Dyykkaa ruokaa liikennevalojen avulla

Posted on 9.3.2014 by Onni Tonkija

Sinä ja muovikassi slummitalossa, mutta ei hajuakaan siitä, mitä ruokaa roskiksesta tohtii ottaa? Kaltaisiasi tongintaan totuttelevia varten olen kehittänyt kaljatölkki-[†], kemikaali- ja Hemoglobiinikadun liikennevalojen rinnalle dyykkarin liikennevalot.

Tämän liikennevalo-opasteen luettuasi voit alkaa hoitaa ruoka-asiointiasi taloyhtiösi jätekatoksessa. Tiedät, milloin roskis näyttää vihreää valoa ja milloin palaa punainen. Aloita varovasti – ruokarohkeus kasvaa kyllä syödessä.

Ylhäältä alas: meetvurstia, kermajuustoa (jossa hometta pinnalla) ja parsakaalia.

Liikennevalot löytyivät Taloyhtiön jätepisteestä yhteen pussiin pakattuna kuin paprikat marketista.

Punainen: lihatuotteet. Lihasta on aina mahdollista saada ruokamyrkytys, mutta ei se perusterveelle aikuiselle ihan helppoa ole, jos ruoan lämmittää läpikotaisin. Ota huomioon lihan laatu, päiväys ja lämpötila. Ennen syömistä tee lihakuntotesti tässä järjestyksessä: katsele, paistele, haistele ja maistele. Raa’an lihan hajusta en ainakaan itse osaa päätellä juuri mitään, eli siitä ei kannata pelästyä.

Aloita dyykkailu esimerkiksi makkaroilla ja laajenna sitten poimintaasi suojakaasukammioihin suljettuihin lihoihin. Raaka kala on pääsääntöisesti syytä jättää roskikseen. Viimeisen käyttöpäivän ylittyminen parilla tai parillakymmenellä päivällä ei yleensä ole ongelma, ainakaan näin tonkijoiden talviruokinnan aikaan.

Löytämälläni täysinäisellä meetvurstipaketilla oli viimeiseen käyttöpäivään vielä kaksi kuukautta. Syy heitteillejättöön selvisi, kun pakkausta tarkasteli huolellisesti: sauman väliin oli jäänyt vähän leikkelettä, eli se niistä suojakaasuista. Meetvursti on kuitenkin pieneliöille sen verran hankala ympäristö, että en antautunut pakokauhun valtaan vaan nautin leikkeleet viimeistä siivua myöten.

Keltainen: juusto, muut maitovalmisteet ja leipä. Näissä tuotteissa ei käsittääkseni elele salakavalia tappajamikrobeja, joten niitä voi syödä niin kauan kuin ne vain maistuvat. Poista toki juustosta ja leivästä mahdolliset homeiset kohdat, niin homeiselta näyttävät kuin maistuvatkin. Hometta syömällä saatat kasvattaa syöpäriskiäsi, mutta järjen valoa ei kannata sammuttaa vainoharhaisuudella. Mistä sitä tietää, vaikka tulevaisuudessa lapsille sanottaisiin: syö kiltisti homeesi, niin ei jää saavuttamatta hormeesi!

Homeen kaksijakoisuus näkyy myös liikennevalokuvassani. Löytämässäni kermajuustopalassa oli nimittäin sekä punaista että vihreää hometta. Vihreää oli kuitenkin selvästi enemmän, joten höyläsin pinnan sileäksi ja nautin juuston viimeistä viipaletta myöten.

Vihreä: vihannekset, juurekset ja hedelmät. Kasvisruoasta myrkyttyminen on ilmeisesti kohtalaisen harvinaista. Yksi poikkeus taitaa olla keitetty riisi. Pentti Huovinen kertoo kirjassaan Hyvät, pahat, näkymättömät, että Bacillus cereus -bakteerin itiöt kestävät keittämisen. Siten huoneenlämmössä seissyt keitetty riisi saattaa sisältää bakteerien tuottamaa, oksennus- ja ripulitaudin aiheuttavaa myrkkyä.

Keitetty riisi ei onneksi taida olla monenkaan dyykkarin ykkösherkku. Kahmi siis roskiksesta mielin ja suurissa määrin appelsiineja, tomaatteja ja kaalinkeriä. Pese kuitenkin kasvikset huolellisesti ennen käyttöä. Itse kuorin varmuuden vuoksi omenat, porkkanat ja sen sellaiset, vaikka samalla poistankin hyödyllisiä ravintoaineita.

Tarkastele myös kasvisten löytöympäristöä: vaippojen vierestä saatat poimia mukaasi hankaluuksia. Löytyihän pari vuotta sitten pavuniduistakin EHEC-bakteeria, joka on aina peräisin ulosteperäisestä eläimestä.

Huuhtelin löytämäni parsakaalin, poistin pari mustunutta lehteä ja nautin kaalin viimeistä palaa myöten. Pilaantunut vihannes maistuu yleensä niin pahalta, ettei sitä tule vahingossa syötyä. Niin epätoivoinen tuskin olet, että kokeilisit onneasi vanhoilla vihreillä.

† linkki kuollut

Paaston taika

Posted on 2.3.2014 by Onni Tonkija

Evankelisluterilainen kirkko on stailannut paaston. Se on jo parin vuoden ajan suosittanut seuraajilleen pääsiäiseen kestävää, kestävää kehitystä edustavaa ekopaastoa.

Tekopaastoon voi osallistua esimerkiksi lajittelemalla, luomuilemalla tai leppoistamalla. Teottomuuspaasto taas onnistuu tinkimällä lämmittelystä, lotrailusta tai lihailusta. Näistä ekoteoista ja päästösäästöistä on varmasti kuultu jo riittämiin paatosta jaloa, joten minun on turha niistä enempää paasata.

