Taloyhtiöt oppivat salpuuttamaan

Monen taloyhtiön asukkaat ovat havahtuneet uuteen uhkaan: lukitsemattomia roskiksia käydään tonkimassa, ja asialla ovat vieläpä väärän väriset ihmiset. Ratkaisumallit taloyhtiöt näyttävät kopioivan kaupan alalta.

Metallinen portti sulkeutumassa. Taustalla jäteastioita.

Kaksi vuotta sitten löysin ohikulkumatkalla näistä roskiksista uudenveroisen, hintavan tarjoiluvadin. Aikaa kului ehkä minuutti. Nykyään minuutti kuluu automaattisen portin sulkeutumiseen.

Helsingin Uutiset kirjoitti reilu vuosi sitten, kuinka ulkomaiset kerjäläiset penkovat roskiksia ja jättävät jätekatokset siivottomaan kuntoon. Kipeimmin dyykkarit tuntuivat piinaavaan Munkkiniemen idylliä.

Jutussa haastatellun Helsingin poliisin ylikomisarion mukaan kerjäläiset etsivät pääasiassa tavaroita, eivät ruokaa. Poliisin ratkaisu on yleensä keskeytetty tonginta. Sakottamalla dyykkausta ei pyritä ehkäisemään.

Vaikka poliisi ei pitänyt tapausten määrää isona, uutisen kommenteissa joku kertoi oman taloyhtiönsä teettäneen lukittavan oven juuri sotkevien romanien vuoksi: ”Yritimme käydä sanomassa, että laittakaa takaisin mitä ette ota, mutta ne miehet, jotka ovat kuskeina, ovat hyvin pelottavia ja uhkaavia. Ennen kun kotimaiset dyykkaajat kävivät, mitään haittaa ei ollut koskaan.”

Helsingin Uutisten juttu on tänä vuonna tullut usein mieleeni. Roskisten penkominen on lisääntynyt parissa vuodessa niin, että nykyään on vaikea löytää lukitsematonta roskista, jossa ei olisi revittyjä muovikasseja. Aivan viime aikoina on alkanut näyttää siltä, että taloyhtiöt ovat ryhtyneet vastaiskuun ja alkaneet suojella roskiaan.

Jätekatoksen ovi, jossa sekä kahvallinen salpa että kaksoispesällinen lukko. Taustalla sekajäteastia.

Ajat muuttuvat. Kaupunkikuva kerroksellistuu.

Kaupan alalla salpuuttaminen on jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Taloyhtiöt tulevat perässä, sillä jätetilojen lukitsemisesta on tehty uusi normi.

Esimerkiksi Päijät-Hämeen Jätehuollon mukaan lukitseminen on ”suositeltavaa”. Isännöintiliiton Kotitalo-lehti opettaa, että ”paloturvallisessa katoksessa on oltava lukitusjärjestelmä”. Oululainen Kaleva melkeinpä harmittelee lukittavien jäteasemien vähyyttä, sillä lukot ”vähentävät ja rauhoittavat” jätteenkeräykseen liittyviä ongelmia.

Julki lausutut perustelut lukitsemiselle ovat siisteys ja turvallisuus. Oman kokemukseni perusteella jätekatoksia eivät juuri sotke dyykkarit vaan asukkaat itse. Katoksiin tuodaan sinne kuulumattomia runkopatjoja ja kuvaputkinäyttöjä, tai roska-auto käy niin harvakseltaan, että mukit pursuavat yli.

Lukitsemattomia, paloturvattomia jätekatoksia on vielä niin paljon, että joka pyromaanille löytyy kyllä oma. Lukitsemisesta tulee siten varustelukierre, joka loppuu vasta, kun joka koppi on säpissä. Ja ymmärtääkseni puisen jätekatoksen saa syttymään ulkoa käsinkin.

Rakenteilla oleva jätekatos, josta puuttuu ovi. Taustalla jäteastioita.

Täältä löysin yleensä jotain pientä suuhunpantavaa, mutta enpä löydä enää.

Vihreän Langan kaikkitietävä Eno uskoo, että ensisijainen syy roskakatosten lukitsemiseen on henkinen pienuus. Toisaalta pelätään sitä, että ulkopuoliset tuovat roskia taloyhtiön katokseen. Toisaalta taas sitä, että ulkopuoliset vievät roskia katoksesta.

Harrastan itsekin ”tuo tullessasi, vie mennessäsi” -toimintaa. Muutama päivä sitten eräs täti-ihminen alkoi tiukata osoitettani vieraan taloyhtiön pihalla. Kun kerroin heittäneeni jäteastiaan kadulta keräämiäni roskia, jo muuttui ääni tärykalvossa. Yhtäkkiä roskikseen saikin tuoda ulkopuolista jätettä! Huonommin varmaan olisi mennyt läpi se parempi argumentti, että oma saldoni kyseisen roskiksen täyttämisessä on toistakymmentä kiloa miinuksella.

Harmaa aitaus, jonka takaa pilkistää harmaita jäteastioita.

Vaikka haalla suljettava aitaus ei estäkään dyykkausta, ei tänne oikein enää tee mieli poiketa heräteotoksille.

Mustasukkaisuus roskista ei ole suomalaisten yksintunne. Coloradossa ihmisillä on pokkaa ajaa roteviakin dyykkareita pois roskiksilta. Saksassa Mülltauchen on hankaloitunut, kun naapuruston roskiksia on alettu lukita. Amerikkalainen nettikeskustelija on muuttanut avoimelle asuinalueelle ja kysyy, mitä roskikseen pitäisi heittää, jotta voisi karkottaa parveilevat dyykkarit, joita hän vertaa torakoihin.

Ei ole maansuru, että jollakin jenkillä ei ole enää varaa asua aidatulla alueella. On kuitenkin onnetonta, että suomalaiset kiirehtivät lukkoja jätteillensä. Sen tien päässä ovat muurit, piikkilanka ja aseistetut vartijat. Köyhyys kun on sellainen syöpäläinen, että sitä eivät salvat poista.

Näin avaat umpisolmuun menneen roskapussin

Vain kerran olen dyykatessani joutunut poliisin puhuteltavaksi. Silloinkin kyseessä oli taloyhtiökytt(ääj)ien alatyyppi, roskispoliisi. Jäteastioita irtolaisilta suojellut miekkonen tivasi kiukkuisesti, revinkö roskapusseja auki. Siitä päätellen, että mies puhui seuraavalle päivälle osuvasta sekajätteen tyhjennyksestä, hän taisi olla eniten huolissaan roskikseen ahdetun kotivideokokoelman kohtalosta. Oli miten oli, roskapussien repimisestä on helppo ärsyyntyä.

Repiminen kismittää ensinnäkin siksi, että se tuo riitasointuja harmonisen muovikassikatraan sekaan. Osa ihmisistä on sitä mieltä, että roskistakaan ei saa roskata.

Toisaalta revittely pilaa muiden dyykkauksen. Jos repijä ei ymmärrä paremmasta kuin panttipullot, moni toisen aarre vajoaa repeämästä jäteastian pohjasedimenttiin ja jää huomaamatta.

Ennen kaikkea roskiksesta paistavat revityt muovikassit horjuttavat turvallisuudentunnetta samaan tapaan kuin asuntomurto: ”Joku ulkopuolinen on käynyt täällä. Oikeuttani yksityisyyteen on loukattu.” Revi siitä sitten, kun jätekatos on muutettu pankkiholviksi ja vartioimisliikkeen auto päivystää vieressä.

Syyllistyn itsekin roskapussien repimiseen. Joskus esimerkiksi huomaan tunnustelemalla hyvänlaatuisen kasviksen muuten kelvottoman roskapussin pohjalta. Tällöin on kätevintä suorittaa poisto kirurgisen tarkalla repäisyllä. Yleensä tonkiminen on kuitenkin helpointa ja siisteintä, kun pussin ensin avaa.

Jos jollakulla taloyhtiössäsi on tapana tehdä roskapusseihin solmua tiukkaa, jonka avaaminen tekee tiukkaa, jatka lukemista, niin ei roskispoliisi repimisestä tiukkaa.

