Joulukalenterin 21. lykky: silli ja kraavilohi

Joulukalenterin edellisessä lykyssä käsittelin epäterveellisen sokerisia elintarvikkeita, joten tällä kertaa on tasapainon haun nimissä otettava tarkastelun kohteeksi epäterveellisen suolainen jouluruoka.

Kalan suolaaminen on jäänne niiltä ajoilta, kun jään ne joutuivat hakemaan järvestä eikä jääkaapin jääpala-automaatista. Joulunvietossa ei tietysti muuta olekaan kuin jäänteitä menneisyydestä, paitsi ärsyttävät koristeet ja valot.

Kraavilohi, joka Kielitoimiston sanakirjan mukaan voidaan kirjoittaa myös graavilohi, on tuoresuolattua lohta. Suola kypsyttää kalanlihaa, joten se ei ole ihan raakaa vaan ennemminkin raakamaista kuten kalastuskin.

Graavattua lohta sekä silliä ja silakkaa pakkauksissaan.

Nyt ei ole mikään kohturuoka kyseessä, ja voi olla, että raavaat miehetkin joutuvat hautaamaan ainakin syömisaikeensa.

Kraavikala säilyy viikon tai ehkä kolmekin. Riippuu ihan jääkaapin lämpötilasta, suolan määrästä ja omista makumieltymyksistä. Säilyvyydeksi pakastimessa luvataan kahdesta kolmeen kuukautta.

Kaupan kraavilohipaketti säilyy viimeiseen käyttöpäivään asti. Jos erehtyy keskustelupalstoilla kysymään, voiko kalaa syödä viimeisen käyttöpäivän jälkeen, ensimmäinen vastaus näyttäisi olevan aina ytimekäs: ”Ei!” Mikäs siinä, itsellänikin kala on varmaan useimmin vatsaa löystyttänyt elintarvike, eikä mitenkään aina päiväysvanha tai dyykattu.

Britanniassa raakoja, kuumentamattomia kalatuotteita ei suositella yli 60-vuotiaille. Meille perusterveille listeria ei ole vaarallinen, mutta ehkä me voisimme tänä jouluna jättää kalat ostamatta, kun olemme vuoden aikana tottuneet luopumaan niin monesta muustakin meille vaarattomasta asiasta riskiryhmien suojelemiseksi.

Kuluttaja-lehti (8/2014) tutki pakattuja kraavi- ja kylmäsavulohia kahden tunnin huoneenlämmössä säilyttämisen jälkeen viimeisenä käyttöpäivänä. Vain yksi tuote oli huonolaatuinen, ja se olikin sitten lähes pilaantunut. Kolmessa tuotteessa oli vähän listeriaa.

Toinen suosittu suolattu kala jouluna on silli. Avattu sillipurkki neuvotaan käyttämään viikossa. Kahden viikon kohdalla se on kuulemma ”auttamatta vanha”. Tämä lausunto tuli ilmeisesti ”kalan asialla”, tarkemmin sanottuna päinvastoin kalanmyynnin asialla, olevan järjestön toiminnanjohtajalta.

Minulla kaksi viikkoa on ollut lähinnä säilyvyys huoneenlämmössä. Sikäli en olisi hirveän huolestunut, jos ”sillipurkki päätyy kuusen alle jo monta päivää ennen h-hetkeä”, paitsi tietysti moisen lahjan antajan mausta. Aiemmin olen kirjoittanut sillin säilyvyydestä ruotsalaiseen asiantuntemukseen vedoten, että pitkään säilytetty silli voi härskiintyä mutta sitä ei ole vaarallista syödä.

Kraavilohi on alun perin haudattua kalaa, mikä näkyy yhä skandinaviskankielisissä sanoissa. Itse olen haudannut kraavilohta jääkaappiin. On aika selvittää, oliko päiväyksen 31.12.2015 takia 9.1.2015 ilmoitettu graavisuolatun kirjolohifileen viimeisellä käyttöpäivällä 31.12.2014 takaisinveto ollenkaan tarpeen.

Kalaneuvoksen graavissa kirjolohifileessä oli päiväys mennyt noin kahdeksan kuukautta sitten. Eroa tuoreeseen oli aluksi vaikea löytää. Kala oli ehkä vähän pehmeämpää, ja lopulta se maistui hiukan polttavalta. Olin säilyttänyt pakkausta löytämisen jälkeen melko lämpimän jääkaappini alahyllyllä.

Tulos ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Olen aikaisemmin syönyt hyvillä mielin Kalaneuvoksen graavia lohifileesiivua niin ikään kahdeksan kuukautta viimeisestä käyttöpäivästä. Ihan syötävää oli myös vuoden ja neljän kuukauden ikäinen Stockmannin viipaloitu graavisuolattu kirjolohifilee. Rainbow’n graavisuolattu kirjolohifilee ei sen sijaan kestänyt hyvänä puoltakaan vuotta (eikä toisella kertaa reilua vuotta).

Nyt testaamani Hätälän valmistama Isokari-tuotemerkin limetillä maustetty graavattu lohifileesiivu haisi kymmenen kuukautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen maustetulta ammoniakilta. Maku oli hajuakin kuvottavampi.

Hätälän tyrnin ja mustikan makuisessa graavatussa Deluxe-lohifileesiivussa oli pinnalla valkeita pilkkuja. Viimeisestä käyttöpäivästä oli lähes vuosi, ja kala maistui edelleen aika kivalta. Purutuntumaa ei tosin ollut enää sanottavasti jäljellä.

Graavilohisiivu ja pehmenneitä sillipaloja.

Tyrni-mustikkalohessa ja sipulisillissä näkyi valkoisia pilkkuja. Silli pysyi enää hädin tuskin koossa.

Keväällä kahdeksan kuukautta sitten siirsin kolme neljä vuotta päiväysvanhaa sillipurkkia jääkaapista roskikseen, kun niistä olivat kannet ruostuneet tai pullistuneet. Avasin tuolloin myös thaisillin. Se oli minusta kunnossa, mitä nyt kastikkeesta oli öljy erottunut. Nyt kun parasta ennen -päivästä oli vajaat kaksi vuotta, silli tuntui vähän pehmoiselta, mutta mitään pilaantumista ei voimakkaan kastikkeen seasta pystynyt aistimaan.

Muoviin pakatun matjessillin maku ei kolme vuotta ja kuukausi parasta ennen -päivän jälkeen ollut kehuttava, mitä se ei tosin taida olla tuoreenakaan. Ihan syötävää se kai oli.

Olen ongelmitta säilyttänyt avattuja kirkkaaseen liemeen säilöttyjä sillejä viikkoja huoneenlämmössä. Lähinnä kalan rakenne hajoaa joskus kuukausien päästä. Kun kokeilin kesästä lähtien huoneenlämpösäilytystä avaamattomalla sipulisillillä, purkki pullistui muutamassa kuukaudessa. Tällaista tuotetta ei kuulu syödä, mutta ei se olisi mieleen tullutkaan, kun purkin sisältö oli lähellä sillivelliä. Samalla lailla säilytetty yhtä päiväysvanha sinappisilakka oli nyt mennyt jauhoksi, ja kastikekin haisi eltaantuneelta.

On mahdotonta antaa yleispäteviä ohjeita kalojen päiväyksistä. Ihmisillä on niin erilaiset riskinsietokyvyt, bakteeriensietokyvyt, makuvirheensietokyvyt ja hävikinsietokyvyt. Kraavikalan viimeinen käyttöpäivä yrittää huonolla menestyksellä olla yhden koon suojavaate.

Joulukalenterin 20. lykky: joululeipä

Koska eilen aiheena olivat makeiset, tänään on luontevaa siirtyä joululeipiin. Niistä suosituin on väitetysti saaristolaisleipä. Se luokitellaan usein hämmentävästi suolaisiin leivonnaisiin, vaikka siinä on kaikkia muita raaka-aineita enemmän kuin suolaa.

Jotain voi joululeipien olennaisista ainesosista päätellä sen perusteella, että leipien reseptejä listataan sokerituotemerkin sivulla. ”Parhaaseen saaristolaisleipään” ei riitä siirapilla läträäminen eivätkä kaljamaltaat, joista 10 prosenttia on sokeria. Pitää olla vielä litra appelsiinitäysmehua.

Helsingin Sanomien testissä toiseksi tulleessa saaristolaisleivässä sokeria on vaatimattomat 21 grammaa 100 grammassa. Leipä on merkitty voimakassuolaiseksi, koska onhan siinä suolaa niinkin paljon kuin 1,2 prosenttia.

Tähän väliin tietokilpailukysymys. Kuinka paljon sokeria on sokerilla makeutetussa Hartwallin Jouluomena-Jaffassa? Vastaus: 9,7 prosenttia, hieman vähemmän kuin keskimääräisessä appelsiinitäysmehussa.

Liiallinen sokerinsaanti kuormittaa haimaa, mutta tasapainottavana tekijänä on huomattava se, että jouluna liiallinen proteiinin saanti kuormittaa munuaisia ja liiallinen alkoholin saanti maksaa.

Linkosuon Oiva-perunalimppu ja Eesti Pagarin Must-vormileib.