Päästöjä paasto ei valitettavasti valtaisasti vähennä. Vasta parisataa maan asukasta on lupautunut elämään todeksi rekisteröityä paastopäätöstään, eikä loppuja voisi ilmeisesti enempää olla kiinnostamatta. ”Se on erittäin synnin teko ja erittäin synnin tunto!” opastaa Ukko-Paavokin Ryysyrannan Joosepissa.

Avoin jääkaappi, jonka hyllyt pursuilevat erilaisia elintarvikkeita.

Nykyihmisen jääkaappi tuppaa täyttymään äärimmilleen, koska hän ei ole evolutiivisesti sopeutunut siihen, että ruokavarantoon voi milloin tahansa hakea täydennystä Taloyhtiön jätepisteestä.

Samalla kun kirkko on siirtynyt perinteisestä paastosta ekologiseen paastoon, länsimainen lääketiede on alkanut kiinnostua ruokapaaston eduista. Ylen esittämän ohjelman mukaan luonnossa paasto on sääntö ja tasainen ravinnonsaanti on poikkeus. Länsimaisessa yhteiskunnassa poikkeus vahvistuu säännöksi, mutta samalla me saatamme heikentyä.

Paaston vaikutuksista ei tiedetä vielä tarpeeksi. Paastotutkimukseen on vaikea saada rahoitusta, sillä lääketeollisuus arvostaa enemmän diabeetikkoa kuin entistä tulevaa diabeetikkoa. Asia on tietenkin täysin toinen, jos paasto saa potilaan kestämään pitempään syöpälääkkeitä.

Virallisen hoitosuosituksen mukaan potilaan tulee saada paljon energiaa ja proteiineja ennen kemoterapiaa. Eräässä tutkimuksessa hiirille annettiin suuria määriä sytostaatteja eli syöpähoidoissa käytettäviä solumyrkkyjä. Paastonneet hiiret säilyivät hengissä ja vieläpä hyvässä kunnossa. Ruokaa saaneista hiiristä, joista suurin osa kuoli, ohjelma kertoo: ”Ne ovat huonokuntoisia ja makaavat lamaantuneina laatikoissaan.” Tulos on niin hätkähdyttävä, että on kaikin voimin pidettävä mielessä, että tutkimus koski eläimiä, eikä esimerkiksi sohvaperunoita.

Michael Mosley ja Mimi Spencer esittelevät kirjassaan 5:2-dieetti helpon tavan paastota jatkuvasti: syö kahtena päivänä viikossa neljännes päivittäisestä energiantarpeestasi ja loppuina viitenä päivänä niin paljon kuin haluat. Kirjan kuvaamat paaston mahdolliset vaikutukset tuntuvat ihmeen hyviltä. Dementia estyy, mieliala kohenee, insuliini tehostuu.

Tri Mosleyn esittelemä todistusaineisto perustuu pitkälti eläinkokeisiin, monessa mielessä valitettavasti. Ihmisillä 5:2-dieetti on ilmeisesti keksi- ja perunadieettejä toimivampi painonpudotuskeino, mutta muut terveyshyödyt jäävät vielä uskon asiaksi. Kaikissa suurissa maailmanuskonnoissahan tämä vaikutuksiltaan ihmeellinen paastoaminen on jollakin tavalla läsnä, lukuun ottamatta sikhiläisyyttä ja kapitalismia.

Minua 5:2-kirja kehottaa pidättäytymään paastosta, joten joudun tyytymään ekopaastoon. Paastosuoritetta oli hankala valita, koska olen jo lähes ekojeesus. Päädyin lopulta melko vähän suosiota saaneeseen vaihtoehtoon, sähkön säästämiseen.

Energiayhtiön seurantapalvelun mukaan taloutemme käyttää sähköä 2–4 kertaa vertailuryhmää vähemmän, mutta ainahan voi yrittää parantaa. Lomamatkoilla asunnossamme kuluu sähköä noin 0,5 kWh päivässä, ja siitä varmaan melkein kaikki menee jenkkikaapin jäähdyttämiseen. (Asunnon sähköjohtojen hukkateho lienee mitätön, mutta mielelläni kuulisin, jos jollakulla on esittää asiasta jonkinlainen lukuarvio.)

Sähköä säästyisi, jos pakastimessa ei olisi huurretta, lauhdutinritilä olisi puhdas ja jääkaapissa pääsisi ilma kiertämään. Lupaan siis tuhkakeskiviikkona paaston alkaessa sulattaa pakastinosan ja imuroida kaapin takaliston. Ennen kaikkea lupaan inventoida tonginnan raskauttaman jääkaapin ja pyrkiä sisällöstä tehokkaasti eroon.

Olen säilytellyt monia dyykkaamiani elintarvikkeita ihan vain tulevien blogikirjoitusteni takia, mutta nyt siis yritän tinkiä tästä turhamaisuudestani nykyisen blogikirjoitukseni tähden. Paaston tarkoituksena lienee pohjimmiltaan päästä lähemmäksi Jumalaa, ja sitä prosessiahan nitriittimarinoitujen makkaroiden ja leikkeleiden napaan ahtaminen saattaa nopeuttaa pirusti.

Ah, ihana komplisoitu nykyaika. Hirveän vaikea olisi saada Ryysyrannan Jooseppi ymmärtämään, että aion nyt kovasti paastota syömällä ruokavarastoni mahdollisimman tyhjiksi.

Kuinkas sitten kävikään: Dyykkarin jääkaappi ei tyhjää päivää näe.

Paastoaminen näkyy Areenassa Flash-videona 24.3. asti ja ekopaasto pään yllä sädekehänä 19.4. asti.

Suomi öljyn viimeisen käyttöpäivän jälkeen

Posted on 21.2.2014 by Onni Tonkija

Keskeytämme dyykkauslähetyksen tärkeän tiedotuksen vuoksi. Halpa öljy on loppumassa näinä vuosina. Toistan: halpa öljy on loppumassa. Pysytelkää viileissä sisätiloissa, kunnes olette lukeneet kirjan Suomi öljyn jälkeen. Älkää jääkö odottamaan viranomaisten toimintaohjeita vaan ajatelkaa itse. Tämä ei ole harjoitus.

