Kutsu minua, Ismael

Ei ihmisissä ole mitään perusteellisesti pielessä. Jos he saavat toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he elävät sopusoinnussa maailman kanssa, he alkavat elää sopusoinnussa maailman kanssa. Mutta saatuaan toteutettavakseen sellaisen tarinan kuin sinun tarinasi, jonka mukaan he elävät riidoissa maailman kanssa, he elävät riidoissa maailman kanssa. Saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he ovat maailman valtiaita, he elävät kuin maailman valtiaat. Ja saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan maailma on heidän voitettavakseen tarkoitettu vihollinen, he käyvät maailman kimppuun niin kuin vihollisen kimppuun käydään, ja on selvä että jonain päivänä heidän vihollisensa makaa vertavuotavana heidän jalkojensa juuressa, niin kuin maailma nyt makaa.

Näin puhuu Ismael, ihmiskunnan asioihin perehtynyt gorilla. Tai ei tietenkään puhu, koska gorillat eivät osaa puhua; Ismael kommunikoi telepaattisesti. Keskustelukumppaninsa hän on löytänyt lehti-ilmoituksella, jossa opettaja etsii oppilasta.

Daniel Quinnin Ismael (Tammi, 1998) on kaunokirjallinen vastine viimeksi arvostelemalleni Yuval Noah Hararin Sapiensille. Kumpikin pohtii ihmisyyden olemusta valaisevasti biologisesta näkökulmasta, mutta siinä missä Harari hahmottelee sivilisaatiolle useita tulevaisuudenkuvia, Quinnilla on vain yksi ratkaisumalli – ota tai jätä.

Ismael-romaanin kansikuvan gorilla kuvattuna käsipeilin kautta.

Suurenmoinen romaani kirjastosta, suurentava peili Taloyhtiön jätepisteestä.

Ismael jakaa ihmiset ottajiin ja jättäjiin. Maanviljelijät, kuten Kain, ovat ottajia. Metsästäjä-keräilijät ja paimentolaiset, kuten Abel, ovat jättäjiä. Se, että Kain murhasi Abelin, kuvaa kuinka ottajilla on ollut tapana valloittaa jättäjien maita mielensä mukaan.

Toinen jättäjien näkökulmasta kerrottu tarina on Ismaelin mukaan myytti tiedon puusta. Aadam eli ”ihminen” haukkasi puun hedelmää ja uskoi sen jälkeen pystyvänsä päättämään muiden olentojen elämästä ja kuolemasta. Moinen röyhkeys tiesi lähtöpasseja paratiisista ja ikuisen elämän eväämistä. Ihminen on siitä lähtien saanut viljellä maata otsa hiessä, ja nyt laji alkaa olla sukupuuton partaalla.

Mikä sai Aadamin syömään hedelmää? Häntä houkutteli Eeva, jonka nimi viittaa ”elämään”. Jättäjille väestön määrän sääntely on ollut aina keskeistä, mutta ottajat päättivät antautua rajattomalle kasvulle.

Aina kun ottajapariskunta puhuu siitä miten ihana olisi hankkia iso perhe, he käyvät uudestaan läpi kohtauksen hyvän- ja pahantiedon puun vieressä. He ajattelevat itsekseen: ”Totta kai meillä on oikeus lisätä elämää tällä planeetalla jos niin tahdomme. Miksi tyytyisimme neljään lapseen tai kuuteen? Voimme hankkia niitä vaikka viisitoista jos mieli tekee. Eihän meidän tarvitse kuin raivata taas satakunta hehtaaria sademetsää viljelykseen – ja vähät siitä vaikka joku kymmenen lajia katoaakin sen seurauksena.”

Ottajat ovat sentään joutuneet vähin erin säätämään jalustaansa matalammalle. He ovat jo tottuneet siihen, että heidän maailmansa ei ole maailmankaikkeuden keskipiste. He ovat lähestulkoon hyväksyneet senkin, että heitä ei ole luotu erikseen vaan että he ovat kehittyneet samasta alkulimasta kuin muutkin. Mutta siihen ottajat eivät suostu sopeutumaan, että heitä koskisi sama laki kuin kaikkea muuta elollista. Ismael on kirja tästä laista.

Ihminen on Ismaelin mielestä kuin lentohärvelin rakentaja, joka ilman minkäänlaista aerodynamiikan tietämystä yrittää uhmata painovoimalakia ja väittää koneensa kohta nousevan siivilleen, vaikka maanpinta lähestyy yhä uhkaavammin. Jättäjillä on ajan ja evoluution koettelema elämäntapa, mutta ottajilla ei ole hajuakaan siitä, miten pitäisi elää. Jättäjät kartuttavat tietoa siitä, mikä soveltuu ihmisille; ottajat siitä, mikä soveltuu tavaroille. (Helmet-kirjastojen halutuin tietokirja on jo yli vuoden ajan ollut Konmari, joka opettaa asettelemaan roinaa nätisti kaappiin ja roskikseen.)

Ismaelin juoni on ohut kuin Nokia 3310 hydraulisen puristimen jäljiltä, mutta toisaalta sen sisällä kerrottu tarina ihmiskunnasta on maailman kiehtovin, koska päähenkilöihin voi jokainen samaistua. Ismaelin sivut täyttävä vuoropuhelu on paikoin epäuskottavaa ja kauttaaltaan totista. Toisaalta sokraattinen keskustelu, väliin toisen osapuolen nyökyttelyksi kutistuvanakin, saattaa olla tehokkain tapa saada Quinnin johtoajatus perille. Jaana Kaparin suomennoksessa ärsyttää välillä pilkkujen pihtaaminen, mutta toisaalta hän varmasti ylittää alkukielisen esityksen kirkkaasti kirjoittaessaan, kuinka luonnon tuhoutumisesta on annettu ihmisille selitys, johon he ”tyytyvät”, tai oikeastaan ”tyyntyvät”.

Monille Ismael on filosofis-ekologinen merkkiteos, mutta jotkut suorastaan vihaavat sitä. Näennäisen tylsyyden ohella kirjassa puistattaa varmaan sen suora hyökkäys ”Kulttuuriäidin” antimia vastaan. Joku filosofi-sekologi onkin äitynyt etsimään Ismaelista jo puoliväliin mennessä kymmenen ajatusvirhettä. Harmi hänen puolestaan. Kun viisaus kutsuu, kannattaisi vastata avoimin mielin.

Pahan alusta

Kirjoitin viimeksi maailmanlopusta, joten tällä kertaa on aiheellista selvittää, miten maailmanloppu sai alkunsa. Sen kertoo Yuval Noah Harari ajattelulle uusia uria uurtavassa kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016).

Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan kansi, josta on otettu kiinni peukalolla.

Peukaloijan retket viiteensataan sivuun rikastettuna.

Ajallisesti kaikista menestynein ihminen on ollut Homo erectus, eikä sen saavuttamaa kahden miljoonan vuoden ennätystä riko ainakaan Homo sapiens. Harari pitää todennäköisenä, että meidän lajiamme ei ole enää edes tuhannen vuoden päästä, sillä ellemme tuhoa itseämme, älykäs suunnittelu syrjäyttää luonnonvalinnan.

Jonkinlainen evoluution harha-askel tämä naurettavasti nimetty viisasihminen eli sapiens on ollutkin. Aikojen alusta sapiensit olivat keskittyneet kasvattamaan aivojaan, tai niin kuin Harari kirjoittaa, he siirsivät energiaa hauislihaksista hermosoluihin samalla tavalla kuin hallitus suuntaa rahoja maanpuolustuksesta koulutukseen. (Suomessahan kumpikin suunta on jo kääntynyt.) Hararin mukaan simpanssi ei voita sapiensia väittelyssä, mutta se voi repiä tämän kappaleiksi.

Ihmiset eli Homot olivat pitkään vaaraton nisäkäsryhmä, jonka ekologinen lokero saattoi olla hyeenoilta ja sakaaleilta jälkeen jääneiden luiden rikkominen ja luuytimen ryystäminen. Kun sitten Homo sapiens loikkasi ravintoketjun keskivaiheilta huipulle, tuloksena ei ollut majesteettisella itseluottamuksella varustettu huippupeto vaan asemansa menettämistä pelkäävä julma ja vaarallinen ”banaanitasavallan diktaattori”.

Tappavuusloikkaa edisti tulen keksiminen, mutta sapiensien 70 000 vuotta sitten alkaneen maailmankiertueen selittää mutaatio, jota Harari nimittää tiedon puuksi. Tuohon aikaan sijoittuu pahan alku ja juuri silloin Homo sapiens oppi puhumaan olemattomia. Luomme meitä yhdistäviä myyttejä, kuten osakeyhtiöitä, joihin uskomme, kunhan yhtiöitä perustettaessa lainoppineet ovat suorittanut oikeat rituaalit ja lausuneet tarpeelliset loitsut.

Yhteisten myyttien avulla sapiensit pystyivät ylittämään sosiologisissa tutkimuksissa havaittavan 150 yksilön ylärajan ja muodostamaan sitä suurempia ryhmittymiä. Alkoi ”ekologisen sarjamurhaajan” voittokulku, ja se on jatkunut näihin päiviin saakka: ”Ihmistulvasta selviytyjiä ovat maailman kaikista suurista eläimistä vain ihmiset itse sekä tuotantoeläimet, jotka palvelevat kaleeriorjina Nooan arkissa.”

Ihminen päätti kuitenkin orjuuttaa myös itsensä, tai kuten Harari ajattelee, ihmisen kesytti vehnä. Metsästyksen ja keräilyn tilalle tuli maanviljely ja jatkuva raadanta, johon ihmiskeho ei ole sopeutunut. Samalla ruokavalio yksipuolistui ja taudit vaivasivat, kun ihminen sitoutui harvoihin kasvilajeihin ja yhteen asuinpaikkaan. Vaikka sato olisi säästynyt kadolta ja varkailta, kasvavalta eliitiltä sitä ei varjellut mikään. Ja jos jotain jäikin yli, lopputuloksena oli vain lisää nälkäisiä suita, joiden ruokkimiseksi piti viljellä entistä työteliäämmin.

