhtiökytt(ääj)ien alatyyppi, roskispoliisi. Jäteastioita irtolaisilta suojellut miekkonen tivasi kiukkuisesti, revinkö roskapusseja auki. Siitä päätellen, että mies puhui seuraavalle päivälle osuvasta sekajätteen tyhjennyksestä, hän taisi olla eniten huolissaan roskikseen ahdetun kotivideokokoelman kohtalosta. Oli miten oli, roskapussien repimisestä on helppo ärsyyntyä.

Repiminen kismittää ensinnäkin siksi, että se tuo riitasointuja harmonisen muovikassikatraan sekaan. Osa ihmisistä on sitä mieltä, että roskistakaan ei saa roskata.

Toisaalta revittely pilaa muiden dyykkauksen. Jos repijä ei ymmärrä paremmasta kuin panttipullot, moni toisen aarre vajoaa repeämästä jäteastian pohjasedimenttiin ja jää huomaamatta.

Ennen kaikkea roskiksesta paistavat revityt muovikassit horjuttavat turvallisuudentunnetta samaan tapaan kuin asuntomurto: ”Joku ulkopuolinen on käynyt täällä. Oikeuttani yksityisyyteen on loukattu.” Revi siitä sitten, kun jätekatos on muutettu pankkiholviksi ja vartioimisliikkeen auto päivystää vieressä.

Syyllistyn itsekin roskapussien repimiseen. Joskus esimerkiksi huomaan tunnustelemalla hyvänlaatuisen kasviksen muuten kelvottoman roskapussin pohjalta. Tällöin on kätevintä suorittaa poisto kirurgisen tarkalla repäisyllä. Yleensä tonkiminen on kuitenkin helpointa ja siisteintä, kun pussin ensin avaa.

Jos jollakulla taloyhtiössäsi on tapana tehdä roskapusseihin solmua tiukkaa, jonka avaaminen tekee tiukkaa, jatka lukemista, niin ei roskispoliisi repimisestä tiukkaa.

Roskapussina käytetyn kauppakassin solmu.

Tavanomainen Taloyhtiön jätepisteen tuotepakkaus avataan löysemmästä, tässä ylemmästä sangasta.

1. Kun olet löytänyt lupaavan roskapussin, valitse sangoista helpompi.

Suurin osa roskapusseista on henkselimallisia kauppakasseja, ja valtaosa niistä on solmittu samalla tavalla: ensin sangoilla tehdään alkusolmu kuten kengännauhoja solmittaessa, sitten toinen umpisolmu (ämpäreillä solmua ei voi tehdä).

Solmun voi solmia joko niin, että päällimmäiseksi tulee vasen sanka, tai niin, että päällimmäiseksi tulee oikea sanka. (Jos kengännauhojesi rusettisolmu tapaa kääntyä jalkaterän suuntaiseksi ja siten aukeaa kävellessä, solmit alkusolmun väärin päin.)

Solmu on sitä helpompi avata, mitä pienempi on kitka eli mitä vähemmän irrotettavat osat koskevat toisiinsa. Jos muovikassin solmua ei ole kiristetty, sangat voi vetää helposti erilleen solmun kohdalta. Jos solmu on tiukka, vetämistä tehokkaampaa on työntää sankaa solmun läpi.

Muovikassisolmun kaksi päätä eroavat yleensä hieman toisistaan. Toinen sanka kietoo toista leveämmälti ympärilleen ja on itse irtonaisempi. Etenkin löyhä solmu aukeaa helpommin tätä liikkuvampaa sankaa työntämällä.

Roskapussin solmua avataan kiertämällä sormilla pussin sankaa.

Ylempi sanka myötäpäivään ruuvattavana.

2. Kierrä sanka tiiviiksi ”vastakarvaan” ja työnnä se solmun läpi.

Työntäminen helpottuu, kun sankaa kiertää tikkumaiseksi punokseksi. Tikkumaisuus vähentää kosketuspintaa solmun kanssa, joten kitka pienenee. Tiiviiksi pyöriteltyä sankaa työntämällä aukeaa yleensä kireinkin umpisolmu.

