Joulukalenterin 9. lykky: rosolli

Posted on by Onni Tonkija

Rosolli kuuluu erottamattomasti joulupöytään. Vähän niin kuin Filippiineillä mies ja vaimo kuuluvat erottamattomasti yhteen, seurasi siitä minkälaista kärsimystä tahansa.

Rosollin ainoa hyvä puoli on se, että laatikoihin sotkettuna se tekee laatikoista vähän siedettävämmän makuisia. Ja rosollille, jota ei kerta kaikkiaan voi syödä pelkiltään, laatikot ovat elintärkeä lisäke.

Punajuuriviipaleita ja kokonaisia punajuuria lasipurkeissa ja muovipakkauksessa sekä raakoja, kuivuneita punajuuria.

Tongittuja punajuuria pakattuna kahdella, yhdellä ja nollalla säilöntäaineella sekä luonnontilassa. Kuukausien säilytys avattuna huoneenlämmössä oli vienyt viipaleilta värin, mutta maku ei ollut paljon kärsinyt. Kokonaiset punajuuret olivat säilyneet avaamattomassa purkissa ihan syötävinä kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta parasta ennen -päivästä. Puolitoista vuotta parasta ennen -päivän jälkeen avatussa muovipaketissa oli makeahkoja, ehkä vähän ummehtuneen makuisia punajuuria. Mikään näistä punajuurinäytteistä ei maistunut mitenkään pahalta. Tai nuo raa’at olivat kyllä jo aika kulahtaneita.

Edellisessä lykyssä kirjoitin, että suunnilleen kaikkien mielestä joululaatikot säilyvät viikon jääkaapissa. Kuinka ollakaan, myös rosollin sanotaan monessa paikassa kestävän viikon verran. Miten paljon vähemmän jouluna syntyisikään ruokahävikkiä, jos meillä olisi käytössä vallankumouksellinen kymmenpäiväinen viikko?

Rosollin säilyvyyttä heikentää se, että kaikki ainekset on pilkottu pieniksi paloiksi. Mitä enemmän ilmalle altista pinta-alaa, sitä helpommin ruoka menee pahaksi. Laatikot ovat rosollia tiiviimpää tavaraa, mutta toisaalta niistä puuttuu luonnon oma palo-osastointi eli solurakenne, joka hidastaa pilaantumisen etenemistä punajuuressa. Lisäksi jos rosollin tekee säilykepunajuurista tai ostaa kaupasta, siihen tulee säilöntäaineita natriumbentsoaatti (E211) tai kaliumsorbaatti (E202).

Entisen Eviran ylitarkastaja antaa kuitenkin rosollille karkeasti kaksi päivää vähemmän armonaikaa kuin laatikoille. Toki silläkin luulisi olevan iso merkitys, mitä rosolliin laitetaan. Jos rosollissa on sekaisin koko jääkaapin sisältö kananmunasta kermavaahtoon ja sillistä palvikinkkuun, säilyvyys ei varmasti ole yhtä hyvä kuin siinä tapauksessa, että ainekset pidetään erillään siististi ja vegaaniystävällisesti.

Virallisesti Ruokaevirasto lausuu rosollista vain sen, että lämpimässä pidettyä rosollia ei pidä sekoittaa uuteen. Parituhatvuotinen viisaus siis pätee edelleen. Jo Jeesus tiesi, ettei kukaan laske beaujolais nouveauta vanhaan hanaviinipakkaukseen, koska silloin some räjähtäisi.

Vanhaa rosollia ei tarvitse katsoa kuin spitaalista. Vita-laboratoriot teki säilyvyyskokeen pitämällä jouluruokia pöydässä kolme tuntia kahtena peräkkäisenä päivänä. Ruoan mikrobiologista laatua kuvaava aerobisten mikrobien kokonaispesäkeluku oli rosollissa pieni, eikä se käytännössä muuttunut säilytyksen aikana. Mitään ruokamyrkytykseen viittaavaa ei löytynyt.

Avattu Atrian rosollirasia joulupallon vieressä.

Dyykatessa olen melko harvoin joutunut tekemisiin rosollin kanssa. Joulun 2013 rosolli oli syömäkelpoista vielä 14 päivää viimeisen käyttöajankohdan jälkeen.

Voi tietysti kysyä, onko rosollin säilytysaikaa syytä loputtomiin venyttää. Hiilidioksidipäästöinä tai makuelämyksinä laskettuna menetys ei ole suuri, jos roskiin menee sallattia. Kuhan ei ole sillisalaattia.

Joulukalenterin 8. lykky: laatikot

Posted on by Onni Tonkija

Kuten kaikki kulinaristit tietävät, joulun laatikkoruokia jää aina yli. Joulun jälkeiset hävikkiruokavinkit lienevät samanlaista viihdettä kuin laihdutusohjeet. Kuulostaa järkevältä, mutta kuka tuohon pystyy?

Kotiliesi neuvoo ”jemmaamaan” lanttulaatikon tähteet lanttuleipään. Mainio idea! Täytyypä ostaa maltaita, siirappia ja pomeranssinkuorta. Niitä tosin jää yli, mutta ehkä niitä varten on olemassa oma hävikkiruokaohje. Ja tietysti sitä leipääkin, jota varten lanttulaatikkoa oli liian vähän tai liian paljon, jää syömättä. Ehkä siitä voi tehdä uutta lanttulaatikkoa?

Jos leipää varten vielä kuumennetaan erikseen sähköuuni, ehkä olisi ollut parasta vain suosiolla lusikoida se laatikko ruoansulatuskanavaan. Kun kyse kuitenkin on lanttulaatikosta, mieleen nousee varmasti se, kuinka kauan tuon ikävän toimituksen toteuttamista saa vitkutella.

Peruna-, porkkana-, lanttu- ja bataattilaatikkojen rasiat pahvilaatikossa.

Kannatti nämäkin rasiat säilöä tammikuussa, niin voi nyt nauttia lykkynumerollisesta kuvasta.

Eri lähteet ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, joululaatikot säilyvät jääkaapissa viikon verran. Me vähemmän varovaiset ihmiset ymmärrämme tällöin tietysti, että todellisen säilyvyyden on oltava monta päivää pidempi.

Kaupan laatikoiden voi olettaa säilyvän kotitekoisia paremmin. Saarioinen kertoo syyt, jotka erottavat teollisuuden äidit kotiäideistä: nopea jäähdytys, valmistuksen aikainen hygienia ja vakioidut säilytysolosuhteet.