Kesästä jouluun ja joulusta jouluun homeettoman näköisinä säilyneet limput.

Sokerointi ilmeisesti parantaa leivän säilyvyyttä. Olen saanut vuoden aikana käsiini liudan avaamattomia limppuja, joten olen voinut tehdä pienimuotoisia säilyvyystestejä.

Yksi saaristolaisleipä kesti avaamattomana kuukauden parasta ennen -päivästä, ennen kuin siihen ilmaantui hometta. Toinen saaristolaisleipä kesti kuukauden ja viikon. Pääsiäislimppu säilyi reilun kuukauden, piimälimppu kolme viikkoa. Kolme herkkulimppua kestivät alkukesästä pari kolme viikkoa.

Yksi joululimppu kesti vain pari viikkoa, mutta pussissa olikin pieni viilto. Leivänsäilyttäjällä onkin dilemma: Jos leivän sulkee muovipussiin, se homehtuu jossain vaiheessa. Jos taas muovipussia pitää reilusti auki tai leipää säilyttää paperipussissa, leipä ei homehdu mutta se kuivuu.

Löysin uudenvuoden jälkeen avaamattoman pussin viipaloitua virolaista Must-limppua, jonka parasta ennen -päivä oli ollut 27. joulukuuta. Tutkin leipää pussin ulkopuolelta käsin kuukaudesta toiseen enkä havainnut mitään muutosta. Syksyllä jouduin siirtämään pussin tuolilta toiseen säilytyspaikkaan, jotta Mini Tonkija ei vain pääsisi siihen käsiksi. Allikoksi muodostui se, että uudessa paikassa pussiin ilmeisesti möngersi jokin ötökkä, koska marraskuussa leipäpussin sisällä näkyi tummaa purua. Samoin kävi vähän myöhemmin perunalimpulle, joka oli muuten selvinnyt hyväkuntoisena parasta ennen -päivästään 10. kesäkuuta asti.

Helsingin Uutisten ruispalaleipään tuli hometta vasta vajaan viiden kuukauden jälkeen. Omat limppuni kestivät pidempään, eikä niihinkään ollut käytetty säilöntäaineita. Ei tällainen säilyvyys tietenkään ole leivälle mikään must, kun pakastinkin on keksitty.

Kun nyt avasin leipäpussit, molemmat limput maistuivat selvästi pilaantuneilta, jopa hieman polttavilta. Bongasin yhden kovakuoriaisen ja jonkinlaisia juuri silmällä erottuvia munia, joissa näkyi vähän liikettäkin. Paha maku tuskin oli kuitenkaan hyönteisten aikaansaannosta. Leivässä oli varmaan sittenkin ollut hometta, kuten valmistaja epäili Helsingin Uutisten jutussa. Jos siis haluaa monta kuukautta huoneenlämmössä kestävää leipää, kannattaa satsata ennemmin näkkileipään.

Joulukalenterin 19. lykky: suklaat ja marmeladit

Introverttien maailmanjärjestö julkaisi äskettäin kannanoton, jonka mukaan on suuri helpotus, että koronaviruksen vuoksi joulunajan kyläilyt jäävät tänä vuonna väliin. Tai olisi voinut julkaista, ellei tuollainen järjestö olisi looginen mahdottomuus.

Tavallisena jouluna pitäisi kylään mennessä olla mukana tuliainen. Alkuaan tuliainen on ollut vastalahja talon vieraanvaraisuudesta. Nykyään, kun kahvipöydän maustekakku, mikrossa pehmitetyt joulutortut sekä sokeripalat ainoana vegaanisena antimena eivät enää edusta käsitystä hyvästä elämästä, on luonnollista ojentaa isäntäväelle vastarangaistus, konvehtirasia.

Vaatii melkoista pokkaa tai välinpitämättömyyttä antaa lahjaksi tuote, joka on niin vihattu, että sen eettiseen hävittämiseen annetaan neuvoja lehtijutuissa. Enpä ole ikinä nähnyt kirjoituksia siitä, mitä pitäisi tehdä joulun inhokkikukille tai ikävimmille hieromasauvalahjoille. Se, mitä olen nähnyt, on pitkin vuotta epäeettisesti hävitetyt joulusuklaat.

Suklaalevyjä, -rasioita ja -patukoita.

Suunnilleen kaikki tänä vuonna tonkimani päiväysvanhat avaamattomat suklaat. Tämän lisäksi olen löytänyt muovikassillisen verran avattuja suklaita ja avaamattomia muita makeisia. Parasta ennen -päiväänsä vasta lähestyviä suklaita olen löytänyt myös suurin piirtein kassillisen, mutta se on jo toinen tarina.

Jotkut väittävät, että huonokin suklaa on sentään suklaata. Toki ihmisiä on moneen lähtöön, mutta kyllä ainakin minut huono seksi saa lähinnä pahalle tuulelle, tarkoitan suklaa. Mistä tietää, onko päiväyksen ylittänyt suklaa vielä hyvää?

Kirjoitin lähes tasan viisi vuotta sitten artikkelin, joka ei ole vanhentunut päivääkään. Olen edelleen sitä mieltä, että maitosuklaalla on kaikista elintarvikkeista täsmällisin parasta ennen -päivä. (Piparit, joista keräämäni aineisto on tosin niukka, saattaa tulla pahana kakkosena.)

Tumma suklaa säilyy vuosia, mutta maitosuklaata on päiväyksen umpeuduttua uskaltauduttava maistamaan. Ja kun yritetään elää tällä maapallolla ihmisiksi kunnollisesti, oleellista ei ole se, onko vanha suklaa vielä yhtä hyvää kuin uusi, vaan se, onko suklaa riittävän hyvää syötäväksi.

Arvioin löytämieni suklaiden säilyvyyttä samalla viisiportaisella asteikolla kuin glögijutussa: viisi tähteä tarkoittaa moitteetonta makua ja yksi tähti kelvotonta. Parasta ennen -päivän ylittymisestä kulunut aika on merkitty sulkeisiin.

Viiden tähden suklaat (*****): Sir Charles -appelsiini-suklaamarmeladi (7 kk) oli raikkaan makuinen, mikä oli odotettavaa, kun suklaata oli vain 15 prosenttia ja sekin tummaa.

Neljän tähden suklaat (****): Duc d’O -valkosuklaa-mansikkatryffelit (1 v 2 kk) olivat ymmärtääkseni lähestulkoon kunnossa, ehkä moninkertaisen muovituksen ansiosta. Kinderin Bueno-keksisuklaa (1 v 7 kk) oli moneen muoviin pakattu ja lähes viiden tähden arvoinen. Kultasuklaan Piparisuklaa (2 kk) oli kai suunnilleen samanlaista kuin tuorekin.

Kolmen tähden suklaat (***): Fazerin appelsiini-tummasuklaalevy (9 kk) oli harmaantunut ja mahdollisesti vähän eltaantunut, joten se olisi voinut saada kaksikin tähteä.

Kahden tähden suklaat (**): Fazerin Joulusuklaa (1 v 6 kk) oli harmaantunut ja vähän eltaantunut. Lidlin Vanessa-konvehdit (11 kk) olivat harmaantuneet ja osittain kovettuneet, mutta suklaat olivat syötäviä, joskaan eivät suomalaiseen makuun sopivia. Pandan liköörikonvehdeissa (1 v 2 kk) oli likööriä jäljellä enää vähemmistössä suklaista, mutta ehjät konvehdit maistuivat ihan asiallisilta. Vivanin tumma suklaa (1 v 11 kk) oli kärsinyt väriltään, eikä makukaan ollut erityisen houkutteleva.

Yhden tähden suklaat (*): Brunbergin tryffelit (1 v 4 kk) maistuivat päältä hyviltä, mutta sisältä karmaisevilta. Fazerin appelsiinisuklaa (2 v 5 kk) oli ihan harmaata, mutta maultaan se oli lähellä kahta tähteä. Fazerin Geisha (2 v 10 kk) oli pilalle eltaantunut. Fazerin hasselpähkinäsuklaan (1 v 4 kk) pähkinät olivat toivottoman eltaantuneet. Fazerin Kismet (2 v 3 kk) oli syömäkelvoton. Fazerin mandariini-inkiväärikonvehdit (1 v 5 kk) olivat pilalla. Fazerin Present-konvehdit (1 v 5 kk) olivat kovahkoja ja eltaantunehkoja. Fazerin Pätkis-konvehdit (2 v 6 kk) olivat kovia ja eltaantuneita. Fazerin sininen (1 v 5 kk) oli lähellä kahden tähden saamista. Toinen Fazerin sininen (2 v 3 kk) oli syvän harmaantunut ja pilaantunut, samoin kolmas (2 v 11 kk). Fazerin valko-maitosuklaalevy (1 v 2 kk) oli eltaantunut, mutta valkosuklaasuursyömäri saattaisi antaa kaksi tähteä. Lidlin kirsikkaliköörikonvehdit (1 v 3 kk) olivat täysin kuivuneet, eikä suklaan maku ollut kaksinen. Pandan suklaarusinoita (1 v 6 kk) ei ollut pelkkä kartonkipakkaus ötököiltä suojannut, joten tuote oli sikälikin pilalla. Vivanin tumma maitosuklaa (2 v 4 kk) oli eltaantunutta.