Öljytynnyri, jonka päällä on Suomi öljyn jälkeen -kirja. Vieressä ketjuja.

Ketjupolttaja Suomi ei ole ihan heti pääsemässä öljykahleestaan. Viime vuonna julkaistun teoksen Suomi öljyn jälkeen ovat kirjoittaneet Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris. Kustantamiseen tarvittiin Intoa.

Öljyn loppumista voi verrata dyykkauksen hankaloitumiseen. Roskisdyykkarin käsikirjan Pekka pystyi vielä 70-luvulla hakemaan torilta sulkemisajan jälkeen hyväkuntoiset ruokatarpeet. Sitten kaikki myymättä jäänyt alettiin heittää suurelle jätelavalle eikä dyykkaus valitettavasti enää onnistunut.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin dyykkarit joutuivat hipsimään kauppojen pimeille takapihoille ja tyytymään torituotteita iäkkäämpiin elintarvikkeisiin. Sitten kauppiaat alkoivat lukita jätehuoneita ja ahtaa hävikkiään puristimiin eikä dyykkaus valitettavasti enää onnistunut.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tonkija vaeltaa taloyhtiöiden roskiksilla. Siinä missä kauppojen ruokahävikki esiintyi kohtalaisen siististi yhdessä tai kahdessa astiassa melko suurina määrinä, taloyhtiöissä ruoka-ainekset ovat epämääräisesti pakattuina siellä täällä pienissä erissä. Saman ruokamäärän dyykkaamiseen kuluu siis selvästi enemmän energiaa kuin aikaisempina vuosikymmeninä.

Öljyä pulppusi ennen suunnilleen siitä, mihin saapas sattui osumaan. Helppojen lähteiden ehtyessä öljyä on porattu syvemmältä tai esiintymiin on pumpattu vettä paineen kasvattamiseksi. Keskivaikeiden lähteiden ehtyessä öljyä on ryhdytty hankkimaan syvänmeren esiintymistä, arktiselta alueelta tai hiekan seasta.

Viime vuosisadan alkupuolella sadan öljytynnyrin tuottamiseen kului yksi tynnyri öljyä. Nykyisin tämä suhde on Yhdysvalloissa 15:1. Suomi öljyn jälkeen -kirjan mukaan länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen energiaa suhteella 5:1–10:1.

Länsimainen yhteiskunta on parasta ennen öljyhuippua. Tämä öljyntuotannon enimmäisvauhti on ilmeisesti ohitettu vuonna 2006, ja muiden nestepolttoaineiden huippu tulee vastaan mahdollisesti tällä vuosikymmenellä. Sen jälkeen on odotettavissa länsimaisen yhteiskunnan viimeinen käyttöpäivä.

Suomi öljyn jälkeen -kirjaa lukematon kansalainen saattaa ihmetellä, miten öljy muka voi loppua, kun sitä on aina tähänkin asti jostain löytynyt. Toisaalta hän ihmettelee, miten hänen 25 vuoden ajan samasta työpaikasta nauttimansa palkkatulot loppuivat irtisanomiseen tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Mikään ei ole ikuista. Jäljellä olevista öljyvaroista meillä ei ole mitenkään varmaa tietoa, sillä OPEC-mailla on useita syitä paisutella arvioitaan. Nykyinen velkakriisi taas saattaa olla osaksi öljykriisi. Jostain kai kertoo se, että öljyn hinta on nelinkertaistunut 2000-luvulla.

Valistunut Suomi öljyn jälkeen -kirjaa lukematon kansalainen saattaa tietää, että tavanomaisen öljyn jälkeen voidaan siirtyä öljyhiekkaan, erilaisiin liuskeöljyihin sekä kaasusta, biomassasta ja kivihiilestä valmistettaviin nestepolttoaineisiin. Nämä epätavanomaiset öljylähteet tarkoittavat kuitenkin paitsi ympäristötuhojen lisääntymistä myös halvan öljyn loppumista.

Kun halpa öljy loppuu, energia ei ole vielä loppumassa, mutta syttyy polttonestekriisi. Lähes koko liikenteemme perustuu nimittäin polttomoottoreihin. Siinä vaiheessa, kun pitäisi ilmastonmuutoksenkin vuoksi viimeistään alkaa vähentää ja tehostaa hiileen pohjautuvaa energiankulutusta, huomio saattaakin siirtyä siihen, miten loputkin saatavilla olevat hiiliyhdisteet voidaan muuntaa polttonesteiksi. Lisäksi päättäjiä vaanii energia-ansa: kun energiantuotanto pienenee, pitäisi sijoittaa uusiin energianlähteisiin, mutta investoinnit vähentävät käytettävissä olevan energian määrää entisestään.

Latteasti sanottuna länsimaisella elämäntavalla on valtavia haasteita edessään. Kehitysmailla on varaa maksaa kalliista öljystä, koska ne saavat ”seuraavalla litralla” verstaan lampun palamaan, kun me käytämme sen vesiskootterin liikuttamiseen. Kohta 70-luvun öljykriisin aikaiset energiansäästöohjelmat saatetaankin kaivaa naftaliinista ja naftaliini puristetaan bensiiniksi. En aio jäädä kaipaamaan öisiä näyteikkunavaloja.

Monet uskovat vielä, että markkinat hoitavat öljyongelman. Siis tämä länsimainen turbokapitalismi, joka toimii neljännesvuoden aikajänteellä ja kriisin yllättäessä huutaa valtiota kollektivoimaan tappiot. Toki markkinat lopulta oppivat hinnoittelemaan öljyn niin, että jokainen aivan varmasti ymmärtää aineen kallisarvoisuuden, mutta siinä vaiheessa sopeutustoimemme ovat neljännesvuosisadan myöhässä. Menestyksen nälkä voi äkisti vaihtua ihan vain nälkään, sillä kirjan mukaan ”syömme fossiilisia polttoaineita, jotka on maaperässä muunnettu ihmisravinnoksi soveltuviksi”.

