Oikeutta elämille 3: Eläimet yhteiskunnassa

Lihaton lukukuu on edennyt kolmoseen eli Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittamaan kokoelmaan Eläimet yhteiskunnassa (Into, 2015). Elänoikeuskirjat eivät koskaan ole helppolukuisia, mutta tämä teos on lisäksi sangen hidaslukuinen. Esimakua tulee jo johdannossa, joka esittelee kirjan keskeisen kysymyksen: ”Minkälaisia esiintuloja eläin saa nykyisissä ihmisympäristöissä? Toisin sanoen, miten toislajista eläimellisyyttä jäsennetään ihmisten keskuudessa sekä yhteiskunnan tiheiköissä ja mitä tämä tarkoittaa eläinten itsensä kannalta?”

Eläimet yhteiskunnassa -kirja katiskan sisällä betonilaattojen edessä, vieressä ruohoa.

Eläimet yhteiskunnassa ja katiska yhteiskuvassa.

Onneksi ensimmäinen puheenvuoro on annettu Antti Nylénille. Hän esittää yksinkertaisen keskeisen kysymyksen: riittävätkö raha ja tottumus – ahneus ja laiskuus – oikeuttamaan laajan ja järjestelmällisen lajisorron? Nylén on keksinyt verrata eläntuotantoa Tarkovskin Stalker-elokuvan Vyöhykkeeseen: ”Onko eläinteollisuus siis jonkinlainen kielletty, kirottu ja eristetty alue maailmassa, jossa jotakin vakavaa mutta tuntematonta on tapahtunut, saastunut laskeuma-alue, jonne voi mennä vain, jos varusteet ovat määräysten mukaiset ja ’hygieniasta’ on huolehdittu asianmukaisesti?” Hygienialla Nylén tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä puhtautta.

Nylénin säkenöivän esseen jälkeen lukukokemus väistämättä lässähtää. Toisaalta lukija saa syyttää itseäänkin, jos erehtyy odottamaan liikoja lakiasiantuntijan kirjoittamalta artikkelilta: ”Eläimen oikeudellisen aseman ja itseisarvon tosiasiallisen merkityksen vahvistaminen on mahdollista säätämällä eläinten perusoikeuksista perustuslain tasolla ja määrittelemällä eläimen oikeudellinen asema (subjektiviteetti ja itseisarvo) eläinsuojelulain tarkoitusta ilmentävässä säännöksessä, jonka puolestaan pitää heijastua lainsäädännön aineellisessa sisällössä.”

Tai muutaman sivun artikkelilta, jossa on 40 viitettä: ”Yhteiskuntien modernisoituessa tuotantoeläimet ovat hävinneet kaupungeista ja maaseudullakin siat ja siipikarja ovat siirtyneet suureksi osaksi teollisten kasvatushallien sisälle.28 Samalla eläinten teurastus on keskittynyt pitkälle automatisoituihin teollisiin teurastamoihin, joissa harva kuluttaja on koskaan vieraillut.27, 29

Tai artikkelilta, jonka otsikossa on sammuneen intohimon haikeilla muistoilla yhdessä sinnittelevä sanapari kestävä kehitys: ”Toinen lihankulutuksen vähentämisestä aiheutuva terveysvaikutus näkyisi epäsuorasti haitallisten ympäristövaikutusten vähentymisenä. Lihankulutuksen vähentäminen vähentäisi esimerkiksi kasvihuonekaasupäästöjä ja voisi siten hidastaa ilmastonmuutosta.”

On kirjassa valopilkkujakin. Lea Rojola käsittelee rationaalisuutta painottavan tieteen tunteettomuutta tarkastelemalla Harry Harlow’n julmia apinakokeita Sanna Karlströmin runokokoelman valossa. Kaisa Ansami kirjoittaa Särkänniemen delfinaariosta, joka puhuu kuin eläntarha mutta toimii kuin sirkus. Hänen mielestään emme tule delfinaarioon oppimaan luontokappaleista vaan näkemään oman vallankäyttömme tulokset täysin keinotekoisessa ympäristössä. Kristo Muurimaa kertoo, miltä tuntuu dokumentoida eläntehtaita, joissa ei eletä vaan ollaan hengissä ja kärsitään yhtenä biomassana. Hänen mukaansa ihmiset selittävät salakuvaajien otokset poikkeustapauksiksi, koska he eivät halua myöntää oman toimintansa ongelmallisuutta.

Tämänkin suomalaisen elänoikeuskirjan lopussa on Elisa Aaltolan artikkeli. Aaltola kuvaa Simone Weilin jaottelua: näemmekö itsemme osana maailmaa vai maailman osana meitä eli haluammeko tunnistaa yhteyksiä omien tekojemme ja muiden kärsimyksen välillä? Aaltola esittää Stanley Cohenin ajatusten pohjalta, kuinka henkilökohtainen ja kollektiivinen itsepetos punoutuvat toisiinsa. On helppo sivuuttaa tosiasioiden merkitys, kun muut tukevat harhaa ja yhteiskunta tarjoaa työkaluja kiistämiseen.

Tässä vaiheessa on varmaan jo käynyt selväksi, että Eläimet yhteiskunnassa on elänoikeusopinnoissaan pitkälle edenneiden puoliakateeminen kirja. Osuvampi nimi olisikin ollut Eläimet yhteiskuntatieteissä. Nimittäin biologi Jussi Viitalan artikkeli, jossa hän osoittaa ihmisen mahdollisesti sokealla rakkaudella olevan hyvä hajuaisti, päättyy hämmentävään noottiin. Kirjan toimitus haluaa huomauttaa, että sukupuolen ja parinvalinnan evoluutioteoreettinen tarkastelu on ”altista kritiikille”, koska sillä on poliittisia ulottuvuuksia.

Eläimet yhteiskunnassa pidättää siis oikeuden erottaa ihmiset muista eläimistä kulttuurisilla perusteilla. Päättämättömyys näkyy myös sanankäytössä: kirjassa puhutaan monin paikoin kärkkäästi toisaalta ihmiseläimistä ja toisaalta toislajisista eläimistä. Siis ihmisetkin ovat ”vain” eläimiä mutta ne oikeat eläimet ovat toislajisia, pohjimmiltaan toissijaisia.

Toislajisten eläinten sijaan olen kirjoittanut näissä lokakuun kirja-arvioissani kokeeksi elämistä eli eläimistä ilman ihmistä. Nyt puolivälissä sana tuntuu yhä oudolta ja yhä tarpeettomammalta. Miksi ihmisten ja elänten rajaa pitäisi entisestään korostaa?

Vanhat sanat uusiin vaihtamalla emme poista jaottelua (jonka vahingollisuutta kirjassa selvittää ansiokkaasti Salla Tuomivaara). Kaikenlaisten eläinten oikeuksia palvelisi nähdäkseni parhaiten se, että me ihmiset tunnustamme erityisyytemme eläiminä ja erottamattomuutemme muusta luomakunnasta – ei ihmiseläimiksi alentaminen tai toislajisiksi toiseuttaminen.

Jk. Jos et voi heti käydä lukemaan loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta, käy kuuntelemassa loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta.

Oikeutta elämille 2: Eläinten oikeudet

Haluaisitko jokaisen tiedostavan ihmisen tavoin tietää, miten ihminen alistaa elämiä, mutta et ole koskaan hirvennyt syventyä aihepiiriin? Sinulle voisi sopia Catharine Grantin Eläinten oikeudet (Into, 2013). Kirja on monipuolinen tietopaketti, mutta se ei ehdi märehtimään mitään asiaa pitkään, eikä se jää piehtaroimaan vääryyksissä. Ihan vasta-alkaja ei kuitenkaan ehkä jaksa innostua siitä, että kirjoittajan haukankatse tuntuu tavoittavan pienimmätkin yksityiskohdat, tai siitä, että kirja alkaa kuvauksella elänoikeusliikkeen organisaatiokaaviosta.

Eläinten oikeudet -kirja vaakakupissa digitaalisen vaa’an päällä, joka on päällä ja lukemassa 540 traktorin renkaan päällä.

Näin eläinten viikolla suo heille muutama ajatus ja syö heitä muutama vähemmän.

Grantin kirjan vahvuus on sen kattavuus. Ruoan- ja tieteentuotannon ohella siinä on luku esimerkiksi elänten viihdekäytöstä eli muun muassa metsästyksestä, rodeosta, eläntarhoista ja lemmikeistä. Lemmikit taas kietoutuvat ruokaan ja tieteeseen, sillä ainakin Amerikoissa lemmikinruokia testataan elänkokeilla ja lemmikit syövät ruokaa, jota ei saa käyttää ihmisravinnoksi. Jos teurasjätteitä ei voisi tällä tavoin myydä, lihantuottajien täytyisi pitää parempaa huolta karjastaan.