Roskapussina käytetyn kauppakassin solmu.

Tavanomainen Taloyhtiön jätepisteen tuotepakkaus avataan löysemmästä, tässä ylemmästä sangasta.

1. Kun olet löytänyt lupaavan roskapussin, valitse sangoista helpompi.

Suurin osa roskapusseista on henkselimallisia kauppakasseja, ja valtaosa niistä on solmittu samalla tavalla: ensin sangoilla tehdään alkusolmu kuten kengännauhoja solmittaessa, sitten toinen umpisolmu (ämpäreillä solmua ei voi tehdä).

Solmun voi solmia joko niin, että päällimmäiseksi tulee vasen sanka, tai niin, että päällimmäiseksi tulee oikea sanka. (Jos kengännauhojesi rusettisolmu tapaa kääntyä jalkaterän suuntaiseksi ja siten aukeaa kävellessä, solmit alkusolmun väärin päin.)

Solmu on sitä helpompi avata, mitä pienempi on kitka eli mitä vähemmän irrotettavat osat koskevat toisiinsa. Jos muovikassin solmua ei ole kiristetty, sangat voi vetää helposti erilleen solmun kohdalta. Jos solmu on tiukka, vetämistä tehokkaampaa on työntää sankaa solmun läpi.

Muovikassisolmun kaksi päätä eroavat yleensä hieman toisistaan. Toinen sanka kietoo toista leveämmälti ympärilleen ja on itse irtonaisempi. Etenkin löyhä solmu aukeaa helpommin tätä liikkuvampaa sankaa työntämällä.

Roskapussin solmua avataan kiertämällä sormilla pussin sankaa.

Ylempi sanka myötäpäivään ruuvattavana.

2. Kierrä sanka tiiviiksi ”vastakarvaan” ja työnnä se solmun läpi.

Työntäminen helpottuu, kun sankaa kiertää tikkumaiseksi punokseksi. Tikkumaisuus vähentää kosketuspintaa solmun kanssa, joten kitka pienenee. Tiiviiksi pyöriteltyä sankaa työntämällä aukeaa yleensä kireinkin umpisolmu.

Tikuttamalla avataan perinteisen kahden sangan umpisolmun lisäksi sellainen umpisolmu, jossa on selvät kiintopää ja irtopää. Kauppakassissa se tarkoittaa, että molemmat sangat ikään kuin punotaan yhdeksi naruksi, johon tehdään solmu. Koska tällainen hankalasti avautuva solmu on myös hankala tehdä, sitä näkee kauppakasseissa onneksi harvoin. Isoissa jätesäkeissä se on kuitenkin ainoa vaihtoehto, jos sulkemiseen ei käytetä teippiä tai narua. Jätesäkkien auki nitkutteluun kuluukin monesti enemmän kuin tuo tuokio.

Tätä kirjoitusta valmistellessani tunsin olevani vaarallisilla vesillä, koska aivoni tuppaavat menemään solmuun kaikesta, mikä ylittää tasogeometrian monet ulottuvuudet. Tuhansien roskakassien opettamana sentään tiesin, että muovikassisolmussa on helppo ja vaikea pää. Sitä en kuitenkaan ollut tajunnut ajatella, että kassin sangan voi tikuttaa kahteen suuntaan. Ihan niin kuin ruuviakin voi pyörittää myötä- tai vastapäivään.

Vasta myötä- ja vastoinkäymisten sekä neulonnan koulima Onneli keksi kiinnittää huomioni kitkan hienoisiin syihin, syihin. Sanka voidaan nimittäin pyörittää siten, että sen kierteet ovat joko saman- tai erisuuntaiset kuin solmun ”syyt”, joihin sankatikku työnnettäessä hankautuu. Samansuuntaiset syyt aiheuttavat suurempaa kitkaa kuin erisuuntaiset syyt.

Kiertosuunnan valitseminen on helppoa, toisin kuin siitä lukeminen: Kun sanka osoittaa oikealle ja sitä lähinnä oleva solmun osa kulkee ylhäältä katsottuna vasemman alakulman ja oikean yläkulman välillä, sankaa pitää kiertää itseä kohti (eli vastapäivään sangan suunnassa solmuun päin katsottuna). Jos taas solmu näyttäisi kulkevan luoteen ja kaakon väliä, sankaa on kierrettävä itsestä poispäin (eli myötäpäivään). Kiertosuunta on sama sekä helpolle että vaikealle sangalle. Vastapäiväisessä tapauksessa päällimmäisenä on jälkimmäistä solmua solmittaessa ollut vasen sanka, ja myötäpäiväisessä tapauksessa päällimmäisenä on ollut oikea sanka.

Kiertosuunnalla näyttäisi olevan tiukimmissa solmuissa vähintään yhtä paljon merkitystä kuin sangan valinnalla. Asiasta on vain vaikea varmistua kokeellisesti, koska eri menetelmiä pitäisi testata yhtä pitäviin solmuihin yhtä suurella voimalla. Solmun ja sormen pitävyys kuitenkin vaihtelee kerrasta toiseen. Lisäksi kokeiden kuluessa käy samoin muoville ja kitka vähenee.

Suurin osa muovikassisolmuista aukeaa, vaikka tikuttaisi vaikeammalla sangalla väärään suuntaan. Pipontiukan solmun avaamiseen taas ei välttämättä ole yhtä oikeaa menetelmää, vaan solmua voi yrittää löystyttää kiertämällä vuorotellen kumpaakin sankaa oikeaan suuntaan.

Aukinainen roskapussi, josta pursuaa muovirasia ja muuta roskaa.

Kovin roskaiselta näyttää tämä kassi. Turhaanko tässä rehkittiin?

3. Vedä sangat erilleen ja ala penkoa.

Kun ei revi reikää vaan avaa solmun, kassin voi nostaa pois roskiksesta tutkittavaksi. Näin on myös helpompi väistellä roskispoliisin katsetta.

Kasassa liemikuutioita, voileipäkeksejä, näkkileipä, tuikkukynttilöitä, sipsejä, pähkinöitä, valkosipuleita, pikanuudelipusseja, aurinkolaseja, pussikastikepakkaus, patalappuja, kakkukynttilöitä, kuskusrasia ja suklaapatukoita.

Roskapussin sisällöstä olikin puolet epäroskia.

4. Nauti uudesta omaisuudestasi.

Esimerkkikassista löytyi ilahduttavasti sipsejä, voileipäkeksejä, pikanuudeleita, kuskusia, valkosipuleita, liemikuutioita, pistaasipähkinöitä, suklaapatukoita, kakkukynttilöitä ja aurinkolaseja. Béarnaisekastikepussit löytyivät adverbittä.

Dyykkauksesta pitäisi voida maksaa

Suuri osa kauppojen ruokahävikistä ei päädy sinne, minne se on alun perin tarkoitettu. Miten kauppojen myymättä jäänyt ruoka ohjataan ekotehokkaasti mahoihin niin, että kaupat saavat siitä korvauksen?

Pöydällä muun muassa täysiä leipäpusseja, maitotuotteiden tölkkejä, alumiinivuokia kansineen sekä muovisia kasviksia, broileri, kala, lihanpaloja, juustoviipaleita ja leivonnaisia.

Tavanomainen lähikaupan päivittäinen ruokahävikki esillä Hävikkiruokafestareilla Helsingissä. (Tai ainakin voisi olla. Virallisesti kyseessä keskivertosuomalaisen vuoden hävikki.)

Ongelma

Kotitalouksia pidetään Suomessa ruokahävikin suurimpana syyllisenä, sillä niiden osuus syömättä jäävästä kakusta on isoin, 120–160 miljoonaa kiloa vuodessa. Kaupan hävikki on puolet pienempi, noin 70 miljoonaa kiloa.

Massa on kuitenkin huono mitta ruoan arvolle. Kotitalouksien ruokahävikki on tavallisesti tähteitä ja niin vanhoja tai pilaantuneita ruoka-aineita, että harva suostuisi niitä syömään. Kauppojen hävikki taas on sen verran hyvälaatuista, että kauppiaat ovat lukinneet suurimman osan jätetiloistaan innokkailta dyykkareilta.