Yksi tenkkapoo-ongelmatiikan lähde on joululaatikoiden pakastaminen. Laatikot sinänsä säilyvät pakastimessa kuukausia. Ongelmana ovatkin kaupan laatikot. Koska laatikoilla on suuri kysyntäpiikki, valmistajien on usein pakko pakastaa niitä valmiiksi. Sulanutta tuotetta ei nyrkkisäännön mukaan saisi jäädyttää uudelleen. Onneksi keskustelupalstalta löytyy ilmeisen hygieniapasseli proseduuri: ”Voi pakastaa mutta ensin täytyy kyllä kypsentää jos ovat jo kertaalleen olleet pakastettuja.”

Voi hyvä Sylvian joululaulu! Hiven järkeä olisi paikallaan. Tuota neuvoa on nimittäin vähän vaikea sovittaa yhteen Marttojen ohjeistuksen kanssa: ”– – kannattaa lämmittää vain pienempi määrä, vain se mikä syödään. Jos tuntuu, että ruokaa on hiukan liian runsaasti, se kannattaa pakastaa mieluummin, kuin säilyttää sitä useita päiviä jääkaapissa.”

Pakastaminen pysäyttää bakteerien toiminnan, kun taas kuumentaminen saa sen vauhtiin. Tai toisin päin: jääkaapissa bakteerit lisääntyvät hitaasti, pakastimessa eivät ollenkaan. Pakastakaa rauhassa, ja tässä teille joku asiantuntija sanomassa saman.

Pakastaminen kyllä rikkoo ruoan solurakenteen, ja esimerkiksi pakastettu liha pilaantuu sulatettuna tuoretta nopeammin. Laatikoissa ei vain taida olla kummoista solukkoa, ja eiköhän se olisi jo riittävän rikki jo ensimmäisen pakastuksen jäljiltä.

Palataan jääkaappisäilytykseen. Olen aiemmin hämmästellyt valmisruokien erinomaista säilyvyyttä. Tosin kuukausien mittaisiin säilyvyyksiin päästään vain suojakaasun avulla.

Laatikkoruoat pakataan tiiviisti, mutta niissä on kuitenkin ilmayhteys, joka jossain vaiheessa aiheuttaa ongelmia. Ylen teettämässä testissä maksalaatikon syöminen oli täysin turvallista kolme vuorokautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen. Samaa voi odottaa muilta laatikoilta.

Olen dyykannut vuokaan pakattuja valmisruokia sen verran paljon, että luulen tuntevani niiden käyttäytymisen. Avaamaton pakkaus pilaantuu yleensä homehtumalla tai limaantumalla. Kannen avaaminen ja ruoan ottaminen nopeuttavat pilaantumista selvästi.

Vaikka vanhat valmisruoat ovat tuttuja, joululaatikoista minulla ei ole kovin paljon kokemusta. Joulu on vain kerran vuodessa, ja silloinkin ihmiset tekevät tähteeksi jääneistä lanttulaatikoistaan maittavia leipiä. Voin kuitenkin jakaa tapaustutkimuksena otteen ruokapäiväkirjastani tältä vuodelta.

Saarioisten peruna-, porkkana- ja lanttulaatikkovuoat pahvilaatikossa.

Kylmän vuodenajan vastine triojäätelölle.

2.1. Löydän trion avattuja laatikoita, joiden viimeinen käyttöpäivä on ollut 30.12. Ei ollut ohikulkumatkalla edes tarkoitus mennä roskikselle, mutta tuuli oli paiskannut portin kutsuvasti auki. Siirrän vuoat kylmästä roskiksesta omaan kylmäsäilytykseeni ikkunan väliin.

3.1. Valokuvauksissa laatikot näyttävät täysin syömäkelpoisilta.

9.1. Lanttulaatikkoon on ilmestynyt pieni valkoinen homepilkku. Maku on vielä ihan ok. Muut laatikot ovat ok.

13.1. Löydän lämpimästä roskiksesta pienen perunalaatikon (VKP 2.1.). Hometta, limaa ja sivumakua, mutta tulee syödyksi (vain tuota jälkimmäistä).

14.1. Isossa perunalaatikossa on leikkauspinnalla hentoa valkoista homekarvaa. Maku on aika ”suolainen”. Porkkanalaatikossa on valkoisia homepilkkuja. Maku on jo aika kaukana tuoreesta. Ihan homeen makuakin on seassa. Ilmeisesti tällainen riisihöttö pilaantuu nopeammin kuin muiden laatikoiden tiiviit soseet. Lanttulaatikon homekukka on hieman levinnyt mutta edelleen pieni. Maku on suht ok, jos se nyt missään vaiheessa on ollut ok.

Saarioisten bataattivuoka kenkälaatikossa.

Bataattivuoka kiilteli pahaenteisesti.

14.1. Löydän avaamattoman bataattivuoan, jonka päiväys on mennyt 30.12. Vähän omituisen makuinen. Vaikuttaisi makuvirheeltä, vaikken oikein tiedäkään, miltä bataattilaatikon pitäisi maistua.

15.1. Oli se makuvirhe. Ainakin maun voimistumisesta päätellen. Ei tullut bataattilaatikosta hittiä omalla kohdallanikaan.

17.1. Perunalaatikossa on kunnon homeviikset leikkauspinnalla ja pilkkuja pinnalla. Pinnan alta löytyvä muusi ei ole enää kauhean houkuttelevan makuista, mutta kyllä sen syömään pystyy. Lanttulaatikon homepilkku on laajentunut ikävän näköiseksi, ja viereen on tullut pari pilkkua lisää. Maku on mennyt aika lailla vinoon ja muistuttaa jotenkin päärynää.

8.12. Näiden kokemusten pohjalta voisin luvata laatikoille viikon säilyvyyttä viimeisestä käyttöpäivästä. Samoin vaikuttaisi pätevän aiemmin mainittu viikko avaamisesta (joskaan ei välttämättä enää viikko viimeisen käyttöpäivän jälkeen). Mikäli löytämäni trio oli avattu jo jouluaattona, laatikoiden säilyvyys on suorastaan uskomattoman hyvä.

Tietysti nuo löydöt olisi kannattanut syödä parin päivän kuluessa, vaikka näkyvästi pilaantuneet kohdat heitinkin pois. Kuitenkin niin kauan kuin todellinen tutkimustieto pysyy liikesalaisuutena, koen velvollisuudekseni tuoda edes vähän valoa pimeyteen.

Joulukalenterin 7. lykky: lahjapaperit ja -kassit

Posted on by Onni Tonkija

On oikeastaan kummallista, miten paljon arvostamme yllätyksiä. Ylen lähettämässä Michael McIntyre’s Big Show’ssa iso tuotantokoneisto näkee valtavasti vaivaa sen eteen, että joku hyvääaavistamaton saadaan houkuteltua huoneeseen, jonka seinät kaatuvat teatterin lavalla tuhatpäisen yleisön hurratessa. Kai sitä vähemmälläkin vaivalla voisi kysyä ihmiseltä, haluaako tämä laulaa luritella Suomen televisiossa asti.