Eläinten oikeudet käsittelee myös muotia. Eniten elänoikeusliikkeen huomiota on saanut ansaitusti turkistarhaus. Luonnossa minkit viettävät 60 prosenttia ajastaan vedessä, mutta siihen ei ole mahdollisuutta yli 50 prosentilla maapallon minkeistä, koska ne elävät häkeissä. (Suomessa turkistarhatuilta saatetaan evätä nestemäinen vesi juomanakin, mutta tällainen olomuodoilla saivartelu ei tietenkään poista turkistarhaajien tapaisia saivareita tuilta.)

Turkiksia on helppo vastustaa, jos niitä ei käytä, joten eläinten ystävän on syytä tarkastella nahan- ja villankäyttötottumuksiaan. Nahka ei kuulosta puhtaalta pahuudelta, koska se on lihantuotannon sivutuote tai kirjan sanoilla ”rinnakkaistuote”. Sivutuotekin auttaa kuitenkin pitämään yllä paikallisia tuotanto-olosuhteita, ja suurin osa nahasta tulee tällä hetkellä Kiinasta ja Intiasta. Esimerkiksi Intiassa lehmien tappaminen on monin paikoin laitonta, joten lehmiltä vuodatetaan veret ja verotetaan vuodat julmilla pimeillä markkinoilla.

Villantuotanto on siitä ongelmattoman tuntuinen ala, että ainakin Australiassa lampaat saavat yleensä käyskennellä vapaasti luonnossa. Ainoa väkivalta, jota ne ilman kivunlievitystä joutuvat kohtaamaan, ovat keritsemisessä syntyvät haavat – sekä häntien ja korvien typistäminen, hampaiden hionta ja kuohinta. Vuosittain seitsemän miljoonan ikääntyneen lampaan villa muuttuu niin huonolaatuiseksi, että edessä on merimatka Lähi-itään. Siellä lampaiden kohtalona on valua tajuissaan kuiviin rituaaliteurastuksessa, lukuun ottamatta sitä viideosaa, joka kuolee matkan aikana.

Rakkaan Suomen elänasioiden väitetään usein olevan paremmalla tolalla kuin muualla, ja se on Grantin mukaan ihan totta, sillä edistyksellisimmäksi hän rankkaa EU:n. Huonoin tilanne on Japanissa, eikä Pohjois-Amerikan lainsäädännössäkään ole kehumista. Itsesääntely, jota tuottajat haluaisivat Suomeenkin, ei näytä toimivan. Kehittyvistä maista kehittyneimmät elänoikeuslait on Brasiliassa. Maapallon köyhän etelän karjankasvatus taas on varsin humaania, koska siellä ei ole varaa pohjoisen maatalousteknologiaan.

Kirjassa jäi vähän vaivaamaan sen hienoinen epäluotettavuus. Grant on takaliepeen mukaan järjestöaktiivi, ja silti hän kirjoittaa monessa kohtaa näennäisen puolueettomasti ”eläinaktivistien mielestä”. En epäile, etteikö monilla väkivaltarikollisilla olisi FBI:n mukaan elänrääkkäystaustaa, mutta kai lähdeviite voisi olla vähän tarkempi kuin peta.org? Siinä kirja ainakin on väärässä, että vasikoille syötettäisiin lihan värin vuoksi rautapitoista rehua, sillä rautaa nimenomaan vältetään, jotta liha olisi luonnottoman vaaleaa. Jonkinlainen lapsus on sekin, että torontolainen kirjailija lukee Kanadan maailman kolmen rikkaimman valtion joukkoon.

Tähänkin teokseen on haluttu Suomi-näkökulmaa, joten Elisa Aaltola luettelee lopuksi täkäläisiä pinta-aloja ja lukumääriä. Sitä ennen tulee kuitenkin kymmenen ohjetta elänten kärsimyksen vähentämiseen. Niistä ensimmäinen on: kuluta vähemmän. Se on myös tärkein ohje, sillä kaikki tuotanto haittaa ekosysteemejä.

Huvittava on sen sijaan kehotus välttää piileviä elänperäisiä ainesosia, esimerkiksi eläinhiilellä raffinoitua sokeria. Juuri edellisessä kohdassa kun on neuvottu, että lähellä tuotetun ostaminen riittää, jos elämä ilman lihaa, maitoa ja munia kuulostaa ”mahdottomalta”. Siitä huolimatta, että tämän kirjan jälkeen elämä näitä tuotteita nauttien on se, jonka pitäisi kuulostaa mahdottomalta.

Oikeutta elämille 1: Oikeutta eläimille

”Tämä on alue, jolla käytöksemme on kaikkein irrationaalisinta tällä hetkellä”, sanoo kirjailija Risto Isomäki lihansyönnistä. Rationaaliseksi ja hyväksi käytöstä voi lihansyöjä yrittää korjata esimerkiksi lukemalla kirjan eläinten hyväksikäytöstä. Arvioin lihattoman lokakuun kunniaksi viisi eläinten näkökulmaa painottavaa teosta viiden päivän välein.

Viisi eläimistä kertovaa kirjaa eläimellisessä muodostelmassa.

Moni näkee kuvassa ehkä vain joukon kirjoja, mutta eläinten ystävä hahmottaa siinä joukon kiinnostavia kirjoja.

Peter Singerin Oikeutta eläimille – Eläinten vapautuksen filosofiaa[†] (Animalia, 2007) on varmasti tärkein eläinten asemasta tehty kirja. Se julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1975, mutta edelleen yli 99 prosenttia kaikesta politiikasta keskittyy ihmisiin eläinten asemesta.

Singer pahoittelee heti kirjansa alkuun, että joutuu mukavuussyistä käyttämään nimitystä eläimet joukosta ”muut eläimet kuin ihmiset”, vaikka ihminenkin on eläin. Vähän epäilen tämän ongelman polttavuutta, mutta kokeillaan saman tien ratkaisua. Kun sanasta eläin poistetaan i niin kuin ihminen, jäljelle jää elän. Ihminen ja simpanssi ovat siis eläimiä, mutta näistä kahdesta serkuksesta vain simpanssi on elän.

Tuntuu paradoksaaliselta, että jouduin keksimään uuden sanan tehdäkseni kielellisen eron ihmisten ja muiden eläinten välille, vaikka suurin osa ihmisistä elää kuin tämä raja-alue olisi pelkkää espanjalaista piikkilankaa. Moraalisesti erottelu on kuitenkin hataralla pohjalla.

Johtavat moraalifilosofit ovat Singerin mukaan varsin yksimielisiä siitä, että jokaisen intressit on otettava huomioon. Jokaiseksi kelpuutetaan jokainen, jolla on kyky kärsiä tai nauttia. Jos nimittäin yrittäisimme vetää rajaa esimerkiksi älykkyyden perusteella, monet lapset ja kehitysvammaiset voisivat jäädä mielestämme väärälle puolelle. Vaikka käytännössä joidenkin ihmisten vähäpätöisetkin intressit voivat ohittaa elänten tärkeimmät intressit, moraalisesti tällainen lajisorto eli spesismi on yhtä hyvin perusteltavissa kuin rotusorto eli rasismi.

Lajisorron tympein ja vähä-älyisin muoto ovat elänkokeet, ajanhenkisemmin sanottuna elämille hankkeissa tehtävät toimenpiteet. Tympeydestä Singerilla on luvullinen esimerkkejä. Eräissä kokeissa koirille annettiin sähköiskuja niin, että ne eivät päässeet hyppäämään pois. Kun paon estänyt väliseinä sitten poistettiin, toivottomaan kidutukseen alistuneet koirat eivät enää yrittäneet hypätä vaan ne jäivät vastaanottamaan sähköiskuja. Vähä-älyisesti sitä, että koira ei usko ihmeisiin, kutsutaan ”opituksi avuttomuudeksi”. Toiset vähä-älyköt sitten toistavat näitä kokeita tai tutkivat esimerkiksi kemiallisesti tuotetun nivelreuman ja opitun avuttomuuden suhdetta.

Opitun avuttomuuden tutkimuksella on haluttu luoda malli ihmisen masennuksesta. Toisaalta siis uskotaan ihmisten ja elänten samankaltaisuuteen, mutta toisaalta vain ihmisten kärsimykset halutaan ottaa vakavasti. Samankaltaisuudellakin on rajansa: Ihmissikiöitä silponut talidomidi saatiin lopulta aiheuttamaan epämuodostumia vain valkoisille uudenseelanninkaneille. Morfiini taas rauhoittaa ihmisiä mutta aiheuttaa raivokohtauksia hiirille. Penisilliinin tie lääkkeeksi olisi elänkokeiden aikakaudella saattanut kilpistyä siihen, että se on myrkyllistä marsuille.

Oikeutta eläimille on suositeltavaa luettavaa etenkin aihepiiriin jo jonkin verran perehtyneille eli toivon mukaan kaikille. Vaikka alkuperäinen toinen laitos on vuodelta 1990, suomenkielinen vuoden 2007 kirja on varsin ajantasainen, koska siihen on liitetty Elisa Aaltolan laajat, väliin kylläkin luettelomaiset kommentaarit. Edellisen suomenkielisen laitoksen (1991) lisäykset ovat tosin hämmentävästi Singerin tekstin seassa.

