Aihearkisto: Ruoka

Munasarja, osa 4: Keittotaito ja säilyvyystieto

Posted on by Onni Tonkija

Pamaus olisi herättänyt minut, ellen olisi ollut vasta menossa nukkumaan. Helteisen heinäkuun rauha oli rikkoutunut kello 7.03 bioasekonvention vastaiseen itsemurhaiskuun. Alkujärkytyksestä toivuttuani menin tarkastamaan tuhot, mutta kaikki näytti olevan ennallaan. Vielä tässä vaiheessa en haistanut mätää.

Iskun tekijä oli elänyt pitkään turvattua elämää. Muna alkoi hautoa katalia aikeita vasta, kun juusto- ym. siirtokuntien leviäminen ajoi sen ulos jääkaapista. Munien asutusalueelle nimettömien käyttäjän vihjeiden perusteella tehdyssä rynnäkössä paljastui, että solun kuudesta yli puolivuotiaasta jäsenestä vain yksi ei ollut joutunut olosuhteiden mädättämäksi.

Kuuden munan kenno, jossa keskellä yksi hajonnut ja ympäristöön levinnyt muna.

Yllätysmuna.

Kuten terrorismin kohteeksi joutuneet yleensäkin, sain syyttää iskusta itseäni. Olin nimittäin altistanut kananmunan lämpötilan vaihtelulle, mikä saa munapakkaajan mukaan munan ”imaisemaan” itseensä makua ympäristöstä. Tieteellisemmin sanottuna kylmälle pinnalle tiivistyy lämpimässä kaiken maailman likahippusia, jotka saattavat ryömiä peremmälle munaan.

Keitetyille munille lämpötilan vaihdosta sen sijaan suositellaan, vaikka niin sanottu säikäyttäminen ei mitenkään pomminvarmasti saa ulkokuorta rikkoutumaan siististi. Perinpohjaisten kokeiden jälkeen J. Kenji López-Alt tuli siihen tulokseen, että kuori irtoaa parhaiten, kun keitettävä muna ei ole ihan vastapyöräytetty ja se lisätään kiehuvaan veteen. Kylmät suihkut helpottavat kuorimista vain vähän, mutta ne auttavat munaa saavuttamaan muodolliset kauneusihanteet. Myös pitkä jäähdytys, mieluiten yönylinen, edistää kuoren irtoamista. Valkuaisesta taas ei James K. L.-A.:n mukaan tule liian kovaa, jos munan annetaan olla kiehuvassa vedessä vain puoli minuuttia ja sen jälkeen levyä väännetään kylmemmälle.

Kuorimatta jääneet keitetyt munat kannattaa panna jääkaappiin. Siellä ne säilyvät omien kokemusteni mukaan vähintään viikon, kun huoneenlämmössä säilyvyys voi jäädä pariin päivään. Nämä havainnot tosin perustuvat keitettyinä dyykattuihin muniin, jotka ovat minulle tullessaan aikoja sitten keitinvedestä nostettuja ja monesti vielä säröytyneitä.

Dyykkarille keitetyn munan tunnistaminen on tarpeellinen taito. Keitetty muna pyörii raakaa vinhemmin, mutta aina ero ei ole selvä. Tällöin voi pyörivää munaa näpäyttää sormella. Keitetty muna pysähtyy oitis, mutta raa’assa munassa pyörimismäärää riittää vielä hetken ajan.

Keitetyksi tunnistetun munan äkkää pilaantuneeksi siitä, että valkuaiseen uppoaa sormi kuin kuuma veitsi munavoihin. Näköaistiinsa mieluummin luottava voi verrata munaansa taiteilijan näkemykseen.

Keltuaisen vihertävyys johtuu harmittomasta rautasulfidista, ja sen muodostumista edistää pitkä keitto- ja säilytysaika. Muuten muna saa keltuaiseen väriä kiinalaisista samettikukista uutettavasta luteiinista, paitsi luo-muna[†].

Parhaiten keitetty muna säilyy, jos sen huokoset tukkii sopivilla aineilla, esimerkiksi sellakalla ja palmuvahalla. Keskieurooppalaiset tukkomunat pysyvät hyvänä huoneenlämmössäkin yli kuukauden. Kuoriminen onnistunee kuitenkin sekunneissa.

Keitetyn kananmunan saa säilymään kotikonsteillakin, kun muistaa yhden asian: säikäytetyn munan elinkaari ei ole mikään pitkämäkinen kaari. Kokeilin vesikäsittelyn vaikutusta pikaisesti neljällä kovaksi keitetyllä munalla. Kaadettuani keitinveden viemäriin upotin kaksi munaa hetkeksi kylmään veteen ja kahden munan annoin päästää rauhassa ylimääräiset höyryt pois.

Avasin munat 15 päivän päästä. Jääkaapissa säilyttämäni säikäyttämätön muna oli vastakeitetyn veroinen. Huoneenlämmössä seisseen säikäyttämättömän munan keltuainen maistui vähän väljähtyneeltä, mutta valkuainen oli moitteeton. Sitä vastoin molemmat säikäytetyt munat olivat pilaantuneet, pahiten jääkaapissa ollut. Sen valkuainen oli muusia ja keltuainen maistui tunkkaiselta.

Säikäytys on äärimmäinen tapa rikkoa sitä sääntöä, että kananmunia pitäisi varjella lämpötilan muutoksilta. Säikäytyksessä munan sisällä olevat kuumat kaasut painuvat kokoon ja munaan muodostuu pieni alipaine, joka imuroi sisään bakteereita ja homeitiöitä. Säikäytysvesi onkin kananmunalle vanhuuden lähde. Säikäyttämätön muna taas on desinfektoitu kiehuvassa vedessä kuin tuttipullo. Sen pinta ei ole aivan uudenveroinen, koska kutikula on hajonnut. Sellaisenakin muna näyttää kuitenkin kestävän ympäröivää maailmaa yllättävän hyvin ja paljon paremmin kuin hyytymässä säikähtänyt.

Raaka rikottu tai rikkoutunut muna kestää huoneenlämmössä ehkä päivän tai kaksi, jääkaapissa luultavasti aiemmin mainitut neljä kertaa enemmän. Keltuainen on rasvapitoinen, joten se säilyy valkuaista heikommin. Pakastamalla voi tässäkin tapauksessa melkein seisauttaa kellot ja sammuttaa kalenterisovellukset.

Juttusarja koostuu viidestä ehjästä kokonaisuudesta.

† linkki kuollut

Munasarja, osa 3: Muna kelluu, mitä sitten?