Ihmiset olivat joutuneet loukkuun. Metsästäjä-keräilijän elämä oli ollut huoletonta ja mielekästä, mutta siihen ei ollut paluuta, koska paisunut väestö ei voinut elää kuin pellosta. Tällaisia loukkuja syntyy edelleen, kun ylellisyydet muuttuvat välttämättömyyksiksi.

Miksi vahingolliset yhteiskuntajärjestykset eivät yksinkertaisesti purkaudu? Kuvitteellinen järjestelmä, kuten kristinusko, demokratia tai kapitalismi, pysyy Hararin mukaan pystyssä vain, jos suuri osa väestöstä uskoo siihen. Järjestelmää ei saa missään nimessä myöntää kuvitteelliseksi, ja ihmiset on kaikin tavoin kasvatettava siihen. Vallitsevat myytit määräävät, mitä ihminen haluaa, ja nämä halut saavat hänet puolustamaan kuvitteellista järjestystä.

Nykyaikana romantiikka kertoo meille, että meidän pitää antautua mahdollisimman monenlaisille kokemuksille, jotta olisimme parempia ihmisiä. Kulutuskulttuuri taas uskottelee, että meidän tulee ostaa mahdollisimman paljon tuotteita ja palveluita ollaksemme onnellisia. Kun romantiikka yhdistyi konsumerismiin, syntyi matkailuteollisuus. Sille Pariisi ei ole kaupunki vaan kokemus, jonka kuluttamisen sanotaan laajentavan maailmankuvaamme. Muinaisen Egyptin eliitille ei olisi tullut mieleenkään vaihtaa pyramidien rakentamista tai ruumiiden palsamointia Babylonin-ostosmatkaan tai Foinikian-hiihtolomaan, Harari huomauttaa.

Myyttien päälle ymmärtävä ihmismieli on eittämättä tehokas alusta monenlaisille yhteisille ponnistuksille. Harari tuskailee loppusanoissaan, että sapiens on käyttänyt mahtiaan päämäärättömästi ja tuottanut samalla muille eläimille suurta kärsimystä. ”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?” Harari kysyy kirjan päätteeksi.

Sapiens on alusta loppuun timanttista näkemystä, joka tuottaa ahaa-elämyksiä toisensa perään. Niiden kutsuminen henkisiksi orgasmeiksi antaa aivan liian paljon arvoa orgasmeille. Vaikka Harari saattaa tarinoidessaan välillä oikoa mutkia suoriksi, hän ei ainakaan yritä taivuttaa historian vääryyksiä oikeuksiksi. Lisäksi kirja on niin verrattomasti kirjoitettu, että sen luettuaan tekee mieli lyödä omat kielikuvat naulaan, jonka kantaan osuvia vertauksia tehtailee tämä Jerusalemissa historiaa opettava mies.

Jos aiot lukea tänä vuodenaikana vain yhden kirjan, hanki kädellisten tunnusmerkkeihisi Sapiens.

Jk. Jos luet kesällä kymmeniä kirjoja mutta katsot vain yhden videon, katso Yuval Noah Hararin TED-puhe siitä, mikä ihmisessä on erityistä.

Se on loppu. Nyt

Aihetunnisteet, nuo nettiajatusten jengiliivit, ovat yleensä järkevää hakukoneoptimointia, mutta melkein yhtä yleensä ne näyttäytyvät pelkkänä turhantägeilynä. Jälkimmäisestä toiminnasta minulle rakkaimmat esimerkit ovat Twitterissä kylvämäni #maailmanloppulauantai ja tässä blogissa viljelemäni länsimaisen yhteiskunnan romahdus. Siksi tuntuikin aiheelliselta lukea limittäin Miten maailma loppuu? ja Länsimaiden tuho.

Länsimaiden tuho -kirjan päällä osittain näkyvillä Miten maailma loppuu? -kirja.

Miten maailma loppuu? läntisen lukusuunnan alkupäässä. Länsimaiden tuho kuvan idässä,

Maailman loppu

Kirjassa Miten maailma loppuu? (Atena, 2011) Jussi Viitala selvittää menneitä ja tulevia maailmanloppuja. Aluksi hän kertoo, mitä tapahtuu maailmanloppujen lopuksi: Aurinko käristää elämän maapallolta puolen miljardin tai miljardin vuoden päästä. Ihmisiä ei tuolloin enää ole ihan jo sen vuoksi, että tähän viimeiseen loppuun on aikaa suunnilleen yhtä paljon kuin monisoluisten eliöiden syntyyn.

Yksi luonnollinen maailmanlopun aiheuttaja voisi olla supertulivuoren purkautuminen. Tunnettu ärhentelijä Yellowstone purkautuu todennäköisesti 150 000 vuoden sisällä. Jos purkaus sattuisi nyt, pääsisimme paitsi Yhdysvalloista myös ehkä koko ihmiskunnasta, sillä seurauksena olisi usean vuoden vulkaaninen talvi.

Kun Indonesiassa sijaitseva Tambora purkautui 1815, tuloksena oli pohjoisella pallonpuoliskolla vuosi ilman kesää. Katovuosi sai ihmiset liikkeelle, ja nälän heikentäminä he sairastuivat joukoittain lavantautiin.

Tautiepidemioita pelätään kuin ruttoa ja ruttoa pelätään kuin viimeistä päivää. Vaikka paikallisesti rutto levisi rottien ja rotankirppujen välityksellä, maailmanlaajuisesta jakelusta huolehti ihan ihminen itse kauppalaivoillaan ja tavarakuljetuksillaan. Tällä hetkellä tautien leviämistä edistävät etenevät ilmastonmuutos ja bakteerien antibioottiresistenssi, mutta Viitala ei näe taudeissa maailmanlopun esiastetta.

Asteroidit ja komeetat ovat ilmeisesti aiheuttaneet aikaisempia maailmanloppuja, mutta todennäköisyydet ovat meidän aika-asteikollamme pieniä. Lisäksi näitä avaruuden kiertolaisia voidaan havainnoida tehokkaasti, ja niihen ratoihin pystytään ehkä vaikuttamaan. Armomurhaa on siis turha pälyillä taivaalta.

Ihmisellä on muulikauriin kohtalo. Viitala kertoo, kuinka kuinka Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt perusti vuonna 1906 riistansuojelualueen, jolta metsästettiin pedot pois. Muulikauriiden määrä ehti kasvaa yli sataantuhanteen, ennen kuin kanta ravinnon puutteen vuoksi romahti 1924. Viitalan mukaan ilman ulkoista säätelyä ilmeisesti kaikki lajit lisääntyvät, kunnes resurssit loppuvat.

Maapallon väkiluku kasvaa koko ajan samalla, kun viljelykelpoinen pinta-ala hupenee. Paljon hehkutettu maatalouden tuottavuuden nousukin on saavutettu öljyllä, ja geenitekniikka on vastuuttomien rahastajien taskussa. Mitään puskureita ei ole, eli ruokahuolto on hiuskarvan varassa, eikä tilanne veden saatavuudessa ole tippaakaan parempi. Viitala uumoileekin seuraavan romahduksen syyksi yhdistettyä ruoka- ja vesikriisiä – ellei sitten vaikkapa Intian ja Pakistanin vihanpito johda ydintalveen otsoniaukkoineen.

Miten maailma loppuu? on napakka johdatus maailmanloppuihin. Viitalan teksti on selväsanaista muttei erityisen mukaansatempaavaa. Kirjassa häiritsee turhantarkka yksittäisten tutkimustulosten selostus, tai en ainakaan itse jaksa innostua siitä, että Grönlannin ja Antarktiksen jäätikkömassan menetys vuonna 2006 oli 475 ± 158 gigatonnia.

Maailmanlopun enteet alkavat näkyä kustannustoimittamisessakin, sillä kirjasta olisi voinut karsia toistoa. Lisäksi kun jäätikköjen gigatonneista ja jopa Gt:istä on puhuttu sivun verran, niin parin sivun päästä päätetään selittää, että gigatonni on muuten sitten miljardi tonnia.

Jussi Viitala ei ole varannut kirjansa loppuun isoja toivon pilkahduksia. Kasvissyönnistä ja pienimuotoisesta ruoantuotannosta voisi olla apua ihmiskunnalle, mutta jos väestönkasvuun ei puututa, kaikki muu on vain puuhastelua omantunnon rauhoittamiseksi.

Suurin uhkamme on Viitalan mukaan mielemme rakenne: emme hahmota kokonaisuuksia ja panemme oman välittömän hyödyn yhteisen edun edelle. Ajattelemme, että nykytila kestää ikuisuuden, mutta Viitala elättelee jo toiveita siitä, että ihmisen jälkeinen valtalaji pääsisi irti tuhoavasta eläimellisyydestä. Vai pitäisikö toivoa, ettei laji syöksyisi inhimillisyyteen?

Länsimaiden loppu

Timo Vihavainen tuntuu kirjassaan Länsimaiden tuho (Otava, 2009) toivovan, että nykytilaa edeltävä tila olisi jatkunut ikuisuuden. Kun Viitala jaottelee maailmanloppuja kulttuurin, ihmislajin ja koko elonkehän loppuihin, Vihavaisen mielestä kulttuuri on jo lähes tuhoutunut barbaarien käsissä.

Länsimaiden tuhoutumista on povattu parisataa vuotta, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen Oswald Spengler julkaisi alan perusteoksen Länsimaiden perikato. Vielä hiljattain tulevaisuus lupasi entistä parempaa, mutta nyt sen yllä on pahaenteinen varjo.