Tikuttamalla avataan perinteisen kahden sangan umpisolmun lisäksi sellainen umpisolmu, jossa on selvät kiintopää ja irtopää. Kauppakassissa se tarkoittaa, että molemmat sangat ikään kuin punotaan yhdeksi naruksi, johon tehdään solmu. Koska tällainen hankalasti avautuva solmu on myös hankala tehdä, sitä näkee kauppakasseissa onneksi harvoin. Isoissa jätesäkeissä se on kuitenkin ainoa vaihtoehto, jos sulkemiseen ei käytetä teippiä tai narua. Jätesäkkien auki nitkutteluun kuluukin monesti enemmän kuin tuo tuokio.

Tätä kirjoitusta valmistellessani tunsin olevani vaarallisilla vesillä, koska aivoni tuppaavat menemään solmuun kaikesta, mikä ylittää tasogeometrian monet ulottuvuudet. Tuhansien roskakassien opettamana sentään tiesin, että muovikassisolmussa on helppo ja vaikea pää. Sitä en kuitenkaan ollut tajunnut ajatella, että kassin sangan voi tikuttaa kahteen suuntaan. Ihan niin kuin ruuviakin voi pyörittää myötä- tai vastapäivään.

Vasta myötä- ja vastoinkäymisten sekä neulonnan koulima Onneli keksi kiinnittää huomioni kitkan hienoisiin syihin, syihin. Sanka voidaan nimittäin pyörittää siten, että sen kierteet ovat joko saman- tai erisuuntaiset kuin solmun ”syyt”, joihin sankatikku työnnettäessä hankautuu. Samansuuntaiset syyt aiheuttavat suurempaa kitkaa kuin erisuuntaiset syyt.

Kiertosuunnan valitseminen on helppoa, toisin kuin siitä lukeminen: Kun sanka osoittaa oikealle ja sitä lähinnä oleva solmun osa kulkee ylhäältä katsottuna vasemman alakulman ja oikean yläkulman välillä, sankaa pitää kiertää itseä kohti (eli vastapäivään sangan suunnassa solmuun päin katsottuna). Jos taas solmu näyttäisi kulkevan luoteen ja kaakon väliä, sankaa on kierrettävä itsestä poispäin (eli myötäpäivään). Kiertosuunta on sama sekä helpolle että vaikealle sangalle. Vastapäiväisessä tapauksessa päällimmäisenä on jälkimmäistä solmua solmittaessa ollut vasen sanka, ja myötäpäiväisessä tapauksessa päällimmäisenä on ollut oikea sanka.

Kiertosuunnalla näyttäisi olevan tiukimmissa solmuissa vähintään yhtä paljon merkitystä kuin sangan valinnalla. Asiasta on vain vaikea varmistua kokeellisesti, koska eri menetelmiä pitäisi testata yhtä pitäviin solmuihin yhtä suurella voimalla. Solmun ja sormen pitävyys kuitenkin vaihtelee kerrasta toiseen. Lisäksi kokeiden kuluessa käy samoin muoville ja kitka vähenee.

Suurin osa muovikassisolmuista aukeaa, vaikka tikuttaisi vaikeammalla sangalla väärään suuntaan. Pipontiukan solmun avaamiseen taas ei välttämättä ole yhtä oikeaa menetelmää, vaan solmua voi yrittää löystyttää kiertämällä vuorotellen kumpaakin sankaa oikeaan suuntaan.

Aukinainen roskapussi, josta pursuaa muovirasia ja muuta roskaa.

Kovin roskaiselta näyttää tämä kassi. Turhaanko tässä rehkittiin?

3. Vedä sangat erilleen ja ala penkoa.

Kun ei revi reikää vaan avaa solmun, kassin voi nostaa pois roskiksesta tutkittavaksi. Näin on myös helpompi väistellä roskispoliisin katsetta.

Kasassa liemikuutioita, voileipäkeksejä, näkkileipä, tuikkukynttilöitä, sipsejä, pähkinöitä, valkosipuleita, pikanuudelipusseja, aurinkolaseja, pussikastikepakkaus, patalappuja, kakkukynttilöitä, kuskusrasia ja suklaapatukoita.

Roskapussin sisällöstä olikin puolet epäroskia.

4. Nauti uudesta omaisuudestasi.

Esimerkkikassista löytyi ilahduttavasti sipsejä, voileipäkeksejä, pikanuudeleita, kuskusia, valkosipuleita, liemikuutioita, pistaasipähkinöitä, suklaapatukoita, kakkukynttilöitä ja aurinkolaseja. Béarnaisekastikepussit löytyivät adverbittä.