Useimmissa kodeissa ei heitetä roskiin rahkapurkkia heti, kun päiväys ylittyy. Tai kokonaista tomaattirasiaa, jos yksi tomaatti homehtuu. Kaupoissa tällainen tuhlaus on arkipäivää.

Jos hävikkitutkimuksissa otettaisiin huomioon hylätyn ruoan laatu, olisivat kaupat ja kotitaloudet hävikin tuottajina luultavasti tasavahvoja. Kauppojen onkin aika ryhdistäytyä. Ne eivät voi loputtomiin vedota sinänsä arvokkaaseen yhteistyöhönsä ruoka-apua jakavien järjestöjen kanssa. Auttavat kädet loppuvat yksinkertaisesti kesken, ja fossiilitalouden voimalla valmistetut elintarvikkeet päätyvät parhaimmillaankin vain autojen moottoreihin biopolttoaineiksi alennettuina.

Kaupat tarvitsevat hyväntekeväisyysjärjestöjä, koska hävikin setviminen on kallista käsityötä. Dyykkarit olisivat halukkaita lajittelijoita, mutta kaupoille se ei käy. Museoviraston täytyykin kohta esittää viimeisiä lukitsemattomia kaupan roskiksia suojelukohteiksi.

Jätetilojen salpuuttamiselle esitetään julkisuudessa tietysti kunniallisia perusteita, kuten dyykkauksen mahdolliset terveysriskit. Tällainen puhe näyttää menevän läpi, vaikka jopa maa- ja metsätalousministeriö on pitänyt dyykkausta jätehierarkian mukaisena kierrätyksenä. Samaa ei voi sanoa leivän kuskaamisesta etanolitehtaaseen.

Kauppojen todelliset vaikuttimet saattavat ponnahtaa esiin vasta kahdenkeskisissä keskusteluissa. ”Sinähän et minun paskojani syö, minä olen ne maksanut!” on K-kauppias kuulemma sanonut dyykkariaktiivi Niilo Nurmelle.

Kauppiaan mielipaha on ymmärrettävää. Ei dyykkarilla ole oikeutta ilmaiseen ruokaan sen enempää kuin kauppiaalla on oikeutta heittää menemään ehtyvillä luonnonvaroilla ja yhteiskunnan maataloustuilla tuotettuja elintarvikkeita.

Ratkaisu

Kaupat voisivat hoitaa hävikkiongelmansa omalla erityisosaamisellaan eli myymisellä. Niiden täytyy vain opetella myymään myytäväksi kelpaamatonta.

Uudessa toimintamallissa lähikauppa rajaa kylmäkalusteilla varustetun pienen tilan, johon se kerää myyntikelvottomat tuotteet: nahistuneet kasvikset, paistopisteen kuivahtaneet leivonnaiset sekä päiväyksen ylittäneet elintarvikkeet. Tähän hävikkitilaan on pääsy kaupan Ruoanpelastajat-ohjelmaan kuuluvilla. He saavat kerätä hävikkituotteita ilmaiseksi enintään kassillisen päivässä.

Ruoanpelastajaksi pääsee maksamalla kymmenen euron kuukausimaksun. Koska hävikkituotteiden saatavuutta ei voida taata eivätkä ihmiset halua maksaa olemattomasta, tämä kymmenen euroa menee henkilökohtaiselle tilille. Tililtä voi veloittaa kaupassa ostoksia kuten vanhoina hyvinä aikoina. Jos tili on sähköistettyyn nykyaikaan liian raskas järjestelmä, sen voi korvata vaikka kupongeilla.

”Paskojaan” vahtivaa kauppiasta ilahduttaa varmasti se, että Ruoanpelastajat sitoutetaan asioimaan kaupassa. Dyykkarihan ei välttämättä ikinä astu siihen myymälään, jonka takaa hän ruokaansa hakee.

Jos kauppiaalle eivät riitä kannustimiksi varmat asiakkaat, ekologinen imago ja pienenevät jätekustannukset, hän voi ottaa Ruoanpelastajien 10 euron kuukausimaksusta 2 euroa palvelumaksua järjestelmän ylläpitämiseen. Jäljelle jäävät 8 euroa asiakas saa kuluttaa kaupassa.

Ruoanpelastajien hävikkihuoneesta häviäisivät vikkelään niin orpoja hometomaatteja sisältävät rasiat kuin parasta ennen -päivänsä nähneet rahkatkin. Viimeisen käyttöpäivän ylittäneitä tuotteita taas voi Eviran ohjeiden mukaan luovuttaa koiranruoaksi vielä seuraavana päivänä, joten myös nämä elintarvikkeet menisivät mahoihin. Tai sitten viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitäisi kylmästi heittää hävikkitilan jäteastiaan, jossa lukee: ”Ei ihmisravinnoksi!” Joka niitä noukkisi, saisi onnitel… eikun syyttää itseään.

Ruoanpelastajat olisivat se henkilökunta, jota kaupoilla ei ole varaa palkata käsittelemään ruokahävikkiä. Hävikki saataisiin toimitettua ihmisille ilman raskasta, yhteiskunnan tuilla pyörivää järjestökoneistoa kuljetusautoineen, kylmävarastoineen ja jakelutiloineen. Eikä ihmisten ehkä tarvitsisi seisoskella nykyiseen malliin nöyryyttävissä leipäjonoissa.

Pelastustoiminnan avulla ruokakauppojen valtaisa ja varsin laadukas 70 miljoonan kilon vuotuinen hävikki kutistuisi edullisesti ja tehokkaasti. Markkinat korjaisivat aiheuttamansa sotkun markkinoiden ehdoilla. Ruoanpelastajat olisivat myös lähikaupan hengen pelastajia.

 

Osallistuin tällä ehdotuksella Kuluttajaliiton hävikkikilpailun avoimeen ideointisarjaan. Pääsin 36 ehdokkaan joukosta finaaliin. Sarjan voittivat jonkinlainen ruoan Kierrätyskeskus ja hevikki säkissä -tyylinen Mysteeriboksi.

Näitä kasseja ei tarvitse koskaan tyhjentää

Taiteiden yötä varten Senaatintorille oli haalittu muovikasseja silputtavaksi. Jotkut dyykkarit taas metsästävät kasseja, joihin on painettu hohdokas nimi, kuten Chanel. Heitä ei haittaa se, että kassit ovat tyhjiä, sillä sisältö tuntuu puuttuvan myös näitä löytökasseja kalliilla ostavien elämästä.

Minua ei pelkkä pakkausmateriaali saa innostumaan. Se, että ihminen on kantanut kotiinsa Stockmannin muovikassin, on osoitus tietystä leväperäisyydestä. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että hänen suhtautumisensa elintarvikkeiden päiväyksiin olisi yhtä hullu kuin kyseisellä kauppaketjulla. Stockalla-kävijän roskapussissa voi ihan hyvin olla silkkaa jätettä.

Kasseihin pätee sama kuin ihmisiin: Se, mihin kohde on verhoutunut, voi kertoa enintään, että lähempi tutustuminen on turhaa. Kiinnostavuuden selvittämiseen tarvitaan suun avaaminen.

On siis mahdotonta sanoa, minkä näköisestä roskapussista tekee parhaat löydöt. Voin kuitenkin esitellä ilmeisimmät pussiajanhukat. Näiden merkkien kassit ovat tonkijalle arvottomia niin tyhjinä kuin täysinäkin.

Ruohonjuuren valkoinen muovikassi sekajäteastiassa muiden muovikassien päällä.

Ruohonjuuri

Ruohonjuuren tai Ekolon kaltaisten ekokauppojen muovikasseista ei hevin löydä kierrätyskelpoista jätettä. Tutkimassani näytteessä oli paljon muoviroskia, mutta jos muovinkeräys vielä yleistyy, kohta ei dyykkari löydä Ruohonjuuren kassista muovia eikä sen puoleen koko kassia.

Se, että muovikassi on ylipäätään hankittu eikä Ruohonjuureen ole lähdetty oman kestokassin kanssa, kertoo tietysti jotain ihmisen ekohenkisyydestä. Näytekassista löytyikin paperinkeräykseen kuuluvat alennuskuponki ja pari käyttöohjelappusta. Biojätteeseen taas oli jäänyt viemättä suodatinpussi, yhden kananmunan kuoret ja persikan kivi. Aijai ja tsot tsot!