Öljysäiliön luota loittoneva säiliöauto näyttää häviävän metsän sisään.

Mut kun ne loppu, näky vaan takavalo.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin on ehkä toteutunut monen dyykkarin haave: dyykkaus on muuttunut yleisesti hyväksytyksi toiminnaksi. Tai sitten ruoan haaskaaminen loppui eikä dyykkaus valitettavasti enää onnistunut.

Jk. Jos olet kiireinen etkä ehdi juuri nyt ajatella nykyisen elämäntapasi tuhoutumista ja lukea koko Suomi öljyn jälkeen -kirjaa, etsi käsiisi tekijöiden Kanavan numeroon 1/2014 kirjoittama artikkeli öljyn loppumisesta. Koska tuskin ehdit sitäkään tehdä, lue edes Kaikenhuipun blogin kirjoitus öljyhuipusta ja sen ensimmäinen kommentti.

Ystävänpäivädyykkaus

Posted on 14.2.2014 by Onni Tonkija

Myönnän: ystävänpäivädyykkaus ei ole käsite. Ystävänpäiväkynnet sen sijaan on.

Suomalaisessa blogosfäristaniassa on kymmeniä sivuja, joilla manikyristit näyttävät näyttävät ystävänpäiväkyntensä. Vilkaiskaa vaikka Künsii-blogia, jota jopa hieman kyrsii ystävänpäiväkynsihössötys. Ovathan nuo kynnet kyllä makeat, ja varmasti niillä tarvittaessa raatelee miehen kuin miehen sydänvereslihalle.

(Jos nyt joku ystävänpäiväkynnelle kykenevä sattuu pingahtamaan tähän blogiin, niin ystävällisesti voin neuvoa, että taloyhtiöiden jätekatoksista löytyy kaiken hyvän lisäksi myös käyttökelpoisia kynsilakkapurkkeja. Parempi purkki lakkaa roskiksesta kuin sata maasta.)

Kynttilälyhty, jossa punainen sydän, ja herätyskello, jossa sydämen muotoinen kellotaulu. Taustalla sydämillä kuvioitu pussilakana.

Ystävänpäivädyykkaus voi varmaan tarkoittaa sekä ystävänpäivää varten suoritettua dyykkausta, jota kuva esittää, että ystävänpäivänä tapahtuvaa dyykkausta, joka äsken suoritettuna osoittautui isoimmaksi työmaaksi viikkokausiin ja palkitsi tonkijan muun muassa pienellä sydämen muotoisella paistinpannulla. Ikoni, kello, pussilakana, kynttilä, sytytin ja paristo Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, rajoitetun ajan).

Kirjoitan tällä kertaa tavallista lyhyemmin, koska en oikein ymmärrä ystävänpäivää eikä mielestäni ole järkevää kirjoittaa sellaisesta, mitä ei suostu ymmärtämään (poikkeuksena ehkä ystävänpäiväkynnet).

Ystävänpäivässä minua viehättää eniten yksiköllisyys eli se, että ei puhuta ystäväinpäivästä. Yksikkö tuntuu osuvammalta vaihtoehdolta, kun ajattelen oman ystäväpiirini kokoa. Pienikokoisuus ei ole tonginnan syy eikä seuraus. En vain koe tarvetta lähteä kauppojen ystävämyynteihin, enkä toivo roskisreissuillanikaan kohtaavani kuin ruokaa tai tavaraa.

Kengät astuivat kahdesti samaan jätevirtaan

Posted on 9.2.2014 by Onni Tonkija

Tuttu kenkäpari erottui vieraasta jätesäkistä kuin hera keitoksesta, jonka maito on ollut parasta ennen toissa tiistaita. Siinähän olivat Onnelin hilseilleet saappaat, jotka olin vienyt roskiin kaksi viikkoa sitten! Ensin ajattelin, että joku lukijani oli ottanut neuvoni varteen eikä takertunut tarpeettomaan saappaanvarteen. Sitten ajattelin blogini kävijätilastoja.

Saappaat naisen jalassa, taustalla erilaisia kengiä telineessä.

Kahteen kertaan hylätyt saappaat viimeistä kertaa ensimmäisen käyttäjänsä jalassa. Jalkineet ja sukkahousut Taloyhtiön jätepisteestä, Sisu-säilytyspenkki [†] kuvausrekvisiittaa.

Taloyhtiön roskiksesta on selvästi hankala löytää jalalle sopivaa allepantavaa, mutta kannattaako toisten käyttämiä kenkiä ylipäätään hankkia itselleen? Kysymys on tietysti näitä nykyajan kotkotuksia. Vielä sotien jälkeen Suomessa oli tuhatkunnittain lapsia, jotka kenkien puutteen vuoksi kävivät koulua vuoropäivin, jos silloinkaan.

Nykyään voidaan pohtia netissä ketjukaupalla, pitääkö lasten kengät ostaa kauppaketjusta vai saako niitä hankkia myös kirpputorilta. Useimmilla keskustelijoilla tuntuu olevan varaa kauhistella linttaan astuttuja jalkasieniapajia. Jos kerran ei kenkään voi palvella kahta herraa, niin ei kenkäkään voi palvella kahta kertaa.

Lapsenkengissä keskustelu ei ota huomioon sitä, että lapselle hankittavan kengän tulisi olla taipuisa eli ”linttaan astuttu” saattaisi olla hyväkin valinta. Jalkasieni taas on lapsilla hyvin harvinainen.

Ei ole helppoa aikuisenkaan kengitys. Minua vieraannuttaa käytetyistä kengistä eniten se, että koissa ei ole valinnanvaraa. Eikä sen puoleen muissakaan pieneliöissä – mielelläni sienestäisin vain metsän siimeksessä.