Vihavainen näkee länsimaiden tuholle kolme keskeistä syytä: luonnon riiston, idän suurvaltojen nousun ja monikulttuurisen lännen. Länsimainen tieteellis-tekninen kulttuuri on ylivoimainen, mutta Vihavaisen mielestä lännen eettinen ja uskonnollinen asema on hävettävän ontto. Kaikille yhteistä luontoa tuhotaan länsimaalaisten hedonismin vuoksi, ja uskonnosta on tullut tarpeetonta, kun yhteisyys haetaan viihteestä ja turva valtion suojaverkoista.

Vaikeudet alkavat, kun valtio ei enää kykene suojelemaan kansalaisiaan. Vihavainen kuvaa, kuinka piiritetyssä Leningradissa nälkä ajoi ihmiset varkauksiin, ryöstöihin, murhiin ja lopulta ihmissyöntiin. Äidit söivät lapsiaan ja lapset vanhempiaan. Ruumiita kaivettiin haudoista syötäväksi. Eläviin käytettiin yleensä kirvestä. Suurin osa kiinni jääneistä ihmissyöjistä ammuttiin (ja ilmeisesti haudattiin).

Kannibalismi oli kuitenkin promilleluokan ilmiö, eli suurin osa Leningradin asukkaista säilytti inhimillisyytensä viheliäisistä oloista huolimatta. Mutta eikö ihmissyönti ole nykyviisauden valossa irrationaalinen tabu? Vihavainen toivookin, ettei 2000-luvun alun moraalilla varustettu ihminen joudu yhtä äärimmäisiin olosuhteisiin, koska siinä tilanteessa Leningrad on vain esimakua.

Länsimaiden tuho on vetävimmillään alussa ja lopussa. Väliin mahtuu varsin tuttu kattaus historiaa ja päivänpoliittisia ilmiöitä, joilla ei tunnu olevan suoraa yhteyttä kirjan otsikkoon. Tai ehkä tarkoituksena on osoittaa, kuinka ennen kaikki oli paremmin.

Vihavainen on viihdyttävä kirjoittaja ja usein setämäisyydessään myös huvittava. Hän ihmettelee, miksi normaalit tytöt ottavat vapaaehtoisesti orjanmerkit ja yrittävät näyttää primitiivisiltä tropiikin alkuasukkailta. Tai miksi kukaan ei perusta ravintolaa, josta saisi suomalaisia herkkuja, kuten silakkalaatikkoa ja uunihaukea.

Vihavainen ei ymmärrä, mitä pahaa hänen jo lähes sata vuotta palvellut käsiaseensa voisi tehdä ja miksi kouluammunta ei enää tarkoita jotain reserviläistoimintaa. Hänen mielestään eläimille ja ”jopa kasveille” osoitetaan uskonnollista hartautta muistuttavaa kunnioitusta. Hänestä on mukava puhua muhamettilaisista, vähän niin kuin viimeksi 80-luvulla hauskuuttanut Bisquit on tykästynyt musulmaani-sanaan.

Mikä muuten ”ilmeisesti heijastaa koko sivilisaatiomme kiihtyvää raaistumista”? Tietysti ajattelu, jonka mukaan seksuaalinen ehdottelu on häirintää. Entä mikä on ”militantin barbarian hyökkäys sivilisaatiota vastaan”? Se, että katseet, vitsit ja raiskaukset yhdistetään ”saman rikoksen aste-eroiksi”.

Timo Vihavainen on totta kai laajasti sivistynyt ihminen, ja se tuo hänelle paitsi tietämyksellisen selkänojan myös kyvyn täsmälliseen ilmaisuun. Kirjassa vilisevätkin sellaiset sanat kuin raison d’être, epokgörande, Zwingherr, Zhong guo, flatus vocis ja action. Kaikille lukeneillehan on tuttu se tilanne, kun yksinomaan vierasperäinen sana voi ilmaista halutun merkityksen eksaktisti.

Vihavaisen viihdyttävä ja sivistynyt kirja on selvästi pahaa vastaan, mutta vähän epäselväksi jää, onko se myös hyvän puolella. Vihavainen ei anna toimintaohjeita, sillä hänen mielestään länsimaat alamäkeen johtanutta kehitystä ei voi kääntää. Tuleva pula ravistelee kulutususkontomme perusteita, mutta se voi johtaa uuteen, parempaan moraaliin. Vihavainen kehottaakin toivomaan, että taantuvan sivilisaatiomme viimeinen vaihe olisi nykyistä aikakautta korkeampi ja jopa miellyttävämpi.

Kirjoituksen loppu

Miten länsimaisen ihmisen sitten pitäisi elää maailmanlopun maailmassa? Vihavaiselle syntyvyyden pieneneminen tuntuu olevan kauhistus, mutta Viitalan mielessä on ”jopa joskus käynyt ajatus”, että vastuullinen ihminen ei enää lisäänny.

Maailmassa on jo nyt vähintään tarpeeksi ihmisiä, ja väkimäärät taatusti tasoittuvat maantieteellisesti tavalla tai toisella. Maahanmuuttajista on toki vaikeampi saada liittolaisia kuin omista lapsista. Toisaalta kestää ainakin 15 vuotta, ennen kuin ihmistaimi muuttuu selviytymisen kannalta hyödylliseksi, eikä kukaan voi taata, että nykyjärjestelmä kestäisi edes 15:tä vuotta. Jopa Raamatussa Jeesus valittaa niiden kohtaloa, jotka lopun aikoina ovat raskaana tai imettävät.

Vihavaisen hellimä ydinperhe pystyy taistelemaan pahaa maailmaa vastaan vain amerikkalaisessa katastrofielokuvassa. Kestävään elämään tarvitaan yhteisö, eikä niistä ole länsimaissa pitkään aikaan ollut runsaudenpulaa.

Kun romahdus tulee, henkiin jäävät yhteiskunnan torakat. Heillä on torrakot, joista on hyötyä Mad Max -tyyppisissä olosuhteissa, mutta ennen kaikkea heillä on yhteisö. Timo Vihavainenkin puhuu heistä, tähän uuteen asiayhteyteen sopivasti: ”Onko siis joku moottoripyöräjengiläinen kaiken mitta edistykselliselle intellektuellille?”

Jengiläiset ovat poliisille kätevä, liikevaihtoa lisäävä uhkakuva, ja mediakin tahtoo äimistellä jengeissä esiintyvää ryhmäkuria (ikään kuin se olisi yhteiskunnan ja yritysten yksinoikeus). Moottoripyöräkerho on kuitenkin ryhmädynamiikkansa ansiosta erittäin, niin kuin nykyään on muodikasta sanoa, resilientti.

”Me emme voi luottaa siihen, että ystävät ja sukulaiset tukevat meitä, tuli mitä tuli, puhumattakaan työyhteisöistä, mutta kerholaiset voivat. Kerho on heidän henkinen kotinsa ja turvapaikkansa. Se on ja pysyy, vaikka kaikki muu menisi”, Sami Parkkonen valottaa sisäpiirin näkökulmaa kirjassa Lainsuojattomat – villiintynyt legenda (Karu Kustannus, 2009).

Tulevaisuus on siis ehkä kaksipyöräisten ja Vihavaista tyydyttäen myös -lahkeisten, vaikka spekulointi onkin turhanaikaista. Mutta ainahan se on mielessä. Loppu.

Sukupuuton agentti

Ihminen on muokannut maapalloa niin voimallisesti, että geologisesti elämme kokonaan omaa epookkiamme, antroposeenia. Tähän ihmisen aikaan osuu kuudes sukupuuttoaalto. Viides aalto vei dinosaurukset, ja kuudes saattaa tuhota käynnistäjänsä.

Elizabeth Kolbert on kirjoittanut sukupuutoista Pulitzer-palkinnon saaneen teoksen Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia (Atena, 2016). Kirja kertoo, miten sukupuuttoaaltojen olemassaolo on hitaasti alettu hyväksyä ja miksi monimuotoisuus on nyt murenemassa kaikilla rintamilla. Kuinka yksi ainoa laji sai muutettua pelin säännöt, ja onko ihmisestä aallonmurtajaksi?

Vasemmalla Kuudes sukupuutto -kirja, jonka kannessa on norsu. Oikealla kuihtunut chilikasvi. Välissä tekoparran suuaukko.

Kirja eliökunnasta sukupuuton partaalla suuton parta alla. Opus kirjastosta, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä.

Aikojen alussa nykyiset mantereet olivat kiinni toisissaan. Olemme käytännössä palanneet tähän tilanteeseen, kun ihminen kuljettaa tahallaan ja tahattomasti eliöitä ympäri planeettaa. Esimerkiksi Havaijille saapuu Kuudennen sukupuuton mukaan uusi laji joka kuukausi, kun ennen ihmistä niin tapahtui kerran kymmenessätuhannessa vuodessa.

Globalisaation myötä monimuotoisuus on lisääntynyt paikallisesti ja vähentynyt maailmanlaajuisesti – tarkastellaan sitten kulttuuria tai eläimistöä. Yhden mantereen maailmassa lintujen määrän pitäisi laskelmien mukaan pudota puoleen ja nisäkkäiden määrän kolmasosaan. Uhanalaisimman eläinluokan, sammakkoeläinten, sukupuutto on jo nopeutunut mahdollisesti jopa 45 000-kertaiseksi, mikä on saanut herpetologian muistuttamaan paleontologiaa.

Sukupuuttojen mahdollisuus alettiin nähdä vasta 1700-luvulla. Sitä ennen oli uskottu, että omituiset fossiilit olivat tunnettujen lajien muunnoksia tai kuuluivat piiloon menneille eläimille. Luottamus lajien elinvoimaan oli kumman sitkeää, kun samoihin aikoihin esimerkiksi siivettömänruokin kanta kynittiin, syötiin ja poltettiin lähes loppuun. Lopusta pitivät huolen keräilijät.