Dyykkauksesta pitäisi voida maksaa

Suuri osa kauppojen ruokahävikistä ei päädy sinne, minne se on alun perin tarkoitettu. Miten kauppojen myymättä jäänyt ruoka ohjataan ekotehokkaasti mahoihin niin, että kaupat saavat siitä korvauksen?

Pöydällä muun muassa täysiä leipäpusseja, maitotuotteiden tölkkejä, alumiinivuokia kansineen sekä muovisia kasviksia, broileri, kala, lihanpaloja, juustoviipaleita ja leivonnaisia.

Tavanomainen lähikaupan päivittäinen ruokahävikki esillä Hävikkiruokafestareilla Helsingissä. (Tai ainakin voisi olla. Virallisesti kyseessä keskivertosuomalaisen vuoden hävikki.)

Ongelma

Kotitalouksia pidetään Suomessa ruokahävikin suurimpana syyllisenä, sillä niiden osuus syömättä jäävästä kakusta on isoin, 120–160 miljoonaa kiloa vuodessa. Kaupan hävikki on puolet pienempi, noin 70 miljoonaa kiloa.

Massa on kuitenkin huono mitta ruoan arvolle. Kotitalouksien ruokahävikki on tavallisesti tähteitä ja niin vanhoja tai pilaantuneita ruoka-aineita, että harva suostuisi niitä syömään. Kauppojen hävikki taas on sen verran hyvälaatuista, että kauppiaat ovat lukinneet suurimman osan jätetiloistaan innokkailta dyykkareilta.

Useimmissa kodeissa ei heitetä roskiin rahkapurkkia heti, kun päiväys ylittyy. Tai kokonaista tomaattirasiaa, jos yksi tomaatti homehtuu. Kaupoissa tällainen tuhlaus on arkipäivää.

Jos hävikkitutkimuksissa otettaisiin huomioon hylätyn ruoan laatu, olisivat kaupat ja kotitaloudet hävikin tuottajina luultavasti tasavahvoja. Kauppojen onkin aika ryhdistäytyä. Ne eivät voi loputtomiin vedota sinänsä arvokkaaseen yhteistyöhönsä ruoka-apua jakavien järjestöjen kanssa. Auttavat kädet loppuvat yksinkertaisesti kesken, ja fossiilitalouden voimalla valmistetut elintarvikkeet päätyvät parhaimmillaankin vain autojen moottoreihin biopolttoaineiksi alennettuina.

Kaupat tarvitsevat hyväntekeväisyysjärjestöjä, koska hävikin setviminen on kallista käsityötä. Dyykkarit olisivat halukkaita lajittelijoita, mutta kaupoille se ei käy. Museoviraston täytyykin kohta esittää viimeisiä lukitsemattomia kaupan roskiksia suojelukohteiksi.

Jätetilojen salpuuttamiselle esitetään julkisuudessa tietysti kunniallisia perusteita, kuten dyykkauksen mahdolliset terveysriskit. Tällainen puhe näyttää menevän läpi, vaikka jopa maa- ja metsätalousministeriö on pitänyt dyykkausta jätehierarkian mukaisena kierrätyksenä. Samaa ei voi sanoa leivän kuskaamisesta etanolitehtaaseen.

Kauppojen todelliset vaikuttimet saattavat ponnahtaa esiin vasta kahdenkeskisissä keskusteluissa. ”Sinähän et minun paskojani syö, minä olen ne maksanut!” on K-kauppias kuulemma sanonut dyykkariaktiivi Niilo Nurmelle.

Kauppiaan mielipaha on ymmärrettävää. Ei dyykkarilla ole oikeutta ilmaiseen ruokaan sen enempää kuin kauppiaalla on oikeutta heittää menemään ehtyvillä luonnonvaroilla ja yhteiskunnan maataloustuilla tuotettuja elintarvikkeita.

Ratkaisu

Kaupat voisivat hoitaa hävikkiongelmansa omalla erityisosaamisellaan eli myymisellä. Niiden täytyy vain opetella myymään myytäväksi kelpaamatonta.