Avattu paketti Vihreitä kuulia, kaksi avaamatonta Finlandia-marmeladipakkausta sekä yksi avaamaton Fazerin salmiakkilakritsipakkaus.

Testiin löytyneet jouluiset marmeladit sekä priimiumlaku.

Kun toissa karkauspäivänä söin pelkästään karkkeja, huomasin, että hedelmä- ja salmiakkimakeiset säilyvät ainakin pari vuotta hyvänmakuisina. Lähinnä ne voivat kuivua. Tällä kertaa tarkastelun kohteena olivat joulun perinteiset marmeladit.

Vihreät kuulat olivat avatussa pakkauksessa 2 vuotta ja 8 kuukautta parasta ennen -päivästä jo hyvin jähmeitä. Maku oli täysin tuoreen veroinen. Avaamattoman Finlandia-marmeladipakkauksen sisältö oli edellistä pehmoisempaa 1 vuosi ja 7 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Maussa ei taaskaan ollut mitään vikaa. Pieni Finlandia-marmeladipakkaus niin ikään 1 vuosi ja 7 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen oli samassa kunnossa kuin vihreäkuulallinen ikätoverinsa.

Marmeladien verrokkina oli avaamaton Fazerin pehmeä salmiakkilakritsi 3 vuotta ja 5 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Se oli ihan maistuvaa mutta ei enää yhtään pehmeää.

Suklaatesti ei olisi ollut niin tylsä, jos parasta ennen -päivistä olisi ollut vain joitakin kuukausia. Vuoden ylitys on maitosuklaalle melkein aina liikaa, ellei sitä ole varastoitu jääkaappilämpötiloissa. Johtopäätös dyykkauslöydöistäni on selvä: Syökää suklaat ajoissa älkääkä antako niitä lahjaksi. Marmeladeilla ei ole niin väliä, jos purukalusto on kunnossa.

Joulukalenterin 18. lykky: pähkinät ja kuivahedelmät

Glögiin, jota maistelin viime kerralla, on tapana pudottaa rusinoita tai manteleita. Ei aina kokonaisia manteleita, koska lastuista tai rouheesta tulee enemmän makua. Mutta ei sentään jauhetta, ettei tule liikaa makua.

Touhu on ihan höpsöä, koska etenkin valmisglögit ovat huolellisesti rakennettuja juomia, joiden makua mietitään vielä tarkemmin lehtien lukuisissa jokajouluisissa vertailuissa. Mutta voihan se olla niin, että valmistaja huomaa joulu toisensa jälkeen, että aijai, unohdettiin taas rusinat ja mantelit meidän mausteliemestä.

Kuinkahan suuri on pahvimukien pohjalle Suomen kaikissa pikkujouluissa jäävä tavan vuoksi otettujen rusinoiden ja mantelien määrä siitä huolimatta, että kaapimista varten tarjotut kertakäyttömuovilusikat kuuliaisesti kuppiin aina kastetaankin? Tästä hävikistä voisi saada svinhufvudilaiset mantelit valtakunnan jokaiseen joulupuurokattilaan ja pienet rusinasopat päälle.

Rusinoita, kuivattuja sekahedelmiä, luumuja, viikunoita, taateleita, kookoslastuja, karpaloita, mangoja, manteleita, mantelilastuja, mantelijauheita, saksanpähkinöitä, parapähkinöitä ja cashewpähkinöitä pakkauksissaan.

Pähkinät ja kuivatut hedelmät Taloyhtiön jätepisteestä paitsi sekahedelmät, yksi luumupaketti ja yksi mantelipussi lahjoituksena.

Rusinoiden ohella joulun kiisseleihin käytetään kuivattuja luumuja tai muita hedelmiä. Manteleiden lisäksi syödään paljon muitakin pähkinöitä. (Jos joku alkaa viisastella, että manteli ei ole pähkinä, koska sen nimessä ei ole sanaa pähkinä, voimme siirtyä suoraan kasvitieteelliselle linjalle, jonka mukaan myytävistä pähkinöistä pähkinöitä ovat hasselpähkinät sekä kastanjat, joiden nimessä ei ole pähkinä-sanaa.)

Kuivahedelmät säilyvät hyvin pilaantumatta, koska se on niiden idea. Enintään ne kuivuvat vanhetessaan. Nykyään, kun ihmiset eivät enää harjoita leukojaan, on tehty myös kosteita kuivahedelmiä. Niitä kehotetaan yleensä säilyttämään avaamisen jälkeen jääkaapissa. Näin en ole tehnyt, mutta kai ne periaatteessa voivat homehtua.

Toinen aikamme kuva on äiti, joka pelkää puoli vuotta aiemmin avatun rusinapussin aiheuttavan lapselle oksennustaudin. Voihan niissä rusinoissa olla okratoksiini A:ta, mutta Euroopan elintarviketurvallisuusviraston tutkimuksen mukaan enemmän tätä toksiinia ihmiset saavat lihasta ja juustosta.

Kolmas nykyajan vitsaus on ihmisiin istutettu pelko pähkinöissä olevien rasvojen härskiintymisestä. Esimerkiksi MTV-uutisten mukaan pähkinöitä ei kannata koskaan säilyttää huoneenlämmössä ja paras paikka niiden säilyttämiseen on huoneenlämmössä.

Kylmyys toki estää pähkinöiden eltaantumista, mutta jääkaappisäilytyksessä aromit kärsivät ja pähkinät voivat myös imeä makuja jääkaapin muista tuotteista. Ravitsemustieteilijän mukaan pähkinöiden härskejä rasvoja ei tarvitse pelätä, koska ne kyllä maistaa. Avattu pussi on toki hyvä käyttää pikaisesti.

Testasin joukon avaamattomissa pakkauksissa olleita pähkinöitä ja kuivahedelmiä. Pakkauksella on suuri merkitys: jämäkät, monikerroksiset ja suojakaasutetut pakkaukset säilyttävät sisältönsä keskimäärin paremmassa kunnossa kuin heppoiset pakkaukset. Avattujen pakkausten säilyminen on niin tapauskohtaista, että tällöin syömäkelpoisuuden arvioinnissa auttaa vain maistaminen.

Jouluna syödään toki myös märkähedelmiä. Niiden säilyvyydestä olen kirjoittanut aiemmin.

Mantelit

Mantelin väitetään säilyvän pähkinöistä parhaiten. Kuorimattomat, suojakaasuun pakatut mantelit olivat hyviä 1,5 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Myös paahdetut, suolatut, suojakaasutetut ja kuorimattomat mantelit olivat ihan syötäviä 5 vuotta ja 10 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Sen sijaan kuoritut mantelit olivat eltaantuneet käyttökelvottomiksi 6 vuotta ja 6 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen, vaikka nekin oli pakattu suojakaasuun.

Mantelilastut olivat kärsineen makuisia, joskaan eivät suoranaisesti härskejä 6 vuotta ja 1 kuukausi parasta ennen -päivän jälkeen. Suojakaasuun pakatut mantelilastut olivat toki moitteettomia 4 kuukautta päiväyksestä.

Mantelijauheet ovat mantelia hienojakoisimmassa muodossa, joten niiden voisi odottaa säilyvän kehnoiten. Tulos ei tukenut tätä mielikuvaa. Kuorineen jauhetut mantelit olivat säilyttäneet makoisuutensa 5 vuotta ja 5 kuukautta parasta ennen -päivästä. Kaksi valkoista mantelijauhetta, joiden päiväyksistä oli 6 vuotta ja 11 kuukautta, olivat ihan syömäkelpoisia.

Pähkinät

Säilyketölkkiin pakatut paahdetut ja suolatut cashewpähkinät olivat kunnossa 4 vuotta ja 6 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Muoviin pakatun pähkinäsekoituksen cashew- ja maapähkinät olivat syötäviä 1 vuosi ja 5 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Tyhjiöpussiin pakatut parapähkinät eivät olleet enää erityisen hyviä 2 vuotta ja 1 kuukauden päiväyksen umpeutumisesta. Kyllä ne silti voisi syödä pois.

Saksanpähkinä on usein karvas, mutta kokeilemani yksilöt olivat suojakaasusta päästessään mukavan lempeän makuisia 5 vuotta ja 10 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Rusinoita sekä kuivattuja luumuja, aprikooseja, päärynöitä, omenoita, taateleita, kookoslastuja, mangoa ja viikunoita.

Tutkitut kuivahedelmät alhaalta vasemmalta lähtien siinä järjestyksessä kuin ne tulevat mainituiksi.

Rusinat

Merkkirusinoissa oli suutuntumaan vaikuttavaa kiteisyyttä, mutta maku oli kohdillaan 3 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Muovista poistetun pikkurasian rusinat olivat vähän kovettuneita mutta hyviä 10 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Halpisrusinoissa, joihin oli lisätty puuvillansiemenöljyä (koska miksipä ei), oli ikävä sivumaku 2 vuotta ja 8 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Vastaava tuote mutta 4 vuotta ja 11 kuukautta päiväysvanhana maistui vähän paremmalta. Luomurusinat, joihin oli sekoitettu auringonkukkaöljyä, olivat vähän samaa sarjaa jo 1 vuoden ja 4 kuukauden kohdalla. Auringonkukkaöljyllä käsitellyt sulttaanirusinat olivat hyviä 11 kuukautta parasta ennen ‑päivän jälkeen, samoin niiden kanssa pussissa olleet kuivatut karpalot.