Käytettyjen kenkien väitetään usein kuluneen edellisen käyttäjän jalkojen muotoisiksi. Tällaiset kengät haluaisin kyllä minäkin ostaa, jos sellaisia myytäisiin. Todellisuudessa jalka taitaa kuitenkin joutua sopeutumaan siihen, mitä sille annetaan. Koska jalalla on pituuden ohella leveyttä, on aika yksiulotteista ostaa kenkiä vain pituuden mukaan. Ikävä kyllä leveyskoordinaatin mukaantulo näyttäisi korottavan hintaa parisataa euroa kenkäparilta.

Vaikka käytetyn kengän koko ja näkö kelpaisivat, jäljelle jää jalkasilsatartuntavaara. Sieni-itiöt saattavat nimittäin selvitä kengissä kuukausia hengissä. Pesu 60 asteessa ilmeisesti poistaisi sienet [†], mutta kengän koko ja näkö voivat kärsiä. Harmittavasti vaikuttaa siltä, että ainoa tehokas vaihtoehto jalkasieneltä suojautumiseen on varpaanvälien kuivaaminen suihkun jälkeen.

Vaikka olen löytänyt taloyhtiön roskiksista monenlaista päällepantavaa, olin pitkään varma siitä, että käyttökelpoisia kenkiä en ikinä löytäisi. Olin tietenkin väärässä.

Vettä kengässä, oli toteamukseni ensimmäisen lenkin ensimmäisen lätäkön jälkeen.

Onneksi löytämäni lenkkitossut olivat jääneet vähälle käytölle, sillä väärin muotoutuneet lenkkarit saattavat johtaa Talouselämän mukaan vammoihin. Ensimmäisen juoksulenkin jälkeen ymmärsin, miksi kengät oli hylätty. Tämäntyyppinen kevytkenkäisyys tuottaa nimittäin alle tunnissa täysin voipuneet jalat. Jos jalat väsyvät lenkistä, niin onhan kengissä pakosti jotain vikaa.

† linkki kuollut

Hävikin kaunistus

Posted on 2.2.2014 by Onni Tonkija

Tavallinen suomalainen heittää joka kuukausi kilokaupalla syömäkelpoista ruoka-ainesta hukkaan. Tämä tieto varmasti kutkuttaa mieltäsi, mutta et ole vielä rohjennut tonkia taloyhtiösi jätteitä. Jotta turha mystiikka katoaisi, voit nyt nähdä omin silmin Ylen Silminnäkijä-ohjelmassa, kun ilmeisen keskiluokkainen dyykkari availee roskapusseja ja kerää kilokaupalla ruoka-ainesta kaatopaikalta.

Muovikassikasoja ja puskutraktori kaatopaikalla.

Varsin puhtoiselta vaikutti dyykkarin märkä päiväuni Ämmässuon kaatopaikka sen nähdessäni. Samaan paikkaan päätyy Taloyhtiön jätepisteenkin hävikki.

Silminnäkijä käsittelee ruokahävikkiketjun kutakin trofiatasoa. Alkutuotannon kohdalla ohjelma käy tuottajien luona keskustelemassa hukkaviljasta ja pikku perunoista unohtamatta karsinaan kupsahtaneita karitsoja. Totta puhuen yksi näistä esimerkeistä on mielikuvitukseni tuotetta, mutta joka tapauksessa alkutuotannosta ei ohjelman mukaan ole syntipukiksi.

Koska kaikki suomalaiset eivät juo maitoaan raakana, alkutuotannon jälkeen ruoka siirtyy kauppaan. Hävikistä ei kuitenkaan tule syyllistää kauppaa. Kauppias jää nimittäin mahdottomaan välikäteen, kun sydämettömät kuluttajat eivät suostu ostamaan mustuneita banaaneja, homeisia ananaksia tai ryppyisiä tomaatteja täydellä hinnalla. Kuluttajan mielivallasta kertoo sekin, että kun kauppias kuluttajan elämää helpottaakseen pakkauttaa verkkopussin täyteen ihanan pehmoisia klementiinejä, niin kuluttaja vaatii heittämään koko pussin menemään yhden ainoan sekaan eksyneen albiinon vuoksi.

Ohjelman haastattelema asiakasomistajakauppias jalosti lupasi, että jatkossa ”pois blokatut” tuotteet lahjoitetaan vähäosaisille. Tässä kohtaa Silminnäkijä iskee silmää Ranskan vallankumoukselle ja näyttää kuvaa myymättä jääneistä punalaputetuista leivonnaisista.

Ikään kuin kuluttajalle ei riittäisi syyllistyminen kaupassa syntyvään hävikkiin, hän hävittää ruokaa vielä kotonaankin. Eniten kotiperäistä hävikkiä saavat ohjelman mukaan aikaan 30–39-vuotiaat naiset. Itsellänikin on sellainen kuva, että miehet eivät jaksa ihan joka päiväystä vahdata.

Ohjelman sankareita ovat Jyväskylän entisessä maalaiskunnassa sijaitsevan peruskoulun keittäjät. Kun ruokala on lounasajan päätyttyä viimeisen lounastajan häivyttyä muksutta ja siellä on edelleen ruokaa syömättä, tätä ruokaa syö, mättää tai ahmii lähialueen eläkeläinen maksutta – paitsi maanantaisin, kun rakkaat kekarat ovat viikonlopun ajan nähneet laadullista nälkää. Kouluruokahävikin hävittämistä edistää järjen käytön leviämisen ohella luultavasti myös se, että keittäjille on mieluista, että kouluruokaa löytyy vaihteeksi siitä kiitollisten ihmisten nieluista. Samaa herkkua on nykyään Rovaniemellä asti [†].