Yllätetyn aivoissa vapautuu dopamiinia, mistäpä ei vapautuisi, mutta riittääkö pelkkä tilanteen myötäeläminen tekemään yllättämisen katselemisesta hauskaa ajanvietettä? Vai onko yllättäminen luonnossa oleellinen taito, ja yllätyksen järjestely pelkästään pitkälle kehittynyt ja kulttuurisesti hyväksytty tapa saada vaanimisesta tulevaa mielihyvää? Jos näin on, lahjojen paketointi ei ole muuta kuin vainoamisen kevytversio, jossa omien etuoikeuksien ja esihistoriallisten taakkojen tunnistaminen on lahjoittajalta jäänyt tekemättä.

Joululahjapaperirullia ja muita lahjapaperirullia sekä lahjanauhoja, teippiä ja koristeruusukkeita.

Kaikki kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä (ei paketointipalvelua).

Parasta olisi, ettei annettaisi joululahjoja, joita voi pakata, kuten 5. lykyssä esitin. Se on tietysti idealismia, jota reaalitodellisuus syö aamupalaksi. Sen verran olen kuitenkin saanut lähipiiriäni koulutettua, että monet minulle tulevat lahjat on kääritty johonkin muuhun kuin perinteiseen lahjapaperiin.

Erillinen lahjapaperi on ihan turhake, kun maailma pursuaa käytettyä paperia. Tavallinen sanomalehti on vähän arkinen kääre, mutta käyttämällä kuvalehtiä, kuten Kuukausiliitettä, paketeista tulee tyylikkäitä ja kiinnostavia. Lehtiä saa paperinkeräysastioista, tai tilaamalla.

Lahjan voi kääriä kankaaseenkin, jos on itse paikalla pyytämässä kankaan takaisin. Muuten se menee roskiin, ja ympäristökuormitus on tavalliseen lahjapaperiin verrattuna moninkertainen.

Monet sujauttavat joululahjapaperoidun paketin vielä lahjakassiin. Jykevään kassiin kuluu puuta jo ihan eri tavalla kuin ohueen lahjapaperiin. Ei niin hyvässä lykyssä vielä itse lahjakin on moninkertaisesti pakattu.

Viitseliäimmät saattavat taitella siisteimmät lahjapaperit seuraavaa joulua varten. Vähän vähemmän viitseliäät käyttävät uudelleen vain lahjakasseja. Useimmat tuntuvat kuitenkin heittävän kaiken roskiin joulun jälkeen.

Moni tietää, että lahjapaperit – lehdistä leikattuja lukuun ottamatta – ovat kierrätyskelvotonta sekajätettä. Sitä ei varmaan tunneta yhtä hyvin, että lahjakassit eivät kelpaa paperi- tai kartonkeräykseen, sillä niissä on värejä, pinnoitteita ja teippejä.

Pulloille ja muille lahjoille tarkoitettuja jouluisia kasseja.

Kyllä näillä muutamat viinipullot lahjoittaa ja ehkä pienet hanaviinipakkauksetkin. Kuvassa tervehdys taloyhtiöstä tänä vuonna pois muuttaneelle pitkäaikaiselle ”tukijalle”. Kiitos kaikesta!

Lahjapaperirullat tuntuvat olevan huonosti muuttokuormaan sopivia esineitä. Muovikassiin ne eivät ainakaan sovi, joten jäteastiasta löydettäessä niissä on tavallisesti ikävä taitos.

Jos tavaralle, kuten iskuporakoneelle, on vähän käyttöä eikä sille oikein ole tilaa ahtaissa asunnoissa, se pitäisi voida vuokrata. Lahjapapereissa vuokraus ei oikein ole mahdollista, kun tavara helposti kärsii käyttötilanteessa. Kannattaa siis aina hyödyntää kauppojen paketointipalveluja, jos lahjapaperien uusiokäyttö ei houkuta. Parempi sekin kuin paksut paperirullat roskiksessa.

Jos taas mielesi tekee geneerisiä mutta ekologisia joululahjapapereita, sekin onnistuu. Ruokasisäpiiri, joka tähän asti on täyttänyt perustarpeita, voi vallan hyvin muuttua joulunaluksena Rullasisäpiiriksi, joka lahjoittaa kuvissa näkyviä pakkaustarpeita: papereita, teippejä, nauhoja ja kasseja. Saksiakin löytyy, koska niitä löytyy aika usein. Ota rohkeasti yhteyttä.

Joulukalenterin 6. lykky: lukijalahja

Posted on by Onni Tonkija

Intiassa monet köyhät ovat alkaneet hankkia melkoisena ylellisyytenä pidettyjä transistoriradioita. ”Kaikilla muilla paitsi minulla on transistori”, kuulee sanottavan, ”olen niin onneton”. Ennen kuin ihmiset alkoivat saada transistoriradioita, he olivat täysin onnellisia ilman niitä. Näin on teidänkin kanssanne. Olitte täysin onnellisia siihen asti, kunnes teille kerrottiin, että ette voi olla onnellisia, jos teitä ei rakasteta. Mutta voitte olla täysin onnellisia, vaikka teitä ei rakasteta, vaikka kukaan ei halua teitä ettekä vedä ketään puoleenne. Tulette onnellisiksi saadessanne yhteyden todellisuuteen. Jokahetkinen yhteys todellisuuteen saa aikaan onnellisuuden. Sen kautta löydätte Jumalan, sen kautta löydätte onnen. Mutta useimmat ihmiset eivät ole valmiita kuulemaan tätä.

Lempikirjastani Havahtumisesta on varmaan mahdoton löytää tyhjänpäiväistä aukeamaa. Siitä huolimatta kun nyt pitkästä aikaa poimin kirjan hyllystä, se avautui erityisen hyvin joulun aikaan sopivan epistolan kohdalta. Kirjanmerkkinäkin oli Hullujen päivien mainos takavuosilta.

Havahtuminen-kirja, jonka välissä Hullujen päivien mainos.

Anthony de Mello: Havahtuminen (Like, 1999). Toimittanut J. Francis Stroud. Suomentanut Vuokko Rissanen.

Itsenäisyyspäivänä on tapana kysellä itsenäisyyden merkitystä. Valtiollisen itsenäisyyden puolustukseen ollaan valmiita tuhlaamaan miljardeja. Ihmisten itsenäisyyden tukemiseen jää vain ropoja – jos katsotaan mielenterveystyön resurssivajetta. Itsenäisiä ihmisiä on myös huomattavan vaikea taivutella tykinruoaksi. Ei, kyllä parempi on lähettää televisiosta taas kerran Tuntematon sotilas.