Posted on by Onni Tonkija

Moni mätää munaa pelkäävä haluaisi määrittää munan kunnon ilman, että tarvitsisi rikkoa kuorta, mutta se on toiveajattelua. Mätyys ei ensinnäkään ole pahinta, mitä munasta voi paljastua, sillä siellä voisi olla gekko. Toisekseen kotikonstia mätämunan määrittämiseksi ei ole olemassakaan.

Mädäntynyt muna kyllä hölskyy ja haisee kuorenkin läpi, mutta kaikki kurapukuleikeiltä kuulostavat ja Äänekoskelta tuoksahtavat kananmunat eivät välttämättä ole mätiä. Usein mainostettu kellutuskoe taas vahingoittaa kuorta ja kertoo päivän kunnosta saman mikä selviäisi katsomalla päiväys kennosta.

Avattu, täysin kuivunut kananmuna kuorineen munarasian päällä.

Kuusi kelluvaa kananmunaa. Kennoon oli huomaavaisesti leimattu vuosiluku, joten munafossiili voitiin määrittää viisivuotiaaksi turvautumatta radiohiiliajoitukseen.

Joskus muinoin, kauan ennen pitkien kananmunien keksimistä, muna oli ensisijaisesti tapa valmistaa uusi kana. Tuolta ajalta kananmunassa on jäänteenä tuhansia ilmakanavia, joita pitkin munaan tulee ilmaa ja sieltä poistuu vettä ja hiilidioksidia. Haihtuminen pienentää munan massaa ja samalla myös tiheyttä, koska munan tilavuus ei muutu. Jossakin vaiheessa muna alittaa veden tiheyden ja oppii kellumaan vedessä. Keittäminen ei vaikuta tiheyteen.

Tiheyteen liittyy sekin, että kananmunia neuvotaan säilyttämään terävä puoli alaspäin. Tylpässä päädyssä on nimittäin ilmatasku, ja jos tämä kevyt osa olisi alimpana, se saattaisi karata ylös ja näin tylpästä päästä kärsisi koko ruumis.

Kellumistesti riittää monen mielestä selvittämään kananmunan kelpoisuuden. Jotkut jopa kehottavat lisäämään testiveteen suolaa, mikä vain suurentaa veden tiheyttä, kuten opettavaisesta videosta nähdään.

Se, että kelluva muna olisi väistämättä pilaantunut, on ihan bullshittiä tahi kanankakkaa, kuten jopa munien myynnistä elantonsa saava taho toteaa, tosin toisenlaisin sanankääntein. Veden tiheys onkin kuin viimeinen käyttöpäivä: tarkka raja, jonka yhteys tuotteen pilaantumiseen ei ole ollenkaan tarkka.

Kellumistestillä voidaan siis osoittaa munan pilaantuminen yhtä vastaansanomattomasti kuin ruokaöljy voidaan näyttää syömäkelvottomaksi kaatamalla sitä veteen. Munan kelluminen kertoo vain sen, että muna on tuoretta vanhempi. Iän voi kuitenkin selvittää täsmällisemmin pakkausmerkinnöistä.

Jos munia ei ole tarkoitus käyttää heti, niitä on suorastaan haitallista huljutella vedessä. Vesi näet liuottaa kuoren ulointa kalvoa, kutikulaa. Kutikulan putipuhdistus altistaa munan sisällön mikrobeille. Jääkaapissa taannoin säilyttämäni munat mädäntyivät, koska munakennot olivat osuneet kosteaan takaseinään ja pahvissa edennyt vesi kasteli vähitellen munat.

Yhdysvalloissa maatalous on niin sottaista puuhaa, että kananmunat pitää huuhdella vedellä ja desinfiointiaineilla. Sikäläiset munat on syytä säilyttää jääkaapissa, jotta ne eivät muuttuisi bakteeriplantaaseiksi. Suomessa vähittäiskaupan olevia munia ei ole pesty – jos ei oteta huomioon pahanpesua, jota tehdään sellaisilla sanoilla kuin vapaa ja onnellinen.

Sarjassa on ilmestynyt edellinen, sitä edellinen, seuraava ja sitä seuraava osa.

Munasarja, osa 2: Pilalle menneitä otoksia

Posted on by Onni Tonkija

Moni heittää kananmunilla vesilintua varmuuden vuoksi, jottei tulisi syöneeksi pilaantunutta munaa. Mätä muna on kuitenkin roskiksessa harvinaisuus, eikä syynä ole se, että roskiksessa olisi harvoin kananmunia. Pilaantuneen kananmunan tunnistamisessa ei kannatakaan luottaa pelontäyteiseen vaistoon vaan esimerkiksi näön tapaiseen aistiiin.

Kaksi rikottua kananmunaa. Vasemmalla lautasella mädäntynyt muna, oikealla mädäntymätön. Taustalla kananmunapakkauksia.

Munapäät, osa 3. Kaikki kuvassa näkyvä on otettu Taloyhtiön jätepisteestä.

Thaimaalaisia tuhatvuotisia munia pidän liian outoina, mutta 15 kuukautta päiväysvanhoja suomalaisia munia on tullut kokeiltua. Kokeilun kohteeksi valikoitunut kuuden luomukananmunan kenno oli ollut löytymisestään asti kylmässä, osan aikaa tosin jääkaapin ovessa. Ovessa muna altistuu liikkeelle, mikä joidenkin kommentaattorien mielestä edistää pilaantumista. Ovi on myös jääkaapin lämpimin paikka, mutta toisaalta kananmunia suositellaankin säilyttämään 12–14 asteen lämpötilassa.

Jääkaappisäilytyksen jäljiltä ensimmäisenä rikotun munan valkuainen oli juoksevaa ja keltuainen jähmeää (kuvassa oikealla). Koostumus on tyypillinen vanhoille munille. Kun kypsensin munan mikrossa, tuloksena oli väljähtänyt, joskaan ei erityisen pahanmakuinen munakas. Valkuaisesta tuli sitkeää, ja keltuaisen suutuntuma oli lähes kuin keitetyssä munassa. Pullon suu ei siis ole ainoa suu, jolla valkuaisen voi erottaa keltuaisesta.

Toinen muna oli mädäntynyt (kuvassa vasemmalla). Mädän munan tunnistaa paitsi kuvottavasta hajusta myös rohkeasti ruskeaa, harmaata ja mustaa yhdistelevästä ulkoasusta. Makuaistinvarainen laadunarviointi ei ole tällaisessa tapauksessa koskaan käynyt mielessä.

Kolmas muna oli melkein kuiva, ja sen keltuainen oli tahmaista. Neljännessä munassa keltuainen oli lähes kuivunut ja viidennessä täysin kuiva. Jos siis munaa rikottaessa keltuainen hajoaa, muna on enintään keski-ikäinen tai keltuainen on mahdollisesti vain osunut kuorenpuolikkaan torahampaiseen reunaan. Vanha keltuainen on jähmeä ja tumma. Samaan tapaan munan hölskyminen ravistettaessa on merkki keski-ikäisyydestä: nuori muna on niin kiinteä, ettei se hölsky, ja munavanhuksessa ei ole nestettä, joka voisi velloa.