Luumut

Luumut olivat vähän kovia mutta syötäviä 3 vuotta ja 4 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Kun päiväyksestä oli kulunut 8 vuotta, luumut olivat kovin kovia mutta syötäviä.

Sekahedelmät

Sekahedelmäpussissa aprikoosit ja luumut olivat aika kovia ja mauttomia, kun parasta ennen -päivästä oli 2 vuotta ja 3 kuukautta. Päärynät ja omenat olivat pehmeämpiä mutta eivät sen maukkaampia.

Taatelit

”Kakkutaateli” oli hyvää eikä mitenkään toivottoman kovaa 5 vuotta ja 10 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Mötikän voi syödä sellaisenaan, joten siitä ei ole mikään pakko tehdä tukalan makuista kuivakakkua.

Pehmeät kuivatut taatelit olivat hyviä 1 vuosi ja 4 kuukautta päiväyksestä. Suunnilleen samanikäiset lakritsijauheella maustetut taatelit olivat kovia mutta kivoja.

Kookoslastut

Paahdetut kookoslastut eivät ehkä ole perinteinen joulun herkku, mutta raportoidaan nyt kuitenkin, että ne olivat hyviä 1 vuosi ja 8 kuukautta parasta ennen -päivästä ja eltaantuneita 5 vuotta ja 2 kuukautta parasta ennen -päivästä.

Mango

Pakastekuivattu mango maistui 1 vuosi ja 6 kuukautta päiväyksen ylittymisestä, no, pakastekuivatulta mangolta. Tuntuu aluksi kuivalta keksiltä, mutta mangon maku tulee jälkijunassa vähän niin kuin ääni avaruudessa valon nopeudella kuljettaessa.

Viikunat

Pehmeät kuivatut viikunat olivat vähän kuivia ja mauttomia 2 vuotta ja 11 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Joko jotain oli pielessä, tai olen vain tottunut hyviin, kunnolla kuivattuihin viikunoihin.

Joulukalenterin 17. lykky: glögi

Glögi on keksitty, jotta olisi sosiaalisesti hyväksytympää siemailla alkoholia koko joulun aika. Alkoholiton glögi on keksitty, jotta olisi sosiaalisesti hyväksytympää lipittää mehua koko joulun aika.

Glögissä ärsyttää myös sanan hienosteleva soinnillisuus. Aivan kuin se olisi jotain niin kevytmielistä kuin blogi. Kyllä konstailemattomampaa olisi puhua Elias Lönnrotin sanakirjan esimerkin mukaisesti lökäristä.

Glögipulloja, glögijuomatölkkejä ja glögimaustepusseja.

Klökejä.

Glögin säilyvyydessä olennaista on AA-nelikenttä. Avattu vai avaamaton? Alkoholiton vai alkoholinen?

Avaamattoman glögin sanotaan yleensä säilyvän vuoden verran, enintään kaksi. Alkon mukaan mieto 12 prosentin glögi olisi varminta juoda pois puolen vuoden aikana, sillä valmistukseen käytettyä viinipohjaa ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen säilytykseen.

Mitä enemmän glögissä on alkoholia ja sokeria, sitä paremmin se säilyy. Esimerkiksi Blossan maku ei muutu parissa vuodessa. Sen jälkeen glögi alkaa siirtyä jälkiruokaviinin makuiseksi. Tällöinkin sitä voi huoletta juoda, jos se maistuu mieleiseltä. Glögit eivät muutu vaarallisiksi vanhetessaan.

Lämpö, valo ja happi saavat glöginkin pilaantumaan. Jotta avattu pullo säilyyntyisi mahdollisimman pitkään, se kannattaa pitää jääkaapissa korkki suljettuna ja mahdollisesti ilmattuna. Valio suo alkoholittomalle glögilleen varovasti 3–4 päivää avattuna jääkaapissa. Hartwallin mukaan avattu alkoholiton säilyy viikon ja alkoholia sisältävä pari viikkoa. Itse olen havainnut, että ei niin kuumille kiville käynyt alkoholiton glögi alkaa käydä suunnilleen kahden viikon kuluessa avaamisesta. Glögin mausteliemi, jos sellaisia joku harrastaa, säilyy Aamulehden mukaan jääkaapissa pari viikkoa.

Sanoman glögiraati löysi kaupoista 34 alkoholitonta glögiä, joista 19 oli maistamisen arvoista. Minä olin löytänyt roskiksesta 12 glögiä, joista 10 oli maistamisen arvoisia (yhdessä glögityypissä oli ylitarjontaa). Lähdimme Onnelin kanssa selvittämään, ovatko ne myös juomisen arvoisia. Onneli maisteli lämmitettyjä glögejä sokkona, minä sekä huoneenlämpöisiä että lämmitettyjä näkevänä. Annan glögien juomakelpoisuudelle tähtiä glögiraadin esimerkin mukaisesti: ***** Huippu, ei jätä toivomisen varaa, **** Erinomainen, *** Hyvä, ** Kelvollinen, * Ei maistunut.

Koska niinkin tärkeä henkilö kuin Onneli oli mukana, oli luonnollista aloittaa maistelu VIP-glögijuomista, joita on joskus saanut sata senttiä kymmenellä sentillä. Kun parasta ennen ‑päivästä oli yhdeksän kuukautta, glögistä ei keksinyt mitään valitettavaa (*****). Kun glögille tuli kolme vuotta lisää ikää, maku vähän laimeni mutta juoma oli edelleen juotavaa (****). Viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen maku oli jälleen huonontunut (***). Onneli ei olisi enää juonut tätä glögiä, mutta minulle se olisi maistunut.

Ylipäätään kysymys ei minusta ole siitä, onko maku heikentynyt suhteessa alkuperäiseen. Niin varmasti on käynyt. Kun pohditaan, voiko glögiä vielä käyttää, pitää miettiä vain sitä, maistuuko juoma itsessään riittävän hyvälle.

Marlin perinteinen punainen glögijuoma oli kahden vuoden ja kuuden kuukauden päässä päiväyksen umpeutumisesta. Se oli vähän menettänyt makuaan mutta ei häiritsevästi (****). Sen sijaan vertailun nuorin glögi, puoli vuotta päiväysvanha Rainbow, maistui vähän jännältä (***). Voi kuitenkin olla, että niin se maistuu uutenakin.

Siirryimme glögitiivisteisiin. Marlin lasipulloon pakattu perinteinen glögi on minulle lapsuudenkodistani tuttuakin tutumpi. Neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta päiväyksestä glögi oli ihan asiallinen (****). Vuoden vanhempi glögi oli ehkä hieman huonomman makuinen (****). Seitsemän vuotta ja seitsemän kuukautta päiväysvanha glögi oli aika makeaa mutta ihan maistuvaa (***). Onneli ei kuitenkaan välittänyt siitä.

Viimeinen tiiviste oli Isoäidin glögi. Sen parasta ennen -päivästä oli kymmenen vuotta. Glögin maku oli niin kehno, ettei Onneli sitä suostunut juomaan (*). Minulle maku oli niillä rajoilla. Tuskin juon pulloa, koska kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sokerimehu. Vähän voisi epäillä, ettei glögi ole ollut kovin hyvää alun perinkään, mutta ainakin vuonna 1998 se oli ylivoimainen testivoittaja.

Maistelu huipentui Loimu 2010 -vuosikertaglögiin. Suuri 21 prosentin alkoholipitoisuus ei pelastanut näin vanhaa glögiä, vaan maku oli kamala (*). Aromit olivat kadonneet, ja tilalla oli portviinistä tuttu polttelu, joskaan ei yhtä hienostuneena. Lämmitettynä glögi oli vielä yksipuolisemman makuinen viinaliemi.

Lopuksi haistelin kahta Meiran glögimaustetta. Avatun pussin parasta ennen -päivään oli vielä vajaa vuosi. Tuoksu oli voimakas ja miellyttävä, ja siitä pystyi erottamaan kanelin, kardemumman, pomerassinkuoren, inkiväärin ja neilikan. Avaamattoman glögimausteen parasta ennen -päivä oli ollut 31.10.97. Pussin sisällön tuoksussa oli grillimaustetta, karria ja mummolaa.

Testin perusteella alkoholittomille glögeille on mahdotonta antaa edes viitteellistä säilyvyysaikaa. Keskimäärin ne pysyvät hyvinä vuosia, mutta lopullista päätöstä ei voi ulkoistaa kalenterille. Kysymys on yksinkertaisesti eli monimutkaisesti siitä, minkälaista juomaa suostuu nauttimaan.

Joulukalenterin 16. lykky: joulutortut ja torttumarmeladit

Kirjoitin eilen siitä, kuinka huomasin keskenkasvuisena homejuustosta tulleen yleinen piparien kerake. Samoihin aikoihin tai ehkä vähän myöhemmin homejuusto alkoi tunkea joulutorttuihinkin. Se oli tietysti merkki kulttuurisesta rappiosta.