Superalkon valkoinen muovikassi biojäteastiassa kasvien seassa.

Superalko

Superalko on hauska nimi. Se on käsittääkseni Alkolle sama kuin supermarket on marketille. Alkon muovikasseista saattaa joskus löytyä jotain mielenkiintoista, mutta Persu-Alkon kassi viestii, että rahaa ei ole viinaveroihin tai ruokahävikkiin hukattavaksi.

Sen verran superalkoilijakin voi näköjään joustaa, että roskapussiin päätyy ylisyöntikypsiä avokadoja. Itse asiassa näytteestä puolet oli epämääräistä eloperäistä, joten ymmärrettävästi kassi oli pudotettu biojäteastiaan. Ruohonjuuri-tasoon verrattuna Superalko-pakkausjätteissä pellavaleipä oli vaihtunut Reissumieheen, Quorn-rouhe Xtra-suolapähkinöihin, luomumeripihkajuusto edamiin ja gluteeniton fusillipasta makaroniin.

Suomalaisten halpaketjujen muovikassit eivät poikkea kiinnostavuudessa virolaisista. Olen tonkiessa voinut yleensä suosiolla unohtaa Tarjoustalon eli nykyisen Tokmannin. Lisäksi jo nimen perusteella pitäisi olla selvää, että Tarjoustalo ei vedä vertoja vesiperän vetämisessä Saiturinpörssille.

UFFIn valkoinen muovikassi sekajäteastiassa muiden muovikassien seassa.

UFF

UFFin ja Fidan asiakkaat tunnetaan kierrätyshenkisyydestään. Voinkin ensi käden tietona ilmoittaa, että roskiksessa näiden firmojen kasseista puuttuu järjestään kaikenlainen second hand -vaate ja -ruoka.

Löytämässäni näytteessä oli tyhjiä valmisruokapakkauksia, käytettyjä pesuainepurkkeja, hammastikkuja, pumpulipuikkoja, vanulappuja ja sokerina pohjalla – suola- ja voileipäkeksejä. Voileipäkekseillä oli parasta ennen -päivästä vajaa vuosi, ja ne maistuivat hieman eltaantuneilta. Maku ei kuitenkaan häirinnyt, kun keksit päällysti muiden brändien kasseista löytyneillä tuorejuustolla ja kurkulla.

Vanhat merkit eivät siis pidä paikkaansa. Ihmiset suostuvat vielä kävelemään kadulla muovinen tuotemerkkimainos kädessään, mutta he eivät ole enää valmiita sitoutumaan brändin mukaisen käyttäytymiseen. Siten UFFinkin kasseissa voi olla syötävää. Ehkä jopa Superalko-kasseissa on tulevaisuudessa viherpirtelöitä muutenkin kuin liiskaantuneiden avokadojen muodossa.

Tiedän mitä teit viime kesänä syömättä jääneille grilliruoille

Induktiolieden tai mikroaaltouunin käyttökokemukset eivät ole vielä tallentuneet geeneihimme. Sen sijaan alkukantainen tulenkäyttö on ilmeisesti osa perimäämme, ja ehkä siksi grillaaminen on meistä niin kiehtovaa. Ylimääräistä hivelyä vaistoillemme tulee, jos grillisapuska on tavaranmetsästäjä-ruoankeräilijän kaupunkiluonnosta löytämää.

Muinainen metsästäjä-keräilijä hämmästelisi jättikokoista maissintähkää ja varmaan myös suoleen solmittua lihaa. Hän ei ymmärtäisi ruoka-aineita ympäröiviä sileitä mutta sitkeitä kääreitä. Hänelle ei juolahtaisi mieleen lisätä makkaraan värin säilyttävää ja näkymättömän säikyttävää erikoissuolaa. Puhdasta taikuutta olisi se, että ruoat voisi laittaa kesäkuumallakin kylmän lähdeveden lämpöiseen onkaloon ja ottaa sieltä syötäväksi seuraavana kesänä. Meille evoluution kärjessä kulkeville tämä kaikki on arkipäiväistä.

Kolme maissipakettia metalliritilän päällä.

Pakkausteksti 1: ”Parasta ennen: katso pakkauksen yläosa” – löytyy laajojen etsintöjen jälkeen alaosasta puolikkaana (30.1.2015, kai). Pakkausteksti 2: ”Parasta ennen / Bäst före: (KATSO PAKKAUSMERKINTÄ) (SE PÅ BURKEN)” – tämäpä auttoikin KOVASTI (3.12.2014, jälleen alalaidassa). Pakkausteksti 3: ”Pullistunut tai ei-ilmatiivis pakkaus on käyttökelvoton.” – Sisällön käyttökelpoisuus kiinnostaisi kyllä enemmän (parasta ennen esimerkillisen selvästi, 1.6.2015).

Laiskuuteen taipuvaisen ihmismielen saa kaupassa tarkkaavaiseksi teksteillä ”esi-”, ”käyttövalmis” ja ”lisää vain [maku]”. Siksi grillimakkaran seuraksi ostetaan esikeitettyjä maissintähkiä. Koska prosessoitu maissi ei tähkässä maistu yhtä hyvältä kuin mehussa, maissipaketit ovat loppusyksystä roskisdyykkarin satokausikalenterissa. Grillaaminen on kuitenkin siltä vuodelta jo ohi, joten maisseille löytyy käyttöä vasta seuraavana kesänä. Voiko näin vanhentuneita maissintähkiä vielä syödä?

Kuusi maissintähkää metalliritilän päällä.

Maissit pakkaustekstien takaa.

Avasin heinäkuussa kolme maissipakettia, joiden parasta ennen -päivästä oli kulunut vuosi tai puolitoista. Maissit olivat olleet osin lämpimässä ja osin kylmässä. Muoviin umpioitu maissi säilyy hyvin huoneenlämmössä, enkä ole havainnut jääkaappilämpötiloilla mitään vaikutusta säilyvyyteen.

Tässä testissä parhaiten pärjäsivät Grillimaisteri-maissit. Ensimmäinen ”ilman geenitekniikkaa tuotettu” GM-maissi näytti ja maistui ihan tavalliselta vesikeitetyltä maissilta. Seuraava GM-maissi oli hieman kärsineemmän näköinen, kuten siinä vaiheessa jo testaajakin. Maku oli ulkonäön vajavaisuudesta huolimatta tyypillinen pakatuille maisseille, eli parempiakin kohteita löytyy masseille.

Kolmannen paketin Rainbow-maississa oli nähtävissä sateenkaaren sävyjä, joten RB-tähkät lensivät kaaressa kompostiin. Maissinkin homeita on ilmeisesti syytä varoa, sillä Kuluttaja-lehden (5/2016) testatessa 16 koiranruokaa löytyi fumonisiininen maissi viidestä. Massiivisesta määrästä ei näissä tapauksissa kuitenkaan ollut kyse. (Koiranmuonavertailussa jaetulle neljännelle sijalle tuli muuten kasvipohjainen Yarrah. Koiraperheissäkin täytyy siis totutella haukkumaan vastuuttomiksi ihan muita ruokavalioita kuin vegaanisia.)

Maissi ei ole koiralle huippuhyödyllistä, ja kokonaiset maissintähkät ovat suorastaan vaarallisia. Ihmisellekin vääräoppinen tapa syödä maissia voi vastata parturissa tai grillillä käymistä. Jos maissit eivät kuitenkaan apuvälineinkään tule syödyksi suoraan tähkistä, niistä kannattaa laittaa ruokaa. Kokeilemastani maissisalsasta tuli ihan maistuvaa, vaikka dyykattuna oli tarjolla vain keltasipuleita ja korianteria piti jopa käydä ostamassa kaupasta (puskat olivat sentään kuivahtaneita eli pian hävikkiin menossa).

Kivikylän Huiluntuhti-makkarapaketti metalliritilän päällä.