Toisaalta en usko siihenkään, että meillä olisi varaa saati työntekijöitä siihen, että kaikki keskiluokkaiset kriisit kiikutetaan Kelan tukemana terapeutin vastaanotolle. Ihmiset käsittelevät terapeuttien kanssa ongelmia, jotka eivät Havahtumisen lukemisen jälkeen enää olisi ongelmia.

Minusta havahtuminen ei saa jäädä rahasta kiinni. Koska kirja on kirjastoissa suosittu, olen välillä yrittänyt lisätä sen tarjontaa. Vein aikoinaan Helsingin Kirjasto 10:een kymmenen kirjaa. Niiden perään piti vähän kysellä, mutta lopulta ne pääsivät pokkarihyllyyn ja kestivät pokkarin yhden kahden vuoden elinkaaren. Rikhardinkadun kirjasto suostui ottamaan kaksi.

Vuosi sitten Havahtumisen varausjono oli pääkaupunkiseudun kirjastoissa kasvanut yli kahdensadan ja kirjoja oli yhteensä parikymmentä. (Osasyyllinen taisi olla Puoli seitsemän ‑ohjelmassa kirjaa suositellut Susanna Laine. Kun itse olin kirjoittanut Pyydä, niin saat ‑kirjasta, varaukset lisääntyivät parissa viikossa 7:stä 17:ään, joskin väliintulevia muuttujia on tietysti maailma täynnä.)

Näin Havahtumisesta netissä tarjouksen, joten kysyin Helmetin Twitter-tililtä, voisiko näitä kirjoja lahjoittaa. Kirjaston mukaan painos oli loppunut, ja sain lopulta vastauksen, että enintään kymmenen voisi tuoda. Tuolloin kirjakaupan tarjous oli jo poistunut.

Sitten näin keväällä kirjaa myynnissä halvemmalla kuin koskaan, ja sieltä ostetaan, mistä halvemmalla kuin koskaan saadaan. Sen jälkeen tuli korona, ja syksyllä huomasin, että kirjasto oli tilannut Havahtumisia vajaat kolmekymmentä kappaletta. Ehkä he siis selviävät omillaan. Tällä hetkellä varauksia on tasan 200.

Minulla taas on Havahtumisia tasan 100, joten voinkin tarjota sadalle lukijalle ilmaisen mielenpuolustuskurssin. Ymmärrän, että juuri edellisessä lykyssä lyttäsin lahjojen antamisen, mutta toisaalta minulla on perimmäisenä tavoitteena hyvä mieli.

Sata Havahtuminen-kirjaa Ligne Roset’n harmaissa ja sinapinkeltaisessa Cuts-kirjahyllyissä.

Täydellinen mielenhuoltokäsikirjasto.

Saat kirjan maksutta postiluukustasi, kun noudatat seuraavia ohjeita:

  1. Lue aikaisempi kirjoitukseni Havahtumisesta, niin tiedät, mitä olet tilaamassa. Ei kannata hankkia tarpeetonta vain siksi, että saa ilmaiseksi.

  2. Kirjaa ei edes saa ilmaiseksi, vaan sinun pitää jakaa jokin Havahtumisen aihepiiriin liittyvä ajatus (”Osallistun arvontaan” ei ole ajatus, eikä tämä edes ole arvonta, vaan sata ensimmäistä ajatuksen lähettänyttä saa kirjan.) Kerro esimerkiksi, mikä tekee sinut onnelliseksi tai mitä mieltä olet elämäntaitokirjallisuudesta eli self-helpistä.

  3. Lähetä ajatuksesi kommentoimalla tätä juttua tai juttua koskevaa Facebook-päivitystä tai vastaamalla vastaavaan tviittiin.

  4. Toimita sen jälkeen postiosoitteesi sähköpostilla, lomakkeella tai Facebookin tai Twitterin yksityisviestillä. (Jos haluat minimoida kiitollisuudenvelkataakan, voit liittyä blogin sähköposti- tai WordPress-seuraajaksi, tykätä Onnen tonginnasta Facebookissa tai seurata Onni Tonkijaa Twitterissä.)

  5. Jää odottamaan kirjan saapumista. Kirjassa on trokaamisen estämiseksi ja päiväsi piristykseksi Onni Tonkijan omakätinen tervehdys.

  6. Jos kirjat lahjoitetaan loppuun, siitä tulee ilmoitus tämän sivun loppuun.

Joulukalenterin 5. lykky: joululahjat

Posted on by Onni Tonkija

Tehdäänpä yksi asia selväksi. Kun annat lahjan ystävällesi, teet konkreettiseksi ystävyyteenne kuuluvan kaupankäynnin. Jos väität, että sinulle riittää puhtaasti lahjan tuottama ilo, minun tekee mieli nauraa makeasti mahan pohjasta kuin joulupukki. Toivottavasti saan nauraa sinun kanssasi enkä sinulle.

Jos sanot, että pidät enemmän antamisesta kuin saamisesta, olet asian ytimessä. Kukapa ei olisi mieluummin velkakirjan velkova kuin velallinen osapuoli?

Lahjoilla on toki hierarkiansa: tavarat < elintarvikkeet < aineettomat. Mutta aineetonkaan lahja ei oikeasti ole aineeton, kuten totean aikaisemassa joululahja-analyysissäni.

Suklaata, leivonnaisia ja muita elintarvikkeita lahjakääreissä. Lisäksi käsin paperille tehtyjä lahjakortteja.

Käyttämättömiä lahjoja. Muut löytöjä, lahjakortisto paras Onnelilta saamani lahja ikinä. Mutta enpä ole vielä sitäkään käyttänyt, vaikka voimassaoloaikaa on enää neljä kuukautta. Taitaa tulla oksitosiiniöverit hyvin nukutun yön jälkeen viimeisenä iltana.

Ymmärrän lahjojen suunnittelun tuottaman mielihyvän. Suunnitteleminen on luova prosessi, ja oman luovuuden käyttäminen on mielestäni parasta, mitä elämä voi meille tarjota, ehkä jopa ainoa itsestä lähtevä syy elää.

Luovuutta olisi kuitenkin toivottavaa käyttää rakentavasti. Vaikka lahjan antaminen voi ulkoisesti olla yksisuuntainen tapahtuma, kyse on aina vuorovaikutustilanteesta. Kieli paljastaa asian lahjomattomasti: meillä on sana vastalahja mutta ei esimerkiksi sanaa vastajoulukortti.

Lahjoista tuleekin helposti kilpavarustelun kierre, jossa aiemmat suoritukset pitää kerta toisensa jälkeen ylittää. Luovuudesta tulee pakko, ja huomaat olevasi töissä joulun kiireapulaisena ystävällesi.