Metsästys on historiallisesti ollut keskeinen syy ihmisen aiheuttamiin sukupuuttoihin, mutta uusi aika on tuonut uudet uhat. Kolbert matkustaa kirjassaan havainnoimaan, kuinka merten happamoituminen tuhoaa koralleja, maa-alueiden pirstoutuminen uhkaa sademetsän puulajeja ja Euroopassa ilmeisen harmiton sieni kylvää kuolemaa amerikkalaisissa lepakkoluolissa. Koralliriutat ovat rikkaan merielämän tyyssija, ja sademetsän hyvin lokeroituneessa ekosysteemissä tietty puulaji ruokkii juuri tietynlaisia hyönteisiä, joista taas tietynlaiset linnut ovat riippuvaisia ja niin edelleen. Eivätkä lepakotkaan ravintoketjun ulkopuolella elä.

Tämänkaltaisissa maailmanlopun kirjoissa on hassua se, että ne eivät voi olla journalismia isolla suhuäänteellä, ellei niissä lennellä ympäriinsä. Osa Kolbertin retkikuvauksista on kyllä kiinnostavia, mutta välillä matkailun tuoma lisäarvo tuntuu rajoittuvan siihen, että Kolbert huomaa kalastajalla ”dramaattisesti” eriväriset silmät tai tuntee paikallisessa ravintolassa olonsa epämukavan täydeksi ajatellessaan ”suunnattomaksi” lihonutta sukupuuton keksijää Cuvier’ta.

Minusta Kolbert ei ole täysin saamansa ylistyksen veroinen mestarillinen kertoja vaan tavanomaisen taitava kirjoittaja ja sivuhuomautuksia pullistelevien sulkeiden suurkuluttaja (niin kuin itsetyytyväiset ihmiset yleensäkin). Kirjan lievästi hajanainen episodimaisuus lienee perua siitä, että teksti pohjautuu osittain Kolbertin lehtiartikkeleihin. Se, että Kolbert pitäytyy tiukasti tieteellisissä tutkimuksissa eikä juuri spekuloi, tekee kirjasta vähemmän konkreettisen ja siten tylsemmän kuin on esimerkiksi saman aihepiirin Maailma ilman meitä. Kuudes sukupuutto on kuitenkin pienine puutteineenkin mainiota luettavaa.

Pirkko Vesterisen suomennos on sujuva ja vaikuttaa huolelliselta työltä. Teoksen aiheeseen sopivasti hän pyrkii selvästi edistämään jokin-sanan sukupuuttoa. Kyllä sitä jonkun aikaa kestää, mutta joku roti nyt sentään!

Ihmiset ovat aina olleet jotenkin pidäkkeettömiä. Kuudes sukupuutto puhuu ”hulluusgeenistä”. Ihmiset ovat lähteneet pitkille merimatkoille, joiden onnistumisesta ei ole ollut mitään takeita. Onnekkaimmat ovat päässeet uudelle maaperälle, rajattomalta tuntuneiden luonnonvarojen äärelle.

Samalla holtittomuudella, jolla ihminen suhtautuu itseensä, hän kohtelee myös muuta luontoa. Kyse ei ole pelkästään pahasta teollistumisesta tai kapitalismista, vaan ihminen ei välttämättä ole koskaan ollut sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

Kolbertin mukaan suureksi kasvaminen oli aikoinaan toimiva strategia, koska suurilla eläimillä ei ollut vihollisia – ennen ihmistä. Isot nisäkkäät näyttävätkin kuolleen sukupuuttoon eri puolilla maailmaa aina niihin aikoihin, kun ihminen on saapunut paikalle. Eikä ihminen ole luultavasti edes ymmärtänyt resurssien rajallisuutta, vaan hän on eliminoinut megafaunan itseltään vaivihkaa kuin salainen palvelu.

Vaikka ihmiskunta on yhä kaukana valaistumisesta, osa siitä on sentään pahoillaan lajien uhanalaistumisesta. Kirja kuvaa, miten kaliforniankondorien määrä on saatu suurenemaan 1980-luvun puolivälin 22:sta noin 400:aan: kondorinpoikasia kasvatettiin käsinukeilla, linnuille rakennettiin valesähkölinjoja, ne rokotettiin länsiniilinvirusta vastaan, niille on annettu kelaatiohoitoa nieltyjen lyijyhaulien takia ja – mikä mielestäni kaikista omituisinta – niitä opetettiin välttämään ruoan hakemista jäteastioista.

Tällaiset Näin elät antroposeenissa -kurssit antavat toivoa monille ihmiselle ja harvoille lajeille. Yksittäisten lajien asemesta olisi järkevämpää keskittyä elinympäristöjen hoitamiseen, kuten ehdottavat Kyösti Pulliainen ja Pertti Seiskari kirjassa Luonnon ja ihmisen polut (Maahenki, 2011). Näin eliöitä ei heidän mukaansa tarkasteltaisi evoluutiopuun haarautumina vaan ekosysteemin osina.

Kuudennen sukupuuton lukija odottaa vaistomaisesti maailmanlopun maalailun päätteeksi toivon siemeniä. Kolbert lainaa kirjaa, joka nimensä perusteella kertoo, miten ihmiset selviytyvät sukupuuttoaallosta: meidän tulisi rakentaa kaupunkeja Marsiin, Titaniin, Europalle, Kuuhun ja asteroideille. Sarkasmi paistaa rivien välistä avaruuteen asti.

Neandertalinihmisiltä hulluusgeeni ilmeisesti puuttui. He eivät olisi tuhonneet maailmaa, mutta heidät ja denisovanihmiset raivasi tieltä Homo sapiens. Kolbertin sanoin me karsimme sukupuutamme. Sisarlajiemme hävittyä olemme siirtyneet serkkuihimme gorilloihin ja orankeihin.

Kun kasvavasta puusta poistaa oksat, jäljelle jää vain latva ja puu todennäköisesti kuolee. Ainakin jos se on latvasta laho.

Jk. Jotkut ihannoivat maita valloittavia ihmislaumoja ja kieltäytyvät lukemasta näitä valloittavia, toivon vieviä tietokirjoja. Jos olet tällainen toivoton tapaus, toivotan sinut kaikella ystävyydellä amerikkalaisen fiktion pariin.

Kolme karkkipäivää päivässä

Kuinka kauan karkkeja pystyy syömään päiväyksen umpeuduttua? Entä kuinka kauan karkkeja pystyy syömään pääasiallisena ravintona? Päätin etsiä vastausta kumpaankin kysymykseen ja syödä karkauspäivänä pari vuotta vanhoja karkkeja niin paljon kuin napa vetää ja käsi työntää.

Aioin siis viettää vähähiilihydraattisen karppauspäivän vastakohdan, liikahiilihydraattisen karkkauspäivän. Makeisaltistukseni maksimoidakseni päätin nauttia karkkihiilihydraatteja myös hengenravinnoksi, nimittäin selluloosapohjaiset Karkkipäivän ja Karkkipäivän.

Karamelleja ja suklaita vierekkäisten A4-arkkien päällä sekä kaksi Karkkipäivä-kirjaa.

Karkkauspäivän menyy. Karkit ja yksittäiset arkit Taloyhtiön jätepisteestä, sidotut arkit kirjastosta. Kuvankäsittelyn ajan soittolistalla oli tietysti Karkkipäivän levy Jos Päijänne viskiä ois.

8.00 Olen valmis aloittamaan elämäni ensimmäisen karkkipäivän. Se on Satu Jaatisen Karkkipäivä – Sokerin synnystä makeaan elämään (Multikustannus, 2005). Varsinaista karkkia tai mitään muutakaan syötävää ei tee vielä mieli, koska olen syönyt viimeksi kahdeksan tuntia sitten.

Heti ensimmäinen sivu saa aivoni tuottamaan dopamiinia: kirja ei ala esipuheella vaan Esimaulla. Tätä herkkua on saatava lisää!

Mutta jo ensimmäisen luvun toisella palstalla erottuu ikävä sivumaku. Unohdettuaan pilkun jan yhteydessä kirja muistuttaa karkkauspäiväni moukkamaisuudesta: ”Luokittelemme ihmisten sivistystasoa sillä, mitä he syövät ja miten. – – Koko aterian mittainen makeistarjoilu olisi merkki rappiosta, hemmottelusta tai huonosta kasvatuksesta.”

Tämän jälkeen Jaatisen maininta siitä, että kirjan ei ole tarkoitus moralisoida, tuntuu väkinäiseltä yritykseltä paikata suusta päässyttä viinikumisammakkoa. Jos olisin taipuvainen lohtusyömiseen, nyt olisi ensimmäisen karkin paikka.

Kirjan mukaan karkkipäivä on 1970-luvun tuote. Tuolloin valtiovalta alkoi käännyttää suomalaisia terveelliseen ruokavalioon. Kun jaksoi kärvistellä arkipäivät karkitta, yhtenä päivänä saattoi ahmia melkein kontrollitta. Päivä oli aluksi lauantai, koska se oli viikon viimeinen työpäivä ja viikonlopun vietto saattoi käynnistyä iltapäivällä kauppareissun jälkeen.

Jaatisen kirjan pääainesosana on sokerin ja makeisten historia, mutta se saattaa sisältää pieniä määriä lukijalle makeita yksityiskohtia. Saamme esimerkiksi lukea, että Hitchcockin Psykon suihkukohtauksessa valuva veri oli suklaakastiketta ja että Chaplinin Kultakuumeessa Kulkurin syömä kenkä oli valmistettu lakritsista ja karamellinauhoista.

Tapatietouttakin kirja jakaa: Sisu on makeinen, jota ei anneta naiselle lahjaksi vaan jota mies tarjoaa toiselle miehelle, vähän niin kuin kansakoulun ala-asteen opettajani aikoinaan. Jotain makeisten syönnin sukupuolittuneisuudesta kertoo sekin, että miehet vastasivat huomattavasti naisia hanakammin, kun Jaatinen tiedusteli julkisuuden henkilöiltä näiden lempimakeisia. (Paavo Lipposen suosikki ei ole Hubba Bubba vaan ”1940- ja 50-luvun punainen, voipaperiin kääritty kartiomainen tikkunekku”.)