Silminnäkijän jakso hämmästelee aluksi sitä, että lähes puolet maailmassa tuotetusta ruoasta jää syömättä, mutta jättää lopussa kaunistelulta tuntuvan mielikuvan siitä, että Suomessa ongelma alkaisi olla hallinnassa. Eviran säädöksellisen nutturan löystyttyä kaupat toimittavat myymättä jääneitä tuotteita yhä useammin ruoka-apuun, ja suomalaisten kotitalouksien ruokahävikki jää tutkimuksissa puoleen yleiseurooppalaisesta tuhlailusta. Kun te siis näette hävikin kauhistuksen, kääntykää tutkijan puoleen.

Silminnäkijän jakson ”Ruokaa roskiin” viimeinen käyttöpäivä Areenassa on 28.2.2014, minkä jälkeen sitä jaetaan kansalaisille televisioarkistossa.

† linkki kuollut

Hampparin hampparit

Posted on 26.1.2014 by Onni Tonkija

Nyt on muotia tehdä pikaruoasta ikäruokaa. Takin taskussa toistakymmentä vuotta lojuneella hampurilaisella on oma blogi, ja sama lastenateria on paistatellut linssiluteena jo toistatuhatta päivää.

Ylekin tarttui aiheeseen ja selvitti, mitä hampurilaiselle tapahtuu pitkäaikaissäilytyksessä. Prisma-studion jakson viimeinen käyttöpäivä Areenassa on 20.2.2014. Tämä päivämäärä on poikkeuksellisesti ehdoton, koska video ei ole elintarvike.

Pikaruokapussissa hampurilaispaketti, jossa sämpylä ja maustepusseja, sekä ranskalaispaketti, jossa ketsuppipusseja.

Jos ei tohdi tonkia taloyhtiön roskiksesta vähän käytettyjä ketsuppipulloja tai pippurimyllyjä, voi aina poimia pikaruokapussukoista yksittäispakatut ketsuppi- ja maustepussit sekä tietysti lautasliinat biojätteiden kuivikkeiksi. Kaarikamat tarjosi Taloyhtiön jätepiste.

Pikaruoan terveellisyydeltä, ekologisuudelta ja eettisyydeltä negaatioetuliitettä tuskin moni epää. Epäteeteistä huolimatta olen mäkin hampurilaiseen yleensä hampaat iskenyt sen kerran, kun olen määräisen kappaleen löytänyt. Ranskalaiset ovat kyllä lentäneet aina kaaressa biojätteisiin, sillä eihän sellainen, mikä ei alun perinkään ole ravintoa ollut, voi roskiksessa syömäkelpoiseksi muuttua.

Pikaruokaharrastuneisuuteni koki kolauksen, kun selvisi, että hampuusin ham-puustit on julistettu pannaan. Ylen tiedetoimituksen bullan mukaan hampurilainen on nimittäin nautittava neljän tunnin kuluessa valmistamisesta. Sen jälkeen purilainen, vaikka kuinka nautittava, on kielletty herkku.

Dyykkarin näkökulmasta 4 tuntia tuntuu kohtuuttommalta vaatimukselta, kun käytännön kokemus puoltaisi pikemminkin 24 tai 48 tunnin rajaa. Todellisuudessa hampurilainen näyttää säilyvän lähes muuttumattomana kuukausikaupalla. Syynä ei ole mikään säilöntäaine vaan säilöntätapa: kuivunut leivänkannikka tai pihvinpahanen ei ole homeelle sviitti.

Prisma-studion testikin kuivui kokoon. Yli puoli vuotta huoneenlämmössä seissyt hampurilainen sisälsi laboratoriokokeiden mukaan muutama kymmenen bakteeria grammassa jauhelihaa, kun tuoreelle jauhelihalle miljoonakin on hyväksyttävä arvo. Siitä huolimatta studiossa maisteltiin pihvejä kuin viiniä, kuppiin sylkäisten. Juontaja vielä pelkäsi, että hampaankoloon jäänyt botuliinimolekyyli myrkyttäisi hänet. Näin jäi ”ruoka on ensisijaisesti terveysriski” -myytti murtamatta ja katsojallekin paha maku suuhun.

Roskisdyykkarin käsikirja on oodi dyykkausilolle

Posted on 19.1.2014 by Onni Tonkija

Kun aloitteleva dyykkari on ensi kerran tyydyttänyt tonkimalla nälkänsä, hän haluaa todennäköisesti sammuttaa tiedonjanonsa. Mikä neuvoksi vasta-alkajalle? Wikipedian artikkeli on nopeasti lukaistu, ja tämä blogi on vasta alkanut. Kun hätä on suurin, on apu Likellä: Roskisdyykkarin käsikirja.

Roskisdyykkarin käsikirja päällimmäisenä kirjakasassa.

Tonkiaisten olkapäillä. Roskisdyykkarin käsikirja kirjastosta ja muut teokset Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, ei varauksia).

Tarja Siltala-Huovinen kirjoittaa vuonna 2001 julkaistussa kirjassaan roskisdyykkareista, ilmeisesti erotukseksi viemäridyykkareista. Roskisdyykkarin käsikirja on niin ohut, että sen lukee yhdellä istumalla, mutta niin viisas, ettei yhdellä tumalla.

Lukiessa käy selväksi, että käsillä on pikemminkin käsityskirja kuin käsikirja. Kirja pyrkii muokkaamaan ihmisten ennakkoluuloisia käsityksiä dyykkareista positiivisemmiksi, eikä siinä ole minusta mitään pahaa, että ideologia näin menee tekniikan edelle.

Käsittelee kirja dyykkaustekniikkaakin, tosin lähinnä tavaran seulomista sekajätteistä. Siltala-Huovinen opastaa aloittelijaa äidillisesti vuorokaudenajoista, vaatetuksesta ja apuvälineistä. Itse olen tullut toimeen ilman dyykkauskeppiä, luuppia tai kadulta poimittuja hanskoja, mutta kaipa niistä voi olla hyötyä erikokoisille ja -näköisille ihmisille. Sen sijaan kirja sai minut pohtimaan roskiksen kannen kannattelun ongelmistoa, ja nykyään tuenkin kannen yhä useammin pään asemesta seinään.