Uudessa toimintamallissa lähikauppa rajaa kylmäkalusteilla varustetun pienen tilan, johon se kerää myyntikelvottomat tuotteet: nahistuneet kasvikset, paistopisteen kuivahtaneet leivonnaiset sekä päiväyksen ylittäneet elintarvikkeet. Tähän hävikkitilaan on pääsy kaupan Ruoanpelastajat-ohjelmaan kuuluvilla. He saavat kerätä hävikkituotteita ilmaiseksi enintään kassillisen päivässä.

Ruoanpelastajaksi pääsee maksamalla kymmenen euron kuukausimaksun. Koska hävikkituotteiden saatavuutta ei voida taata eivätkä ihmiset halua maksaa olemattomasta, tämä kymmenen euroa menee henkilökohtaiselle tilille. Tililtä voi veloittaa kaupassa ostoksia kuten vanhoina hyvinä aikoina. Jos tili on sähköistettyyn nykyaikaan liian raskas järjestelmä, sen voi korvata vaikka kupongeilla.

”Paskojaan” vahtivaa kauppiasta ilahduttaa varmasti se, että Ruoanpelastajat sitoutetaan asioimaan kaupassa. Dyykkarihan ei välttämättä ikinä astu siihen myymälään, jonka takaa hän ruokaansa hakee.

Jos kauppiaalle eivät riitä kannustimiksi varmat asiakkaat, ekologinen imago ja pienenevät jätekustannukset, hän voi ottaa Ruoanpelastajien 10 euron kuukausimaksusta 2 euroa palvelumaksua järjestelmän ylläpitämiseen. Jäljelle jäävät 8 euroa asiakas saa kuluttaa kaupassa.

Ruoanpelastajien hävikkihuoneesta häviäisivät vikkelään niin orpoja hometomaatteja sisältävät rasiat kuin parasta ennen -päivänsä nähneet rahkatkin. Viimeisen käyttöpäivän ylittäneitä tuotteita taas voi Eviran ohjeiden mukaan luovuttaa koiranruoaksi vielä seuraavana päivänä, joten myös nämä elintarvikkeet menisivät mahoihin. Tai sitten viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitäisi kylmästi heittää hävikkitilan jäteastiaan, jossa lukee: ”Ei ihmisravinnoksi!” Joka niitä noukkisi, saisi onnitel… eikun syyttää itseään.

Ruoanpelastajat olisivat se henkilökunta, jota kaupoilla ei ole varaa palkata käsittelemään ruokahävikkiä. Hävikki saataisiin toimitettua ihmisille ilman raskasta, yhteiskunnan tuilla pyörivää järjestökoneistoa kuljetusautoineen, kylmävarastoineen ja jakelutiloineen. Eikä ihmisten ehkä tarvitsisi seisoskella nykyiseen malliin nöyryyttävissä leipäjonoissa.

Pelastustoiminnan avulla ruokakauppojen valtaisa ja varsin laadukas 70 miljoonan kilon vuotuinen hävikki kutistuisi edullisesti ja tehokkaasti. Markkinat korjaisivat aiheuttamansa sotkun markkinoiden ehdoilla. Ruoanpelastajat olisivat myös lähikaupan hengen pelastajia.

 

Osallistuin tällä ehdotuksella Kuluttajaliiton hävikkikilpailun avoimeen ideointisarjaan. Pääsin 36 ehdokkaan joukosta finaaliin. Sarjan voittivat jonkinlainen ruoan Kierrätyskeskus ja hevikki säkissä -tyylinen Mysteeriboksi.

Näitä kasseja ei tarvitse koskaan tyhjentää

Taiteiden yötä varten Senaatintorille oli haalittu muovikasseja silputtavaksi. Jotkut dyykkarit taas metsästävät kasseja, joihin on painettu hohdokas nimi, kuten Chanel. Heitä ei haittaa se, että kassit ovat tyhjiä, sillä sisältö tuntuu puuttuvan myös näitä löytökasseja kalliilla ostavien elämästä.

Minua ei pelkkä pakkausmateriaali saa innostumaan. Se, että ihminen on kantanut kotiinsa Stockmannin muovikassin, on osoitus tietystä leväperäisyydestä. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että hänen suhtautumisensa elintarvikkeiden päiväyksiin olisi yhtä hullu kuin kyseisellä kauppaketjulla. Stockalla-kävijän roskapussissa voi ihan hyvin olla silkkaa jätettä.