Kuudennen munan kuori oli vähän harmaantunut, ja sen pinnalla oli musta näppy. Kun kopautin munaa pöytää vasten, se räjähti! Eipä olisi auttanut munien rikkominen marttaneuvokkaasti erilliseen kuppiin, sillä paineaalto olisi levittänyt törkyä taikinakulhoonkin. Munan sisältä paljastui samanlaista harmaata massaa kuin kakkosmunassa. Eräänlainen töhnämuna siis tämäkin.

Miten pilaantunut muna sitten pitäisi määritellä? Vaikka iäkäs muna keitettynä tai paistettuna maistuisikin eltaantuneelta, se voi kelvata vielä taikinaan, koska kypsennetyssä leivonnaisessa makua ei käytännössä huomaa. Täysin kuivunutkaan muna ei ole pilalla, ainakaan monen koiran mielestä. Pilaantuminen riippuu siis täysin käyttötarkoituksesta: mätäkin muna maistuu bakteereille.

 

Lue sarjan toisen osan lisäksi toiset osat.

Munasarja, osa 1: Älä munaa epäile vaan päiväystä

Posted on by Onni Tonkija

Luulin kananmunien säilyvän jääkaapissa ikuisuuksia, kunnes eräänä päivänä jouduin rikkomaan toistakymmentä munaa suoraan vessanpönttöön. Siirsin munasäilytyksen sittemmin huoneenlämpöön ja olin tyytyväinen siihen asti, kun yhtenä aamuna keittiöstä kuului posahdus ja tapahtumapaikalla odotti vieno pilaantuneen broilerin haju.

Mikä näissä tapauksissa meni pieleen, ja miten kananmunia oikein säilytetään oikein? Kuinka pitkään raaka tai keitetty muna säilyy jääkaapissa tai huoneenlämmössä? Miltä maistuu kananmuna, jonka parasta ennen -päivästä on yli vuosi? Ja sokerina, jota kananmuna sisältää vähän päälle 0 prosenttia, pohjalla: miksi kananmuna ei ole hyvää ravintoa?

Koska yhä useampi kärsii TLDR-yliherkkyydestä, en pane kaikkia munia samaan koriin vaan jaan kokemaani ja lukemaani viisiosaisena juttusarjana, joka huipentuu blogin sadanteen postaukseen. Vaikeasti yliherkille tarjoan Turun Sanomien blogikirjoituksen otsikkoa: ”Kananmuna koostuu valkuaisesta ja keltuaisesta”.

Keko kananmunia harmaalla kennolla.

Munavuoren huippu. Munat Taloyhtiön jätepisteestä (soikeat 0 e), alusta
betonista.

Juttusarjaa varten tekemissäni tutkimuksissa ei ole koeteltu eläimiä, sillä minulla on tapana kaivella munia jätekatoksissa. (Näin pitkälle jaksoin pidätellä viittauksia ulkoisiin sukupuolielimiin; ylevät kirjoittajat purkautuvat jo otsikossa.) Löydän usein kananmunarasioita, joiden parasta ennen -päivästä on viikko tai pari. Näin tuoreet munat on hylännyt todennäköisesti joko nirppanokka, kananaivo tai kananpoika (pardon my Anglicism).

Päiväyksen ylittämistä on turha pelätä, sillä Eviran ylitarkastajan Pirjo Korpelan mukaan kananmunia on turvallista käyttää siihen asti, kun ne ovat pilalla. Tämä kehämäiseltä vaikuttava lausuma tahtoo sanoa, että terveydelle vaarallisen kananmunan pystyisi syömään vain, jos haju-, maku- ja näköaisti olisivat yhtä aikaa lamaantuneet.

Näin ainakin Suomessa, jossa munien sisällä ei asusta salmonellaa. Salmonella on ylitarkastaja Korpelan mukaan syy siihen, että muninnasta parasta ennen -päivään on sama määrä vuorokausia koko EU:n alueella. Suomessa päiväys ei siis ilmaise oikeastaan muuta kuin munan neliviikkoissyntymäpäivän.

Korpela antaa kananmunille armonaikaa yhden kuukauden parasta ennen -päiväyksestä. Omien kokemusteni perusteella pahviin pakattu ehjä ja raaka kananmuna säilyy hyvänä huoneenlämmössä tavallisesti enimmillään pari kuukautta päiväyksestä ja jääkaapissa helposti muutaman kuukauden. Minulla ei siten ole valittamista Tieteen suhteen suhteen, jonka mukaan kananmunalle päivä huoneenlämmössä vastaa neljää päivää jääkaapissa.

Huoneenlämmössä säilyttämistä voi suositella kauppiaiden lisäksi paljon leipoville. Jääkaappikylmä muna nimittäin viilentää hiivataikinaa ja vaahtoutuu huoneenlämpöistä huonommin, eikä munia aina muista ottaa ajoissa lämpenemään. Toisaalta jos munia käyttää vain vähän, jääkaapin tuoma aikalisä voi olla tarpeen. Jääkaappi on hyvä valinta myös silloin, kun huoneenlämmön on säätänyt tai sää tehnyt atavistisia savannimuistumia helliväksi.

 

Sarjan kirjoitukset ilmestyvät viiden päivän välein.

Kolme karkkipäivää päivässä

Posted on by Onni Tonkija

Kuinka kauan karkkeja pystyy syömään päiväyksen umpeuduttua? Entä kuinka kauan karkkeja pystyy syömään pääasiallisena ravintona? Päätin etsiä vastausta kumpaankin kysymykseen ja syödä karkauspäivänä pari vuotta vanhoja karkkeja niin paljon kuin napa vetää ja käsi työntää.

Aioin siis viettää vähähiilihydraattisen karppauspäivän vastakohdan, liikahiilihydraattisen karkkauspäivän. Makeisaltistukseni maksimoidakseni päätin nauttia karkkihiilihydraatteja myös hengenravinnoksi, nimittäin selluloosapohjaiset Karkkipäivän ja Karkkipäivän.

Karamelleja ja suklaita vierekkäisten A4-arkkien päällä sekä kaksi Karkkipäivä-kirjaa.

Karkkauspäivän menyy. Karkit ja yksittäiset arkit Taloyhtiön jätepisteestä, sidotut arkit kirjastosta. Kuvankäsittelyn ajan soittolistalla oli tietysti Karkkipäivän levy Jos Päijänne viskiä ois.