Karkkipäivä on kevyt ja nopea naposteltava, ei todellakaan mikään ”sitkeä pala”, kuten Suomessa kirjan mukaan nimitettiin alun perin purukumia. Ei teos kuitenkaan ole mikään vaahtokarkki (jota muuten valmistettiin jo muinaisessa Egyptissä suokasvin juuresta ja jonka amerikkalaista juhlapäivää vietetään 30. elokuuta). Karkkipäivä on pikemminkin suomalainen salmiakki. Kertoohan kirja, että salmiakkia ei ole koskaan pidetty samalla tavalla ylellisenä kuin suklaata tai kermakaramelleja.

Salmimakkimakeisia pusseissa ja rasioissa Hopeatoffeiden ympäröiminä.

Sinä inhosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin pussiin koko sortimentin.

12.30 Tuotteliaan, greliinipitoisen aamupäivän jälkeen on aika saada vatsaan täytettä. Tartun makeisten ohella Markus Nummen Karkkipäivään (Otava, 2010), jonka kansi on kaimastaan poiketen tyylikkään vetovoimainen.

Karkkeja on reilu kilo, ja olen tonkinut ne roskiksesta toissa kesänä. Löydökset jätin odottamaan karkkauspäivää muovirasiaan kansi raolleen, joten nyt ne ovat kuivia koppuroita.

Koska olen kaivanut karkit roskapussin pohjalta, liottelen niitä aluksi vedessä. Näin olen tyhjentänyt myös kadulta löytyneitä karkkipusseja: mahdollisesti likainen päällyskerros liukenee pois, ja sisältä paljastuu koskematon herkku. Vettyneet tai maasta löytyneet kääreettömät karkit kannattaa kuitenkin varmaan jättää väliin, kun ei se karamellin epäterveellisyys sellaisessa marinoinnissa voi muuta kuin muuttua vaarallisuudeksi.

Vaaroja voi liittyä kotonakin säilytettyihin vanhoihin karkkeihin, ainakin teoriassa. Valmistajat kiertävät kysymyksen siitä, voiko makeisia syödä parasta ennen -päivän jälkeen. Fazer sanoo vain, että laatu on parhaimmillaan päiväykseen asti [sittemmin lupa päiväyksen jälkeiseen nautintoon on myönnetty]. Cloetta sentään epäsuorasti viittaa syömäkelpoisuuteen selvittämällä parasta ennen -päivän ja viimeisen käyttöpäivän eroja.

Elintarviketurvallisuuden asiantuntijoiden mukaan vanhentuneet karkit eivät aiheuta tai eivät yleensä aiheuta terveyshaittoja. Sokeri on niin suurta myrkkyä bakteereille(kin), että parasta ennen -päiväystä ei edes tarvitse ilmoittaa sellaisissa makeisissa, jotka koostuvat lähinnä maustetuista tai värjätyistä sokereista. Vaikka makeisista ei ajan myötä tulekaan vaarallisia, niiden maku tai koostumus alkavat jossain vaiheessa heikentyä. Silti myös päiväysvanhoja karkkeja saa myydä, elleivät kaupan tai valmistajan laatuvaatimukset muuta edellytä.

Entä se teoreettinen riski? No, vanhentuneista suklaista on joskus jossakin tullut salmonellamyrkytys, mutta eipä taida saastunutta tuotetta pelkkä päiväys pussin kyljessä puhdistaa.

15.00 Olen syönyt karkkia ajallisesti kaksi ja puoli tuntia ja massallisesti 300 grammaa. Vaihtelu kelpaisi jo, mutta vielä tuntuu mahtuvan. Karkkipäivästä olen nauttinut vähän suuremman osuuden kuin karkeista.

Tässä vaihessa olen jo hoksannut, että romaanin Tok Kilmoori ei taidakaan olla lapsuudestani tuttu Doug Gilmour vaan joku tohtori. Vähitellen on alkanut kiinnostaa, miten kaltoin kohdeltu Tomi-poika selviää ja tajuaako Paula koskaan elävänsä itsepetoksessa ja laiminlyövänsä lastansa. Kirjailija-Arin vaivaannuttavien luomistuskailujen eteen on onneksi risteämässä Tomin polku. Tarinasta voi tulla ihan vetävä, on minun arveluni avatessani 50 sentin suklaakolikkoa.

17.30 Viisi tuntia yhtäjaksoista urakkaa takana. Kirjasta on jäljellä neljäsosa, karkeista puolet. Kirjan haluan lukea loppuun, mutta karkeista en uskalla mennä sanomaan. Päätän suoda hieman lepoa puru- ja tajukalustolle eli pidän ksylitoli- ja dyykkitauon.

18.15 Kaiken makeisista tursuavan kovettuneen liivatteen, härskin maitojauheen ja karmivanpunaisten väriaineiden jälkeen on virkistävää, että roskislöydöt olivat vegaaniset: kerä jäävuorisalaattia kera eineskasvispiirakan ja totuttelua vaativan, lähes käyttämättömän kasvistahnaputkilon sekä kuuden panttitölkin lauma.

Loppukirin alkaessa panokset kovenevat niin paljon, että on aika ottaa esiin 200 euron suklaaseteli. Tämä raha ei haise eikä maistu hyvälle.

20.15 Seitsemän tunnin pääosin keskittyneen lukemisen jälkeen Karkkipäivä on lopussa. Markus Nummi on valinnut kirjaan hienon sekoituksen henkilöhahmoja, ja lopussa hän sulkee tarinan siististi ilman havaittavia saumausvirheitä. Minun makuuni kirja on kuitenkin murheellisesta aiheestaan huolimatta liiaksi lauantaipussia: sympaattinen mutta yllätyksetön. (Nummi oli romaanillaan Finlandia-palkintoehdokkaana, mutta eihän hänellä tietenkään ollut mitään jakoa kilpailussa armoitetun sananparsijan Mikko Rimmisen kanssa. Ei kenelläkään pitäisi olla.)

Karkkeja on nyt jäljellä 300 grammaa, mutta ne saavat jäädä toiseen lukurupeamaan. Olo on oikeastaan ihan hyvä, ehkä vähän raukea. Nälkäkään ei ole, kun energiaa on tullut nautittua pitkälti toistakymmentä megajoulea eli jonkin verran päivän tarvetta enemmän. Päivittäisestä energiantarpeesta enintään viidestä kymmeneen prosenttia saisi WHO:n suosituksen mukaan tulla lisätystä sokerista, eli sitä rajaa tuli loukattua hälytystilan arvoisesti.

Karkkauspäivä sujui alun jälkeen varsin kivuttomasti ja nautinnottomastikin. Yhtä päivää ei voi silti pitää suurena saavutuksena, kun joku on onnistunut kokonaisessa karkkausviikossa. Lisäksi eräs yritysjohtaja väitti varanneensa itselleen viisi tonnia vanhoja makeisia.

Omat suklaani maistuivat järjestään eltaantuneilta, mikä ei tullut yllätyksenä, sillä aiempien selvitysteni mukaan maitosuklaa säilyy hyvänä tavallisesti enintään vuoden. Sen sijaan hedelmä- ja salmiakkikarkkien maussa ei oikeastaan ollut mitään valittamista. Karkit olivat vain päässeet kuivumaan.

Suklaan ja peruskarkkien väliin asettuivat lakritsit, jotka tuntuivat jonkin verran pilaantuneilta. Kyseessä olivat kuitenkin lukutoukan Lakutoukat ja sen tapaiset kuorelliset lakut; kunnon lakritsi ei omien kokemusteni mukaan juuri menetä makuaan vanhetessaan vaan pelkästään jähmettyy kivikovaksi.

23.59 Kaksi vuotta ei siis ole pitkäkään aika maidottomille makeisille, jos ne on säilytetty kuivassa paikassa viileähkössä huoneenlämmössä. Pehmeät karamellit kovettuvat vähitellen, mutta niistäkin saa imeskelemällä talteen suunnilleen uudenveroiset aromit. Kymmeniä vuosia karkit eivät kuitenkaan kestä, paitsi muistoissa (ah Känkkä-askeja lauluineen).

De Mellon kootut teokset

Isä Mark Goldasichin mukaan uudenvuodenlupaukset saavat meidät dyykkaamaan sydämiämme löytääksemme roskan seasta kaikkea kallisarvoista. Goldasich jakoi kirjoituksessaan paavi Franciscuksen kymmenen ehdotusta uudenvuodenlupauksiksi. Niistä kymmenes on ytimekkäästi: ole onnellinen.

Paavin kehotus voi tuntua yltiöpositiiviselta ja ehkä tylyltäkin, mutta onneksi meitä on onnellisuuteen opastamassa niin ikään katolinen pappi Anthony de Mello. Helpottaakseni de Mellon tuotantoon tutustumista arvioin lyhyesti kaikki häneltä suomennetut kirjat (vuosiluvut viittaavat käsiini saamaan kappaleeseen). Kerron lisäksi, missä järjestyksessä kirjat kannattaa lukea.

Anthony de Mellon suomenkieliset teokset rivissä punaisessa Bookworm-kirjahyllyssä.

Kokosin Anthony de Mellon suomennetun tuotannon Havahtumisesta Yhden minuutin filosofiaan Helsingin seudun kirjastoista. Kokonaan eri teoksia on 9, joskin uudelleennimeämisten vuoksi nimikkeitä on yhteensä 11. Erilaisia kansia lienee suunnilleen 20.

Havahtuminen

Havahtuminen (Like, 2000) on de Mellon tuotannon alkuperuste ja pohja, vaikka Kirjapajan kirjojen takakannessa mainitaankin aina vain kustantamon omat de Mellot. Jos de Mellon ajatukset eivät ole tuttuja, kannattaa lukea ensin aikaisempi selontekoni Havahtumisesta.