Kasseihin pätee sama kuin ihmisiin: Se, mihin kohde on verhoutunut, voi kertoa enintään, että lähempi tutustuminen on turhaa. Kiinnostavuuden selvittämiseen tarvitaan suun avaaminen.

On siis mahdotonta sanoa, minkä näköisestä roskapussista tekee parhaat löydöt. Voin kuitenkin esitellä ilmeisimmät pussiajanhukat. Näiden merkkien kassit ovat tonkijalle arvottomia niin tyhjinä kuin täysinäkin.

Ruohonjuuren valkoinen muovikassi sekajäteastiassa muiden muovikassien päällä.

Ruohonjuuri

Ruohonjuuren tai Ekolon kaltaisten ekokauppojen muovikasseista ei hevin löydä kierrätyskelpoista jätettä. Tutkimassani näytteessä oli paljon muoviroskia, mutta jos muovinkeräys vielä yleistyy, kohta ei dyykkari löydä Ruohonjuuren kassista muovia eikä sen puoleen koko kassia.

Se, että muovikassi on ylipäätään hankittu eikä Ruohonjuureen ole lähdetty oman kestokassin kanssa, kertoo tietysti jotain ihmisen ekohenkisyydestä. Näytekassista löytyikin paperinkeräykseen kuuluvat alennuskuponki ja pari käyttöohjelappusta. Biojätteeseen taas oli jäänyt viemättä suodatinpussi, yhden kananmunan kuoret ja persikan kivi. Aijai ja tsot tsot!

Superalkon valkoinen muovikassi biojäteastiassa kasvien seassa.

Superalko

Superalko on hauska nimi. Se on käsittääkseni Alkolle sama kuin supermarket on marketille. Alkon muovikasseista saattaa joskus löytyä jotain mielenkiintoista, mutta Persu-Alkon kassi viestii, että rahaa ei ole viinaveroihin tai ruokahävikkiin hukattavaksi.

Sen verran superalkoilijakin voi näköjään joustaa, että roskapussiin päätyy ylisyöntikypsiä avokadoja. Itse asiassa näytteestä puolet oli epämääräistä eloperäistä, joten ymmärrettävästi kassi oli pudotettu biojäteastiaan. Ruohonjuuri-tasoon verrattuna Superalko-pakkausjätteissä pellavaleipä oli vaihtunut Reissumieheen, Quorn-rouhe Xtra-suolapähkinöihin, luomumeripihkajuusto edamiin ja gluteeniton fusillipasta makaroniin.

Suomalaisten halpaketjujen muovikassit eivät poikkea kiinnostavuudessa virolaisista. Olen tonkiessa voinut yleensä suosiolla unohtaa Tarjoustalon eli nykyisen Tokmannin. Lisäksi jo nimen perusteella pitäisi olla selvää, että Tarjoustalo ei vedä vertoja vesiperän vetämisessä Saiturinpörssille.

UFFIn valkoinen muovikassi sekajäteastiassa muiden muovikassien seassa.

UFF

UFFin ja Fidan asiakkaat tunnetaan kierrätyshenkisyydestään. Voinkin ensi käden tietona ilmoittaa, että roskiksessa näiden firmojen kasseista puuttuu järjestään kaikenlainen second hand -vaate ja -ruoka.

Löytämässäni näytteessä oli tyhjiä valmisruokapakkauksia, käytettyjä pesuainepurkkeja, hammastikkuja, pumpulipuikkoja, vanulappuja ja sokerina pohjalla – suola- ja voileipäkeksejä. Voileipäkekseillä oli parasta ennen -päivästä vajaa vuosi, ja ne maistuivat hieman eltaantuneilta. Maku ei kuitenkaan häirinnyt, kun keksit päällysti muiden brändien kasseista löytyneillä tuorejuustolla ja kurkulla.

Vanhat merkit eivät siis pidä paikkaansa. Ihmiset suostuvat vielä kävelemään kadulla muovinen tuotemerkkimainos kädessään, mutta he eivät ole enää valmiita sitoutumaan brändin mukaisen käyttäytymiseen. Siten UFFinkin kasseissa voi olla syötävää. Ehkä jopa Superalko-kasseissa on tulevaisuudessa viherpirtelöitä muutenkin kuin liiskaantuneiden avokadojen muodossa.