8.00 Olen valmis aloittamaan elämäni ensimmäisen karkkipäivän. Se on Satu Jaatisen Karkkipäivä – Sokerin synnystä makeaan elämään (Multikustannus, 2005). Varsinaista karkkia tai mitään muutakaan syötävää ei tee vielä mieli, koska olen syönyt viimeksi kahdeksan tuntia sitten.

Heti ensimmäinen sivu saa aivoni tuottamaan dopamiinia: kirja ei ala esipuheella vaan Esimaulla. Tätä herkkua on saatava lisää!

Mutta jo ensimmäisen luvun toisella palstalla erottuu ikävä sivumaku. Unohdettuaan pilkun jan yhteydessä kirja muistuttaa karkkauspäiväni moukkamaisuudesta: ”Luokittelemme ihmisten sivistystasoa sillä, mitä he syövät ja miten. – – Koko aterian mittainen makeistarjoilu olisi merkki rappiosta, hemmottelusta tai huonosta kasvatuksesta.”

Tämän jälkeen Jaatisen maininta siitä, että kirjan ei ole tarkoitus moralisoida, tuntuu väkinäiseltä yritykseltä paikata suusta päässyttä viinikumisammakkoa. Jos olisin taipuvainen lohtusyömiseen, nyt olisi ensimmäisen karkin paikka.

Kirjan mukaan karkkipäivä on 1970-luvun tuote. Tuolloin valtiovalta alkoi käännyttää suomalaisia terveelliseen ruokavalioon. Kun jaksoi kärvistellä arkipäivät karkitta, yhtenä päivänä saattoi ahmia melkein kontrollitta. Päivä oli aluksi lauantai, koska se oli viikon viimeinen työpäivä ja viikonlopun vietto saattoi käynnistyä iltapäivällä kauppareissun jälkeen.

Jaatisen kirjan pääainesosana on sokerin ja makeisten historia, mutta se saattaa sisältää pieniä määriä lukijalle makeita yksityiskohtia. Saamme esimerkiksi lukea, että Hitchcockin Psykon suihkukohtauksessa valuva veri oli suklaakastiketta ja että Chaplinin Kultakuumeessa Kulkurin syömä kenkä oli valmistettu lakritsista ja karamellinauhoista.

Tapatietouttakin kirja jakaa: Sisu on makeinen, jota ei anneta naiselle lahjaksi vaan jota mies tarjoaa toiselle miehelle, vähän niin kuin kansakoulun ala-asteen opettajani aikoinaan. Jotain makeisten syönnin sukupuolittuneisuudesta kertoo sekin, että miehet vastasivat huomattavasti naisia hanakammin, kun Jaatinen tiedusteli julkisuuden henkilöiltä näiden lempimakeisia. (Paavo Lipposen suosikki ei ole Hubba Bubba vaan ”1940- ja 50-luvun punainen, voipaperiin kääritty kartiomainen tikkunekku”.)

Karkkipäivä on kevyt ja nopea naposteltava, ei todellakaan mikään ”sitkeä pala”, kuten Suomessa kirjan mukaan nimitettiin alun perin purukumia. Ei teos kuitenkaan ole mikään vaahtokarkki (jota muuten valmistettiin jo muinaisessa Egyptissä suokasvin juuresta ja jonka amerikkalaista juhlapäivää vietetään 30. elokuuta). Karkkipäivä on pikemminkin suomalainen salmiakki. Kertoohan kirja, että salmiakkia ei ole koskaan pidetty samalla tavalla ylellisenä kuin suklaata tai kermakaramelleja.

Salmimakkimakeisia pusseissa ja rasioissa Hopeatoffeiden ympäröiminä.

Sinä inhosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin pussiin koko sortimentin.

12.30 Tuotteliaan, greliinipitoisen aamupäivän jälkeen on aika saada vatsaan täytettä. Tartun makeisten ohella Markus Nummen Karkkipäivään (Otava, 2010), jonka kansi on kaimastaan poiketen tyylikkään vetovoimainen.

Karkkeja on reilu kilo, ja olen tonkinut ne roskiksesta toissa kesänä. Löydökset jätin odottamaan karkkauspäivää muovirasiaan kansi raolleen, joten nyt ne ovat kuivia koppuroita.

Koska olen kaivanut karkit roskapussin pohjalta, liottelen niitä aluksi vedessä. Näin olen tyhjentänyt myös kadulta löytyneitä karkkipusseja: mahdollisesti likainen päällyskerros liukenee pois, ja sisältä paljastuu koskematon herkku. Vettyneet tai maasta löytyneet kääreettömät karkit kannattaa kuitenkin varmaan jättää väliin, kun ei se karamellin epäterveellisyys sellaisessa marinoinnissa voi muuta kuin muuttua vaarallisuudeksi.

Vaaroja voi liittyä kotonakin säilytettyihin vanhoihin karkkeihin, ainakin teoriassa. Valmistajat kiertävät kysymyksen siitä, voiko makeisia syödä parasta ennen -päivän jälkeen. Fazer sanoo vain, että laatu on parhaimmillaan päiväykseen asti [sittemmin lupa päiväyksen jälkeiseen nautintoon on myönnetty]. Cloetta sentään epäsuorasti viittaa syömäkelpoisuuteen selvittämällä parasta ennen -päivän ja viimeisen käyttöpäivän eroja.

Elintarviketurvallisuuden asiantuntijoiden mukaan vanhentuneet karkit eivät aiheuta tai eivät yleensä aiheuta terveyshaittoja. Sokeri on niin suurta myrkkyä bakteereille(kin), että parasta ennen -päiväystä ei edes tarvitse ilmoittaa sellaisissa makeisissa, jotka koostuvat lähinnä maustetuista tai värjätyistä sokereista. Vaikka makeisista ei ajan myötä tulekaan vaarallisia, niiden maku tai koostumus alkavat jossain vaiheessa heikentyä. Silti myös päiväysvanhoja karkkeja saa myydä, elleivät kaupan tai valmistajan laatuvaatimukset muuta edellytä.

Entä se teoreettinen riski? No, vanhentuneista suklaista on joskus jossakin tullut salmonellamyrkytys, mutta eipä taida saastunutta tuotetta pelkkä päiväys pussin kyljessä puhdistaa.

15.00 Olen syönyt karkkia ajallisesti kaksi ja puoli tuntia ja massallisesti 300 grammaa. Vaihtelu kelpaisi jo, mutta vielä tuntuu mahtuvan. Karkkipäivästä olen nauttinut vähän suuremman osuuden kuin karkeista.