Lisäksi ystäväsi huomaa luovuuspuuskiesi työllistävän häntä. Lahjakortit pitää käyttää eräpäivään mennessä. Ruoat pitää syödä parasta ennen -päivään mennessä. Pullot pitää tyhjentää yökerhoon mennessä. Tavaroiden pois heittäminen kuormittaa mieltä roskikselle mennessä.

Rikkinäinen viilipurkki kääpiövillakoiran pennun suussa.

Joulun alla on hyvä muistaa, että kasvava lapsi kaipaa ennen kaikkea kaupasta ostettuja leluja. Tämä purkki on tosin roskiksesta, mutta alun perin todennäköisesti kaupasta.

Minulla on lyömätön lahjaidea. Anna ystävällesi lahjaksi arvosteluvapaa. Tämän lahjan antamisesta ei tarvitse edes mainita. Ystäväsi huomaa kyllä.

Arvosteluvapaa tarkoittaa sitä, että annat ystävääsi koskevia arvostelmia vain, jos hän itse niitä pyytää. Meillä ihmisillä on suoran mielipiteiden laukomisen ohella monenlaisia hienovaraisia ja heikosti tiedostettuja tapoja ohjailla muiden toimintaa. Laumaeläiminä myös tulkitsemme herkästi muiden antamia signaaleja.

Annan viattoman esimerkin. Olin tonkinut käyttämättömän näköiset nahkahanskat ja esittelin niitä kadulla tohkeissani ystävälleni. Hän huomautti, että ne ovat kyllä vähän isot minulle. Toden totta näin oli, mutta en ollut yhtään tullut ajatelleeksi asiaa. Nyt (hanskoja) käteen vetäessäni mietin aina kokoa.

Arvosteluvapaa koskee myös kehuja. Ennen oli helppoa, kun en saanut Twitterissä juurikaan tykkäyksiä (tai alkuun suosikointeja). Lykkäsin sinne mitä mieli teki. Nyt kun kiva kuva voi kerätä kymmeniä sydämiä ja poliittinen pohdintani ei yhtäkään, on selvää, mihin suuntaan yhteisö ohjaa minua luovuuttani kohdistamaan.

Ja jos nyt otetaan tähän väliin epäsuosittuja yhteiskunnallisia ajatuksiani, niin en kannata arvosteluvapaata yhteisöä. Ennen oli ihan järkevää paheksua aviottomia lapsia, sillä niukkoina mutta hedelmällisinä aikoina kaikilla oli riittävästi elätettäviä omastakin takaa. Nyt kun ruokaa riittää mutta sairaanhoidosta puuttuu resursseja, on muita asioita, joita pitäisi pystyä yhteiskunnan tasolla edelleen paheksumaan.

Ei tämä ole niin vaikeaa. Kauhistele vapaasti somessa sitä, että joukkoliikenne levittää kulkutautiaikana suu-nenäsuojuksettomia ihmisiä. Mutta älä ole niin moukkamainen, että edes kulmakarvoja kohottamalla huomauttelisit yksittäisille maskittomille.

Ehdoton hyväksyntä tarkoittaa rakkautta. Se on ehkä ainoa muista ihmisistä lähtevä syy elää.

Joulukalenterin 4. lykky: joulusiivous

Posted on by Onni Tonkija

Moderni kansanperinne Martat sanoo, että kaappeja ei tarvitse siivota, jos ei aio viettää jouluaan niissä. Minusta tavaroiden järjestely on kuitenkin järkevää puuhaa, ja joulu tarjoaa määräpäivän toimeen tarttumiseen. Jos sitä vastoin pesee ikkunoita monta kertaa vuodessa tai hinkkaa kaakeleiden saumoja, kannattaa miettiä sitä, että meillä kaikilla on täällä rajallinen aika eikä ole mitenkään kiellettyä käyttää sitä yhteiskuntaa hyödyttävillä tavoilla.

Sen sijaan, että jokainen keskittyy kiillottamaan omia nurkkiaan, voisimme yhdessä siivota pahimpia törkyjä pois luonnosta. Sopiva määräpäivä on itsenäisyyspäivä ja sen roskienkeräyshaaste. Mutta hyvä päivä on ollut tänäänkin, kun on vietetty vapaaehtoisten päivää.

Kävin päivällä keräämässä roskia Kaisu Paulannon kanssa, koska tämä joulukalenteri on syntynyt hänen ehdotuksestaan. Voi kai sanoa, että ihailemme toisiamme. Ja voi kai sanoa, että minä olen Suomen tunnetuin dyykkari eli tonkija ja Kaisu on Suomen tunnetuin ploggari eli roskajuoksija. Kaisulla on seuraajia pullistelevat Roskajuoksijan päiväkirja -tilit Twitterissä ja Instagramissa, ja me pällistelevät seuraajat nautimme hyvin kuratoidusta ekosisällöstä.

Kaisu Paulanto ja Onni Tonkija keräämiensä roskien kanssa.

Roskajuoksijan ammattitaidolla löytyi nopeasti isohko määrä roskaa. Tonkijan vaatteet olivat entisiä roskia, Roskajuoksijan vaatteet hienoja.

Täytimme Kaisun ruokatunnin aikana kumpikin kahvimukin tupakantumpeilla. Siihen ei tosin Pall Mall of Triplan edustalla mennyt tuntia vaan viisi minuuttia. En yleensä kerää tumppeja, joten oikeastaan järkytyin siitä, miten paljon näitä myrkkykapseleita näkeekään, kun niihin kiinnittää huomiota. Kaisukin sanoi keskittyvänsä isompiin roskiin. Marraskuussa hän poimi 324 kasvosuojusta.

Roskien kerääminen onkin helppo aloittaa nyt, kun kadulla on vaikea kulkea kompastumatta toisella jalalla kasvomaskin korvalenkkiin ja toisella jalalla lintuun, joka on takertunut maskin toiseen korvalenkkiin. Naamareiden noukkimista ei tarvitse pelätä, olen tulkinnut THL:n tviitin pohjalta. Tietenkään roskaisilla käsillä tai käsineillä ei kannata kosketella mitään ruumiinaukkoja. Ainoa aukko, jonka plogatessa voi täyttää, on sivistyksessä – jos nimittäin tämä jalo harrastus on vielä kokeilematta.

Joulukalenterin 3. lykky: joulukortit

Posted on by Onni Tonkija

Mahdollisesti vielä ärsyttävämpi ilmiö kuin joulukorit ovat joulukortit. Nykyisin ne alkavat olla jo jäänne, kun somessa voi pitkin vuotta viestittää olemassaolostaan. (Ja blogin pitäminen se vasta muinainen itsetehostuksen muoto onkin.)

Postilakkovuonna 2019 lähetettiin noin 15 miljoonaa joulukorttia. Vielä 2012 määrä oli 40 miljoonaa. Tällaista postia ei tule ikävä, vaikka se ehkä tarkoittaa, että Postia tulee, eikä postia enää tule.