Neuvona sille, joka tuskailee Helmet-kirjastojen Havahtuminen-varausjonon kanssa: Uusimmat painokset ovat säälittävän hentoisia taskukirjoja, kun taas vanhat painokset, joilla ei ole aina ollenkaan varauksia, ovat jämäkämpää tekoa, ehkä tosin myös alleviivatumpia. Sisällössä ei ole eroa, ellei sitten jotain pientä kirjoitusvirhettä ole korjattu. (Suosittelen kuitenkin ostamista, koska kirjan saa halvimmillaan viidellä eurolla ja siihen tulee palattua aina uudestaan.)

Ilma jota hengität

Ilma jota hengität (Kirjapaja, 2014) sisältää 47 mietiskelyyn ja rukoukseen ohjaavaa harjoitusta. Minulta sen lukeminen keskeytyi puoleksi vuodeksi, kun ensimmäisessä harjoituksessa olisi pitänyt varata kokonaista kymmenen minuuttia hiljaisuudelle enkä ilmeisesti löytänyt sopivaa hetkeä.

En ole ennen kokeillut kirjan harjoituksissa tehtävää kontemplaatiota eli omien mielikuvien katselemista enkä niistä heti mahdottomasti innostunut. De Mello kirjoittaakin, että harjoitukset voivat tuntua epämiellyttäviltä niistä, joille tekeminen on tärkeämpää kuin oleminen. Hänen mukaansa tämänkaltainen mietiskely voi kuitenkin johtaa tahdonvoimaa kysyvien hyveiden saavuttamiseen ponnisteluitta.

Pidin kirjassa eniten sen rentoutus- ja hengitysopeista sekä niistä harjoituksista, joissa kuviteltiin omalle kohdalle kuolemaan johtava sairaus tai halvaantuminen. Kontemplaatiosta antaa kuvan seuraava pätkä erästä kiitollisuusharjoitusta (peräkkäiset ajatusviivat tarkoittavat erityisiä tauon paikkoja):

Kuvittele, että lääkäri on tutkinut silmäsi ja aikoo ilmoittaa sinulle tutkimustulokset – –. Tee näyttämöstä niin eloisa kuin mahdollista tarkkaillen paikan yksityiskohtia ja henkilöitä, niin kuin edellisessäkin harjoituksessa – –.

Lääkäri ilmoittaa nyt, että näkösi heikkenee ja ettei ole mitään keinoa pelastaa näkökykyäsi. Hyvin todennäköisesti olet tulossa sokeaksi kolmen tai neljän kuukauden sisällä – –. Mitä tunnet? – –

Nyt sinulla on vain kolme neljä kuukautta aikaa painaa muistiisi näkymiä, joita et enää näe uudestaan – –. Mitä erityisesti haluat nähdä ennen sokeaksi tuloasi? – – Tiedosta se, kuinka katselet esineitä nyt – –.

Katseleminen

Katseleminen – Mietiskelyä Ignatius de Loyolan Hengellisten harjoitusten äärellä (Johnny Kniga, 2011) perustuu de Mellon vuonna 1975 pitämiin luentoihin, jotka käsittelivät jesuiittaveljestön perustajan Ignatius de Loyolan Hengellisiä harjoituksia. Harjoitusten tarkoituksena on mietiskelyn ja kontemplaation avulla löytää Jumalan tahto omassa elämässä. Kirjan nimi Katseleminen viittaa kontemplaatioon.

Katseleminen on de Mellon muihin teoksiin verrattuna ”tuhti paketti”, kuten kirjan suomentanut Jaakko Heinimäki toteaa esipuheessaan. Kirja on läpeensä teologinen, ja de Mellolle tyypilliset tarinat ovat sivuosassa. Luultavasti korjauslukijakin on uupunut raskaslukuisuuteen, sillä kirjaan on jäänyt melko paljon lyöntivirheitä. Myös jotkin Heinimäen sanavalinnat, kuten haloo, okei, pointti ja överiksi, kummastuttavat muuten muodollisen tekstin seassa.

Vaikka en jaksanut käydä kirjaa läpi kaikista tiheimmällä siivilällä, mukaan tarttui monenlaisia viisauksia, joita de Mellon muissa teoksissa ei ole. Viehätyin esimerkiksi Maurice Giulianin ajatuksesta, jonka mukaan Pyhä Henki ei tasapainottele keskitiellä vaan pitää molemmat ääripäät. Paha henki taas valitsee toisen äärimmäisyyksistä. De Mello antaa tästä tasapainoilusta hyviä esimerkkejä:

Toinen äärimmäisyyspari on omanarvontunto ja syvä nöyryys. Se on ”kaikella on väliä” -asenne. Tästä asenteesta seuraa täydellinen sitoutuminen inhimilliseen kasvuun, yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin ja tajuun siitä, että kaikella on väliä – ja tajuaa samalla, ettei millään ole mitään väliä. Sydämessämme on syvä rauha, kun olemme kosketuksessa Ehdottomaan ja näemme maailman sellaisena kuin se on. Teilhard sanoisi: ”Te tarvitsette uuden pyhimyksen, joka on samaan aikaan irrallisempi ja osallisempi kuin kukaan aikaisemmista pyhimyksistä.” Tällaisessa asenteessa yhtyvät täydellinen intressittömyys sekä suunnaton elämänjano.

Kuuletko linnun laulun?

Kuuletko linnun laulun? (Kirjapaja, 2008) on kokoelma hauskoja tarinoita eri uskontojen ja kulttuurien piiristä. Tarinoita lukee ihan vain ilokseenkin, mutta jos niitä jää mietiskelemään, huvittavan pintakuoren alta paljastuu syvällisiä totuuksia. Joihinkin juttuihin de Mello on liittänyt oman, usein valaisevan kommenttinsa.

Kirja on täynnä mainioita kertomuksia, joten tämä anekdootti täytyi karsia esimerkiksi monien ehdokkaiden joukosta:

Filosofi Diogenes söi illallisekseen leipää ja papuja. Hänen luokseen tuli filosofi Aristippos, joka hankki mukavan elannon kuningasta imartelemalla.

Aristippos sanoi: ”Jos oppisit olemaan nöyrä kuninkaan edessä, sinun ei tarvitsisi elää pavuilla.”

Diogenes vastasi: ”Opi sinä elämään pavuilla, niin sinun ei tarvitse liehitellä kuningasta.”

Lähteillä

Lähteillä – Hengellisten harjoitusten kirja (Kirjapaja, 2014) sisältää 81 katselevan mietiskelyn harjoitusta. Niissä piilevää voimaa ei de Mellon esipuheen mukaan voi saavuttaa vain lukemalla, vaan harjoitukset on tehtävä. Lähteillä ei taustoita katselemista kuten Ilma jota hengität, joten se ei välttämättä sovellu aloittelijalle. Kovin kokeneellekaan kirjasta ei ole iloa, sillä de Mellon mukaan siitä pitää hankkiutua eroon, kun on päässyt hiljaisuuteen.

Kirjan viitekehys on kristillinen, vaikka sen viisaus onkin yleismaailmallista. Yhtenä keskeisenä teemana on kaiken eteen tulevan ja taakse jäävän hyväksyminen:

Muuan tapa elää menneisyydessä on jatkuva valittaminen. Ensimmäisenä askelena kohti täyttä läsnäoloa kokoan luettelon niistä ihmisistä, jotka ärsyttävät minua. Annan heille jokaiselle vapauttavan tuomion, synninpäästön, ja annan heidän mennä.

Synninpäästö ei tule todeksi, jos tunnen, että he yksin ovat syyllisiä. Minä olen moitteeton. Minun on nähtävä itseni osalliseksi vuorovaikutukseen syyllisen kanssa jokaisessa rikkomuksessa, jonka uhri olen.

On vaikeaa antaa synninpäästö ihmiselle, jonka rikokseksi ymmärrän olla tyystin paha. Tosiasiassa hänen rikkomuksensa on tehnyt minut hyväksi. Hän oli Jumalan armon välikappale niin kuin Juudas oli Jumalan välikappaleena tuodakseen armon ihmiskunnalle ja Jeesukselle Kristukselle.

Kirjan lopussa on ”siemeniä”, aforismeja. Koska niissä viisaus on tiivistettynä, ne voivat jäädä avautumatta ja kuulostaa ontoilta, jos mellolainen ajattelu ei ole tuttua. Kunkin mietelmän lopussa mainitaan harjoitus, joka käsittelee samaa aihetta. ”Lunastus”-harjoitukseen, josta edellinen ote on, viitataan seuraavassa siemenessä:

Iankaikkinen elämä
on
tässä.
Iankaikkinen elämä
on
nyt.

Rakkauden tiellä

Rakkauden tiellä (Kirjapaja, 2007) käsittelee ovelan nimensä mukaisesti rakkautta ja sen esteitä. Kirja jakautuu 31 mietiskelyyn, joissa tarkoituksena on vapautua ohjelmoinneista ja riippuvuuksista. Kukin mietiskely alkaa Raamatusta otetulla Jeesuksen opetuksella, mutta muuten siinä ei suoraan näy kristinusko eikä uskonnollisuus ylipäätään vaan yleinen hengellisyys ja henkisyys.

Mitä rakkaus sitten on? De Mello antaa neljä tunnusmerkkiä: valikoimattomuus, ilmaisuus, tietämättömyys itsestään ja vapaus. Niitä voi verrata siihen pelonsekaiseen kaupankäyntiin, jota länsimaisen kulttuurin romanttinen rakkaus edustaa.