Tässä vaiheessa olen jo hoksannut, että romaanin Tok Kilmoori ei taidakaan olla lapsuudestani tuttu Doug Gilmour vaan joku tohtori. Vähitellen on alkanut kiinnostaa, miten kaltoin kohdeltu Tomi-poika selviää ja tajuaako Paula koskaan elävänsä itsepetoksessa ja laiminlyövänsä lastansa. Kirjailija-Arin vaivaannuttavien luomistuskailujen eteen on onneksi risteämässä Tomin polku. Tarinasta voi tulla ihan vetävä, on minun arveluni avatessani 50 sentin suklaakolikkoa.

17.30 Viisi tuntia yhtäjaksoista urakkaa takana. Kirjasta on jäljellä neljäsosa, karkeista puolet. Kirjan haluan lukea loppuun, mutta karkeista en uskalla mennä sanomaan. Päätän suoda hieman lepoa puru- ja tajukalustolle eli pidän ksylitoli- ja dyykkitauon.

18.15 Kaiken makeisista tursuavan kovettuneen liivatteen, härskin maitojauheen ja karmivanpunaisten väriaineiden jälkeen on virkistävää, että roskislöydöt olivat vegaaniset: kerä jäävuorisalaattia kera eineskasvispiirakan ja totuttelua vaativan, lähes käyttämättömän kasvistahnaputkilon sekä kuuden panttitölkin lauma.

Loppukirin alkaessa panokset kovenevat niin paljon, että on aika ottaa esiin 200 euron suklaaseteli. Tämä raha ei haise eikä maistu hyvälle.

20.15 Seitsemän tunnin pääosin keskittyneen lukemisen jälkeen Karkkipäivä on lopussa. Markus Nummi on valinnut kirjaan hienon sekoituksen henkilöhahmoja, ja lopussa hän sulkee tarinan siististi ilman havaittavia saumausvirheitä. Minun makuuni kirja on kuitenkin murheellisesta aiheestaan huolimatta liiaksi lauantaipussia: sympaattinen mutta yllätyksetön. (Nummi oli romaanillaan Finlandia-palkintoehdokkaana, mutta eihän hänellä tietenkään ollut mitään jakoa kilpailussa armoitetun sananparsijan Mikko Rimmisen kanssa. Ei kenelläkään pitäisi olla.)

Karkkeja on nyt jäljellä 300 grammaa, mutta ne saavat jäädä toiseen lukurupeamaan. Olo on oikeastaan ihan hyvä, ehkä vähän raukea. Nälkäkään ei ole, kun energiaa on tullut nautittua pitkälti toistakymmentä megajoulea eli jonkin verran päivän tarvetta enemmän. Päivittäisestä energiantarpeesta enintään viidestä kymmeneen prosenttia saisi WHO:n suosituksen mukaan tulla lisätystä sokerista, eli sitä rajaa tuli loukattua hälytystilan arvoisesti.

Karkkauspäivä sujui alun jälkeen varsin kivuttomasti ja nautinnottomastikin. Yhtä päivää ei voi silti pitää suurena saavutuksena, kun joku on onnistunut kokonaisessa karkkausviikossa. Lisäksi eräs yritysjohtaja väitti varanneensa itselleen viisi tonnia vanhoja makeisia.

Omat suklaani maistuivat järjestään eltaantuneilta, mikä ei tullut yllätyksenä, sillä aiempien selvitysteni mukaan maitosuklaa säilyy hyvänä tavallisesti enintään vuoden. Sen sijaan hedelmä- ja salmiakkikarkkien maussa ei oikeastaan ollut mitään valittamista. Karkit olivat vain päässeet kuivumaan.

Suklaan ja peruskarkkien väliin asettuivat lakritsit, jotka tuntuivat jonkin verran pilaantuneilta. Kyseessä olivat kuitenkin lukutoukan Lakutoukat ja sen tapaiset kuorelliset lakut; kunnon lakritsi ei omien kokemusteni mukaan juuri menetä makuaan vanhetessaan vaan pelkästään jähmettyy kivikovaksi.

23.59 Kaksi vuotta ei siis ole pitkäkään aika maidottomille makeisille, jos ne on säilytetty kuivassa paikassa viileähkössä huoneenlämmössä. Pehmeät karamellit kovettuvat vähitellen, mutta niistäkin saa imeskelemällä talteen suunnilleen uudenveroiset aromit. Kymmeniä vuosia karkit eivät kuitenkaan kestä, paitsi muistoissa (ah Känkkä-askeja lauluineen).

Tortilla tavataan liian usein hylätä

Posted on by Onni Tonkija

Tortilla ei ole nykypäivänä todellakaan kortilla, sillä tie kansan sydämeen käy yksinkertaisen valmistuksen ja keskinkertaisen maun kautta. Helppous ei kuitenkaan ruoki mielikuvitusta. Siksi monen suuhun menee vehnäletun sijasta sormi, jos tortillannälkä ei olekaan kuudella tai kahdeksalla jaollinen. Mihin yli jääneet tortillat voisi käyttää, ja miten ne pitäisi säilyttää?

Kiertämättä tasokas.
”Turha” rullalle.

Tortillalettujen säilytys on helppoa pakkauksen avaamiseen asti. Teolliset tortillat säilyvät avaamattomina parasta ennen -päivän jälkeen vielä kuukausia, jopa pari vuotta. Ne alkavat vain hitaasti kuivua ja usein myös liimaantua toisiinsa, joten maailmanlopun bunkkeriaan ei kannata varustaa tortillakestejä silmällä pitäen.

Avattu ja avaamaton pakkaus eroavat säilyttävyydessä toisistaan kuin Tuomiopäivän kellon keskiyö ja -päivä. Jos avatun paketin jättää pöydälle, tortillat eivät varsinaisesti pilaannu mutta ne kuivuvat korpuiksi. Jotta tortillat pysyisivät lerppuina, ne pitää kääriä rullalle. Huoneenlämmössä rullat voivat tosin homehtua jo parissa päivässä. Jotkut lykkäävät syömistä ja lykkäävät tortillat pakastimeen, mutta samat ihmiset varmaan pakastavat myös leipää huomaamatta mitään muutosta suun tuntumassa. Jääkaappi antaa rullille ehkä muutaman lisävuorokauden, mutta sinne ne toisaalta unohtuvat helposti (kylmänkostean ympäristön haitoista voi lukea artikkelista ”Älä White jauhoja tortilloja Tarve säilyttää jääkaapissa?”).

Säilyttää jääkaapissa tai ei, tortillat kannattaa syödä niin pian kuin mahdollista. Tähderuokailua haittaa kuitenkin usein se, että täytteet ovat päässeet loppumaan (tai että niitä ei ole ollut alun perinkään, jos on tapana keräillä muiden syömättä jääneitä tortilloja roskiksesta). Koska pariin hassuun lettuun ei haluta uhrata yhtä mittavasti voimavaroja kuin kokonaiseen tortilla-ateriaan, täytteiden pitäisi olla vielä tavanomaistakin yksinkertaisempia.