Animalian kustantamasta teoksesta paistaa kotikutoisuus. Kirja on ladottu umpitylsällä Times New Romanilla, ja kansi on kuin uskonnonkirjassa, mikä ei toisaalta ole kaukaa haettua. Lukuisia kirjoitusvirheitä voi tietysti olla hankala ”vä1ttää”, niin kuin kirjassa kirjoitetaan. Ja lisäähän se meidän kielellä herkuttelevien mielihyväämme, että teoksen on kansilehden mukaan joku ”sumentanut” ja että siinä käytetään sellaisia sanoja kuin ”erityksessä kasvattaminen” ja ”mielihyväamme”. Tärkeintä on kuitenkin tehotuotannostakin kertovan kirjan yksiselitteinen sanoma: elämiä tai niiden ruumiinosia ei saa altistaa kokeille.

 


linkki kuollut (tiedote henkitoreissaan)

Maailma ilman ihmeitä

Vaikka ihmisten joukossa on viehättäviä yksilöitä, lajina ihminen on mätä. Mätyydestä voi varmistua avaamalla päivän sanomalehden, mutta paljon antoisammin se sujuu, kun lukee Alan Weismanin kirjan Maailma ilman meitä[†] (Atena, 2008).

Weisman ryhtyi selvittämään, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihminen katoaisi yhtäkkiä näyttämöltä. Ajatusleikki paljastaa seikkaperäisesti paitsi sen, millainen kuristusote meillä on muuhun eliöstöön, myös sen, kuinka hauraalla pohjalla läntinen hyvinvointimme on.

Maailma ilman meitä -kirja kaupunkiympäristössä.

Maailma ilman Maailmaa ilman meitä olisi 400 sivua vähemmän tiedostavalla pohjalla.

Vanhan totuuden mukaan ydinsodasta jää jälkeen vain torakoita ja rottia. Todellisuudessa  torakat jäätyvät lauhkeilla vyöhykkeillä rakennusten jäähtyessä ja rotat kuolevat nälkään roskavirtojen ehtyessä. Ihmisten poistuttua katoavat myös lemmikkikoirat petoeläinten suihin (nopeus riippunee siitä, kuinka neuvokkaasti[†] ihminen on ehtinyt petoja maailmasta hävittää).

Ruusuinen ei ole myöskään viljely- ja koristekasvien tulevaisuus ilman ihmistä. Selviytyäkseen luonnossa porkkanat muuttuvat pahanmakuisiksi rikkaporkkanoiksi, maissi kutistuu vehnäntähkän kokoiseksi ja omena kehittää hedelmänsä pahkuraisiksi. Ruusut häviävät niin kuin kaikki muukin steriili.

Yksi laji kuitenkin selviää. Kissat herkuttelevat jo nyt Yhdysvalloissa arviolta miljardeilla linnuilla vuosittain. Maailma ilman meitä kertoo masentavan monesta tavasta, joilla ihmisen toiminta lahtaa lintuja. Yksin Yhdysvalloissa autot tappavat melkein sata miljoonaa ja ikkunalasi ehkä miljardi yksilöä. Radiomastoihin kuolee luultavasti ainakin puoli miljardia, sillä punaiset valot ja sähkömagneettiset kentät sotkevat lintujen suuntavaiston. Lisäksi linnut törmäävät sähkölinjoihin ja saavat niistä sähköiskuja.

Aina ihmisen tuhovoima ei ole pelkästään epäsuoraa. Muuttokyyhky oli aikoinaan maailman runsaslukuisin lintulaji, jonka valtavat muuttoparvet saattoivat pimentää taivaan. Kyyhkyn kohtaloksi koitui se, että siitä saatiin makoisia haukkapaloja. Kun metsää kaadettiin Yhdysvalloissa peltojen tieltä, linnut menettivät ravintovarojaan ja ne joutuivat ahtautumaan jäljelle jääneiden puiden oksille. Sitten ne olivatkin erityisen helppoa saalista haulikolle.

Jossain vaiheessa selvisi, että muuttokyyhkyjen kanta oli romahtamassa. Metsästäjät alkoivat ampua lintuja entistä kiivaammin, kun se kerran oli vielä mahdollista. (Kummasti tulee mieleen toinen ilmoja halkova laji, lentomatkustajat.) Viimeinen muuttokyyhky kuoli eläintarhassa vuonna 1914.

Sukupuuttoon tappaminen on ihmisen leipälaji. Amerikan mantereelta katosi vain tuhannessa vuodessa ainakin 70 suurnisäkästä: kamelit, gepardit, mammutit, mastodontit, maalaiskiaisetjättiläismajavatjättiläishirvethirviösudet ynnä muut. Weismanin kirjan perusteella varteenotettavin selitys tälle joukkotuholle on ihmisen saapuminen. Suuret kasvissyöjät olivat ihmiselle otollista ruokaa, sillä ne eivät olleet tottuneet varomaan kieroa saalistajaansa niin kuin Afrikassa kehittyneet lajit. Monet lihansyöjät, kuten sapelihammaskissat, poistuivat luultavasti samalla, kun niiden ravinto katosi.

Ihminen on siis ilmeisesti hävittänyt maailmasta ainutlaatuisen ja ällistyttävän eläimistön. Olemme saaneet petojen tilalle yhä ennakoitavamman elämän. Kun kokemuksemme selviytymisestä osana luontoa on koko ajan ohentunut, olemme ehkä alkaneet tuntea George Monbiot’n kuvailemaa ekologista tylsyyttä. Maailma meidän kanssamme on maailma ilman ihmeitä.

Tavoittelemme ennakoitavuutta, joskin biologisesti äärimmäisen lyhyelle aikavälille, kuten Maailma ilman meitä osoittaa. Istanbul on rakennettu niin halvasti, että erään arvion mukaan 30 vuoden sisällä 50 000 asuinrakennusta sortuu, kun Pohjois-Anatolian siirros liikkuu. Raivaus kestäisi ehkä 30 vuotta. New Yorkin metrotunnelit peittyvät veden alle parissa päivässä, jos sähköllä toimivat pumput pysähtyvät. Vielä tärkeämmät sähköpumput siirtävät ydinvoimaloiden jäähdytysvesiä. Jos sähkönjakelu lakkaisi, dieselgeneraattorit toimisivat aikansa, Palo Verdessä viikon. Sen jälkeen olisi edessä reaktorin sulaminen tai palo, vedessä ja ilmassa vuosikaudet perimää rappeuttava perintö.

Ihminen on suunnattoman kiinnostunut atomien hajottamisesta muttei niinkään molekyylien pilkkomisesta. Muoveissa ja monessa muussa käytetyt, sittemmin kielletyt PCB-yhdisteet eivät esimerkiksi hajoa luonnossa juuri lainkaan. Yhdisteet tarttuvat hanakasti merten ehkä yleisimpään aineeseen, muoviin. Muovia on tuotettu miljardi tonnia, eikä sen polymeerejä ole tähän mennessä hajonnut kuin pieni määrä polttamalla. Tätä taustaa vasten tekee ehdottomasti mieli luottaa vakuutteluun geenien manipuloinnin siunauksellisuudesta ja hallittavuudesta.

Hallinnan tunnetta lisää kai sekin, että Yhdysvalloissa ihmisiä haudataan pronssi-, kupari- tai terässarkofageihin sekä uhanalaisista puista valmistettuihin arkkuihin. Arkku pannaan vielä maata kannattelevan betonisen suoja-arkun sisään. Ruumis on tietysti ensin palsamoitu formaldehydillä, joka muurahaishapoksi hapettuneena valuu pilaamaan pohjavesiä. Kuolleet totisesti hautaavat kuolleensa.

Kuoleman jälkeinen elostelu vie ajatukset toiseen kirjassa käsiteltävään asiaan, mayakulttuurin romahdukseen. ”Tuottamaton ja loisiva ylimystö tulee yhteiskunnalle kalliiksi imiessään liikaa voimavaroja joutaviin mielitekoihinsa”, Weisman kuvaa mayojen lopun aikoja – aiheellisesti preesensissä, sillä globaalin yhteiskunnan ylimystö olemme me länsimaalaiset.

Maailma ilman meitä lumoaa paitsi kiehtovien faktojen runsaudella myös perusideallaan. Vaikka romanttinen paluu paratiisiin eli ihmisetön aika vaikuttaa epätodennäköiseltä, teos antaa osviittaa myös siitä, millainen olisi maailma ilman suurinta osaa meistä. Siinä maailmassa nykyihminen tuskin viihtyy.

Nykyihmiselle ihmisetöntä maailmaa kuvaavalla Weismanilla on tarjota vain yksi toivon pilkahdus: väestönlasku. Meidänkin pitäisi siis manata Keskuskauppakamarin velkakellon väsymättä juoksevien numeroiden sijasta Väestörekisterikeskuksen valotaulun alati kasvavia lukemia. Jos siinä on kaikki toivomme, voimme heittää sen ja yhtyä maailman ihmisiä kuvanneeseen Henri Cartier-Bressoniin: ”Paras elää ilman toivoa, niin ei vaivu epätoivoon.”