Parhautta! Itse kyllä käyttäisin rajallista tilaa informatorisemmin ja lisäisin tekstin: ”Sisältää säilöntäainetta E250 – sopii dykaaniseen ruokavalioon.”

Olen aiemmin käsitellyt makkaratuotteiden loputonta säilyvyyttä pitsassa, pannukakussa munakkaassa ja kastikkeessa. Vielä oli kuitenkin selvittämättä, täytyykö grillauksessa vanhaa, ilmaista makkaraa katsoa kuin halpaa makkaraa.

Neljä makkaraa metalliritilän päällä.

Eläintä suoleen pantuna:((((

Avaamaton makkarapaketti oli ollut viimeisen käyttöpäivän jälkeen reilun vuoden jääkaapissa lukuun ottamatta yhtä tai kahta roskiksessa vietettyä vuorokautta. Voimakassuolainen ja -lihainen grilliherkku kelpasi kolmelle testaajalle ilman maistumiseen tai sulamiseen kohdistuneita valituksia.

Makkara oli tarkoitettu syötäväksi viime kesänä ja maissit pääasiassa toissa vuonna, joten grilliruoista piti testata vielä kolmen vuoden takaista ketsuppia ja nelisen vuotta sitten pakattua sinappia.

Ketsuppi ja sinappi säilyvät hyvin huoneenlämmössä, joten en pidä niitä jääkaapissa, haluanhan säästää ison potin. Makkaran päällä ketsuppi suhteutuu sinappiin kuten ruokajuomissa limsa viiniin. Ketsupilla ja viinillä on kuitenkin yhtäläisyyksiä ikääntymisessä: vuosi tai pari ei tuota perusmaistajalle yleensä vielä mitään uutta aistittavaa verrattuna vastapakattuun tuotteeseen.

Testaamani vuosikerta-Heinz (parasta ennen 1.5.2014) oli tuoreempaa löytöä (1.4.2016) tummemman punaista ja maultaan yksiulotteisempaa. Ilman vertailukohtaa tai ruoan seassa ketsupin ikää ei välttämättä tajuaisi epäillä.

Sinapille vuodet eivät ole yhtä armollisia. Sille tosin, toisin kuin ihmiselle, riittää reipas ravistelu painovoiman aikaansaamien muotovirheiden poistamiseksi. Sinappi on ketsupin lailla sen verran väkevä seos, ettei sitä oikein saa pilaantumaan. Etenkin putkiloon pakatut sinapit säilyvät vuosia lähes moitteettomina. Purkista puristettava French’s (23.8.2013) oli jo nähnyt parhaat päivänsä, mutta ei sekään syömäkelvotonta ollut.

Kaltoimmin aika kohtelee lasipurkeilla ympäristöä kuormittavia dijoninsinappeja. Hitaasti etenevää pilaantumista ei estä edes Maillen sinappien säilöntäaine, joka puuttuu turkulaisiksi väitetyistä sinapeista. Tai ehkä ranskalainen viinietikka ei ole yhtä armoton mikrobeille kuin kunnon väkiviinaetikka. Uskottavin selitys lienee kuitenkin se, että lusikoitaviin sinappeihin vatkataan happea ja pieneliöitä aina, kun niitä otetaan.

Pienen pieniä makumuutoksia ei kannata loputtomiin vatvoa. Vaikka sinapilla on tarkoitus peittää makkaran makua, temppu toimii vastakkaiseenkin suuntaan.

Dyykkarin puolen vuoden ruokalasku: 0 euroa

Dyykkaus vieroittaa rahasta. Kun aloitin dyykkauksen, ynnäilin usein mielessäni, kuinka paljon löydöistä olisi pitänyt maksaa kaupassa. Nykyään näin tulee tehtyä vain, jos löytää jotain erikoista. Enää tonkimiseen ei motivoi niinkään rahansäästö kuin se, että ei tarvitse osallistua rahatalouteen.

En ole kuitenkaan luopumassa rahasta. Sen huomasin selvästi kirjatessani muistiin kaikki menoni tammikuun alusta kesäkuun loppuun. Luettelen ne euron tarkkuudella välttämättömistä välttäviin.

yhtiövastike              940
sähkö                      80
puhelin                    18
asuntolainan lyhennykset 2247
lainan korot               13
lainakulut                 14

Näistä menoista on vaikea säästää, kun puolen vuoden sähkönkulutus on 217 kWh kahdelta hengeltä, puhelinlasku koostuu 96-prosenttisesti kuukausimaksuista ja asuntolainan korkoprosentti on oikeastaan korkopromille ja allekin.

lähiliikenteen liput (28 kpl) 47
kaukoliikenteen liput (4 kpl) 33
parturi (3 kertaa)            45

Menot aiheuttavat menoja. Pyrin taittamaan parin kilometrin matkat jalan, mutta välillä pitää matkustaa kauemmaksi nauttimaan taiteesta tai ihmissuhteista. Ihmissuhteiden nautinnollisuuden takaamiseksi pitää päälaen karvoitusta käydä välillä siistittämässä.

korkolaput (2 paria) 36
kenkävoide (2 kpl)   23

Suunnilleen kaiken, minkä tiedän kengistä, olen oppinut Monofixin Tonilta. Astuin ensimmäistä kertaa Tonin liikkeeseen, kun olin juuri hankkinut vajaat 300 euroa maksaneet kengät, joiden uskoin olevan minulle kaikin puolin täydelliset. Toni sanoi, että ovathan nuo ihan ok, mutta niissä on pahvinen välipohja. Tässä olisi 400 euron kengät, jotka kestävät helposti kymmenen vuotta, hän jatkoi. Niitä kenkiä tulikin sitten vuosien varrella ostettua, yleensä kunnon alennuksella.

Asioidessani Monofixin suutarinoijalla puoli tuntia ei yleensä ollut vielä kummoinenkaan aika, joten tehokkuuden nimissä pyrin hoitamaan monta asiaa samalla kertaa. Kun nyt keväällä olin viemässä kassillista kenkiä Monofixiin, liiketila olikin tyhjillään. Toni oli lopettanut! Tuntui kuin lähiomainen, jota olin käynyt katsomassa liian harvoin, olisi kuollut.

Vein yhdet jalkineet kenkäkauppa-korjaamon vanhalle miehelle. Korjaamon jäljiltä ylihintaisten korkolappujen pohjista irvisti vinoon lyötyjä nauloja ja toinen kenkä alkoi narista. Onneksi seuraavassa paikassa, Kinaporin suutarissa, työn laatu oli moitteetonta. Leppoisaa turinointia kiireisessä Kurvissa ei kuitenkaan ehditä toimittamaan, eikä siellä kukaan opeta arvostamaan tasokkaita kenkiä.

Neliosainen Nykysuomen sanakirja ja Miten elää ilman rahaa neliön muotoisessa hyllyssä.

Alkuvuoden tärkein kirjahankinta ja kirja hankkimattomuudesta.

kirjat (16 kpl)   71
lehti              5
jäsenyydet        83
hyväntekeväisyys 182

Tässä blogissa ei ole tapana kerskua ostoksilla, mutta poikkeus vahvistaa säännön (eli se siitä säännöstä[†]). Huomasin kirpputorin loppuunmyynnin, ja koska tykkään loppuunmyynneistä, astuin sisään. Löysin hyllystä Nykysuomen sanakirjan ja vein kirjapinon tiskille. Myyjä vilkasi silmäkulmallaan kassistani pilkistäneitä, ilmeisen tuttuja liukureita, jotka olin löytänyt kiinteistön roskiksesta. Nykänen lähti kuitenkin sopuhintaan euron nide.

Ote Nykysuomen sanakirjasta sanan ”tonkija” kohdalta.

Nykysuomen sanakirjassa on paljon keskeistä sanastoa, jota ei ole tuoreemmissa sanakirjoissa.

Kirjat lainaan yleensä ensin kirjastosta ja parhaat ostan sitten itselleni. Kustannusalaa voisin kyllä tukea enemmänkin, mutta kirjat vievät kotona tilaa eivätkä sähkökirjat herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa.