Rakkauden tiellä luottaa katselemisen asemesta ajattelemiseen, ja ehkä siksi se on suosikkini de Mellon tuotannosta Havahtumisen jälkeen. Nyt kun ohjelmoinnista on alettu kovasti puhua suomalaisissa peruskouluissa, tässä olisi oiva ehdokas oppikirjaksi! Olisihan se raikasta, jos kapinoivilla teineillä luetettaisiin tällaista:

Nyt on aika ymmärtää, ettei mikään sinun ulkopuolellasi voi antaa kestävää iloa. Mutta kun teet niin, huomaat pelon heräävän sisimmässäsi. Jos annat tyytymättömyydelle luvan, se muuttuu raivokkaaksi intohimoksi, ottaa sinut valtaansa ja saa sinut kapinaan sitä kaikkea vastaan, mitä kulttuurisi ja uskontosi pitävät rakkaana; sitä koko ajattelemisen, tuntemisen ja käsittämisen tapaa vastaan, jonka ne ovat aivopesemällä saaneet sinut hyväksymään. Tämä kaiken nielevä liekki ei saa sinua pelkästään keikuttamaan venettä, vaan polttamaan veneen tuhkaksi. Havaitset äkkiä eläväsi aivan erilaisessa maailmassa, sillä se kaikki, mitä muut pitävät rakkaana ja minkä perään he itkevät – kunnia, valta, hyväksyntä, kelpaaminen, turvallisuus, rikkaus – se kaikki näyttää haisevalta roskalta, mitä se onkin. Se ällöttää ja kuvottaa. Ja kaikki se, mitä toiset pakenevat, ei pysty enää pelottamaan sinua. Sinusta on tullut tyyni, peloton ja vapaa, sillä olet siirtynyt harhamaailmastasi valtakuntaan.

Sadhana

Sadhana – Tie Jumalan luo (Trimeeri, 2004) on syntynyt uudelleen nimellä Ilma jota hengität. Reinkarnaation ulkoasu on vetävämpi, ja siinä puhutaan pyhästä Antonius Padovalaisesta eikä Padovan pyhästä Antoniuksesta, mutta muuten kyseessä on suunnilleen sama teos.

Käsite sadhana eli ”tie Jumalan luokse” on takakannen mukaan itämainen ajattelutapa, jossa kuvaillaan Jumalan olemusta. De Mello sovelsi sadhanaa kristilliseen mietiskelyyn ja perusti Intiaan Sadhana-instituutin.

Vuonna 1987 kuollut de Mello ei ole vuoden 1998 jälkeen ollut katoliselle kirkolle košer. Tässäkin kirjassa – jonka on alun perin kustantanut Katolinen tiedotuskeskus jo 1981 – on alkulehdellä varoitus:

Isä Anthony de Mellon teokset on kirjoitettu moniuskonnollisissa puitteissa auttamaan toisten uskontojen jäseniä, agnostikkoja ja ateisteja heidän hengellisessä etsinnässään, eikä tekijä ole tarkoittanut niitä kristillisen opetuksen tai opinkappaleiden käsikirjoiksi katolisille uskoville.

Ateistit ovatkin varmaan erittäin kiinnostuneita kirjasta, joka on omistettu Neitsyt Marialle ja jossa on mietiskelyt nimeltä ”Jumala hengityksessäni” ja ”Jeesus-nimen rukous”.

Tyhmyyden välähdyksiä

Tyhmyyden välähdyksiä (Trimeeri, 2003) ei ole kovin myyvä nimi, joten nykyään tämä One Minute Nonsense kulkee Suomessa nimellä Yhden minuutin filosofiaa. Se taas on kummallinen otsikko teokselle, jossa kirjoitetaan näin:

Opettajan mielestä teologien uskollisuus omia uskomusjärjestelmiään kohtaan sai heidät liian taipuviksi sulkemaan silmänsä totuudelta – ja torjumaan Messiaan hänen ilmestyessään.

Filosofit selvisivät paremmin hänen käsissään. Koska heitä eivät kahlitse uskomukset, he ovat avoimempia etsinnässään, hän sanoi.

Filosofiakin on valitettavasti rajallista, sillä se turvautuu sanoihin ja käsitteisiin tunkeutuessaan todellisuuteen, joka avautuu vain käsitteitä kaihtavalle mielelle.

Opettaja huomautti kerran: ”Filosofia on sairaus, jonka vain valaistuminen parantaa. Silloin se väistyy vertausten ja hiljaisuuden tieltä.”

Uudistuminen

Uudistuminen – Löydä elämän syvempi merkitys (Basam, 2013) perustuu retriittiin, jonka de Mello piti esipuheen mukaan 1984 ja takakannen mukaan 1987. Kirja käsittelee samoja teemoja kuin Havahtuminen mutta lyhyemmin.

Kirja poikkeaa de Mellon muista teoksista siten, että siinä on ihmisten autenttisia kysymyksiä ja vastaväitteitä. Yksi perushuolenaihe lienee se, että havahtuneesta ihmisestä tulisi tunteeton zombi. De Mello vastaa muistuttamalla jousiampujasta, joka osuu parhaiten, kun häntä ei hermostuta mikään.

Kukaan ei siis tavoittele unelmiaan, näkemyksiään ja päämääriään yhtä upeasti ja luovasti kuin ihminen, joka ei kiinny. Valitettavasti olemme tulleet yhdistäneeksi kiintymättömyyden välinpitämättömyyteen, ilottomuuteen ja asketismiin.

Uudistumisessa tulee luentomaisen osuuden jälkeen hieman töksähtävästi ”tarinoita, joissa on viesti”. Pieni epätasaisuus ei kuitenkaan haittaa, kun tarinoiden seasta löytyy väkevät neljä sivua ihmissuhdeongelmista. Samalla voi antaa anteeksi senkin kauneusvirheen, että kirjan jokaisen aukeaman ylälaitaan on tungettu ”Uudistuminen” ja väärin kirjoitettu ”Anthony De Mello”.

Viisauden välähdyksiä

Kirjassaan Viisauden välähdyksiä (Kirjapaja, 2009) de Mello tarjoilee kaiken maailman viisautta eri aikakausilta pieninä mutta maistuvina annoksina. Näitä makupaloja ei kannata ahmia kovin monta kerrallaan, vaikka kuinka tekisi mieli. De Mellon mukaan yli kahden tarinan annoskoot heikentävät vaikutusta.

Kirjan päähenkilö on eri suuntauksia yhdistelevä opettaja (jota onneksi ei ole käännetty suoraan mestariksi). De Mellon mukaan heränneelle korkein kieli on se, jota ei puhuta, ja korkein muutos on se, mikä ei synny tahtomisen tuloksena. Siten opettaja puhuu lyhyesti ja usein arvoituksellisesti, jotta sanat estäisivät mahdollisimman vähän viisauteen havahtumista. Kuten tarinassa ”Pelottomuus”:

”Mitä on rakkaus?”

”Täydellistä pelottomuutta”, opettaja sanoi.

”Mitä me pelkäämme?”

”Rakkautta”, opettaja sanoi.

Yhden minuutin filosofiaa

Yhden minuutin filosofiaa (Kirjapaja, 2013) on opettajan paluu jonkin verran absurdimpana ja zenimäisempänä verrattuna Viisauden välähdyksiin. Kirjan käsikirjoitus löytyi de Mellon jäämistöstä hänen äkillisen kuolemansa jälkeen, tiettävästi valmiina julkaistavaksi. De Mellon esipuhe on sama kuin kirjan edeltäjässä Viisauden välähdyksissä.

De Mello -arvioöverini ovat nyt viimeisessä kirjassa, ja siinä sattuukin olemaan tähän kohtaan sopiva mietelmä:

Opettaja ei pitänyt askeesista vaan kohtuudesta. Hän väitti, että jos todella osaamme nauttia asioista, olemme luonnostamme kohtuullisia.

Kun häneltä kysyttiin, miksi hän vastusti askeettisia harjoituksia, hän vastasi: ”Siksi, että ne tuottavat mielihyvän vihollisia, ja sellaisista tulee aina jyrkkiä ja julmia ihmisten vihaajia.”

”Ovathan monet mielihyvän rakastajatkin jyrkkiä ja julmia.”

”Eivät ole. Sellaiset ihmiset eivät rakasta mielihyvää, vaan he kyllästävät itsensä sillä. He rakastavat ruumiinsa rankaisemista ylenpalttisella mielihyvällä.”

Tässä kaikki?

Lähteillä-kirjan toisen, vuoden 2014 korjatun painoksen esipuheessa suomentaja Mikko Peura sanoo, että de Mellon ”kaikki kahdeksan teosta” on suomennettu. Ehkä vuonna 2013 ilmestynyt Uudistuminen ei ollut vielä Peuran tiedossa kirjoitushetkellä, koska omien laskujeni mukaan suomenkielisiä kirjoja on yhdeksän.

Toisaalta uusia ”de Mellon kirjoja” tuntuu ilmestyvän jatkuvasti, kun vanhoja luentomuistiinpanoja kaivetaan esiin. Myös de Mellon itsensä kirjoittamista teoksista taitaa suomeksi puuttua ainakin Yhden minuutin filosofian esipuheessa mainittu The Prayer of the Frog tai millä nimillä se eri maissa kulkeekin.

Kirjastosta löytyi myös suomentamaton Walking on Water. Sen sisältö on kuitenkin pitkälti tuttua Havahtumisesta, eikä havahtumiseen edes tarvita kuin tämä yksi perusteos. Muut kirjat ovat vain vaihtelunhalumme ruokkimista.

Lukujärjestys

Entä jos suomalaisen kädessä kuluisi de Mello eikä dekkari? Millainen tiedostavuusloikka siitä voisikaan syntyä? Tämän kolmekertaakolmiloikan voisi minusta suorittaa esimerkiksi tässä järjestyksessä:

Ensin perusteos Havahtuminen, sitten perään ymmärrystä syventämään Rakkauden tiellä. Seuraavaan väliin voisi sopia Kuuletko linnun laulun?, sillä siinä de Mello on pehmentänyt tarinoiden terävyyttä selityksillään. Sen jälkeen vuorossa olisi Uudistuminen ikään kuin havahtumisoppien pikakertauksena. Tässä vaiheessa voisi jo kokeilla lyhyttä ilmaisua ja Viisauden välähdyksiä, minkä jälkeen olisi vuorossa hyvin ohjeistettua katselemista eli Ilma jota hengität. Väliin tulisi lennokasta Yhden minuutin filosofiaa, joka voisi kantaa Katselemisen läpi. Luku-urakan lopettaisi rauhoittavasti Lähteillä, minkä jälkeen olisi jo korkea aika palata Havahtumisen pariin.