 


linkki kuollut

Biblioteekkifiilin filungit

Minulla on tällä hetkellä 83 lainaa Helsingin alueen Helmet-kirjastoista. Elän ikuista Lainan päivää, mutta Lukurauhan päiviä[†] kalenteriini on mahtunut liian harvoin. Tiedän siten, miten on lainaajan mahdollista toteuttaa laina-ajan maksimointi.

Siirrä eräpäivä maanantaiksi. Kun eräpäivä on maanantaina, siitä tulee muistutus sähköpostiin lauantaiaamuna. Jos lainan sitten uusii sunnuntaina, eräpäiväksi tulee maanantai. Eräpäivä siirtyy viikonlopun yli ilmeisesti jo lauantaina kello 16:sta lähtien, kuten kävi lainoilleni ainakin eilen.

Jos jokaviikonloppuisessa uusintaistunnossa huomaa, että jokin laina erääntyy esimerkiksi seuraavana torstaina, sekin kannattaa uusia samalla. Näin kaikkien uusittujen lainojen eräpäivä on aina maanantai, eivätkä eräpäivävaroitukset kerjää huomiota pitkin viikkoa. Maanantai on siitäkin hyvä eräpäivä, että lainan, jota ei syystä tai toisesta voi enää uusia, ehtii luultavasti parhaiten lukea, kuunnella tai katsella viikonloppuna.

Karta liukuhihnaa. Lainaa ei voi uusia, jos uusimisia on kertynyt viisi kappaletta tai jos kirja on spesiaalipokkari tai bestselleri. Tällaisenkin teoksen voi kuitenkin lainata uudelleen eli ensin palauttaa ja sitten lainata. Jotta moraalini ei venyisi laina-aikojen tavoin, olen linjannut itseni kesken, että bestselleriä ei pääsääntöisesti saa lainata uudelleen ja että pikapokkarin saa lainata uudestaan kerran.

Jos ja kun uudelleenlainauksella ei halua häiritä henkilökuntaa, pitää välttää liukuhihnallisia palautusautomaatteja. Sellaisessa nimittäin aineisto häviää mustaan aukkoon, jos ei käytä pullonpalautuksesta tuttua siimamenetelmää. Manuaalisesta palautusautomaatista kirja ei katoa mihinkään, ellei virkaintoinen kirjastonhoitaja vaadi teosta itselleen. Kun minulle kerran kävi näin, hain hyllystä pokkarin tilalle vastaavan kirjan monta uusimista kestävänä kovakantisena.

Kun palauttaa varatun kirjan, manuaaliautomaatista lähtee metka ääni ja näyttö kehottaa pudottamaan kirjan erillisestä luukusta. Varatunkin aineiston pystyy kuitenkin kuka tahansa lainaamaan uudestaan, jos vain virkailijan silmä välttää eikä oma omatunto soimaa. Jostain syystä järjestelmä ei korvamerkitse varattua aineistoa varaajalle, mikä on hieman omituista etenkin nykyään, kun varaukset hoidetaan monissa kirjastoissa itsepalveluna.

Niin lurjus en sentään ole, että lainaisin muiden varaamia kirjoja. Yhden varatun levyn olen lainannut, ja sekin varaus oli tehty vain järjestelmän testaamiseksi. (Ei ole muuten ihan helppo keksiä tällaista koetta varten teosta, jota on vain yksi kappale jossakin Helmetin sisimmissä piireissä.)

Käytä kaverin korttia. Tällä tempulla voi lainata uudestaan liukuhihnakirjastoissakin. Jos lainaa omalla kortilla lainatun teoksen jonkun toisen kortilla, lainaa ei tarvitse ensin palauttaa vaan sen kanssa voi marssia suoraan lainausautomaatille. Omalla kortilla tällainen suoralainaus onnistuu vain, jos teoksen voi uusia netissäkin.

Toisella kirjastokortilla pystyy myös tuplaamaan lainakattonsa. Minulla siihen ei tosin ole minkään valtakunnan tarvetta vielä 17 lainaan. Toisen kirjastokortin saa käyttöönsä esimerkiksi väärennetyllä henkilöllisyystodistuksella tai parisuhteessa sinnittelyllä.

Venytä varatun aineiston palauttamista. Toisinaan hyvin sujunut kirjan hamstraus keskeytyy ikävästi varaukseen. Minun esimerkiksi pitäisi palauttaa John Grishamin Firma huomenna, koska joku on tehnyt kirjasta varauksen. Firmoja on kuitenkin tällä hetkellä kirjastojen hyllyissä kuin Luxemburgin postilaatikoissa, eli järjestelmä estää uusimisen oikeastaan turhaan. Täytyy vain odottaa, että jokin kirjasto hoitaa tämän varauksen pois alta. Vaikka varattua teosta ei olisikaan hyllyssä, vartominen saattaa kannattaa, sillä voihan joku toinen lainaaja palauttaa saman teoksen minun eräpäivääni mennessä.

Helsingin yliopiston kirjaston lähettämä ”velan vanhentumisesta annetun lain (15.8.2003/728) mukainen vapaamuotoinen velan vanhentumisen katkaisutoimi”

Helsingin yliopiston kirjasto näkee tarpeelliseksi karhuta viiden euron saatavia, jotta se voisi hyödyntää viittä sivaria.

Älä maksa sakkoja. Myöhästymismaksuja ei juuri pääse kertymään, jos lainojen uusimiset siirtää helposti muistettavaksi kertaviikkoiseksi toimenpiteeksi. Toisaalta sakkoja ei ole mikään pakko maksaa ennen 30 euron kohdalla voimaan astuvaa lainauskieltoa. Nämä kirjaston raha-aineistoosi tekemät varaukset vanhenevat kolmessa vuodessa, ellei kirjasto uusi niitä postin välityksellä. Minulla ovat euron tai parin hintaiset unohdukset poistuneet tässä ajassa.

Jotkut bibliofilantroopit tekevät yli eräpäivien elämisestä hyveen ja sanovat maksavansa kirjastolle kannatusmaksuja. Helsingissä se on ihan jaloa, kun maksut kertyvät kirjaston kassaan, mutta esimerkiksi Mikkelissä raha menee jäähallien lämmittämiseen tai johonkin muuhun tähdelliseen.

Ota kirjoja. En hirveästi tykkää omistaa kirjoja, koska omista kirjoista ei pääse helposti eroon eikä niitä tule hevin luettua, kun eräpäivä ei nostele niskavilloja lähestyvällä hengityksellään. Ilmaisuus on kuitenkin tunnetusti omistajuuden muodostumista edistävä tekijä.

Tavallisten kirjastojen kierrätyshyllyissä on lähinnä antikvariaattien kauhuja. Peruskirjastojen asemesta kannattaakin suunnata opiskelijakirjastojen poistopisteille. Näistä kirjastoista voi ottaa ja lainata kuka tahansa (kuten Eduskunnan kirjastostakin, jossa tosin eräpäiväketkuilut eivät toimi, jos kansanedustaja tekee varauksen, vaan tällöin laina pitää palauttaa välittömästi!). Etenkin teknisissä ja luonnontieteellisissä kirjastoissa ilmaisvalikoima voi olla huomattavan laaja, eikä syynä ole pelkästään se, että Windows 95 vanhentuisi nykyisin nopeammin kuin Vuonna 1984.

Lainaa lisää. Nyt kun varauksista ei enää tarvitse Helsingin kirjastoissa maksaa, en pysty oikein paheksumaan itseäni siitä, että istun niin monen lainan päällä (tai oikeastaan käytän niitä yöpöytänäni). Päinvastoin: lainaus- ja kävijämäärillä on merkitystä, kun poliitikot päättävät kirjastojen rahoittamisesta. Kannattaa siis lainata ahkerasti, jotta kirjastot kukoistaisivat.

Kirjasto on ehkä armollisin julkinen laitos nykyään, kun yliopistoistakin on tullut varsin tunteettomia kone-säätiöitä. Esittelemäni porsaanreiät ovat varmasti kirjastojen henkilökunnalle tuttuja, mutta niitä ei ole haluttu tukkia. Olen kerran saanut anteeksi hukkaamani pokkarin, kun olin unohtanut sen edellisenä päivänä todennäköisesti lainausautomaatin viereen. Kirjastot antavatkin meille arvokkaan opetuksen: sääntöjä kannattaa noudattaa ehdottomasti joustavasti.

 


linkki kuollut, tässä vastaava

Haluatko onnelliseksi? Tuskin!

Nimen perusteella Onnen tongintaa on 64-prosenttisesti penkomista ja möyrimistä, eli hyvinvoinnin ja tasapainon etsimiselle jää 36 tai 46 prosenttia riippuen siitä, kuinka vakavasti panostan blogiini. Tämän artikkelin jälkeen voisin oikeastaan jättää onnen oman onnensa nojaan, sillä kirjoitukseni todennäköisesti saa sinut hankkimaan parempaa luettavaa.