Maton päällä kaksi erilaista tortillapakettia, sipuli, paprika, kerä jäävuorisalaattia, salaattijuustopakkaus, smetanapurkki, jauhelihapaketti ja tacomaustepussi.

Perinteistäkin traditionaalisemmat tortilla-ainekset Taloyhtiön jätepisteestä.

Oikeaoppisia tortillantäytteitä ovat Internetin mukaan jauheliha tai kanasuikaleet valmiilla maustesekoituksella, salaatti, kurkku, tomaatti, paprika, sipuli, feta, salsa ja ranskankerma. Vaihtelua näyttäisi olevan ainoastaan siinä, miten quoagamole kulloinkin kirjoitetaan. Tämä kekseliäisyyttömyys viimeistään poistaa ihmeen statuksen siltä, että tortilloja jää täyttämättä vaan ei jäteastioita.

Täyttökelpoiset tortillat kaipaavat rinnalleen tyhjennyskelpoisia purkkeja, joille niillekin olisi lähtö edessä viimeistään seuraavissa jääkaapin yt-neuvotteluissa. Tällaisia vaivattomia täytteitä ovat esimerkiksi salaattijuustokuutiot, aurinkokuivatut tomaatit, oliivit, jalapenot sekä pesto ja muut tahnat. Valkoisesta tortillasta saa jälkiruoan, kun sen päälle lusikoi hilloa ja pursottaa valmiskermavaahtoa.

Ihanteellista olisi, että jämät löytäisivät toisensa. Jos kotona ei kuitenkaan ole täyttämiseen soveltuvia tyhjennettäviä purkkeja, seuraavaksi järkevintä olisi etsiä tähdetortilloille täytettä sellaisesta, mikä ei tuota uusia tähteitä eli mitä muutenkin kuluu. Leikkeleillä, makkaroilla tai nakeilla sekä juustolla, ketsupilla ja yrteillä tortilloista voi tehdä mikrossa valmistuvia pikapitsoja. Mikrolla voi myös paistaa täytteeksi kananmunaa, joka yksittäispakattuna tuotteena ei tähteellisty yhtä herkästi kuin monisataagrammaispakattu jauheliha.

Lopuksi vinkki seuraavan viikon- tai maailmanlopun tortillakestejä suunnitteleville kasvissyöjille, jotka eivät voi käyttää jauhelihaa tai kanasuikaleita valmiilla maustesekoituksella kuten kaltaiseni dyykkivegaanit eli dykaanit: Tonkaisin hiljattain paketin kotimaista härkäpapumurskaa, ja se osoittautui maukkaaksi ja säilyväksi tortillantäytteeksi. Papumurska on vahvin suositukseni ainakin siihen asti, kun roskiksilla aletaan tavata kauhelihaa.

Kannattaako pakkasella dyykata?

Posted on by Onni Tonkija

Meidänkin taloyhtiö on vuoden alusta lähtien jakanut Eviran ohjeiden mukaisesti viimeisen käyttöpäivän ylittäneet tuotteet pakastettuina. Niille, joille dyykkaus on ruokamyrkytysten pelossa pelkästään talviruokintaa, jäätävät ilmat ovat varmasti olleet tervetulleita. Meille muille, joille kylmäketju ei ole rukousnauhaan verrattava mielenrauhan välikappale, talvea mieluisampia dyykkausvuodenaikoja ovat kevät, kesä ja syksy. Onneksi Suomen talvi on nykyään lyhyt ja vähäluminen, sillä pakkasesta on tonkijalle vain harmia.

Kerä jääsalaattia kahden laatan päällä: vasemmalla jäätyneenä, oikealla sulaneena.

Roskiksesta löytynyt rapsakka jääsalaatti oli sulaneena lupsakka vesisalaatti.

Pakkanen puree elintarvikkeisiin pääsääntöisesti sitä pahemmin, mitä enemmän niissä on vettä. Kun jäätyminen rikkoo vihanneksen solurakenteen, salaatista tulee märkä rätti ja kurkusta hyllyvä putkilo. Voi ne edelleen syödä, mutta ei siinä ole paljon järkeä, kun ei ole järkeä pakastamattomankaan veden syömisessä.

Hyödyllisistä vesipitoisista elintarvikkeista pakkanen rikkoo tomaatit, paprikat ja usein kananmunatkin, kun taas esimerkiksi porkkanat, omenat ja sitrushedelmät kestävät jäätymistä varsin hyvin. Maitotuotteista näyttäisivät säilyvän ainakin kovat juustot ja jukurtitkin, jos pakkaus pysyy ehjänä. Jäätelöä en ole pakkasella löytänyt, mutta kaikki pakasteet ovat kylmässä tietysti elementissään, mikä taitaa olla pakkasen ainoa hyvä puoli dyykkauksessa. Myös muut perinteisesti pakastamiseen kelpuutetut tuotteet, kuten liha ja leipä, selviävät nollan alapuolella. Sakun jääoluttakin olen kantanut kotiin pari huurteista tölkkiä.

Vesipidottomiin elintarvikkeisiin kylmällä ei ole suurta vaikutusta, joten pähkinät, suklaat, rasvat, jauhot ja hiutaleet voi aina poimia mukaan. Etenkin viljatuotteita dyykatessa kannattaa kuitenkin muistaa, että pakkasen jähmettämät tuholaiset saattavat herätä horroksestaan huoneenlämmössä!

Jäätyneissä vihanneksissa ja hedelmissä on sekin huono puoli, että ne ovat kivikovia riippumatta siitä, kuinka puheenpehmoisia ne ovat olleet ennen pakkaseen joutumista. Kuitenkin jopa minun paljon kokeneille makuhermoilleni on aivan eri asia, rikkooko tomaatin pakkanen vai pilaantuminen.

Pakkasen elintarvikkeille haitallisilta seurauksilta voi välttyä, jos osuu apajille juuri jätetoimitusten jälkeen. Mutta vaikka ruoka olisi yksittäispakattuja salaatinlehtiä, ensimmäisenä pakkasella tuntuvat aina jäätyvän näpit. Suosin itse lapasia, jotka otan pois pikaisten hienomekaanisten toimien ajaksi. Sormikkaissa kädet olisivat paitsi kylmissään myös liian kömpelöt. Kylmällä säällä roskapusseja tulee tutkittua enimmäkseen ulkoapäin tunnustellen ja vain kiinnostaville tapauksille suoritetaan avaus, sekin tavallista useammin repimällä.