Hyväntekeväisyyteenkin voisin lahjoittaa nykyistä enemmän, mutta hyviä kohteita on harvassa. Raha ei tunnu ratkaisevan maapallon ongelmia, vaan se menee järjestöjen pöhinöintiin ja pöhöttäytymiseen. Amnestykin järjestää nykyään arpajaisia ja kohta varmaan pilkkikilpailuja. Hyödyllisiä lahjoituskohteita lienevät lyhyellä tähtäimellä Wikimedia-säätiö ja keskipitkällä tähtäimellä Luonnonperintösäätiö, mutta vielä ei ole vastaan tullut oikeasti pitkän tähtäimen säätiötä.

sauna (kerran viikossa) 60
olut (11 kpl)           81
drinkit (4 kpl)         25

Sauna ja olut liittyvät minulla toisiinsa vain siinä, että molemmat ovat tarpeetonta ylellisyyttä. Löylyhuoneessa on kyllä kätevä välillä varmistaa, ettei roskislöytöihin jää mitään elävää, ja pesutilassa on tilaa pestä löytöjä. Oluenjuontia taas olen nähnyt järkeväksi harjoitella, jos joka tapauksessa satun istumaan kapakassa.

konsertti 21
teatteri  18
komiikka  28

Vähiten tarpeellisiksi koin tällä kertaa maksulliset kulttuurielämykset. Kuvataide olisi listauksessani kärkisijoilla, mutta Museokortin maksaminen ei osunut tähän puolivuotiseen.

Kulutin puolessa vuodessa rahaa

4 070

euroa, ja siitäkin suurimman osan olin tuhlannut jo etukäteen ja nyt oli vain aika maksaa takaisin pankille ja fiat-järjestelmälle. Summa ei muutenkaan ole koko totuus elämästäni, sillä myös Onneli maksaa yhteisiä kulujamme: ilman kotivakuutusta tai Helsingin Sanomia tuskin voisin tuntea itseäni keskiluokkaiseksi. Lisäksi olen turvautunut saamiini lahjakortteihin ja muihin piffauksiin.

Jos juomia ei lasketa, ostin ruokaa alkuvuonna kokonaista nollalla eurolla. Samaan pystyy toki moni Yhdysvalloissa, eräs ihan dollareissakin. Ruoan hankin yli 90-prosenttisesti roskiksesta. Välillä saatan maistella Onnelin tuomaa tuoretta leipää tai sujauttaa vanhempieni ostoskärryyn Silmusalaattia tai Alpron kookospähkinäjuomaa. En kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi eritellä näiden ostosten maksuosuuksia, kun muut syövät minun hankkimiani ruokia paljon enemmän kuin minä muiden hankkimia.

Tomi Astikainen kuvaa kirjassaan Miten elää ilman rahaa (Into, 2015), kuinka hän eli neljä vuotta vapaaehtoisesti rahatta. Tien päällä dyykkausta kätevämpää on kuulemma jämien syöminen ravintolapöydistä, table diving. Dyykkari ei Astikaisen mukaan tee valintoja kuten kuluttaja, vaan sitä syödään, mitä sattuu löytymään.

Astikainen kehottaa tiukassa tilanteessa lähettämään avunpyynnön universumille ja luottamaan vetovoiman lakiin: se mitä kulloinkin toivomme, tupsahtaa eteemme. Astikainen on todennut lain toimivan kerta toisensa jälkeen. Hän uskoo sen liittyvän jotenkin Jungin esittelemään kollektiiviseen alitajuntaan.

Vetovoiman lain voi kumota vahvistusvinoumalla, mutta ajatus on siitä huolimatta puoleensavetävä. Kun viimeksi kysyin Onnelilta, mitä hän haluaisi roskikselta, vastaus oli: ”Paahtista!” Löysinkin lähes täyden pussin pehmoista kokojyväpaahtoleipää. Toissa kerralla, kun vastaus oli sama, paahtoleipä löytyi heti ensimmäisenä!

Tomi Astikainen ei suosittele täysin rahatonta elämää kenellekään, vaikka se auttaakin ymmärtämään omia tarpeita, haluja ja pelkoja. Rahaton kiertolainen elää väistämättä muiden ihmisten ylläpitämien rakenteiden varassa. Se saattaa ärsyttää niitä, jotka kuvittelevat elättävänsä itse itsensä. Mutta kun alkaa vältellä rahaa eikä enää osta kaikkea, saattaa oivaltaa kuinka riippuvaisia me olemmekaan luonnosta ja muista ihmisistä.

 


linkki kuollut, lue esimerkiksi Lintukodon kirjoitus kommentteineen

Eilisen trendiherkut löytyvät tänään roskiksesta

Yksi yhdestätoista syystä dyykata on se, että dyykkaus kannustaa kokeilemaan uusia ruoka-aineita ja -lajeja. Täysdyykkari jää tosin paitsi muotiherkuista, jotka ovat kaikkien huulilla mutta eivät vielä kenenkään roskiksessa. En olisikaan varmaan ihan heti päässyt maistamaan viime viikolla toden teolla myyntiin tullutta nyhtökauraa, ellei Onneli olisi keksinyt juhlistaa vuosipäiväämme tällä paistonkestävällä ja hehkutuksen ansaitsevalla innovaatiolla.

Uutuuksilla on tapana ilmestyä jossain vaiheessa jätekatoksiinkin. Joskus taas roskien seasta tarttuu mukaan sellaista, mitä ei ole vielä edes kuullut tarvitsevansa.

Hoviruoan kasvispiirakka puoliksi pakkauksesta ulkona.

Vihis

Vielä vähän aikaa sitten vihiksiä oli vaikea löytää kaupoista, mutta nyt niitä näkee jo roskiksissakin. Vihis, eli ilmeisesti vihapiirakka, on saanut osakseen vegaanista rakkautta melkein nyhtökauran veroisesti. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että suitsutus on tullut lähinnä vegaanien pahamaineiselta alajaostolta, sipsimalja-pussikaljavegaaneilta.

Meidän dykaanien näkökulmasta tuote ei ole ihmeellinen. Vihis on pakattu niin huokoiseen muoviin, että se säilyy muihin eineksiin verrattuna kehnosti. Jo kahden viikon kuluttua viimeisestä käyttöpäivästä piirakka kasvaa hometta kuin petrimalja.

Nyhtökauraa on ylistetty siksi, että se muistuttaa lihaa, ja vihistä siksi, että se muistuttaa lihapiirakkaa. Minusta nyhtökaurassa on hyvää se, että se todella maistuu lihalta, ja vihiksessä on huonoa se, että se todella maistuu lihapiirakalta. Vihiksen rasvaista mietoutta voikin suositella niille, joiden makuaisti ei edellytä ruoalta pienimpiäkään nyansseja.

Nyhtöpossua uunivuoassa uuniperunoiden ympäröimänä.

Nyhtöpossu

Nyhtökauralle nimen antanut nyhtöpossu teki nopean matkan katuruokakärryistä Lidlin hyllylle. Nyhtöpossua on ylistetty siksi, että se on lihaa mutta se ei edellytä lihansyöjän purukalustoa. Minusta nyhtöpossussa on hyvää se, että se maistuu lihalle, ja huonoa se, että se on lihaa.

Pari vuotta odoteltuani pääsin viimein kokeilemaan nyhtöpossua, kun sitä löytyi roskiksesta avaamattomassa paketissa. Yli kolme kuukautta yli päiväyksen odoteltuani hennoin aukioida umpioidun lihan. Ihan hyvää kannatti odottaa.

Granolaa pakkauksineen.

Granola

Kun myslistä uhkasi tulla uusi puuro, piti tuote nimetä uudelleen hohdokkaaksi granolaksi. (Tämä taisi tapahtua ennen kuin raakapuurosta tuli uusi mysli.)

Ehkä granola eroaa myslistä muutenkin kuin nimeltään. Ainakin tämän löytöpussin sisältö oli ihmeellisen kovaa muttei rapeaakaan vaan jotain pehmeänjäykkää. Vai saadaanko myslistä granolaa yksinkertaisesti lisäämällä kardemummaa?

Tämän granolan oli varmaan ostanut nyhtöpossuun tottuneiden hampaiden omistaja, sillä pussi oli hylätty lähes täysinäisenä. Säilyvyyttä en oikein päässyt testaamaan, koska parasta ennen -päivään oli poikkeuksellisesti vielä pari kuukautta.