Anthony de Mello kertoo kirjassaan Havahtuminen (Like, 1999), kuinka onnelliseksi ryhdytään. Kirjan mukaan emme voi saavuttaa onnellisuutta niin kauan kuin olemme unessa. Onneksi meillä on de Mellon kaltainen unilukkari, joka kertoo, miksi nukumme ja miten voimme herätä.

Jalustalle nostettu Havahtuminen-kirja heittää varjonsa mustien silmälappujen päälle.

Twitterissä elämöi vielä vähän aikaa sitten tili nimeltä Don’t Read Comments, ja se on ihan pätevä neuvo. En sitä kuitenkaan pari vuotta sitten noudattanut, kun joku suositteli nettilehden kommenteissa Havahtumista. Siitä suunnilleen vuoden kuluttua huomasin kirjan eräässä illanviettopaikassa hyllyyn hylättynä kuin silmälaput sekajätteissä. Jälkikäteen ajateltuna elämäni ei varsinaisesti mullistunut, mutta se muuttui lopullisesti parempaan suuntaan.

De Mellon mukaan keskeinen este onnellisuutemme tiellä on riippuvuus. Pidämme onnen mittana yleensä elämän kohokohtia mutta tulemme niistä helposti riippuvaisiksi. Tällaisen ”onnen” kääntöpuolena onkin tyytymättömyys, ahdistus tai masennus silloin, kun elämä ei tarjoa huippuhetkiä. Herääminen tarkoittaa sitä, että näemme halujemme läpi ja ymmärrämme riippuvuutemme.

Sen, että tavaran ostelu ja muut mielihyväpiikit ovat lyhytaikaisia, voi lukea nykyään lehdestä kuin lehdestä. Keskiluokkaiset kansalaiset eivät nähdäkseni kuitenkaan ole pahassa tavaran tai elämysten puutteessa, vaan eniten onnellisuuttamme nakertavat sosiaalisen kanssakäymisen kiemurat. Siksi onkin ikävää, etten ole missään havainnut palstatilaa sellaiselle ajattelulle, jolla de Mello ruumiinavaa elottomat ihmissuhteemme.

Elottomien ihmissuhteiden ääripää on suhteemme kuolleisiin. Pidämme vainajan suremista ylevänä, jopa välttämättömänä rituaalina. Enintään paheksumme sitä, että ihmiset itkevät julkimoiden kuolemaa kuin läheistensä poismenoa. De Mellon tulkinnan mukaan sureva on kuitenkin vain pahoillaan itsensä puolesta tai jonkun toisen ihmisen puolesta, jolle kuollut olisi voinut tuottaa iloa. Vainajan sureminen tarkoittaakin pohjimmiltaan sitä, että on antanut onnensa tulla riippuvaiseksi toisesta ihmisestä.

Onko siinä sitten jotakin pahaa, että olemme riippuvaisia muista? Olemmehan laumaeläimiä, ja yhteisöllisyys on yleisesti tunnustettu hyve. De Mellon mukaan riippuvuudet ovat onnen tiellä myös ihmissuhteissa:

”Jos koskaan sallitte itsenne tuntea hyvää mieltä siksi, että joku sanoo teidän olevan hyvä, valmistatte itsellenne pahaa mieltä silloin, kun ihmiset sanovat, että ette olekaan hyviä. Niin kauan kuin elätte täyttääksenne toisten ihmisten odotukset teidän on huolehdittava, mitä puette yllenne, miten kampaatte hiuksenne, ovatko kenkänne kiillotetut – lyhyesti sanottuna, että täytätte heidän jokaisen kirotun odotuksensa. Sitäkö te kutsutte inhimillisyydeksi?”

Suuri osa ihmisistä samastaa itsensä rahaan tai työhön, minkä takia heistä tulee usein onnettomia ja ahdistuneita. Toki yhteiskuntakin tekee kaikkensa pitääkseen itsensä sairaana, sillä yhteiskunnalle ihminen, jota ei voi hallita, on kauhistus, kuten de Mello sanoo.

Tiedotusvälineellisen menestyspuheen onttouden pystyy havaitsemaan ilman de Melloa. Silti sellainenkin ihminen, joka ei ole riippuvainen työelämässä saamastaan arvostuksesta, saattaa kompuroida parisuhteessa tai jossakin muussa läheisessä ihmissuhteessa. Tässä suhteessa Havahtuminen on korvaamaton apu.

Kuten lukuisat parisuhdeoppaat kertovat, onnellisen suhteen edellytys on se, ettei yritä muuttaa toista ihmistä. De Mello läpivalaisee muuttamisyrittäjyyden typeryyden. Sanomme toiselle, että ”sinun on parasta käyttäytyä niin kuin minä olen päättänyt tai rankaisen itseäni kehittämällä kielteisiä tunteita”. Ikävät tunteet eivät siis ole toisen ihmisen syy, vaan ne ovat meissä itsessämme. Saamme toki suojella itseämme toisen kiukunpurkauksilta, mutta muille asettamamme vaatimukset ovat meille vain pahan mielen lähteitä.

On täysin oma valintamme, miten suhtaudumme todellisuuteen. Maailmassa ei de Mellon mukaan ole mitään, mikä voisi loukata meitä, vaikka meidät on vahvasti ohjelmoitu loukkaantumaan ja pahastumaan. Alakuloisuus ja masennus ovat valaistuneellekin mahdollisia tunteita, mutta niihin ei pidä samastua vaan niiden pitää antaa mennä ohi.

Se, mitä sanomme rakkaudeksi, on de Mellon mukaan halun ja pelon sekaista hallitsemista ja omistamista. Kiinnymme sellaisiin ihmisiin, jotka suovat meille kiitosta, arvostusta, valtaa tai seksiä, mutta tällaiselle kaupankäynnille on varmasti osuvampiakin nimiä kuin rakkaus. De Mellon kuvaama aito rakkaus on mahdollista vain, jos olemme vapaita ja annamme muidenkin olla vapaita. Tämänkaltainen vaatimukseton rakkaus loistaa niin hyville kuin pahoillekin.

De Mellon mielestä voimme olla täysin onnellisia, vaikka kukaan ei rakastaisi meitä. Löydämme onnen, kun saamme yhteyden todellisuuteen. Tämä yhteys ei muodostu käyttäytymistä muuttamalla vaan tulemalla tietoiseksi kulttuurin ja yhteiskunnan meihin kohdistamasta ohjelmoinnista. De Mellon mukaan onnellisuus on luonnollinen tilamme. Sen huomaa esimerkiksi pieniä lapsia tarkkailemalla.

Havahtuminen ei tuo mitään uutta auringon alle. Idän mystikot ja Lähi-idän mystikko ovat sanoneet onnellisuudesta jo kaiken oleellisen. Miksi emme sitten yksinkertaisesti ryhdy onnellisiksi? De Mello sanoo, että useimmat ihmiset kuuntelevat saadakseen vahvistusta omille ajatuksilleen. Vihaamme uutta, etenkin jos meidän täytyisi myöntää olleemme väärässä.

Havahtuminen siis tuskin saa sinua heräämään, ellet ole jo valmiiksi kyllästynyt länsimaisen yhteiskuntamme menestysliturgiaan, ihmissuhteiden mekaanisuuteen ja elämän merkityksettömyyteen. Onni on nyt tässä nenäsi edessä, mutta taidat kulkea mieluummin unessa.

Jk. Onko täällä kilttejä (opetus)lapsia? Vastaa kysymykseen kommenttiruudussa viimeistään sunnuntaina 14.12.2014, niin saat Havahtumisen joululahjaksi. Liitä mukaan osoitteesi (maantieteellinen ja sähköinen) – poistan henkilötietosi ennen kuin julkaisen kommenttisi. Jos kaikki menee nappiin, kirja ehtii jouluksi. Kyseessä ei ole arvonta, mutta jos Forsma-Sir pääsee väliin, voi kirja jäädä tulemattakin. Ethän siis kiinnitä onnellisuuttasi teoksen saamiseen!

 

Muista de Mellon teoksista kertova kirjoitukseni. Tai älä – asia ei vaikuta onnellisuuteeni.

Atomiruokaako? Ei kiitos

Nyt on lokakuu, ja minustakin näkee sen, että suositeltava D-vitamiinin nautinta-aika on alkanut. Aion ottaa tätä lampaanvillasta valmistettavaa hormonia kymmenisen mikrogrammaa päivässä maaliskuun loppun asti kuten parina aikaisempanakin vuonna. Siinä määrin kansalaisvelvollisuudeksi D:n saannista huolehtiminen on etenkin netissä säädetty, että hätkähdin lukiessani Helsingin Sanomia (18.9.2014) ja Kuluttajaa (6/2014). Lehdet kun kertovat D-vitamiinilisän olevan tarpeellinen vain, jos maito ei maistu eikä kala nappaa.