Kiehtovinta kirjassa ovat kokeneiden dyykkarien haastattelut. Cari dyykkasi aiemmin ruokansa ja koki myöhemmin olevansa etuoikeutettu voidessaan ostaa kaupasta tuoretta ruokaa. Minä koen olevani etuoikeutettu saadessani dyykata vanhaa ruokaa. Pekka elätti perheensä dyykkaamalla ja sai postissa 15 000 markan jälkiverokuitin. Minä en elätä perhettäni dyykkaamalla ja sain juuri postissa 1 200 euron ennakkoverolipun. Sepe söi kesällä roskisruokaa, sai vatsataudin ja joutui tiputukseen. Minä koputan päätä roskiksen kannella.

Kirja on sen verran lyhyt, ettei siihen oikein mahdu muita vikoja. Opuksen opastava tyyli saattaa ärsyttää itsetietoisia ja elämänmyönteisyys kielteisiä ihmisiä. Maaseudun väkeä, esimerkiksi Espoon dyykkareita, taas saattaa harmittaa se, että kirjassa mainitaan Helsingin kaupunginosia nimeltä.

Roskisdyykkarin käsikirja on hieno ja tarpeellinen dyykkauksen ylistys. Dyykkauksen suomenkielinen perusteos on kuitenkin vielä kirjoittamatta.

Jk. Jos Roskisdyykkarin käsikirja tuntuu sinusta iältään ja käyttöliittymältään papyrukselta, lue Tero Kartastenpään tuore tuotos Lilyn blogista. Oivallinen kirjoitus kertoo muun muassa neljä syytä valmiiksi viipaloidun leivän boikotoimiseen. Kirjoituksen kiinnostavimman ajatuksen voin jättää mainitsematta, sillä kyseinen blogi on valmiiksi lihavoitu.

Näin valmistat aterian roskista hyödyntäen taloyhtiön roskista

Posted on 10.1.2014 by Onni Tonkija

Tällä kertaa laitamme pasta roscistanaraa. Sitä varten hae taloyhtiösi jätekatoksesta yksi paketti pekonia. Tarkista viimeinen käyttöpäivä. Minulla päivä oli mennyt päivää vaille kaksi viikkoa aikaisemmin, eli tämä lihan, läskin ja suolan jalo liitto oli vielä ihan käyttökelpoista.

Keitettyä spagettia, raastettua parmesaanijuustoa, pippuripusseja, voita, kananmunia ja pekonia.

Alkuperäisen reseptin mukaan ateria tulisi maksamaan 7,80 euroa. Taloyhtiön jätepiste pudotti hintaa 100 prosenttia.

Kuutioi pekoni eli silppua epämääräistä tee siitä. Paista silppu rapeaksi. Pekonista irtoaa niin paljon rasvaa, että voit hyvin käyttää roskiksesta löytämääsi hilseillyttä paistinpannua. Siirrä pekoni syrjään ja pyyhi pannu talouspaperilla. Jos et ole vielä löytänyt talouspaperirullaa, voit käyttää myös pikaruokapussukoiden pohjalta tonkimiasi puhtaita serviettejä.

Ota kaapista aikaisemmin dyykkaamasi spagetti. Itse käytin lähestulkoon tuorepastaa, sillä parasta ennen -päivä oli ollut vasta puolitoista kuukautta sitten. Keitä spagetti pakkauksen ohjeen mukaan. Jos tongit esimerkiksi biojäteastiaa saamatta näköhavaintoa kääreestä, ehkä suutut kiivain mielin mutta muista, että suu tutkii vain mielinapakkuutta spagettia maistellessaan eikä mittaile minuutteja. Mitä vähemmän käytät keittämisessä vettä, sitä vähemmän tarvitset lämmitysenergiaa, joka on luultavasti miltei ainoa asia, josta joudut tällä kertaa maksamaan.

Ota esiin aiemmin dyykkaamasi kananmunat ja parmesaanijuusto. Koska omilla munillani oli ikää jo yli kahdeksan kuukautta, rikoin kananmunat kulhoon yksitellen juomalasin kautta. Parmesaanin olin löytänyt viikkoa aikaisemmin roskiksesta, mutta se oli niin tuoretta tavaraa, ettei ollut edes hometta pois rapsuteltavaksi. Jos et onnistu löytämään palaparmesaania, voit hyödyntää myös valmiiksi jauhettuja laatuja. Herkkusuiden kannattaa kuitenkin tiedostaa, että juustojauheista hometta on lähes toivotonta poistaa eikä juustojauheinen home ole hyvänlaatuinen makuelämys.

Sekoita munat ja parmesaaniraaste voimakkaasti vatkaten. Lisää mustapippuri. Itse hyödynsin tonkimiani pikaruokapippureita, mutta voit käyttää mitä tahansa pippurilöydöstäsi. Koska sillä on todennäköisesti enemmän ikää kuin makua, muista maustaa reilusti.

Sulata pannulla möhkäle voita. Jos olet löytänyt voin juuri, se voi kylläkin olla jo valmiiksi sulaa. Voi voi olla dyykkarille vaikea kohde, mutta itse olin onnistunut löytämään avaamattoman paketin.

Kierittele spagetti voissa. Lisää pekoni ja muna-juustoseos. Sekoita huolellisesti. Voit tarjoilla jokaiselle aterioitsijalle keltuaisen pastaan sekoitettavaksi, mutta muista, että vanhoista kananmunista keltuainen ei aina erotu helposti.

Ruoka-aineiden lisäksi myös lautanen ja haarukka tulivat Taloyhtiön jätepisteestä. Annosta koristavat basilikan lehdet olivat roskiksesta pelastetun kasvin uutta satoa.

Ohje on alun perin Ilta-Sanomista ja Iltis paperinkeräysastiasta. Mukaillun ohjeen mukainen annos sopii myös globaalis-eettiselle kasvissyöjälle.