Vaatetuksen ohella pakkanen pakottaa kiinnittämään huomiota kohteisiin. Parhaita ovat jätehuoneet, jotka tosin voivat olla yllättävän vilpoisia. Jätekatoskin antaa suojaa viimalta, mutta avokonttoreissa ei tule dyykkarin pitkiä aikoja sydäntalvella asioitua. Jäteputket ja syväsäiliöt ovat tietysti yhtä kamalia läpi vuoden. Toivottavasti putket jäätyvät ja loppujenkin Molokien suu menee säppiä myöten.

Kannattaako siis pakkasella dyykata? Koska pakkasen tuhot rajoittuvat lähinnä vihanneksiin, riippuu dyykkarin kylmänsiedosta, tuleeko pakkaspäivästä pekkaspäivä. Tai ehkä aiheellisempi kysymys olisikin: voiko pakkasellakaan olla dyykkaamatta?

Vanha suklaa jalostaa

Posted on by Onni Tonkija

Minussa taitaa olla hiven suklaa-addiktia. En nimittäin halua ymmärtää ihmisiä, joiden on toisinaan heitettävä roskiin kaapista löytynyt, vanhaksi mennyt suklaalevy.

Suklaan haaskaajien puolustukseksi on sanottava, että maitosuklaalla on kaikista elintarvikkeista ehkä täsmällisin parasta ennen -päivä. Maitosuklaa säilyttää hyvin makunsa 8–10 kuukautta valmistuksesta, mutta sen jälkeen makuvirheitä alkaa tulla yleensä muutamassa kuukaudessa. Harvassa ovat tämäntapaiset tuotteet, jotka maistuvat vanhentuneilta ylitettyään hyllyikänsä vain kolmanneksella.

Suklaan pois heittäminen ei siis välttämättä ole pelkkää alkukantaista päiväyspelkoa, vaan vanha suklaa voi yksinkertaisesti kuvottaa hienostuneita makuhermoja. Makuhermosolujakin voi kuitenkin harjoittaa.

Pikku Myy -suklaakalenterin päällä kalenterin harmaantuneita suklaita sekä suklaapukki kääreissään.

Joulun aikaan pukki myy, samoin Pikku Myy. Kuvan kalenteri on tuttua vuosikertaa 2013, tosin myöhemmin löytynyttä.

Vanhaa suklaata voi maistella huoletta, sillä suklaa on niin kuivaa ja rasvaista, että bakteerit ovat yksimielisiä: tässä he eivät jakaudu. Suklaa voi heikentyä maultaan tai suutuntumaltaan, tai siihen voi tarttua makuja ympäristöstä, mutta vaarallista suklaasta ei hevin tule. Täytteet sen sijaan voivat pilaantua, jos ne ovat siihen taipuvaisia. Varmaan esimerkiksi pähkinäsuklaa on kosteissa olosuhteissa mahdollista saada homehtumaan pähkinöiden kohdalta.

Suklaan pinnalla kuura ei kuitenkaan ole hometta vaan rasvaa tai sokeria. Suklaan sisältämä kaakaovoi voi jähmettyä kuuteen erilaiseen muotoon, mutta vain yksi niistä tuottaa kivasti napsahtavan ja suussasulavan rakenteen. Suklaata temperoidaankin antaumuksella, jotta väärät muodot sulaisivat ja kaikki kaakaovoi olisi halutussa kiderakenteessa.

Jos suklaata ei säilytä viinikaapissa, kuten ehkä pitäisi, lämpötilat saattavat heitellä kuin kotikondiittorin temperoinnissa. Tällöin kaakaovoin rasvat lähtevät liikkeelle ja osa niistä nousee harmaaksi pinnoitteeksi. Ensimmäiset harmaat ovat kuitenkin vain kosmeettinen haitta, eli suklaa on täysin syömäkelpoista.

Sokeri saattaa päästä kukkimaan suklaan pinnalle, jos suklaata on säilytetty jääkaapissa ja pakkaus avataan heti, kun se tuodaan huoneenlämpöön. Tällöin ilmasta voi tiivistyä kosteutta kylmälle suklaalle. Vesi liuottaa sokeria, ja kun se haihtuu, sokeri jää koristamaan pintaa. Sokerin aiheuttama harmaantuminen voi heikentää suklaan ulkonäköä ja suutuntumaa, mutta makuun sillä ei juuri pitäisi olla vaikutusta.

Suklaan makua ei pilaa molekyylien liike vaan niiden reaktiot. Maito- ja valkosuklaa menettävät parhaan makunsa yleensä alle vuodessa, sillä maitorasvan rasvahapot hajoavat epämiellyttävän makuisiksi yhdisteiksi. Kaakaorasvaa sen sijaan ei ole tiristetty minkään eläimen nisästä, joten siihen ei tule yhtä ikävää sivumakua. Tumma suklaa voikin säilyä hyvänä monta vuotta.

Myös kaakaomassan sisältämät antioksidantit saattavat parantaa tumman suklaan säilyvyyttä. Maitosuklaassa näitä aineita on vähemmän ja valkosuklaassa ei ollenkaan. Avattu suklaa pitäisi säilyttää tiiviisti pakattuna kaapissa, jotta happi ja valo eivät pääse tekemään tuhojaan.

Suklaan vanheneminen on siis pelkästään makuasia. Päiväys antaa enintään suuntaa, sillä makuun vaikuttavat iän ohella säilytysolot ja suklaan laatu. Löydän toisinaan roskiksesta avaamattomina hylättyjä suklaarasioita ja -patukoita. Jos parasta ennen -päivä on ylittynyt enintään parilla kuukaudella, maitosuklaassa ei tavallisesti ole makuvirheitä. Puolen vuoden kohdalla muutos on yleensä selvä, mutta suklaata pystyy vielä syömään hampaat irvettä. Joskus kohdalle osuu jopa vuoden päiväysvanha moitteeton patukka.

Hämmästyttävin tapaus on ollut iso kultainen Toblerone. Se oli päätypaloja lukuun ottamatta suunnilleen uudenveroista yli kolme vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Laadukas maitosuklaa saattaa siis säilyä huomattavan pitkään, jos se on valettu isoiksi paloiksi, kääritty alumiiniin ja pakattu kartonkiin.

Suklaapatukoita ja konvehtirasioita kääreissään.

Sen Dumle-patukan, jonka parasta ennen -päivästä on puolitoista vuotta, erottaa pakkausta avaamattakin. Mutta jos päivästä on joko puoli vuotta tai kaksi kuukautta, maisteluun täytyy todella keskittyä, jotta löytäisi eroja ja vikoja. Yhteiskuvassa pari Taloyhtiön jätepisteen suklaaesiintymää viime kesältä.