Tällainen virallinen totuus kuuluu tietenkin kyseenalaistaa. Keskustelupalstoilta löytyy riittämiin sankareita, jotka ovat alkaneet ottaa päivittäin pariasataa mikrogrammaa eivätkä ole sen koommin sairasta päivää nähneet. Näitä todistuksia lukiessa tulee mieleen Ylen lähettämä Mielen salattu voima -dokumentti. Siinä kuvattiin, kuinka masennuslääketutkimukseen osallistunut mies tyhjensi kerralla pilleripurkkinsa. Hän hakeutui ensiapuasemalle ja oli kriittisessä tilassa, kunnes kuuli saaneensa pelkkää kalkkia. Michael Pollan taas kertoo kirjassaan Oikean ruoan puolesta, että joka kolmas amerikkalainen on herkistynyt lumevaikutukselle eli reagoi hoitoon ilman järkiperäistä syytä.

Pollan vastustaa teoksellaan nutritionismia, suomenkielisemmin ravintoaineoppia. Tällä termillä tarkoitetaan sellaista ajatusmaailmaa, jossa ruokaa tarkastellaan atomitasolla sen sisältämien ravintoaineiden summana. Näin ravitsemustiede pelkistää ruoka-aineiden vaikutukset yksittäisten ravintoaineiden aikaansaannoksiksi. Kun ruokaa ei enää pidetä kokonaisuutena, siitä voidaan vapaasti ottaa pois kaikenlaista ja siihen voidaan lisätä mitä mieleen juolahtaa. Näin saatua tuotetta saatetaan vieläpä mainostaa terveysvaikutteiseksi.

Lisäravinnetabletteja varoitusmerkkien muotoon aseteltuina.

Vasemmalla ravintolisät ennen ja nyt, oikealla ravintolisät nyt ja tulevaisuudessa. Monipuolista ruokavaliota korvaamattomat tiivistetty kalaöljy, liivate (naudasta), stabilointiaine (glyseroli), D-α-tokoferoli, kasviöljy, hapettumisenestoaine (tokoferoliuute, DL-α-tokoferoli), kolekalsiferoli; inkivääriuute (Zingiber officinale Roscoe), kasviöljy, emulgointiaine (rasvahappojen monoglyseridien etikkahappoesterit), hyytelöimisaine (muunnettu tärkkelys, karrageeni), kosteudensäilyttäjä (glyseroli), stabilointiaine (mehiläisvaha, piidioksidi), galanganjuuriuute (Alpinia galanga (L.) Willd), happamuudensäätöaine (dinatriumfosfaatti), väri (titaanidioksidi, klorofylliinikuparikompleksi); magnesiumoksidi, frukto-oligosakkaridi (Actilight®-kuitu), fruktoosi, glukoosi, paakkuuntumisenestoaine E468, luontainen appelsiini-sitruuna-aromi, happamuudensäätöaine E330, pintakäsittelyaine E470b; kaurakuitu, täyteaine (E170, E341ii), tärkkelys, paakkuuntumisenestoaineet (E570, E551, E470b), piparminttujauhe, persiljajauhe, appelsiininkukkajauhe, kiinanruusujauhe, fenkolinsiemenjauhe, eukalyptusjauhe, kamomillankukka, stabilointiaine (E464, E463), sakeuttamisaineet (E414), omenaviinietikka, papaijajauhe, maltodekstriini, pintakäsittelyaineet (E466, soijaperäinen E322), dekstriini, maitolaktoosi ja dekstroosi Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, alennuskoodilla JÄT3).

Jos ei oteta lukuun Soylent-juomaa (joka ihme kyllä ei taida olla parodiaa), ravintoaineoppia edustaa puhtaimmillaan lisäravinneinnostus. Ravintolisäilyn opinkappale menee jotenkin niin, että tottahan magnesiumhydroksiditabletin magnesium löytää mahalaukusta käden käänteessä tiensä 300 entsyymireaktion kofaktoriksi. Ei siis tarvitse karppaajankaan turhaan syödä magnesiumpitoista täysjyväleipää.

Todellisuus on tietenkin mutkikkaampi. Eihän trofeemetsästäjällekään ole ihan sama, ampuuko hän leijonan savannille vai häkkiin, vaikka samasta eläimestä olisi kummassakin tapauksessa kyse.

Pollanin mukaan esimerkiksi kasvisten sisältämä beetakaroteeni on koeputkessa antioksidantti, mutta lisäravinteena se saattaa jopa lisätä syöpäriskiä. Selitystä voidaan vain arvailla. Ehkä beetakaroteeni tarvitsee ympärilleen kuitua suojaksi, tai ehkä se toimii antioksidanttina vain joidenkin muiden yhdisteiden kanssa. Tai ehkä beetakaroteeni ei olekaan hyödyllinen, vaan kasvisten suotuisat vaikutukset johtuvat muista karoteeneista tai kokonaan toisista aineista. Eristettyjen molekyylien purkista nappaileminen vetääkin vertoja oikean, ravitsevan ruoan syömiselle vain toiveajattelussa.

Se on kuitenkin selvää, että lisäravinteita käyttävät ovat tavallista terveempiä. Itse ravinteiden kanssa sillä tuskin on tekemistä, joten Pollan kehottaa pyrkimään lisäravinneihmisten kaltaiseksi mutta käyttämään rahat johonkin muuhun. Yli 50-vuotiaille Pollanin haastattelemat asiantuntijat tosin suosittavat monivitamiinitabletteja, koska heidän elimistönsä ei pidätä ruoan ravinteita yhtä tehokkaasti kuin nuorena.

Vaikka ravintolisistä ei ole juuri hyötyä, kauppa käy niin kuumana, että tullin edustaja mainitsi ravinteet erikseen, kun Kuningaskuluttaja kysyi (4.9.2014), mitä suomalaiset maailmalta tilaavat. Miksi sitten joku haluaisi magnesiuminsa ennemmin polyvinyylipyrrolidoniin ja silloitettuun karboksimetyyliselluloosaan sidottuna kuin mantelissa? Ehkä ihmiset ovat tajunneet, että ruokaamme ja tuotantoeläintemme ruokaa kasvatetaan köyhässä maaperässä keinotekoisilla lannoitus- ja torjunta-aineilla ja jatkojalostus riisuu loputkin ravintoaineet. Sikäli voisi olla järkevää yrittää pelastaa lisäravinteilla mitä pelastettavissa on.

Tai ehkä lisäravinteiden voimaan on yksinkertaisesti rauhoittavaa uskoa. Pollan kuvaa ravinneajattelua kvasiuskonnolliseksi: pelastus tulee näkymättömistä ravintoaineista, ja tämän salatun todellisuuden selittäjäksi tarvitaan papisto. Näinä eroakirkosta-aikoina yhä useampi tosin kieltää ravinnepappien arvovallan ja ryhtyy oman itsensä ravitsemusterapeutiksi. Tiedeuskovaisuushan on tietysti uskon vastakohta.

Jotain taikauskoista on kuitenkin siinä, että lisäravinteet pitää heti heittää dyykkarin ulottuville, jos päiväys pääsee ylittymään. Ikään kuin magnesium siellä selluloosan keskellä transformoituisi tyystin toiseksi alkuaineeksi. Tai tablettiin vangittu D-vitamiinimolekyyli katoaisi VR:ää vikkelämmällä aikataululla muidenkin kuin Itä-Suomen yliopiston instrumenttien ulottuvilta.

Kuntosali vaarantaa terveytesi

Kehitys on heiluriliikettä. Kun ihmiskunta ottaa edistysaskelen, takapakki tuntuu olevan vain ajan kysymys.

Kolme esimerkkiä: Vaikka ravintomme on nykyään läpi vuoden hyvää ja sitä on riittävästi, ajattelemme ruokaa ja sen autuaaksitekevyyttä yhtä paljon kuin nälkävuosina. Sitä mukaa kuin olemme vapautuneet ruumiillisen työn kahleista, olemme alkaneet kasvattaa lihaksia vapaa-ajalla ulkonäkösyistä, naiset takanenässä. Heti kun ihmisille ja maapalloille suosiollinen kasvisruoka alkoi nousta valtavirtaan, takaa tuli hyökyaaltona lihasravitsemusterapeuttinen eläinproteiinien ylistys.

Edistyksen ja taantumuksen portteja vartioivat joukkoviestimet ja some-alueet. Jos yrittäisi ottaa huomioon kaiken verkossa pyristelevän terveystiedon, menisi pää sekaisin. Tai jos olisi niin taitava kuin A. J. Jacobs, kirjoittaisi hykerryttävän kirjan.

Penkillä käsipaino ja pyyhe, lattialla proteiinijauheita ja muita ravintolisiä. Nurkassa Kunnon mies -kirja.