Myskikurpitsa pystyssä.

Myskikurpitsa

Dyykatessa voi löytyä erittäinkin eriskummallisia hevejä, mutta myskikurpitsa on nykyään monelle tuiki tuttu kasvis. Kesällä 2014 minulla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan siitä, mitä olin tullut tonkineeksi. Kerrankin dyykkari oli aikaansa edellä, sillä tämä herkku trendasi kunnolla vasta seuraavana ja sitä seuraavana syksynä.

Mysteerikurpitsalle löytyi nimi kuvahaun avulla. Sittenkin se sai lojua pöydällä vielä kuukauden tai pari, ennen kuin siitä tuli makoisaa soppaa. Myskikurpitsat kestävät siis kiitettävän pitkään, toisin kuin ruokatrendit, joita ei kestä pitkään.

Onnen onki ja vegaaninen koukku

Elokuvateattereissa pyörii leffa nimeltä Onnenonkija, joka kertoo rahattomasta bloggaajasta ja jossa sanotaan, että unelmilla ei ole parasta ennen -päivämäärää. Mistä ihmeestä ne näitä oikein keksii?

20 pientä Onnenonkija-elokuvan mainoskuvaa.

Kuvia kuvaamisen kuvaamisesta kuvauksista. Valokuvat: Jussi Virkkumaa / Helsinki-filmi. Kollaasi: Finnkino.

Koska tuotantoyhtiöltä ei jostain syystä ole löytynyt kutsuvieraanvaraisuutta minua kohtaan, joudun vetämään syvään henkeä ja astumaan sisään Tennispalatsiin. Äitelän rasvan käryn poltellessa limakalvoja vaihdan joululahjalipun istumapaikkaan ja raivaan tieni teinien keskeltä kohti oikeaa salia.

Näytös alkaa lupaavasti, sillä löydän salin roskiksesta leffaevääksi puoliksi syödyn popkornisammion. Kun elokuvamainokset, tuotemerkkimainokset ja elokuvan tuotemerkkimainokset on katsottu, elokuva voi alkaa.

Ville Jankerin ohjaama Onnenonkija kertoo lifestyleblogia pitävästä Marjasta (Minka Kuustonen). Lifestyle tarkoittaa tässäkin tapauksessa sitä, että bloggaajalla ei ole elämää eikä etenkään omaa tyyliä. Marja tykkää bloggauksesta, koska siinä yhdistyvät valokuvaus, kirjoittaminen ja muoti. Blogimuotin mukaan onnea tulee kalastella ennen kaikkea selfiekepillä.

Marja kokeekin ongelmakseen sen, ettei hän pysty kuormittamaan maapalloa niin paljon kuin haluaisi, sillä hän on yhteiskunnallisessa kirjanpidossa kredit-puolella. Onnekseen hän tapaa debet-sarakkeen äärilaidalta Olavin (Olavi Uusivirta). Olavi kuuluu sellaiseen teollisuussukuun, jonka mukaan on nimetty tähti. Ihan totta. Siis oikeasti käsikirjoittaja Pekko Pesosen mielestä tähän elokuvaan on tarvittu taivaankappale nimeltä Proxima Reipas.

Onnenonkija saa pisteitä siitä, että Olavi esitelmöi fosforin rajallisuudesta ja elämäntyyliblogien pinnallisuudesta. Mutta siinä vaiheessa hän onkin vielä surkuteltava vastuutaan pakeneva perijä, joka hukkaa lahjojaan huonekaluliikkeen duunarina. Elokuvan lopussa Olavi nostaa lehtipapereista tunnetun Reipas-yhtymän uuteen kukoistukseen – alkamalla markkinoida vessapaperia. Suihkuseurapiirejä vältellyt Olavi on siis karsastanut myös käsisuihkuseurapiirejä.

Onnenonkijasta olisi saanut hyvän draaman, mutta nyt se on olevinaan komedia. Tarinaan on kyllä ripoteltu koukkuja, mutta ilman pehmentäviä matoja ne vihlaisevat ikävästi.

Hauskaa on esimerkiksi se, kun Marjan vanhemmat luimistelevat Marjan huoneesta kuuluvaa voihkintaa. Kyllä me nauroimme niin, kun saimme nähdä, että siellä vain hierottiin kipeää selkää (tietysti rintaliiveissä). Hauskaa on sekin, kun Minka Kuustosen mekonkiristämää takapuolta zoomaillaan edestakaisin, ikään kuin sohvakaupan miesten näkökulmasta. Tai ehkä sen ei ole edes tarkoitus olla huumoria, vaan näin nyt vain kuuluu tehdä, koska niin voi tehdä ja kukapa ei haluaisi zoomailla Minka Kuustosen takamusta.

Häiritsevintä elokuvassa on kuitenkin se, että kesken kaiken alkaa Takuu-Säätiön mainokselta näyttävä Takuu-Säätiön mainos (ei tosin maksettu, mikä selittänee kökköyden). Kun sitten vielä Anne Berner esittää perheyrittäjäitseään, alkaa väkisinkin miettiä, onko hän maksanut näkyvyydestä vai onko tekijöiden mielestä vain cool saada Oy Suomi -A.B. valkokankaalle. Toisaalta on ihan hauskaa, että samassa elokuvassa esiintyvät Anne Berner ja Takuu-Säätiö, velkakirjan molemmat puolet.

Viimeisten sponsoriviestien rullatessa arvostelen mielessäni Onnenonkijan yllätyksettömäksi kolmen tähden elokuvaksi (Kuustonen, Uusivirta, Proxima Reipas). Ennen lähtöäni ongin vielä roskiksesta mukaan täyden popkornirasian. Onni elää usein siitä, mitä toiset eivät osaa tai uskalla arvostaa.

Munasarja, osa 4: Keittotaito ja säilyvyystieto

Pamaus olisi herättänyt minut, ellen olisi ollut vasta menossa nukkumaan. Helteisen heinäkuun rauha oli rikkoutunut kello 7.03 bioasekonvention vastaiseen itsemurhaiskuun. Alkujärkytyksestä toivuttuani menin tarkastamaan tuhot, mutta kaikki näytti olevan ennallaan. Vielä tässä vaiheessa en haistanut mätää.

Iskun tekijä oli elänyt pitkään turvattua elämää. Muna alkoi hautoa katalia aikeita vasta, kun juusto- ym. siirtokuntien leviäminen ajoi sen ulos jääkaapista. Munien asutusalueelle nimettömien käyttäjän vihjeiden perusteella tehdyssä rynnäkössä paljastui, että solun kuudesta yli puolivuotiaasta jäsenestä vain yksi ei ollut joutunut olosuhteiden mädättämäksi.

Kuuden munan kenno, jossa keskellä yksi hajonnut ja ympäristöön levinnyt muna.

Yllätysmuna.

Kuten terrorismin kohteeksi joutuneet yleensäkin, sain syyttää iskusta itseäni. Olin nimittäin altistanut kananmunan lämpötilan vaihtelulle, mikä saa munapakkaajan mukaan munan ”imaisemaan” itseensä makua ympäristöstä. Tieteellisemmin sanottuna kylmälle pinnalle tiivistyy lämpimässä kaiken maailman likahippusia, jotka saattavat ryömiä peremmälle munaan.

Keitetyille munille lämpötilan vaihdosta sen sijaan suositellaan, vaikka niin sanottu säikäyttäminen ei mitenkään pomminvarmasti saa ulkokuorta rikkoutumaan siististi. Perinpohjaisten kokeiden jälkeen J. Kenji López-Alt tuli siihen tulokseen, että kuori irtoaa parhaiten, kun keitettävä muna ei ole ihan vastapyöräytetty ja se lisätään kiehuvaan veteen. Kylmät suihkut helpottavat kuorimista vain vähän, mutta ne auttavat munaa saavuttamaan muodolliset kauneusihanteet. Myös pitkä jäähdytys, mieluiten yönylinen, edistää kuoren irtoamista. Valkuaisesta taas ei James K. L.-A.:n mukaan tule liian kovaa, jos munan annetaan olla kiehuvassa vedessä vain puoli minuuttia ja sen jälkeen levyä väännetään kylmemmälle.