Joulukorteissa kismittää varmaan sama, mikä koko kulutusyhteiskunnassa: massatuotanto. On oikeastaan ihan sama, tuleeko kortti painokoneesta vai onko se äherretty kotiteollisuudessa, jos ainoa personointi löytyy osoitekentästä. Vaikka kuinka ymmärtäisin Martti Lutheria, en ymmärrä, mikä arvo on tänään vaatettaa huopapukkia, joka huomenna joutuu uuniin.

Valikoima joulukorttien etu- ja takapuolia.

Näitä kortteja oli sentään säilytetty yli kymmenen vuotta. Se on toisaalta arvostettavaa toimintaa. Toisaalta eivätpä tainneet korttien lähettelijät arvata, millaisen taakan tulivat aiheuttaneeksi. (Tuosta marttawendelinistä ei voi olla tulematta mieleen säe: ”Loistaa kuusen kynttilät, lasten silmät säihkyvät.”)

Joulukorttien lähettelyssä on vahva kyräilyn kierre, joka tosin on miellyttävämpää kuin koronattoman joulun kyläilyn kierre. Kuinka paljon onkaan kulunut turhaan energiaa sen miettimiseen, kuka kortit ansaitsee.

Pääsimme Onnelin kanssa kierteestä irti kertaheitolla. Joulukorteista aiheutui monena vuonna hirveä stressi, ja niitä kiikutettiin postilaatikkoon viimeisenä yönä. Yhtenä jouluna meiltä lähteneissä korteissa luki: ”Toivoo Onneli ja”. Sen jälkeen ei ole lähetetty yhden ainutta korttia.

Totuus on se, että joulukortti ilahduttaa enemmän lähettäjäänsä, jos häntäkään. Missään tämä asia ei näy paljaampana kuin Siskot ja Simot -järjestön toiminnassa. SS-vapaaehtoiset järjestävät esimerkiksi Parikkalassa joulukorttipajan, jossa askarrellaan joulukortteja vanhuksille lähetettäväksi.

Miksi ihmiset käyttävät aikaansa pahvinpalasiin? Miksi ei voitaisi rahdata vanhuksia paikalle ja luoda sisäänpäin kääntyneen askartelun sijaan yhteyttä sukupolvien välille? Siis vaikka ei olisi liikkeellä muuta tappavaa kuin influenssaviruksia? Ai niin, Suomessa tuollaiseen toimintaan tarvitsisi vanhustyön sertifikaatin sekä tulityökortin, jos pajassa sytytettäisiin tuikkukynttilöitä.

Kuinka kammottavaa oikein on elää vanhainkodissa, jos yhden kortin saaminen tuntemattomalta piristää elämää niin paljon, että sitä varten tarvitaan tasavallan presidentti kampanjan suojelijaksi?

Tuli taas jostakin mieleen, että tarvitsemme Suomeen laillistetun eutanasian. Sitä kannattaa suomalaisista yli 70 prosenttia. Sama määrä vastustaa nykyisen kaltaista turkistarhausta. Jännä, että näissä kärsimyksen lopettamisasioissa kansanedustajat eivät suostu toteuttamaan kansan tahtoa. No joo, tiedän, että oikeasti he ovat vaalirahoittajanedustajia, mutta kai sitä edes joulun aikaan saa uskoa ihmisten hyvyyteen.

Taisi mennä synkistelyksi tämä kriittinen joulukalenteri. Seuratkaa ennemmin Kirjat palaan joulukorttikalenteria. Jos joku lähettäisi minulle kortin, jossa on viinirypäleitä tuohivirsussa, ei tulisi mieleenkään toimittaa sitä vantaalaiseen jäteuuniin.

Joulukalenterin 2. lykky: kuivakakut

Posted on by Onni Tonkija

Kun jotain leipomusta kehutaan joukolla, joku keksii yleensä sanoa, että miten voisikaan epäonnistua, kun käyttää voita, sokeria ja valkoisia vehnäjauhoja. Silloin minä mietin, miten voikaan ihminen onnistua siinä, että unohtaa maistaneensa kuivakakkua.

En ole mikään kuivakakkujen tai kahvikakkujen asiantuntija, koska niitä löytyy roskiksesta onneksi vain harvoin. (Mutakakut ovatkin sitten eri asia.) Viime viikolla tosin löysin palan taatelikakkua, mikä sai taas kerran miettimään sitä, miten voikaan kuivatun taatelin herkullisuuden niin tehokkaasti tuhota sekoittamalla se voihin, sokeriin ja valkoisiin vehnäjauhoihin.

Muutenkin kodissamme on edellisessä lykyssä mainitun Mini Tonkijan vaikutuksesta tutumpi tuote kuin kuivakakku ollut viime aikoina pesästä löytyvä kuiva kakka. Kutsumme sitä leikkisästi koproliitiksi.

Kaksi Lemarié-hedelmäkakkua pakkauksissaan.

Cakes aux fruits de la décharge de l’association d’habitation.

Kaupasta ostetun kuivakakun ikuinen säilyvyys on usein hämmästelty tosiasia. Tuomas Enbuske maistoi kahdeksan vuotta sitten viisi vuotta vanhaa kääretorttua. Tortun mikrobiologisessa laadussa ei myöhemmän analyysin mukaan ollut huomautettavaa. Se, että leivonnaisesta tuli ”kohukääretorttu” kertoo enemmän ihmisten elintarvikkeisiin liittyvistä uskomuksista kuin Enbusken rohkeudesta. Kaliumsorbaatti on ihmeitä tekevä aine.

Löysin kesällä kaksi muoviin suljettua hedelmäkuivakakkua, joiden parasta ennen ‑päivä oli ollut tammikuussa. Vaikka kakuissa ei ole muuta säilöntäainetta kuin kuivahedelmien rikkidioksidia, niihin ei ole tullut hometta.

Paketin avaaminen nyt joulukuussa tuotti kuitenkin pienen pettymyksen. Kakussa oli lievä härskiintyneen rasvan maku, joka oli voimakkaampi pinnalla kuin sisuksessa. Valitettavasti kakku oli valmiiksi viipaloitu, joten happi oli ehtinyt tehdä tuhojaan laajalla rintamalla. Ensimmäinen opetus muiden kuin kaliumsorbaattiliuoksella kostutettujen kuivakakkujen säilyvyydestä on siis: mitä tiiviimpi kakku on ja mitä tiiviimmässä pakkauksessa se on, sitä paremmin se pysyy hyvänä.

Koska lämpötilan laskeminen hidastaa rasvojen hapettumista, voisi tulla mieleen lykätä kuivakakku pakastimeen. Niin voi toki tehdä, mutta ei kakku pakkasessa parane.