Onko vanhan suklaan roskiin heittäminen sitten isokin rötös? Tumman suklaan kasvihuonepäästöt ovat yllättävän pienet, hieman leipää suuremmat. Maitosuklaalle päästöjä kertyy kolminkertaisesti: 2,7 kg hiilidioksidiekvivalentteja kilogrammaa kohti. Jos kuitenkin otetaan huomioon se, että yhä kysytymmän kaakaon alta jyrätään jatkuvasti metsää, hiilijalanjäljen akromegalia on maitosuklaalla sataprosenttinen ja tummalla suklaalla useita satoja prosentteja. Siis paljon enemmän kuin kolme prosenttia, joka on vastuullisten tuotteiden osuus Stockmannin joulukonvehdeista[†].

On turha toivo, että ajattelisimme kuormittuvaa ilmakehää tai kärsiviä työläisiä, kun kesken lomahelteiden löydämme kaapista levyn joulusuklaata. Koska suklaa on ylellisyystuote, suostumme miettimään vain hemmoteltuja makunystyröitämme. Monelle sellaisellekin ihmiselle, joka kykenee syömään kuivahtanutta leipää tai tummunutta banaania, muun kuin ensiluokkaisen konvehdin suuhun paneminen on suklaahulluutta.

Saatamme katsoa ison rahan elokuvaa pikku ruudulta ja kuunnella sen viimeisen päälle hiotut äänet minikaiuttimista, samalla kun huomaamatta napostelemme pois heitetyn suklaan tilalle kaupasta juuri ostetun levyn. Se on tietysti epäjohdonmukaista, mutta jos ”kerrankin” syömme jotakin epäterveellistä, miksi emme maksimoisi mielihyväämme? Siksi, että jos joka tapauksessa teemme jotakin epäterveellistä, vanhaa suklaata nauttimalla voisimme edes samalla tervehdyttää paisunutta omanarvontuntoamme.

 

† linkki kuollut

Ekoilen, koska kokeilen

Posted on by Onni Tonkija

Ensi perjantaina vietetään Älä osta mitään -päivää. Moni jättää ostamatta kuitenkin vain ajatuksen siitä, että yhdenkin päivän ostolakolla on merkitystä. Nämä pintatason kriitikot unohtavat, että Älä osta mitään -päivän ensisijaisena kohteena ei ole ympäristö vaan ihmisluonto.

Yhtä lailla kuukaudenkin mittaiset tipattomuudet, lihattomuudet ja muovittomuudet ovat turhanpäiväisiä, jos ne pysyvät vain vuosittaisina riitteinä tai retriitteinä eivätkä johda parannuksen tekoon. Näiden haasteiden pohjimmaisena tarkoituksena on nimittäin antaa maistiainen toisesta todellisuudesta, poikkeuttaa hellästi kaavoihinsa kalkkiutuneita.

Vielä viime vuonna ajattelin, että päivän mittaisella ostamattomuudella ei ole mitään merkitystä, joten päätin viettää Älä osta mitään -päivää marraskuun alusta loppuun. Olin jo ennestään ollut markettien marjaviini eli alle 0,1-prosenttisesti paikalla mutta hämmästyin, kuinka pysyvästi yksi kuukausi muutti tapojani.

Lattialla puurohiutalepakkauksia jonossa ja pikapuuropusseja läjässä.

Hiukan hiutaleita Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, salamatkustajat samaan hintaan).

Olin melkein koko aikuisikäni aloittanut päiväni kaurapuurolla. Ainoastaan hiutaleiden lämmitysmenetelmä oli kehittynyt: käytin ensin liettä, sitten mikroa ja lopuksi pelkkää mahaa.

Puurohiutaleita löytyy roskiksesta melko harvoin. Niitä hylätään lähinnä kolmesta syystä: ihmiset muuttavat talosta, ötökät ovat muuttaneet pakettiin, tai ajan kuluminen on muuttanut omistushalua. Jos parasta ennen -päivästä on vuosi tai enemmän, maku voi olla selvästi ummehtunut, koska hiutaleissa on paljon pinta-alaa hapelle tehdä tuhojaan. Yleensä kyseessä on kuitenkin onneksi sivumaku eikä päämaku.

Olin kerännyt vähäisistä löydöistäni itselleni varmuusvaraston Älä osta mitään -kuukautta varten. Kun dyykatut hiutaleet sitten loppuivat, kaupan kauraa ei enää tehnytkään mieli. Ei tuntunut itsestään selvältä tai erityisen maittavalta sekoittaa hedelmiä hiutaleisiin, kun vaihtoehtona oli dyykattua maitorahkaa, kurpitsansiemeniä, mantelijauhetta tai hamppu-chia-banaani-psyllium-siitepöly-mustikka-tyrni-marja-aronia-acai-goji-raakakaakaojauhetta.

En osaa arvioida, muuttuiko ruokavalioni epäterveellisemmäksi. Tuskin kukaan osaa. Ainakaan en syö enää niin tolkuttoman yksipuolisesti kuin ennen. Mielikin tuntuu virkistyneen, kun joka päivä saa miettiä, mitä juuri tänään nauttisi aamupalaksi.

Puuron hylkääminen ei tarkoittanut viljasta luopumista, sillä roskiksesta löytyy ihan sopivasti leipää. Leivän päälle olisi kuitenkin mukava laittaa muutakin kuin tongittua kurkkua, salaattia, juustoa ja leikkelettä. Aikaisemmin tuli ostettua sinisiä Keijuja, mutta viime aikoina sekin on jäänyt ja jääkaapissa on levitepurkkeja jonoksi asti.

Avattuja rasioita rasvaseoksia ja maksapasteijaa.

Levitteet levällään. Toinen ja neljäs vielä edellisen omistajan jäljiltä, ensimmäinen ja kolmas jo käyttöön otettuja.

Puoliksi syödyt levitteet otan roskiksesta omaan käyttööni kuorimalla pois hygieenisesti arveluttavan päällikerroksen. Sisältä paljastuukin usein houkuttelevamman väristä tavaraa, kuin suoraan tehtaan tuutista.

Levitteiden parasta ennen -päiväykset eivät kerro paljon mitään, etenkään jos pakkaukset ovat avattuja. Siksi arvioin syömäkelpoisuutta omilla aisteillani. Margariini ei juuri makuaan muuta. Tuorejuustot ja maksapasteijat hylkään, jos ne homehtivat. Voin saan jättää syömättä, jos se tuntuu liian härskiltä.

Colhot aforismit alkavat ensimmäisestä askeleesta. Ilman Älä osta mitään -päivää en olisi keksinyt viettää Älä osta mitään -kuukautta ja törsäisin edelleen luonnonvaroja kaurahiutaleisiin ja rypsimargariineihin. Olenkin alkanut suhtautua lyhyihinkin haastekampanjoihin myönteisesti. Kokeilen tänään ja iankaikkisesti saattaa vaikuttaa muutokseni.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Posted on by Onni Tonkija

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.