Kuorimatta jääneet keitetyt munat kannattaa panna jääkaappiin. Siellä ne säilyvät omien kokemusteni mukaan vähintään viikon, kun huoneenlämmössä säilyvyys voi jäädä pariin päivään. Nämä havainnot tosin perustuvat keitettyinä dyykattuihin muniin, jotka ovat minulle tullessaan aikoja sitten keitinvedestä nostettuja ja monesti vielä säröytyneitä.

Dyykkarille keitetyn munan tunnistaminen on tarpeellinen taito. Keitetty muna pyörii raakaa vinhemmin, mutta aina ero ei ole selvä. Tällöin voi pyörivää munaa näpäyttää sormella. Keitetty muna pysähtyy oitis, mutta raa’assa munassa pyörimismäärää riittää vielä hetken ajan.

Keitetyksi tunnistetun munan äkkää pilaantuneeksi siitä, että valkuaiseen uppoaa sormi kuin kuuma veitsi munavoihin. Näköaistiinsa mieluummin luottava voi verrata munaansa taiteilijan näkemykseen.

Keltuaisen vihertävyys johtuu harmittomasta rautasulfidista, ja sen muodostumista edistää pitkä keitto- ja säilytysaika. Muuten muna saa keltuaiseen väriä kiinalaisista samettikukista uutettavasta luteiinista, paitsi luo-muna[†].

Parhaiten keitetty muna säilyy, jos sen huokoset tukkii sopivilla aineilla, esimerkiksi sellakalla ja palmuvahalla. Keskieurooppalaiset tukkomunat pysyvät hyvänä huoneenlämmössäkin yli kuukauden. Kuoriminen onnistunee kuitenkin sekunneissa.

Keitetyn kananmunan saa säilymään kotikonsteillakin, kun muistaa yhden asian: säikäytetyn munan elinkaari ei ole mikään pitkämäkinen kaari. Kokeilin vesikäsittelyn vaikutusta pikaisesti neljällä kovaksi keitetyllä munalla. Kaadettuani keitinveden viemäriin upotin kaksi munaa hetkeksi kylmään veteen ja kahden munan annoin päästää rauhassa ylimääräiset höyryt pois.

Avasin munat 15 päivän päästä. Jääkaapissa säilyttämäni säikäyttämätön muna oli vastakeitetyn veroinen. Huoneenlämmössä seisseen säikäyttämättömän munan keltuainen maistui vähän väljähtyneeltä, mutta valkuainen oli moitteeton. Sitä vastoin molemmat säikäytetyt munat olivat pilaantuneet, pahiten jääkaapissa ollut. Sen valkuainen oli muusia ja keltuainen maistui tunkkaiselta.

Säikäytys on äärimmäinen tapa rikkoa sitä sääntöä, että kananmunia pitäisi varjella lämpötilan muutoksilta. Säikäytyksessä munan sisällä olevat kuumat kaasut painuvat kokoon ja munaan muodostuu pieni alipaine, joka imuroi sisään bakteereita ja homeitiöitä. Säikäytysvesi onkin kananmunalle vanhuuden lähde. Säikäyttämätön muna taas on desinfektoitu kiehuvassa vedessä kuin tuttipullo. Sen pinta ei ole aivan uudenveroinen, koska kutikula on hajonnut. Sellaisenakin muna näyttää kuitenkin kestävän ympäröivää maailmaa yllättävän hyvin ja paljon paremmin kuin hyytymässä säikähtänyt.

Raaka rikottu tai rikkoutunut muna kestää huoneenlämmössä ehkä päivän tai kaksi, jääkaapissa luultavasti aiemmin mainitut neljä kertaa enemmän. Keltuainen on rasvapitoinen, joten se säilyy valkuaista heikommin. Pakastamalla voi tässäkin tapauksessa melkein seisauttaa kellot ja sammuttaa kalenterisovellukset.

Juttusarja koostuu viidestä ehjästä kokonaisuudesta.


† linkki kuollut

Munasarja, osa 2: Pilalle menneitä otoksia

Moni heittää kananmunilla vesilintua varmuuden vuoksi, jottei tulisi syöneeksi pilaantunutta munaa. Mätä muna on kuitenkin roskiksessa harvinaisuus, eikä syynä ole se, että roskiksessa olisi harvoin kananmunia. Pilaantuneen kananmunan tunnistamisessa ei kannatakaan luottaa pelontäyteiseen vaistoon vaan esimerkiksi näön tapaiseen aistiiin.

Kaksi rikottua kananmunaa. Vasemmalla lautasella mädäntynyt muna, oikealla mädäntymätön. Taustalla kananmunapakkauksia.

Munapäät, osa 3. Kaikki kuvassa näkyvä on otettu Taloyhtiön jätepisteestä.

Thaimaalaisia tuhatvuotisia munia pidän liian outoina, mutta 15 kuukautta päiväysvanhoja suomalaisia munia on tullut kokeiltua. Kokeilun kohteeksi valikoitunut kuuden luomukananmunan kenno oli ollut löytymisestään asti kylmässä, osan aikaa tosin jääkaapin ovessa. Ovessa muna altistuu liikkeelle, mikä joidenkin kommentaattorien mielestä edistää pilaantumista. Ovi on myös jääkaapin lämpimin paikka, mutta toisaalta kananmunia suositellaankin säilyttämään 12–14 asteen lämpötilassa.

Jääkaappisäilytyksen jäljiltä ensimmäisenä rikotun munan valkuainen oli juoksevaa ja keltuainen jähmeää (kuvassa oikealla). Koostumus on tyypillinen vanhoille munille. Kun kypsensin munan mikrossa, tuloksena oli väljähtänyt, joskaan ei erityisen pahanmakuinen munakas. Valkuaisesta tuli sitkeää, ja keltuaisen suutuntuma oli lähes kuin keitetyssä munassa. Pullon suu ei siis ole ainoa suu, jolla valkuaisen voi erottaa keltuaisesta.

Toinen muna oli mädäntynyt (kuvassa vasemmalla). Mädän munan tunnistaa paitsi kuvottavasta hajusta myös rohkeasti ruskeaa, harmaata ja mustaa yhdistelevästä ulkoasusta. Makuaistinvarainen laadunarviointi ei ole tällaisessa tapauksessa koskaan käynyt mielessä.

Kolmas muna oli melkein kuiva, ja sen keltuainen oli tahmaista. Neljännessä munassa keltuainen oli lähes kuivunut ja viidennessä täysin kuiva. Jos siis munaa rikottaessa keltuainen hajoaa, muna on enintään keski-ikäinen tai keltuainen on mahdollisesti vain osunut kuorenpuolikkaan torahampaiseen reunaan. Vanha keltuainen on jähmeä ja tumma. Samaan tapaan munan hölskyminen ravistettaessa on merkki keski-ikäisyydestä: nuori muna on niin kiinteä, ettei se hölsky, ja munavanhuksessa ei ole nestettä, joka voisi velloa.

Kuudennen munan kuori oli vähän harmaantunut, ja sen pinnalla oli musta näppy. Kun kopautin munaa pöytää vasten, se räjähti! Eipä olisi auttanut munien rikkominen marttaneuvokkaasti erilliseen kuppiin, sillä paineaalto olisi levittänyt törkyä taikinakulhoonkin. Munan sisältä paljastui samanlaista harmaata massaa kuin kakkosmunassa. Eräänlainen töhnämuna siis tämäkin.

Miten pilaantunut muna sitten pitäisi määritellä? Vaikka iäkäs muna keitettynä tai paistettuna maistuisikin eltaantuneelta, se voi kelvata vielä taikinaan, koska kypsennetyssä leivonnaisessa makua ei käytännössä huomaa. Täysin kuivunutkaan muna ei ole pilalla, ainakaan monen koiran mielestä. Pilaantuminen riippuu siis täysin käyttötarkoituksesta: mätäkin muna maistuu bakteereille.

 

Lue sarjan toisen osan lisäksi toiset osat.