Egoistis-neuroottiselle kasvissyöjälle voit korvata pekonin ikonilla (asetetaan ruokapöydän ääreen niin saat keittöön hetken rauhan, seurustelkoon ikonin kanssa). Voit korvataan rasvaseoksilla (ei Kattivaaran) ja parmesaaniraaste sahanpurulla (FSC-sertifioidulla). Kasvisroskispasta jää ymmärrettävästi munattomaksi.

Lopuksi tärkein eli miltä maistui ja miten poistui. Ylittyneiden päiväysten pasta sai odotusten mukaisen vastaanoton: se ei synnyttänyt vatsanväänteitä eikä suolen äänteitä, ei edes tähteitä.

365 roskaa

Posted on 2.1.2014 by Onni Tonkija

Hyvää uutta vuotta, vaikka ei siinä vanhassakaan minusta vielä mitään sellaista vikaa ollut, että siitä olisi välttämättä pitänyt hankkiutua eroon. Järjestelmän kannalta on tietysti hyvä, että on voitu tuottaa paljon tavaroita, joissa lukee 2014.

Poikakalenteri avoinna tammikuun kohdalta

Kalenteri-Joen hallittu poseeraus herätti Onnelissa lähinnä hilpeyttä. Poikakalenteri Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, kylkiäisenä tai ilman), lepotuoli kuvausrekvisiittaa.

Seinäkalenterille on vaikea keksiä käyttöä nykyaikana. Ajan kiertoa voi seurata erimoisista laitteista, ja hammaslääkäriajasta tulee tekstiviestimuistutus. Digitaalisten valokuvakehysten aikakaudella kerran kuukaudessa vaihtuva kuva edustaa jämähtäneisyyttä.

Ehkä seinäkalenteri pitäisi pyhittää uudenvuodenlupausten seurantaan. Kalenteriin voi kaloreita karttava merkitä menetettyjä kiloja ja tipattomuutta toteuttava menetettyjä iloja.

Jos uudenvuodenlupaus liittyy addiktiosta irti pyristelyyn, kalenterin tammikuun jälkeiset sivut lienevät useimmissa tapauksissa turhia. Jotta kalenterille tulisi kunnolla käyttöä, kannattaa ennemmin koukuttautua johonkin uuteen harrasteeseen.

Haastankin täten molemmat lukijani keräämään tänä vuonna roskan päivässä, ei roskiksesta vaan roskikseen.

Roska päivässä -liikeidea tuntuu ensi alkuun hämmentävän alistuvalta. Pitäisikö ulkopuolisten nähdä vaivaa siksi, että roskaajat toimivat välinpitämättömästi? Eikö se, että roskat aina lopulta kerää joku, vain yllytä roskaamaan jatkossakin? Kyllä ja ei.

Roskaaminen ei ensinnäkään ole yksityisasia. Roskaaja on toki ensisijaisesti vastuussa teostaan, mutta jos hän on estynyt, puhdistamisesta vastaa jätelain mukaan roskaantuneen alueen haltija. Tässä kohtaa keskiluokkainen kansalainen huokaisee helpotuksesta, sillä hän hallitsee vain velkaista osakehuoneistoaan. Roska päivässä -liikehtijä sen sijaan näkee haltijuuden laajasti ja tuumii, ettei se ole häneltä pois, jos roska on kadulta pois.

Jos joku pelkää, että roskien kerääminen vain yllyttää roskaamaan lisää, kannattaa miettiä, mikä saa ihmisen roskaamaan. Siisti vai sotkuinen asuinympäristö? Se, että ei näe, kun kadulle hylätyn roskan poistaa aamuvarhaisella koneellisesti puhtaanapitolaitoksen edustaja? Vai se, että näkee, kun banaaninkuoret ottaa käteensä ja vie roskikseen aamuruuhkassa joku ihan tavallinen ihminen?

Ensisijaisen vastuun pakoilu voi jäädä kaihertamaan oikeudenmukaisuuteen taipuvaista mieltä. Kaikki ovat varmaan joskus tuskastuneet roskien täyttämään näkökenttään ja toivoneet roskasakille sakinhivutusta. Ei kuitenkaan kannata heittäytyä lyhytnäköiseksi. Rangaistus nimittäin opettaa pelkäämään rangaistusta, kun taas esimerkki opettaa esimerkilliseksi.

Kalenteri avoinna tammikuun kohdalta, päällä oluttölkki, noutokahvimuki, rytistetty tupakka-aski ja kaksi räjähtänyttä ilotulitetta.

Jätehuoltaja HSY:n kalenteri oli asianmukaisesti Taloyhtiön jätepisteen paperinkeräysastiassa. Roskat olivat asiattomasti Yhteiskunnan jätepinnalla.

Roska päivässä -suoritukset voi merkitä iltaisin rastilla seinäkalenteriin. Alkuun pääsee helposti, sillä ihmisasutuksen keskellä roskat eivät ole katoava luonnonvara. Roskapörssin kärjessä ovat omien havaintojeni mukaan kahvipahvi, karkkiarkki ja tupakkipakki sekä ylivoimaisena ykkösenä tupakantumppi.

Mielenterveyden säilyttämiseksi kannattaa kuitenkin mieltää tupakantumpit roskien sijasta aluskasvillisuudeksi. Tupakantumppi on toki ympäristölle haitallinen kemikaalikeskittymä, mutta kaikista ei vain ole natsanatseiksi. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen selvityksen mukaan tumppeja voi olla ulkoilureitillä keskimäärin jopa metrin välein. Tumppiongelma onkin viime kädessä tupakoitsijoiden käsissä, ja se ratkeaa joko hyvällä tai pahalla. Yhdysvalloissa on vuoden alusta lähtien voinut saada sakot savukkeenpätkillä roskaamisesta.

Nyt ei sitten muuta kuin eteenpäin uudenvuodentavoite kirkkaana mielessä: vuoden lopussa asuinalueellasi 365 roskaa vähemmän ja 52 lopettaa roskaamisen kokonaan!