Leivonnaiset maistuvat parhailta leivontapäivänä. Toisaalta makeat leivonnaiset ovat myös epäterveellisiä. Epäterveellisyys ei kuitenkaan odottamalla vähene, joten on hölmöä ottaa täydet terveyshaitat mutta osittainen maku vain sen takia, että pöydässä pitää olla seitsemää sorttia eikä niitä kaikkia ehdi leipoa syömispäivänä. Jos kuitenkin ajansiirto on ykkösasia, kannattaa harkita näkkileipää kuivempaa (nam!) joulukakkua, jonka voi leipoa jo juhannuksena.

Jotkut väittävät, että kuivakakku on parhaimmillaan parin päivän ikäisenä. Omien kokemusteni mukaan näin ei ole, mutta jos keskinkertainen maku jonkun suussa muuttuu vähemmän keskinkertaiseksi, niin ei se vielä kovin suuri juhlinnan aihe ole.

Koska kuivakakkuun laitetaan tavallisesti voita ja kananmunia ja koska useimmat pitävät näitä jääkaapissa, moni ajattelee, että kuivakakkuakin pitää säilyttää jääkaapissa.

Ensinnäkin voi kananmunia aivan hyvin pitää huoneenlämmössä, eivätkä kananmunat voita kylminä leivontakilpailuja. Voikaan ei ihan heti lämpimässä härskiinny. Voihan on vanha tapa muuttaa maito hyvin säilyvään muotoon, kuten muuten myös piimä, jota käytetään piimäkakkuun.

Toiseksi elintarvikkeen säilyvyys ei ole mitenkään suoraviivaisesti valmistusaineiden säilyvyyksien summa, vaan säilyvyyttä on arvioitava tapauskohtaisesti. Vesikin koostuu vedystä ja hapesta, jotka erillisinä aineina voivat saada toisensa räjähtämään. Harva säilyttää esimerkiksi sämpylöitä jääkaapissa, vaikka olisi käyttänyt niiden valmistamiseen voita ja maitoa.

Ylipäätään leipää ei pidä pitää jääkaapissa, ja kuivakakku on eräänlainen leipä. Jauhoista leivotuissa tuotteissa on paljon tärkkelystä. Viileässä tärkkelys kiteytyy paljon nopeammin kuin huoneenlämmössä. Samaan tapaan lumikidekin syntyy helpommin kylmässä kuin lämpimässä.

Muistan lapsuudestani, että kylmiössä säilytetty kuivakakku oli paljon tiiviimpää kuin pöydällä lojunut. Tosin kylmäkakku oli mielestäni myös parempaa, varmaan juuri jämäkän suutuntumansa takia. Toisaalta ei ole suurikaan ihme, että mikä tahansa seikka, joka vähentää kuivakakun kuivakakkumaisuutta, tekee kakusta maistuvampaa.

Loisonin panettone-pullakakusta jäljelle jäänyt pala pakkauksen vieressä.

Panettone ei ole varsinaisesti kuivakakku vaan pullakakku. Siksi se maistuikin ihan hyvältä. Pakkauksen mukaan kakku suositellaan säilyttämään pussissa ja käyttämään muutaman päivän kuluessa. Vaikka kakussa ei ole säilöntäaineita, se säilyi huoneenlämmössä syömäkuntoisena viikkokausia, kunnes se muutaman kuukauden kuluessa kuivui.

Kiteytymistä edistää veden haihtuminen. Kuivakakku kannattaa siis pakata tiiviisti kelmuun tai muovipussiin. Näin se säilyy huoneenlämmössä pari viikkoa. Kotikakun parasta ennen ‑päivä tosin taitaa koittaa jo muutaman vuorokauden kohdalla. Asteilla on jonkin verran merkitystä: elintarvikkeiden säilyvyys onkin ilmastonmuutoksen ja hyvien yöunien ohella hyvä syy laskea huoneiden lämpötilaa.

Mitä kosteampi kakku on, sitä helpommin se homehtuu. Siten kakkua ei kannata pakata kuumana, koska näin muovin sisään jää enemmän kosteutta.

Pakastettuna kuivakakku säilyy kuulemma kaksi kuukautta. Kyse on mausta, sillä pakastimessa ruoka on turvassa. Huoneenlämmössä kuivakakku pilaantuu homehtumalla tai ”pilaantuu” kuivumalla.

Joku ehkä nyt miettii, että tekisikö voista, sokerista ja valkoisista vehnäjauhoista jouluksi kuivakakun. Ennemmin niistä kannattaa tehdä ruokakauppojen eniten myyntiään pudottaneet tuotteet. Samalla voisi pudota jotain muutakin, mikä ei näin jouluna 2020 olisi riskien näkökulmasta ollenkaan paha asia.

Joulukalenterin 1. lykky: joulukalenterit

Posted on by Onni Tonkija

Kokeilen nyt jotain ihan uutta. Tai oikeastaan jotain todella kulunutta mutta tässä blogissa ennennäkemätöntä. Alan julkaista joulukalenteria, kriittistä joulukalenteria. Sellaista, jota itse haluaisin lukea.

Jo sana luukku alkoi ärsyttää, kun ei niitä tällaisessa sähköisessä joulukalenterissa ole, joten otin tilalle Onnen tongintaan sopivan ilmauksen. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö kriittisyyttäni väärin. Tykkään kovasti joulusta. Satun vain inhoamaan melkein kaikkea siihen liittyvää.

Onnenmyyrä ei hyökännyt joulukalenterin kimppuun kuola suupielistä valuen mutta suostui syömään suklaan paremman puutteessa. Neljä kalenteria Taloyhtiön jätepisteestä (1. luukku oikealla).

”The Queen of Content” neuvoo aloittelevaa joulubloggaajaa: ”Jos et aloita lokakuussa ja tee kaikkia postauksia valmiiksi joulukuun alkuun menneessä, olet todennäköisesti pulassa.”

No, tämä ensimmäinen valmistunut postaukseni ei valmistunut joulukuun alkuun mennessä. Aineistoa olen sinänsä kerännyt monta vuotta ja toden teolla aloitin vuodenvaihteessa. Tarkoitus oli kyllä ryhtyä kirjoittamaankin aikaisemmin, mutta muut kiireet veivät voiton. Toisaalta ennemmin käytän joulukalenteriin joulukuun kuin lokakuun, marraskuun ja joulukuun.

Luvassa on dyykkauksen suodattamia havaintoja jouluruokien säilyvyyteen ja joulutavaroiden säilytettävyyteen. Tänään aiheena on itseoikeutetusti ruoan ja tavaran välimuoto, joulukalenteri. Kirjoitan tällä kertaa lemmikkieläinten joulukalentereista, koska olen jo aiemmin käsitellyt muumien joulukalenterit.