Matot, käsipaino, treenipyyhe, proteiinipatukka, energiapatukka, toinen energiapatukka, terveellinen ateriapatukka, runsasproteiininen maitojuoma, runsasproteiininen palautusjuoma, ateriankorvike painonsäätelyyn, travintolisä, toinen travintolisä, mansikan makuinen heraproteiinijauhe, minttusuklaan makuinen heraproteiinijauhe, pitkäketjuinen hiilihydraattijauhe, alfa laktoalbumiinilla rikastettu proteiinilisä, korkeimmat biologiset proteiiniarvot (104) omaava heraproteiini, proteiinirikas jauhe joka sisältää ainoastaan hitaita hiilihydraatteja ja kuituja, maustettu maitoproteiinijauhe, kreatiinimonohydraatilla rikastettu jauhe, täysarvoinen ja erittäin korkealaatuinen heraproteiinijauhe jossa korkea pitoisuus haaraketjuisia aminohappoja (20 %), luonnollisesti runsaasti haaraketjuisia aminohappoja (BCAA) ja L-glutamiinia sisältävä jauhe, korkealuokkainen palautumistuote sekä runsaasti ®:ää ja ™:ää sisältävä mutanttimassa Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, kaupan päälle lukuisia protskudrinksusheikkereitä). Kunnon mies nurkassa kirjastosta.

Kunnon mies (Nemo, 2012) kertoo nelikymppisestä, plösöytyneestä yhdysvaltalaismiehestä, joka päätti elää niin terveellisesti kuin mahdollista. Aikaisempaa kirjaansa varten hän luki koko Britannica-tietosanakirjan. Tälläkään kertaa tiedosta ei ole pulaa, joten Jacobsin täytyy selvittää, mikä tiedosta ei ole fuulaa. Vaikka hän tapaa riittämiin päteviä asiantuntijoita ja intomielisiä asianharrastajia, lopullinen ja alustavakin totuus jäävät monessa asiassa saavuttamatta.

Kuntosaleja vieroksunut Jacobs alkaa käydä salilla, koska käytännössä kaikkien lähteiden mukaan liikunta on terveydelle hyödyllistä. Kiistaa on vain siitä, kuinka paljon ihmisen pitäisi liikkua. Painoa kuntoilu ei auta pudottamaan, koska ruokahalu kasvaa nyrkkeilysäkkiä lyödessä.

Moni seikka Kunnon miehessä puhuu kuntosaleja vastaan. Niistä ehkä yllättävin on Yhdysvaltain urheiluvalmentajaliiton teettämä tutkimus. Sen mukaan kuntosalilla kävijöillä on yleisesti ihotulehduksia ja urheilijoiden tarttuvista taudeista puolet on näitä herpeksiä, jalkasilsoja, nivusten hiivasieniä ynnä muita.

Jacobs kokeilee superhidasta salia, jossa tarvitsee viipyä vain 20 minuuttia viikossa. Meillä Suomessa ei taida olla kuin superhitaiden saleja. Jotta aivot pysyisivät avoimina uuden oppimiselle, pitäisi kirjan mukaan välttää samanlaisina toistuvia tehtäviä. Harmi vain, että kuntosali perustuu samaan asiaan kuin proteiinirahkojen mainostus: toistoon.

Toistuva melu vaikuttaa suuresti paitsi kuulon heikentymiseen myös sydänterveyteen ja keskittymiskykyyn. Siksi Jacobs ostaa 350 euron vaimentavat kuulokkeet, joita hän alkaa pitää joka paikassa. Erityisen tärkeää niillä olisi varmasti torjua kuntosalien musasaastetta. Onneksi Jacobs kertoo, että mikä tahansa musiikki parantaa hetkellisesti avaruudellista ajattelua (mikä selittänee sen, että kuntosalioleilijat tuntuvat keskimääräistä useammin uskovan, että miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta[†]).

Monen salillakävijän tavoitteena on pyykkilautavatsa. Kunnon miehen perusteella se vaikuttaa terveellisyydeltään pömppömahan veroiselta. Kehollinen kuuspakki johtaa nimittäin lihasten jatkuvaan supisteluun ja pinnalliseen hengitykseen, mikä kiihdyttää sykkeen ja paineistaa verisuonet.

Istuminen on Jacobsin mukaan ”yhtä pahasta kuin se, että polttaisi filtterittömiä mentolitupakoita syödessään juustokuorrutettua laardia ja huutaisi samalla puolisolleen”. Hän kirjoittaa, että saatamme mennä tunniksi salille mutta muun ajan istumme. Välihuomauttaisin, että salilla sitä vasta istutaankin. Oli kyse sitten istumiseen, seisomiseen tai makaamiseen tarvittavista lihaksista, niitä harjoittavassa laitteessa istutaan. Ja vaikka liike sattumalta edellyttäisi pakaroiden nostamista penkistä, sarjojen välissä ainakin istutaan.

Pytyllä istuminen tuottaa ikävät peräpukamat. Vessasta pitäisi siis siivota pois Fitnesstukun kuvastot ja muu lukemisto (eikä siellä itse asiassa tarvita paperia ollenkaan). Istumisen sijasta pytyllä pitäisi kyykkiä. Se nopeuttaa toimituksen alle puoleen ja saattaa olla terveydelle edullista. Jacobs tilaakin netistä pönttönsä ylle kyykkyavustimen.

Ravinnosta kirjoittaessaan Jacobs ei jostain syystä mainitse sanallakaan proteiinijauheita vaan laskee kuluttamiaan avokadoja (1,5 päivässä), hasselpähkinöitä (790 kuukaudessa), pellavaöljypulloja (2 kuussa) ja kaurarouhepuuropakkauksia (11 vuodessa) sekä kasvisten ja hedelmien luomuprosentteja (60). Superhyperuoka mustikan maine perustuu muuten siihen, että Mainen mustikkateollisuus yritti epätoivoisesti lisätä marjan kysyntää (ennen antioksidanttien hoksaamista kokeiltiin mustikan markkinoimista karkkina ja hampurilaiskastikkeena).

Kunnon miehen mukaan ihmiset pelkäävät vääriä asioita eivätkä osaa keskittyä todellisiin vaaroihin. Se tukee epäsuorasti otaksumaani kuntosalien vaarallisuudesta, sillä salia ei tunnisteta terveysriskiksi. Joku fiksu ehkä tajuaa pelätä saliliikkeillä loukkaantumista, mutta ilmeisin haitta jää salihosujilta huomaamatta: jos ruumis on sielun temppeli, kehonrakennus on koirankopin pystyttämistä.

Jk. Ovatko monisatasivuinen viihdetietokirja ja monisatasekuntinen videotietopaketti keskittymiskykysi ulottumattomissa, mutta haluaisit Lihastohtorilla käytyäsi toisen mielipiteen? Maan pinnalle palauttavana ravinto-oppina tarjoan sinulle ystävällisesti Pasan ja Atpon kirjan Eniten vituttaa kaikki lisäravinteita käsittelevän luvun kokonaisuudessaan: ”NYT VITTUUN SIITÄ NIIDEN JAUHOÄMPÄRIEN KANSSA VITUN APINANAAMA!”

 


linkki kuollut

Suomi öljyn viimeisen käyttöpäivän jälkeen

Keskeytämme dyykkauslähetyksen tärkeän tiedotuksen vuoksi. Halpa öljy on loppumassa näinä vuosina. Toistan: halpa öljy on loppumassa. Pysytelkää viileissä sisätiloissa, kunnes olette lukeneet kirjan Suomi öljyn jälkeen. Älkää jääkö odottamaan viranomaisten toimintaohjeita vaan ajatelkaa itse. Tämä ei ole harjoitus.

Öljytynnyri, jonka päällä on Suomi öljyn jälkeen -kirja. Vieressä ketjuja.

Ketjupolttaja Suomi ei ole ihan heti pääsemässä öljykahleestaan. Viime vuonna julkaistun teoksen Suomi öljyn jälkeen ovat kirjoittaneet Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris. Kustantamiseen tarvittiin Intoa.

Öljyn loppumista voi verrata dyykkauksen hankaloitumiseen. Roskisdyykkarin käsikirjan Pekka pystyi vielä 70-luvulla hakemaan torilta sulkemisajan jälkeen hyväkuntoiset ruokatarpeet. Sitten kaikki myymättä jäänyt alettiin heittää suurelle jätelavalle eikä dyykkaus valitettavasti enää onnistunut.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin dyykkarit joutuivat hipsimään kauppojen pimeille takapihoille ja tyytymään torituotteita iäkkäämpiin elintarvikkeisiin. Sitten kauppiaat alkoivat lukita jätehuoneita ja ahtaa hävikkiään puristimiin eikä dyykkaus valitettavasti enää onnistunut.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tonkija vaeltaa taloyhtiöiden roskiksilla. Siinä missä kauppojen ruokahävikki esiintyi kohtalaisen siististi yhdessä tai kahdessa astiassa melko suurina määrinä, taloyhtiöissä ruoka-ainekset ovat epämääräisesti pakattuina siellä täällä pienissä erissä. Saman ruokamäärän dyykkaamiseen kuluu siis selvästi enemmän energiaa kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Öljyä pulppusi ennen suunnilleen siitä, mihin saapas sattui osumaan. Helppojen lähteiden ehtyessä öljyä on porattu syvemmältä tai esiintymiin on pumpattu vettä paineen kasvattamiseksi. Keskivaikeiden lähteiden ehtyessä öljyä on ryhdytty hankkimaan syvänmeren esiintymistä, arktiselta alueelta tai hiekan seasta.