Ensinnäkin rasva sokerilla ja mahdollisesti hivenen terveellisellä kompo(nen)tilla ei enää riittänyt yltäkyltymättömille ihmisille. Piti saada marmeladitorttujen rinnalle marmelaarditorttu.

Toiseksi esteettiset arvot heitettiin romukoppaan, jossa jo ennestään oli sana ”romukoppa”. Luumuhillo ei ole ollut mikään pohjoismainen tuote, vaan se on ollut tuontitavaraa. Yhden selityksen mukaan sitä on käytetty, koska se on pysynyt tortun sisällä paremmin kuin omenahillo.

Itse uskon enemmän ulkonäköön: tähtitorttuhan on kuin pieni veistos, ja musta hillo erottuu upeasti kellertävästä taustasta. Omenamarmeladilla täytetystä tortusta tulee näköaistia kutkuttelematon tasaisen ruskea möykky. Näin toimii nykyaika, jossa kauneuden taju puuttuu ja makujen pitää olla helppoja kuin oltaisiin ikuisilla lastenkutsuilla.

Torttutaikina- ja lehtitaikinalevyjä pakkauksissaan.

Parasta ennen -päiviä 20 vuoden etäisyydellä toisistaan.

Jos kutsut ovatkin ikuiset, torttuja ei kannata leipoa varastoon. Yleinen mielipide tuntuu olevan se, että joulutortut tulisi syödä heti tai viimeistään parin päivän sisällä. Toki ne säilyvät huoneenlämmössä vaikka pari viikkoa muuttumatta mitenkään vaarallisiksi.

Jääkaappiin torttuja tuskin kannattaa laittaa, sillä siellä ne vain menettävät rapeuttaan mutta kuitenkin kovettuvat. Jos tortun lämmittää mikrossa, se pehmenee eli muuttuu vähän eri leivonnaiseksi. Sellainen sivuseikka kuin rapeus ei tosin anna lupaa sähköuunin lämmittämiseen. Makuhan on pääasia, eikä mikrokuumennus sitä muuta. Mukava vain, kun torttu ei varise pitkin tupaa.

Pakastimeen joulutorttuja on kahjoa tehdä, kun ei niitä ole mitenkään työlästä valmistaa valmiista pakastetaikinasta. Mutta kuinka taikina säilyy pakkasessa? Sitä ei kannata ainakaan keskustelupalstoilta kysyä, mikä käynee ilmi seuraavasta otteesta:

Vieras: ”Ostin kaupasta voitaikinaa, jonka parasta ennen on mennyt umpeen viime viikon tiistaina. Taikina on ollut pakastimessa koko ajan. Käyttäisitkö?”

No joo: ”Ei se taikina kalenteria tunne. Jos siinä on ollut kuukausien mittainen käyttöaika, niin ei se tiedä pilaantua juuri täll viikolla.”

Blondi: ”Tämä on yksi tyhmimpiä argumentteja joita tiedän. Ehkäpä ne päiväykset on juuri siksi että elintarvikkeet ei ymmärrä kalenteria. Äly hoi älä jätä.”

Jotain voinee nimimerkin No joo tavoin päätellä taikinoiden hyllyi’istä, jotka Myllyn Paras ystävällisesti ilmoittaa sivuillaan. Jos et välitä orankien hyvinvoinnista, valintasi on torttutaikina tai lehtitaikina, joilla parasta ennen -päivä on 24 kuukautta pakkauspäivästä. Jos et välitä nautojen hyvinvoinnista, valintasi on voitaikina, jonka parasta ennen -päivään on 18 kuukautta pakkaamisesta. Jos et välitä nautojen etkä omasta hyvinvoinnistasi, valintasi on kotitekoinen voitaikina, joka säilyy pakastimessa ainakin 6 kuukautta ja jääkaapissa viikon. (Ja jos olet ylipäätään tekemässä valintaa näiden taikinoiden välillä, et välitä verisuoniesi hyvinvoinnista.)

Erimallisia joulutorttuja punaisella lautasella.

Pannulla paistaessa joulutortut jäivät vähän lättänöiksi toisin kuin kaupan uunissa valmistunut verrokki, joka taas muuten ei ollut mikään kaunokainen. Toisiinsa liimaantuneista taikinalevyistä oli pakko tehdä hillotaskuja. Snautseri-torttuja oli pakko kokeilla saatuani mallin Onnelin pikku keittiöstä.

Tutkin tätä kirjoitusta varten kaupan torttu- ja lehtitaikinalevyjä, joilla oli päiväysvanhuutta parista kuukaudesta pariin vuosikymmeneen. Lisäksi testasin muutaman vuoden ikäisiä paistomarmeladeja.

Lidlin Jouluaitta-torttutaikina maistui vajaat kaksi kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen ihan hyvälle, mutta siinä oli pientä pistävyyttä. Myöskään piparitestissä Jouluaitta ei esiintynyt erityisen säilyvänä. Voi kuitenkin olla, että torttutaikinan lievä sivumaku tuli siitä, että olin pitänyt taikinapakettia viisi päivää jääkaappilämpötilassa, ennen kuin jaksoin tehdä sille tilaa pakastimeen. Pieni ärsyttävä sivumaku säilyi pannulla paistamissani tortuissakin, joskaan marmeladin seasta se ei sentään erottunut.

Myllyn Parhaan torttutaikinalevyjen parasta ennen -päivästä oli 12 vuotta ja 4 kuukautta. Taikinan maku oli neutraali. Paistetut tortut maistuivat ihan hyviltä – kunnes hammas kohtasi luumumarmeladin.

Vuosia avattuna pakastimessa pyörinyt Myllyn Parhaan torttutaikina maistui eltaantuneelta, vaikka en valinnut kokeiluun edes pinon ulointa levyä. Kuivahtamaan päässyt taikina oli haurasta muotoiltavaa. Paistettuna maku oli karsea, myös hillosilmän kohdalta. Avattuja taikinapaketteja ei siis pidä jättää pakastimeen seuraavaksi jouluksi.

Sunnuntain taikinalevyt olivat viime vuosituhannelta. Niiden parasta ennen -päivä oli ollut tasan 20 vuotta ja 2 kuukautta sitten. En maistanut taikinassa mitään erityistä, ja paistettu torttukin oli hyvänmakuinen.

Myllyn Parhaan lehtitaikinalevyillä oli päiväyksestä 3 vuotta ja 8 kuukautta. Taikinassa oli ehkä samanlaista lievää pistävää makua kuin Jouluaitta-taikinassa. Samanlaisuus päti myös valmiiseen torttuun: hillon kohdalla en huomannut mitään valitettavaa.

Myllyn Parhaan iso lehtitaikinalevy ei kokonsa puolesta sovellu joulutorttujen tekemiseen. Makunsa puolesta tämä 6 vuotta päiväysvanha taikina oli täysin käyttökelpoinen, myös paistotuotteen perusteella arvioituna.

Lidlin rullalle kääritystä Chef Select -lehtitaikinasta tuli vastaan halvan viinin tuoksu. Reilut 3 vuotta päiväysvanha taikina maistui epämiellyttävän käyneeltä, eikä minua ruoka-asioissa ole ihan helppo epämiellyttää. Sitten satuin lukemaan tuoteselosteen: ”Alkoholipitoisuus 1,6 painoprosenttia. Alkoholi poistuu tuotteesta paistettaessa.” Näin varmasti kävikin, mutta käyneisyys kyllä maistui taustalla valmiissakin tortussa. Rullalla itsensä paloitelleesta taikinasta ei myöskään voinut tehdä kummoisen näköisiä torttuja. Kaikkea sitä elintarvikkeena myydäänkin.

Tähtitorttu-luumumarmeladeja, omena-kanelimarmeladeja ja vadelmamarmeladia.

Perinteiset ja uusperinteiset torttumarmeladit sekä uusi haastaja.

Lopuksi sananen paistomarmeladeista, joita tässä yhteydessä torttuhilloiksikin voinee kutsua. Marmeladeissa on järjestään säilöntäaineena kaliumsorbaattia (E202), joten niitä on vaikea saada pilaantumaan. Jopa yleensä kriittiset keskustelupalstalaiset puhuvat yli vuoden säilyvyydestä jääkaapissa.

Jääkaapin kosteudessa marmeladiin voi huonolla tuurilla pesiytyä pitkän ajan kuluessa hometta. Itse olen säilyttänyt avattujakin marmeladeja huoneenlämmössä. Tällöin ne kuivuvat hitaasti mukavan sitkeäksi makeiseksi.

Saarioisten tuotemerkin Dronningholmin luumumarmeladi oli täysin kunnossa 2 vuotta ja 9 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Vastaavassa vuotta vanhemmassa purkissa oli nykyisen monikerroskalvon sijasta vielä alumiinikansi, joka oli syöpynyt puhki. Marmeladi oli kuivunut kovaksi paakuksi, mutta maussa ei ollut mitään vikaa.