Kalenterien parasta ennen -päivät olivat olleet tämän vuoden kesäkuussa, viime vuoden kesäkuussa ja toissa vuoden kesäkuussa. Koirien ”suklaissa” oli öljyjä ja rasvoja, tietysti viljoja, sokereita, maitoa, ”kasviperäisiä johdannaisia” ja kivennäisaineita. Kissakalenterissa ainesosat olivat vähän eri järjestyksessä, ja tuotteessa luvattiin olevan aitokissanminttua.

Kissalle tuotetta käskettiin antamaan herkkupalana tai palkintona, koirille näiden lisäksi osana koulutusta. Annoin suklaita koirille osana koulutusta kulutusyhteiskunnan jäseneksi. Tulivat syödyiksi, mutta eivät nämä heille mitään kissanminttua olleet.

Mini Tonkijalle suklaa oli vielä vähän liian maxi. Onnenmyyrän mielestä olisi pitänyt olla tupla.

Ideana on varmaan ollut ihmisten joulukalenterisuklaan makujen surutulituksen siirtäminen koirien maailmaan. Tai ainakin hyvin joulukalenterisuklaamainen maku näissä herkuissa oli omastakin mielestäni. Uskalsin maistaa, vaikka tuote luvattiinkin vaarattomaksi vain siinä tapauksessa, että lapsi syö sitä vahingossa.

Oleellista ei ehkä ole se, voiko lemmikkijoulukalenterista syödä parasta ennen -päivän jälkeen. Ennemmin pitäisi miettiä, mitä tarvetta kalenterin ostaminen palvelee. Bulldogin kalenterista oli avattu neljä luukkua, kultaisennoutajan kalenterista kaksi.

Vielä joitakin vuosia sitten Onneli hankki aina partiolaisten joulukalenterin. Joulukuun alkupuoliskon jaksoimme jopa arvailla, mitä luukkujen takaa paljastuu. Päiviä alkoi jäädä rästiin, kun joulukiireet täyttivät mielen, ja joskus 17. päivän tienoilla koko kalenteri unohtui. On vaikea sanoa, käykö niin tällä kertaa, sillä tämä kalenteri on samalla kertaa joulukalenterini ja -kiireeni.

Vanhaksi menneitä otoksia

Posted on by Onni Tonkija

Minua tällä viikolla haastatellut lukiolainen kysyi, voiko dyykatusta ruoasta valmistaa juhla-aterian. Vastasin, että en ole kokeillut. Ainakin se vaatisi hyvät valmistelut, jotta tarvittavia raaka-aineita olisi h-hetkellä käytettävissä.

Tajusin, että dyykkaus on poistanut ruoanlaitostani suunnitelmallisuuden. On turha kehittää sunnuntaina viikon ruokalistaa, jos tiistaina tehty löytö voi muuttaa kaiken. Kun ruokaa syö pois kiireellisyysjärjestyksessä, hyvin säilyvät tuotteet joutuvat usein tekemään tilaa herkästi pilaantuville.

Tämä blogi täyttää tänään seitsemän vuotta. Tarkka lukija voi ihmetellä, miten se on mahdollista, kun ensimmäinen kirjoitus on julkaistu 2.11.2013. Blogin syntymäpäivä ei kuitenkaan ole marraskuun toinen vaan pyhäinpäivä.

Televisiossa saattaa joskus nähdä ohjelman lopuksi pilalle menneitä otoksia, joita on hauska katsoa, vaikka niitä ei itse lähetykseen olekaan voinut ottaa. Olen viime päivinä selannut blogia varten ottamiani ruokakuvia, jotka pääsivät vanhenemaan blogin kehittyessä. En kuitenkaan puhu pilalle menneistä otoksista, kun elintarvikeasioissa vanheneminen ei suoraan merkitse pilaantumista.

En tiedä, tuliko malli ruokablogeista vai tuntuiko vanhojen ruoka-aineiden syömäkelpoisuus vaativan lisätodistelua, mutta alkuun säilyvyystutkimuksiin näytti liittyvän ruoanlaittoa, oli sitten kyseessä broileri tai jauhenliha. Vuoden 2014 alussa tuntui ihmeelliseltä, jos koko ateria oli valmistettu tongituista aineksista. Ehkä tämän takia otin pitkin vuotta tietokoneen työpöytälaatikkoon ennen ja jälkeen -kuvia raaka-aineista ja ruokalajeista.

Julkaisen kuvat nyt rajaamattomina ja muutenkin muokkaamattomina korostaakseni kesken jäämistä. Kuvien leveytenä on blogissa alun perin käyttämäni 800 pikseliä, vaikka se nykylaitteille onkin vähän pieni. Silloiselle näytölleni se mahtui juuri ja juuri yhdessä kuvankäsittelyohjelman kanssa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Jossain vaiheessa taisin tajuta, että ruokakuvien taustoissa olisi hyvä olla vaihtelua.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Yhdestä jutusta oli valmiina ensin otsikko: Kuuden tähteen illallinen. Enää sitä ei voisi julkaista senkään takia, kun on olemassa Viiden tähteen illallinen (jonka nimi muuten oli viime metreille asti Maisteri Arppe ja herra Tonkija). Muistoksi kuuden tähteen ideasta jäi kasa kuvia.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Vuoden 2014 loppupuolella vietin Älä osta mitään -kuukautta. Sen jälkeen se, että kaikki ruokaraaka-aineet olivat dyykattuja, ei ilmeisesti enää tuntunut hohdokkaan kuvaukselliselta. Ostamattomuus oli osoittautunut kuukauden aikana toimivaksi periaatteeksi, ja vuonna 2016 se venyi puolivuotiseksi. Nykyään olen lähellä Älä osta mitään -elämää.

Kun pelkkä dyykattuus ei enää riittänyt kuvan aiheeksi, ruokakuvaus tarvitsi uusia ideoita. Vuonna 2015 saamani ruokaälynväläys oli kuvata vierekkäin eineskasviskeitto ja vastaava itse tehty keitto. Ideasta meni maku 2016, kun nokkoskeiton kansi oli puhjennut jääkaappiruuhkassa ja keitto pilaantui.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Happanemaan päässeen juttuidean jälkeen en ole kuvannut ruoka-annoksia blogia varten ennen kuin vasta viime tammikuussa. Silloin ajatuksena ei kuitenkaan ollut pelkkä ”kaikki raaka-aineet roskiksesta” vaan ”kaikki raaka-aineet tänään roskiksesta”. Nyt kahdeksannen blogivuoden käynnistyessä päässäni hautuu teema ”ruoka roskiksesta tänään”, mutta ruokablogiksi ei ole tarkoitus taantua.