Viime vuosisadan alkupuolella sadan öljytynnyrin tuottamiseen kului yksi tynnyri öljyä. Nykyisin tämä suhde on Yhdysvalloissa 15:1. Suomi öljyn jälkeen -kirjan mukaan länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen energiaa suhteella 5:1–10:1.

Länsimainen yhteiskunta on parasta ennen öljyhuippua. Tämä öljyntuotannon enimmäisvauhti on ilmeisesti ohitettu vuonna 2006, ja muiden nestepolttoaineiden huippu tulee vastaan mahdollisesti tällä vuosikymmenellä. Sen jälkeen on odotettavissa länsimaisen yhteiskunnan viimeinen käyttöpäivä.

Suomi öljyn jälkeen -kirjaa lukematon kansalainen saattaa ihmetellä, miten öljy muka voi loppua, kun sitä on aina tähänkin asti jostain löytynyt. Toisaalta hän ihmettelee, miten hänen 25 vuoden ajan samasta työpaikasta nauttimansa palkkatulot loppuivat irtisanomiseen tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Mikään ei ole ikuista. Jäljellä olevista öljyvaroista meillä ei ole mitenkään varmaa tietoa, sillä OPEC-mailla on useita syitä paisutella arvioitaan. Nykyinen velkakriisi taas saattaa olla osaksi öljykriisi. Jostain kai kertoo se, että öljyn hinta on nelinkertaistunut 2000-luvulla.

Valistunut Suomi öljyn jälkeen -kirjaa lukematon kansalainen saattaa tietää, että tavanomaisen öljyn jälkeen voidaan siirtyä öljyhiekkaan, erilaisiin liuskeöljyihin sekä kaasusta, biomassasta ja kivihiilestä valmistettaviin nestepolttoaineisiin. Nämä epätavanomaiset öljylähteet tarkoittavat kuitenkin paitsi ympäristötuhojen lisääntymistä myös halvan öljyn loppumista.

Kun halpa öljy loppuu, energia ei ole vielä loppumassa, mutta syttyy polttonestekriisi. Lähes koko liikenteemme perustuu nimittäin polttomoottoreihin. Siinä vaiheessa, kun pitäisi ilmastonmuutoksenkin vuoksi viimeistään alkaa vähentää ja tehostaa hiileen pohjautuvaa energiankulutusta, huomio saattaakin siirtyä siihen, miten loputkin saatavilla olevat hiiliyhdisteet voidaan muuntaa polttonesteiksi. Lisäksi päättäjiä vaanii energia-ansa: kun energiantuotanto pienenee, pitäisi sijoittaa uusiin energianlähteisiin, mutta investoinnit vähentävät käytettävissä olevan energian määrää entisestään.

Latteasti sanottuna länsimaisella elämäntavalla on valtavia haasteita edessään. Kehitysmailla on varaa maksaa kalliista öljystä, koska ne saavat ”seuraavalla litralla” verstaan lampun palamaan, kun me käytämme sen vesiskootterin liikuttamiseen. Kohta 70-luvun öljykriisin aikaiset energiansäästöohjelmat saatetaankin kaivaa naftaliinista ja naftaliini puristetaan bensiiniksi. En aio jäädä kaipaamaan öisiä näyteikkunavaloja.

Monet uskovat vielä, että markkinat hoitavat öljyongelman. Siis tämä länsimainen turbokapitalismi, joka toimii neljännesvuoden aikajänteellä ja kriisin yllättäessä huutaa valtiota kollektivoimaan tappiot. Toki markkinat lopulta oppivat hinnoittelemaan öljyn niin, että jokainen aivan varmasti ymmärtää aineen kallisarvoisuuden, mutta siinä vaiheessa sopeutustoimemme ovat neljännesvuosisadan myöhässä. Menestyksen nälkä voi äkisti vaihtua ihan vain nälkään, sillä kirjan mukaan ”syömme fossiilisia polttoaineita, jotka on maaperässä muunnettu ihmisravinnoksi soveltuviksi”.

Öljysäiliön luota loittoneva säiliöauto näyttää häviävän metsän sisään.

Mut kun ne loppu, näky vaan takavalo.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin on ehkä toteutunut monen dyykkarin haave: dyykkaus on muuttunut yleisesti hyväksytyksi toiminnaksi. Tai sitten ruoan haaskaaminen loppui eikä dyykkaus valitettavasti enää onnistunut.

Jk. Jos olet kiireinen etkä ehdi juuri nyt ajatella nykyisen elämäntapasi tuhoutumista ja lukea koko Suomi öljyn jälkeen -kirjaa, etsi käsiisi tekijöiden Kanavan numeroon 1/2014 kirjoittama artikkeli öljyn loppumisesta. Koska tuskin ehdit sitäkään tehdä, lue edes Kaikenhuipun blogin kirjoitus öljyhuipusta ja sen ensimmäinen kommentti.

Roskisdyykkarin käsikirja on oodi dyykkausilolle

Kun aloitteleva dyykkari on ensi kerran tyydyttänyt tonkimalla nälkänsä, hän haluaa todennäköisesti sammuttaa tiedonjanonsa. Mikä neuvoksi vasta-alkajalle? Wikipedian artikkeli on nopeasti lukaistu, ja tämä blogi on vasta alkanut. Kun hätä on suurin, on apu Likellä: Roskisdyykkarin käsikirja.

Roskisdyykkarin käsikirja päällimmäisenä kirjakasassa.

Tonkiaisten olkapäillä. Roskisdyykkarin käsikirja kirjastosta ja muut teokset Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, ei varauksia).

Tarja Siltala-Huovinen kirjoittaa vuonna 2001 julkaistussa kirjassaan roskisdyykkareista, ilmeisesti erotukseksi viemäridyykkareista. Roskisdyykkarin käsikirja on niin ohut, että sen lukee yhdellä istumalla, mutta niin viisas, ettei yhdellä tumalla.

Lukiessa käy selväksi, että käsillä on pikemminkin käsityskirja kuin käsikirja. Kirja pyrkii muokkaamaan ihmisten ennakkoluuloisia käsityksiä dyykkareista positiivisemmiksi, eikä siinä ole minusta mitään pahaa, että ideologia näin menee tekniikan edelle.

Käsittelee kirja dyykkaustekniikkaakin, tosin lähinnä tavaran seulomista sekajätteistä. Siltala-Huovinen opastaa aloittelijaa äidillisesti vuorokaudenajoista, vaatetuksesta ja apuvälineistä. Itse olen tullut toimeen ilman dyykkauskeppiä, luuppia tai kadulta poimittuja hanskoja, mutta kaipa niistä voi olla hyötyä erikokoisille ja -näköisille ihmisille. Sen sijaan kirja sai minut pohtimaan roskiksen kannen kannattelun ongelmistoa, ja nykyään tuenkin kannen yhä useammin pään asemesta seinään.

Kiehtovinta kirjassa ovat kokeneiden dyykkarien haastattelut. Cari dyykkasi aiemmin ruokansa ja koki myöhemmin olevansa etuoikeutettu voidessaan ostaa kaupasta tuoretta ruokaa. Minä koen olevani etuoikeutettu saadessani dyykata vanhaa ruokaa. Pekka elätti perheensä dyykkaamalla ja sai postissa 15 000 markan jälkiverokuitin. Minä en elätä perhettäni dyykkaamalla ja sain juuri postissa 1 200 euron ennakkoverolipun. Sepe söi kesällä roskisruokaa, sai vatsataudin ja joutui tiputukseen. Minä koputan päätä roskiksen kannella.

Kirja on sen verran lyhyt, ettei siihen oikein mahdu muita vikoja. Opuksen opastava tyyli saattaa ärsyttää itsetietoisia ja elämänmyönteisyys kielteisiä ihmisiä. Maaseudun väkeä, esimerkiksi Espoon dyykkareita, taas saattaa harmittaa se, että kirjassa mainitaan Helsingin kaupunginosia nimeltä.

Roskisdyykkarin käsikirja on hieno ja tarpeellinen dyykkauksen ylistys. Dyykkauksen suomenkielinen perusteos on kuitenkin vielä kirjoittamatta.

Jk. Jos Roskisdyykkarin käsikirja tuntuu sinusta iältään ja käyttöliittymältään papyrukselta, lue Tero Kartastenpään tuore tuotos Lilyn blogista. Oivallinen kirjoitus kertoo muun muassa neljä syytä valmiiksi viipaloidun leivän boikotoimiseen. Kirjoituksen kiinnostavimman ajatuksen voin jättää mainitsematta, sillä kyseinen blogi on valmiiksi lihavoitu.