Lidlin Jouluaitta-merkkinen omena-kanelimarmeladi oli 4 vuotta ja 3 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen kai samanlaista kuin tuoreenakin. En kuitenkaan voinut olla maistamatta siinä sellaista pilaantuneisiin omenoihin yhdistämääni makua, jota en havainnut vuoden pari avattuna olleesta Dronningholmin omena-kanelimarmeladista. No, makuasioista purnaaminen tuskin horjuttaa Lidl-uskovaisia.

Testin päätti Saarioisten vadelmamarmeladi, joka avautui 4 vuotta parasta ennen -päivänsä jälkeen. Maku oli moitteeton, mutta jos vadelmamarmeladi olisi sovelias tortun täyte, olisin sellaista varmaan jo aiemmin jossain päässyt maistamaan. Runeberginjoulutorttu ei paljon naurata.

Yhteenvetona: Joulutortut eivät pilaannu herkästi huoneenlämmössä, mutta ne menettävät makunsa nopeasti. Teolliset torttutaikinat kestävät vuosia pakastimessa (vähän huonommin säilyviä voitaikinoita ei tällä kertaa testattu). Marmeladit säilyvät avaamattomina huoneenlämmössä ja avattuina jääkaapissa vuosikausia. Kannattaa myös huomata tätäkin pitkäaikaisemmissa torttukohorttitutkimuksissa havaittu totuus, jonka mukaan rasva on ikuista.

Joulukalenterin 15. lykky: homejuustot

Yksi lapsuuteni jouluperinne homehtui, kun minusta tuli nuori. En tarkoita mitään joulupukkiin liittyvää, vaan yhtenä jouluna meidän perheen saavutti muoti, jossa piparia syötiin Aura-juuston kanssa. Siitä lähtien on Lykkykalenterissakin piparin kylkeen istutettu lastu homejuustoista.

Piparit pitäisi nauttia melko nopeasti, ellei asenne ole: ”kyllähän tätä paremman puutteessa syö”. Puutteesta kärsimätön nykyihminen ei ymmärrä mitään tällaisesta asenteesta. Samasta syystä homejuusto on yleinen roskislöytö.

Sini-, puna- ja valkohomejuustoja pakkauksissaan.

Nämä homejuustot olivat menossa hukkaan turhan takia, ja nyt osa niistä menee hukkaan kuvaamiseen liittyvän turhamaisuuden takia.

Mistä sen sitten tietää onko se mennyt pilalle? Kun ei oikein nää onko homeessa..” ”Jos ostaa homejuustoa ei ehkä kannattaisi valittaa, jos se on homeessa.” ”Homejuusto on pilalla sitten kun se maistuu ja haisee pahalle… … eiku hetkinen, sitähän se tekee jo ostohetkelläkin.” (Otetaan nämä alta pois, koska homejuustojen säilyvyydestä on mahdotonta keskustella ilman vähintään yhden homevitsin kertomista.)

Homejuustot jaetaan karkeasti kahteen ryhmään: valkoisiin on levitetty hometta pinnalle, ja sinisiin on piikitetty hometta sisälle. Kuten kauneudenhoidossa, piikitetyt näyttävät kestävän aikaa paremmin. Valkoisten ja sinisten menetelmien sekakäyttäjistä en ole oikein päässyt selville, ovatko ne kunnossa edes ennen parasta ennen -päiväänsä.

Valkohomejuuston säilyvyys on ollut minulle kerta toisensa jälkeen pettymys. Kuukausi parasta ennen -päivästä tuntuu olevan aivan liian paljon toivottu, jos maulta ei hae kokonaisvaltaista pisteliäisyyttä. Kelmuun pakattua Brie la Belle -juustoa söin ruokapäiväkirjani mukaan 6.1., kun parasta ennen -päivä oli ollut 16.11.: ”Reunoilta ruskea ja limainen, keskeltäkin ruskea ja maku niin ammoniakkinen että yskittää.”

Homejuustopakkauksia homeisten maa-ainesten vieressä.

Menin perunakuoppaan, en vielä asumaan, vaan kuvaamaan homeita.

Juustotuotemerkki Castellon sivulla kirjoitetaan hämmentävästi homejuustojen säilyttämisestä: ”Muovipakkauksen poistaminen on ensimmäinen asia, joka kannattaa tehdä ostaessasi uuden juuston.” Tuote siis myydään pakkauksessa, jossa se ei säily parhaalla mahdollisella tavalla? Homejuusto pitäisi kuulemma säilyttää alumiinifoliossa tai reiällisessä rasiassa.

Castellon säilytysratkaisu tarkoittaa sitä, että juusto ”pilaantuu” kuivumalla eikä homehtumalla tai muuten hautumalla. Homejuuston pinnalle voi tosiaan tulla hometta. Parhaiten taistelussa menestyy juustossa jo vallitseva homekanta.

Valion mukaan Auran Penicillium roqueforti alkaa kasvaa uudestaan saadessaan happea. Homekerros on aluksi valkoinen, mutta se muuttuu myöhemmin siniseksi. Tällä tavalla uushomeista juustoa voi syödä huoletta. Jos homejuustoon tulee jotain muunväristä, mahdollisesti vaarallista hometta, makukin on monesti jo niin karmiva, ettei juuston syöminen käy edes mielessä.

Sinihomejuustoista parhaiten säilyy Aura. Se voi kuivua, vetistyä tai kehittää uutta hometta, mutta minusta se ei oikeastaan koskaan mene pahanmakuiseksi. Sääli, että senkin valmistus alkaa maitotilalta. (Dyykkaamani vegaaninen valkohomejuusto säilyi muuten erittäin hyvin ja oli maukasta.)

Muovirasiaan pakattuja roquefortia tai Rainbow’n sinihomejuustoa olen syönyt puolikin vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Maku on tällöin makea ja voimakas ja suutuntuma vetinen ja kiteinen, mutta viimeinen käyttöpäivä ei ole aivan vielä käsillä.

Sinihomejuustojen hyvä säilyvyys voi näkyä siinäkin, että kun pääkaupunkiseudulla tutkittiin myymälässä pakattuja juustoja, sinihomejuustonäytteistä kaikki olivat hyvälaatuisia. Valkohomejuustoista hyviksi luokiteltiin 90,7 prosenttia, viher- ja punahomejuustoista vain 58,3 prosenttia.

Sinihomejuustoa voi siis usein syödä kuukauden tai parikin parasta ennen -päivästä. Valkohomejuusto ei välttämättä säily hyvänä montaakaan viikkoa päiväyksestä. Koska homejuustojen toisaalta sanotaan paranevan vanhetessaan, ne kannattaa syödä pois aika tarkkaan parasta ennen -päivän eli tässä tapauksessa parasta-päivän tienoilla. Sen jälkeen juuston voi usein joutua pelastamaan sanomalla: ”kyllähän tätä paremman puutteessa syö”.

Joulukalenterin 14. lykky: piparit

Aiemmin parjaamani kuivakakut on mahdollista valmistaa myös oikeasti kuivina. Tällöin niitä kutsutaan pikkuleiviksi.

Pipareita ja piparitaikinoita myyntipakkauksissaan.

Parit piparit Taloyhtiön jätepisteestä.

Pipari ei ole pikkuleipien kuvottavimmasta päästä, mutta eivät ne erityisen herkullisiakaan ole. Vai miksi Kotilieden jutussa kaikki pitivät enemmän taikinasta kuin valmiista pipareista? Paitsi ne, jotka käyttävät pipareita tekosyynä homejuuston nauttimiseen.

Pipareissa harmittaa myös se, että vaikka ne voisi ihan hyvin valmistaa vegaanisina, ikinä ei tiedä, onko taikinaan piilotettu voita, kermaa tai kananmunia. Tai sitten saa eteensä vegaaniselta maistuvia pipareja, jotka eivät kuitenkaan ole vegaanisia.

Joulun aikaan ei saa aliarvioida tunnelman merkitystä, ei tietenkään. Mikä tämä paljon puhuttu tunnelma edes on? Onko ihmisillä kuormittavassa normaalielämässään niin ikävää, että joulukuussa pitää stressata siitä, että saa tunnelmatasot kohdilleen? Luulen, että piparkakkutunnelman luominen onnistuisi vähemmällä vaivalla ja hävikillä, kun kuumentaa pannulla piparkakkumaustetta.

Vähävaivaisuudesta puheen ollen: löysin kerran kolme pakettia piparkakkutaikinaa. Ei huvittanut maaliskuussa mys/hygge/tunnelma kaulimineen ja piparimuotteineen, joten lykkäsin kokonaisen taikinalevyn uunin jälkilämpöön 100–150 asteeseen tunnin ajaksi.

Tuloksena oli päältä rapea ja sisältä aavistuksen pehmeä loistoherkku, jonka voi leikata ohuiksi paloiksi tai patukoiksi. Tuotos oli tietysti maistuvampi kuin kivikuivat piparit mutta ei myöskään ollenkaan ällöttävän rasvainen niin kuin piparitaikina. Sinänsä hyvän makuista taikinaahan ei pysty syömään paljon, jos on järjissään eikä nälissään.

Uunissa kokonaisena paistettu piparitaikina suklaakellojen ympäröimänä.

Jouluonnittelut uunista ulos tulleella piparitaikinalevyllä maaliskuussa 2015.