Kannattaa kuitenkin pitää mielessä opettajan sanat kirjasta Viisauden välähdyksiä: ”Loikkaa! Ei kuilua voi ylittää pienin askelin.”

Menetät sen mistä et luovu

Ihmisten lyhytnäköisyydelle vetää vertoja vain heidän taipumuksensa suosia omaa heimoaan. Siksi käynnissä olevat Pariisin ilmastoneuvottelut eivät pysty estämään maapallon lämpenemistä yli arvaamattomana pidetyn kahden asteen rajan.

Ennen ilmastokokousta valtiot saivat antaa päästölupauksia omantuntonsa mukaan. Kiinan ja Intian lupaukset eivät eroa nykykehityksestä mitenkään, ja niidenkin täyttäminen on täysin vapaaehtoista. Siten ainoa toivo on kansalaisissa. Ihmisten tärkeinä pitämien asioiden listalla ilmastonmuutos on maailmanlaajuisesti sijalla 16. Listalla on 16 asiaa.

Radio Suomen Ajantasa kysyi kuuntelijoilta, mihin he ovat valmiita ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ensimmäinen soittaja, Hannu Lohjalta, kertoi hakeneensa juuri uuden, vähäpäästöisen auton. Samanlainen oli tosin ollut edellinenkin. ”Tuli ihan turhan päiten vaihdettua, mutta jotain tulee aina tehtyä hölmöäkin”, Hannu totesi. Ajantasan asiantuntijavieras oli onnistunut pudottamaan hiilidioksidipäästönsä maalämmöllä, ledivaloilla ja ekosähköllä keskivertosuomalaisen päästöjen tasolle. Vielä kun saisi perämoottoriin biopolttoainetta, hän haikaili.

Kukaan ei tunnu olevan valmis luopumaan yhtään mistään ilmaston hyväksi. Vielä vuonna 2008 Helsingin Sanomissa tuskailtiin juuston hiilijalanjälkeä ja Suomen ympäristökeskuksen professori Jyri Seppälä ohjeisti lyhentämään suihkuaikoja. Viime kuussa sama lehti ja sama professori eivät kaihtaneet enää edes suihkukoneita: ”Jos haluaa elää ilmastoystävällisesti, ei tarvitse lopettaa esimerkiksi lentämistä, vaan voi elää järkevästi ja mukavasti.”

Ympäristöystävällisyyden tilalle on näköjään saatu yhtä vähämerkityksinen ilmastoystävällisyys, ja kestävän kehityksen korvaa kai sitten ilmastokestävä tulevaisuus. Hyvästi hiililaskurit, tervetuloa hiililaiskurit.

Jutussaan, joka oli paperilehden pääuutinen, Helsingin Sanomat ihastelee Kohti hiilineutraalia kuntaa -hanketta. Hinku-intiaanit ovat esimerkiksi Laitilassa valtuustosalin lamput vaihtamalla säästäneet vuodessa 4 000 ”kilotonnia” hiilidioksidiekvivalentteja ja 1,6 tonnia euroja. Lehti näkee siis maininnan arvoiseksi ilmastoteoksi sen, että kunta on siirtynyt yhdessä tilassaan ledeihin, kun hehkulamppuja ei enää myydä.

Leikkeitä Helsingin Sanomien ilmastonmuutosjutuista Valomerkki-kirjan päällä.

Loppu vai puolesta? Valtamedian kahdentoista asteen näkökulma ei anna tilaa liian huolestuttaville äänenpainoille.

Jussi Laitinen selittää kirjassaan Valomerkki – Energiapula ja makean elämän loppu (Atena, 2012), miksi päästöjä ei saada kuriin pienillä valinnoilla. Ensinnäkin isoista ongelmista ei selvitä pienillä ratkaisuilla. Esimerkiksi sadan paperilaskun vaihtaminen verkkolaskuihin pienentää suomalaisen vuosittaisia päästöjä 0,04 prosenttia. Suunnilleen sama vaikutus on kolmella muovikassilla viikossa.

Lisäksi iso osa päästövähennyksistä sulaa rebound-ilmiössä, kun säästöjä ohjataan uuteen kulutukseen. Vähäpäästöisellä autolla voi kulkea entistä enemmän, kun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Maalämmöllä säästyneet rahat voi tuhlata etelänmatkaan. Valtuustosalin uusien lamppujen valossa kelpaa katsella vaikka valtuutettujen tuliteriä taulutietokoneita, joihin vapautui sopiva kolo budjetista. Takapotkuilmiö vie karkean arvion mukaan keskimäärin jopa puolet päästösäästöistä.

Ilmastonmuutokseen suhtautuminen on eräänlaista surutyötä, kuten Valomerkkikin kertoo. Professori Jouko Lönnqvist esittelee Potilaan lääkärilehdessä surun neljä vaihetta. Ensimmäinen on sokkivaihe. Menetys tuntuu aluksi epätodelliselta. ”Todella vaikeissa menetyksissä moni joutuu alussa kieltämään ainakin osia asiasta.”

Ilmastokriisin sokkivaiheessa Epämiellyttävä totuus keräsi Oscareita, mutta olemme jo siirtyneet miellyttävien totuuksien reaktiovaiheeseen. Siinä menetys ymmärretään todeksi ja tilanne yritetään ottaa hallintaan. ”Tapahtunutta saatetaan jäädä jauhamaan lähestymättä sitä kuitenkaan aidosti – –.”

YK:n ilmastokokouksen pääsihteeri Christiana Figueres antoi hiljattain haastattelun Helsingin Sanomille: ”Ilmastonmuutos ei ole pelkkä tuomiopäivän tarina, vaan siihen liittyy paljon jännittäviä mahdollisuuksia.” Figueresin mielestä nyt pitäisi kertoa myös ilmastonmuutokseen liittyviä positiivisia tarinoita.

Tällä hetkellä meille tarinoidaan ilmastokriisistä kuin hallintarekisteristä, tai sitten päättäjien päissä 10 prosentin päästövähennys todella vaihtuu 90 prosentiksi. Ilmastonmuutospaneeli IPCC muokkasi raporttinsa arviota kahden asteen tavoitteen saavuttamisesta optimistisemmaksi muun muassa EU:n painostuksesta. Kevin Anderson kirjoittaa Nature Geosciencen joulukuun numerossa IPCC:n 400 tulevaisuuskuvasta, joissa kahden asteen alla pysytellään 50 prosentin todennäköisyydellä. Niistä 344:ssä edellytetään hiilidioksidin poistoa ilmakehästä (vaikka tekniikkaa ei ole olemassa) ja 56:ssa päästöhuippu ajoitetaan vuoteen 2010 (mikä ei pidä paikkaansa). Positiiviset tarinat vaativat siis negatiivisia päästöjä – tai aikakoneen.

Päästää valtamedia välillä vastaanhangoittelijoitakin ääneen: Bjørn Lomborg arvioi Helsingin Sanomissa, että Pariisin kokous tuottaa todennäköisesti vain vähän hyötyä maapallolle, sillä huippuekonomistien ja nobelistien mukaan järkevintä olisi sijoittaa vihreän teknologian kehittämiseen. Ikään kuin meillä olisi edelleen kymmeniä vuosia aikaa odottaa tuloksia ja käyttöönottoa.

Saman kirjoituksen nettikeskustelussa kaiken kieltämisen rinnalle on haettu tietysti myös pahan alkujuureksi hoettu liikakansoitus. Se onkin varmaan ainoa ympäristöongelma, josta keski-iän ylittäneet valkoiset miehet voivat pestä kätensä, kuten George Monbiot huomauttaa eläinväestönkasvun pienentämiseen kannustavassa kolumnissaan.

Jussi Laitisen kylmäävän mutta kiihkottoman analyysin mukaan meidän on pakko torjua yhtä aikaa sekä ilmastonmuutos että talouskasvu. Uusiutuviin energianlähteisiin siirtyminen on yksinkertaisesti liian kallista, jotta kasvusta kannattaa haaveilla. Oras Tynkkynen sen sijaan kannattaa Pienessä maailmanpelastusoppaassaan (Into, 2013) kummallista varovaisuusperiaatetta. Hänen mukaansa emme tiedä, voiko talous kasvaa ympäristöä säästäen, mutta talouskasvua ei saa pysäyttää varmuuden vuoksi.

Ihmiskunta luopuu todennäköisesti mieluummin miellyttävästä ilmastosta kuin elämänlaatua muutenkin heikentävästä talouskasvusta. Käsittelyvaiheessa pohditaan sitten, mitä on tullut menetettyä. ”Ikävän ja kaipauksen lisäksi tunteisiin voi sekoittua vihaa, pelkoa ja katkeruutta.” Kun ilmastokriisiä ei voi kieltää enää arkikokemuksenkaan tasolla, viholliskuvat kärjistyvät: vaikka länsimaissa jokainen on vastuussa, ympäristötuhosta tulee äkkiä Kiinan vika, eliitin syy tai suurten ikäluokkien luomus. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun ihmiset lähtevät syytellen sotaan.

Sopeutumisvaiheessa ihminen myöntää tosiasiat ja ymmärtää, mistä luopuu. ”Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja tekee tilaa uusille asioille elämässä.” Ennen ilmastokatastrofin toteutumista pystyisimme ehkä vaikuttamaan siihen, mistä luovumme ja mitä otamme tilalle. Jos emme nyt tee tarpeeksi, huomaamme jossain vaiheessa menettäneemme kaiken, mitä pidimme arvokkaana. Tilalle saamme keljun uuden maailman.