Koska en yleensä käytä uunia, paistoin seuraavan levyn puuhellalla, jota en myöskään yleensä käytä. Pannu oli liian kuuma, joten piparilevy paloi pohjasta.

Kolmas kerta todensi idean toimivuuden. Nyt käytin sähköliettä keskilämmöllä (3/6). Ensin kypsensin 30 minuuttia yhdeltä puolelta. Sitten käänsin levyn, siis piparilevyn, ohuella muovilastalla, ja jatkoin vielä 10 minuuttia levy, siis keittolevy, päällä ja 10 minuuttia jälkilämmöllä. Piparilevystä tuli sopivan pehmoista mutta melko tummaa. Ehkä 20 + 20 minuuttia olisi sopiva paistoaika. (Kun nyt viiden vuoden jälkeen kokeilin paistamista keraamisella liedellä, totesin ensimmäisen pohjan polttamisen jälkeen, että sopiva paistoaika voisi näillä laitteilla olla 15 minuuttia kummaltakin puolelta teholla 2/6.)

Kaksi pannulla paistettua piparilevyä. Toisessa musta pohja, toisessa vähän vaaleampi.

Pannupiparin paistaminen vaatii malttia ja matalia lämpötiloja.

Jos on ehtinyt jo tehdä kovia pipareita, niitä jää väistämättä syömättä. Kuinka kauan ne säilyvät huoneenlämmössä? Café Ekbergin konditoriapäällikön mukaan piparit eivät säily ikuisesti vaan kaksi viikkoa. Tästä tiedosta en ole edes kondiittori-ikuisesti kiitollinen.

Marttojen mukaan piparit säilyvät kuivassa ja viileässä kahdesta kolmeen kuukautta. Sen jälkeen ne voi käyttää helmikuun alussa runebergintortun leipomiseen. Onhan tuo kiva muistisääntö, mutta perustuuko se mihinkään? Kotiliesi puhuu useista kuukausista, ja keskustelupalstalla väläytetään puolentoista vuodenkin säilyvyyttä.

Päätin selvittää säilyvyyttä maistelemalla joitakin pitkään säilytettyjä pipareita. Lokakuussa parasta ennen -päivän ohittaneet avaamattomat Annas-piparkakut olivat tietysti moitteettomia. Sama piparkakku mutta kolme vuotta vanhempana oli kehnompaa muttei mielestäni kelvotonta. Kummassakin pahvipakkauksessa oli vierekkäin avaamaton ja avattu keksiputkilo. Avaaminen ei tuntunut vaikuttavan makuun millään tavalla.

K-Menun kolme vuotta aikaisemmaksi parasta ennen -päivätystä pussista puski pistävä härskin rasvan haju. Maku ei ollut ihan niin paha, mutta ei pipareita syödä viitsinyt. Lidlin avaamattomat Jouluaitta-piparit eivät olleet reilu vuosi parasta ennen -päivän jälkeen kovin hyviä mutta eivät myöskään maistuneet pilaantuneilta.

Avatussa rasiassa olleet sydänpiparit, joiden parasta ennen -päivästä oli kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta olivat valjun värisiä ja haljun makuisia. Ei niille kyllä pakkauksessa luvattukaan kuin kolmen viikon säilyvyys avattuna. Samanikäiset Tasangon herkkujen piparit eivät olleet säilyneet avatussa pussissa yhtään paremmin.

Kuinka kauan sitten piparitaikina säilyy? Sitä ei kannata kysyä mammapalstalta, kun kolme yötä jouluun on ja kaikkien täydellisen joulun valmistelut ovat menossa kovaa vauhtia pipariksi.

Myllyn Parhaan laktoosittoman (eli vegaanisen) piparitaikinan parasta ennen on 24 kuukautta pakkaamisesta. Siitä voi jonkinlaisella säilyvyystutkijan kokemuksella päätellä, että päiväyksen ylitys vuodella ei todennäköisesti tunnu piparien maussa millään muotoa. Leipojat-sivusto lupaa kotitekoiselle taikinalle neljä viikkoa jääkaapissa ja useita kuukausia pakastimessa.

Testasin tänään sekä teollista että kotikutoista säilyvyyttä. Kaupan piparitaikinan parasta ennen -päivä oli ollut yli 16 kuukautta sitten. Pakkaus oli kuitenkin jossain vaiheessa avautunut ja ottanut ilmeisesti makua pakastimesta. Nimittäin toinen pakastetaikina oli kuusi vuotta ja kuusi kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen täysin syötävää. Piparitaikinoiden asiantuntija Onneli oli tosin aistivinaan siinä pieniä puutteita.

Kotitaikinan löysin tammikuussa. Toisen puoliskon työnsin pakastimeen, ja toisen jätin ikkunan väliin jääkaappitasoisiin lämpötiloihin. Ikkunanvälitaikina oli hyvää vielä pari viikkoa löytämisen jälkeen, jolloin sen leipomisesta oli ehkä jo kuukausi. Sitten unohdin taikinan kesän ajaksi ulkolämpötilan armoille. Tänään se maistui jo aika polttavalta, mutta hometta piparitaikinaan ei näytä ilmestyvän, vaikka homejuustoa piparille sopivana parina pidetäänkin. Pakastimessa lähes vuoden ollut taikina oli kelvollista.

Piparit säilyvät siis melko huonosti, joten ne kannattaa syödä pian, viimeistään jokunen kuukausi valmistamisen tai pakkauksen avaamisen jälkeen. Se tarkoittaa, että pipareita kannattaa leipoa tai ostaa hyvin maltillisesti. Teollisen pakkauksen avaamisen kanssa voi viivytellä ehkä seuraavaan jouluun mutta ei välttämättä enää sitä seuraavaan. Pakastettu piparitaikina tuntuu sen sijaan säilyvän hyvin, avaamaton kaupan taikina todennäköisesti useita vuosia päiväyksestä. Maistamalla saa lopullisen varmuuden.

Joulukalenterin 13. lykky: kynttilät

Kuusi vuotta sitten näytin Lucian päivänä, kuinka paljon roskikseen heitetään tulitikkuja ja sytyttimiä. Sen jälkeen olen löytänyt niitä moninkertaiset määrät.

Moni asia ei roskiksella enää hämmennä, mutta tulitikkurasioiden näkeminen saa aina raapaisemaan päätä. Tulitikut eivät mene vanhaksi, ja niitä luulisi olevan hyvä säilyttää varalla, vaikkei niille tavallisesti käyttöä olisikaan. Ilmeisesti ne vain ovat liian halpoja, niitä rohmutaan, jos ilmaiseksi saa, ja niiden viemä kaappitila tuntuu täysin kestämättömältä.

Vien löytötikkuni puuta polttaville vanhemmilleni. Aiemmin vein kynttilöitäkin, mutta varmaan juuri kuusi vuotta sitten sain päähäni alkaa kerätä tonkimani kynttilät talteen.

Iso joukko kaikenvärisiä pöytä- ja kruunukynttilöitä.

Kodin kynttilät lämpöisin liekein, teidät unhoitan ma roskikseen.

Olen nyt parina päivänä manannut kirjoituksissani sitä, että ihmiset vaihtavat hyvät vanhat perinteet huonoihin uusiin tapoihin. On aika kyseenalaistaa tämä linja kyseenalaistamalla yksi sähköistettyä nykyaikaa sitkeästi kestänyt turhake: kynttilät.

Polttamattomia tuikku- eli lämpökynttilöitä pöydällä.

Löytämäni 193 käyttämätöntä tuikkukynttilää eivät mahtuneet samaan kuvaan muiden kynttilöiden kanssa.

Kynttilä on uusi tupakka.

Kynttilät aiheuttavat vuosittain satakunta palokuntaa vaativaa tilannetta, savukkeet parisataa.

Tutkimusten mukaan passiivinen tupakointi voi hyvinkin olla yhtä haitallista kuin aktiivinen kynttelöinti.

Tupakan tuotanto kiihdyttää metsäkatoa ja ilmastonmuutosta, sillä tupakkaviljelmät vaativat koko ajan uusia peltoja ja tupakkaa kuivataan puita polttamalla.

Kynttilöitä valmistetaan parafiinista, steariinista, mehiläisvahasta ja soijasta. Parafiini on fossiilinen polttoaine. Steariini ja mehiläisvaha eivät sovellu eläinten ystävälle, paitsi silloin jos steariini valmistetaan palmuöljystä, joka ei sovellu luonnonystävälle. Jos steariini tehdään eläinrasvoista, se on toki sivuvirran hyväksikäyttöä, mutta sivuvirratkin hyödyttävät eläinteollisuutta ja varmasti niille löytyisi käyttöä tarpeellisissakin biopolttoaineissa. Soija taas sopii ihmisten ruoaksi, joskin valtaosa siitä käytetään eläinrasvojen tuotannossa, jonka sivuvirtoina ihmiset saavat lihaa.

Tupakantumppi on maailman yleisin roska. Kynttilästä jää ja pitää jättää aina osa polttamatta. Lisäksi hautakynttilöistä tulee kierrätyskelvotonta lasi- ja muoviroskaa. Tuikuista jää jäljelle alumiinikuori, jonka moni heittää havaintojeni mukaan sekajätteisiin. Siellä ne ovat ”varsinainen riesa”, sillä polttolaitoksessa alumiini höyrystyy ja tarttuu laitteistoihin.

Ainoa hyvä puoli tupakassa ja kynttilässä on ilmeisesti se, että ne luovat miellyttävää tunnelmaa. Myös linja-autoissa väitetään olevan tunnelmaa. Nekin työllistävät palokuntaa tasaiseen tahtiin, kuluttavat fossiilisia polttoaineita tai kaladieseliä, ja viime kuukausina niiden käyttämistä ilman hengityksensuojainta on alettu pitää terveydelle vaarallisena.

Kääpiövillakoiran pentu mutustaa kynttilää, jossa on Tommy Tabermannin runoutta.

Tämän lahjana vastaanottamaan joudutun kynttilän Mini Tonkija avasi papereista oma-aloitteisesti ja päätti heti oikeaoppisesti tuhota sen kotona polttamatta.

Jos kaikesta huolimatta haluat polttaa kynttilöitä, katso vinkit terveysriskien minimointiin Maria Nordinin asiallisesta kirjoituksesta. Kynttilän polttaminen takassa on oma suosikkini.

Oli ehkä vähän asiatonta lisätä tuo sana ”asiallinen”, mutta Nordin on saanut viime aikoina hirveästi kuraa sinne, missä pitäisi näkyä vain hiuskiehkuraa. On tietysti ärsyttävää, että jotkut väittävät parantuneensa sairauksista ajatuksen voimalla, kun toiset odottavat kiltisti, että tiede löytäisi katulampun valon kohdalta avaimet, jotka jokaisella on omassa taskussa.

Jos kuitenkin kovasti vaatii Maria Nordinin sensurointia esimerkiksi kirjastoilta, kannattaa muistaa, että tuuli voi kääntyä nopeastikin, ja seuraavan myrskyn jälkeen ei välttämättä näkyisikään sateenkaarihyllyä. Toki minulla on asiassa oma ”lehti” ojassa. Mitä tästäkin blogista jäisi jäljelle, jos potentiaalisesti terveysvaikutteista tietoa saisi julkaista vain asiantuntijoiden hyväksymänä?

Kannattaa muistaa, että tänään juhlittu Lucia-neito joutui häväistyksi, kun ei suostunut mukautumaan vallitseviin, kyseenalaisiin tapoihin vaan päätti omistautua korkeammille päämäärille.

Joulukalenterin 12. lykky: puuroriisi ja kaneli

Kirjoitin eilen siitä, miten perinteiset hienot joulukoristeet ovat saaneet tehdä tilaa muovivälkkeelle. Vielä surkuteltavampi on joulupuuron kohtalo.

Koska johonkin maailmanaikaan riisipuuro oli statussymboli, meillä on nyt jouluruoka, joka on epäterveellinen, kuormittaa ilmastoa, tulee tuontitavarana eikä maistu oikein miltään. Muodit kulkevat sykleissä, joten edelläkävijät ovat nyt palaamassa perinteiseen ohrapuuroon, joka on kaikella tapaa riisipuuroa parempi valinta.

Koska moni syö riisipuuroa vain jouluna, kotiin ostettu puuroriisipussi on toimettomana lähes koko vuoden. Jos riisiä jää vain vähän, sitä ei ehkä haluta yhdistää seuraavana jouluna ostettavan uuden riisin kanssa. Parasta ennen -päiväkin saattaa ylittyä. Siten puuroriisi löytää helposti tiensä roskikseen ja minun näppeihini.

Avattuja ja avaamattomia puuroriisi- ja riisihiutalepakkauksia.

Puuroriisi- ja riisihiutalelöytöjä muutaman vuoden ajalta.

Ruoka-aineen säilyvyyteen suhteutettuna mahdollisesti suomenennätys on se, kun joku kysyi kaksi viikkoa puuroriisin päiväyksen umpeuduttua, voiko riisiä vielä käyttää. Ylen haastatteleman kokemusasiantuntijan mukaan riisistä tulee ihan hyvä puuro pari vuotta päiväyksen erääntymisen jälkeen. Puuroakaan ei kannata purematta niellä, joten päätin tehdä pienen mutta perusteellisen tutkimuksen.

Otin avattuja Risellan puuroriisipakkauksia, joiden parasta ennen -päivät olivat olleet reilut vuosi sitten, kaksi vuotta sitten, kolme vuotta sitten, neljä vuotta sitten, kuusi vuotta sitten ja kahdeksan vuotta sitten. Vanhimmissa pusseissa oli käynyt vieraita, vaikka häröt eivät oikein mitään riisille tunnu saavan aikaan. Pyöreäjyväinen puuroriisi niitä kiehtoo selvästi enemmän kuin pitkäjyväinen riisi.

Huuhtelin jokaisen riisierän vedessä. Keitin riisejä erikseen kattilassa (0,5 dl riisiä, 3 dl vettä), kunnes kaikki neste oli imeytynyt. Huomasin, että toisin kuin muita puuroja riisipuuroa ei voikaan valmistaa pelkästä vedestä. Riisistä tulee kyllä tahmaista, mutta jyvät pysyvät erillisinä eikä niistä tule yhtenäistä puuroa. Puuroriisin jämät saakin kaapin pohjalta kätevästi käyttöön keittämällä niistä vedessä lisäkeriisin. Puuroa vesiriisistä saa lisäämällä kermaa.

Maistelin puuroja sitä mukaa kuin niitä valmistui. En havainnut mitään makuvirheitä enkä myöskään eroja puurojen välillä, vaikka jyvillä oli enimmillään seitsemän vuoden ikäero. Päätin kokeilla vielä muita vaihtoehtoja

Risellan tummasta riisistä (PE 9/2020) tuli ainakin tällä kertaa vähän irtonaisempaa kuin valkoisista riiseistä. Makuun ei parin kuukauden ylityksellä tietenkään ollut merkitystä. Jos aikaa kuluisi enemmän, tumman riisin voisi odottaa menettävän makuaan valkoisia nopeammin.

Pirkan kaksi ja puoli vuotta ja Rainbow’n viisi vuotta päiväysvanha puuroriisi eivät maistuneet mitenkään erikoisilta. Jos nyt väkisin pitää jokin ero tehdä, niin Risellan riisit olivat ehkä vähän neutraalimman makuisia.

Myllyn Parhaan puuroriisi (PE 26.7.14) oli ihmisen avaamaton, mutta ötökät olivat nakertaneet pussiin reikiä. Puuron haju oli jonkin verran ummehtunut, eikä makukaan ollut ihan raikas. Kiisselin seasta kuitenkaan tuskin huomaisi mitään. Toisaalta Myllyn Parhaalla on huonoin hyllyikä, vain kahdeksan kuukautta. Tänä jouluna ostettu riisi ei siis enää ensi jouluna maistuisi parhaalle. Risella ja Rainbow näyttävät lähikaupan tarjonnan perusteella lupaavan käyttökelpoisuutta vielä seuraavaksikin jouluksi.

Riisihiutaleilla ei täysin saa aikaan perinteisen riisipuuron pehmeää suutuntumaa, mutta täydellisyyden vuoksi testasin niitäkin. Myllyn Parhaan riisihiutaleista valmistetussa puurossa oli ummehtunut haju ja maku kahdeksan vuotta ja kymmenen kuukautta parasta ennen ‑päivän jälkeen. Yhdeksän kuukautta sitten vanhentuneista riisihiutaleista tuli maultaan moitteetonta puuroa. Reilut kolme vuotta vanhat riisihiutaleet olivat laadultaan jotain näiden väliltä. Höttöinen hiutale pilaantuu selvästi nopeammin kuin kova riisinjyvä. Silti vanhimmissakaan hiutaleissa tuskin huomaisi mitään vikaa, jos puuron päälle sirottelisi sokeria ja kanelia.

Kuusi muovirasiallista riisipuuroa ja kunkin vieressä kanelipussi.

Ruokaan intohimoisesti suhtautuva dyykkari parittaa riisien ja kanelien vuosikerrat keskenään. Ylärivissä puuroilla parasta ennen -vuodet 2012, 2014 ja 2016, kaneleilla 2013, 2014 ja 2015. Alarivissä sekä puuroilla että kaneleilla parasta ennen -vuodet 2017, 2018 ja 2019.

Testasin myös avattuja, hylättyjä kaneleita. Parasta ennen -päivät olivat vuosilta 2008–2021. En havainnut suuria eroja. Kaikki maistuivat riittävästi kanelilta. Luomukaneli oli kivan ärhäkkää, ja rikkonaisessa pussissa ollut halpiskaneli oli vähän puisevaa. Olihan 12 vuotta parasta ennen -päivästä elänyt kaneli menettänyt aromeitansa, mutta ilman vertailukohtaa ja puuron seasta sitä olisi mahdoton huomata.

Ohrapuuro on tuskin löytänyt tietään kovinkaan moneen joulupöytään. Sitä vastoin tapa heittää roskiin ruokaa, joka on menettänyt hivenen ensiluokkaisuudestaan, on eittämättä nykyajan statussymboli. Ja sen takia meille kaikille voi käydä ohraisesti.