Rosolli kuuluu erottamattomasti joulupöytään. Vähän niin kuin Filippiineillä mies ja vaimo kuuluvat erottamattomasti yhteen, seurasi siitä minkälaista kärsimystä tahansa.
Rosollin ainoa hyvä puoli on se, että laatikoihin sotkettuna se tekee laatikoista vähän siedettävämmän makuisia. Ja rosollille, jota ei kerta kaikkiaan voi syödä pelkiltään, laatikot ovat elintärkeä lisäke.
Tongittuja punajuuria pakattuna kahdella, yhdellä ja nollalla säilöntäaineella sekä luonnontilassa. Kuukausien säilytys avattuna huoneenlämmössä oli vienyt viipaleilta värin, mutta maku ei ollut paljon kärsinyt. Kokonaiset punajuuret olivat säilyneet avaamattomassa purkissa ihan syötävinä kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta parasta ennen -päivästä. Puolitoista vuotta parasta ennen -päivän jälkeen avatussa muovipaketissa oli makeahkoja, ehkä vähän ummehtuneen makuisia punajuuria. Mikään näistä punajuurinäytteistä ei maistunut mitenkään pahalta. Tai nuo raa’at olivat kyllä jo aika kulahtaneita.
Edellisessä lykyssä kirjoitin, että suunnilleen kaikkien mielestä joululaatikot säilyvät viikon jääkaapissa. Kuinka ollakaan, myös rosollin sanotaan monessa paikassa kestävän viikon verran. Miten paljon vähemmän jouluna syntyisikään ruokahävikkiä, jos meillä olisi käytössä vallankumouksellinen kymmenpäiväinen viikko?
Rosollin säilyvyyttä heikentää se, että kaikki ainekset on pilkottu pieniksi paloiksi. Mitä enemmän ilmalle altista pinta-alaa, sitä helpommin ruoka menee pahaksi. Laatikot ovat rosollia tiiviimpää tavaraa, mutta toisaalta niistä puuttuu luonnon oma palo-osastointi eli solurakenne, joka hidastaa pilaantumisen etenemistä punajuuressa. Lisäksi jos rosollin tekee säilykepunajuurista tai ostaa kaupasta, siihen tulee säilöntäaineita natriumbentsoaatti (E211) tai kaliumsorbaatti (E202).
Entisen Eviran ylitarkastaja antaa kuitenkin rosollille karkeasti kaksi päivää vähemmän armonaikaa kuin laatikoille. Toki silläkin luulisi olevan iso merkitys, mitä rosolliin laitetaan. Jos rosollissa on sekaisin koko jääkaapin sisältö kananmunasta kermavaahtoon ja sillistä palvikinkkuun, säilyvyys ei varmasti ole yhtä hyvä kuin siinä tapauksessa, että ainekset pidetään erillään siististi ja vegaaniystävällisesti.
Virallisesti Ruokaevirasto lausuu rosollista vain sen, että lämpimässä pidettyä rosollia ei pidä sekoittaa uuteen. Parituhatvuotinen viisaus siis pätee edelleen. Jo Jeesus tiesi, ettei kukaan laske beaujolais nouveauta vanhaan hanaviinipakkaukseen, koska silloin some räjähtäisi.
Vanhaa rosollia ei tarvitse katsoa kuin spitaalista. Vita-laboratoriot teki säilyvyyskokeen pitämällä jouluruokia pöydässä kolme tuntia kahtena peräkkäisenä päivänä. Ruoan mikrobiologista laatua kuvaava aerobisten mikrobien kokonaispesäkeluku oli rosollissa pieni, eikä se käytännössä muuttunut säilytyksen aikana. Mitään ruokamyrkytykseen viittaavaa ei löytynyt.
Dyykatessa olen melko harvoin joutunut tekemisiin rosollin kanssa. Joulun 2013 rosolli oli syömäkelpoista vielä 14 päivää viimeisen käyttöajankohdan jälkeen.
Voi tietysti kysyä, onko rosollin säilytysaikaa syytä loputtomiin venyttää. Hiilidioksidipäästöinä tai makuelämyksinä laskettuna menetys ei ole suuri, jos roskiin menee sallattia. Kuhan ei ole sillisalaattia.
Kuten kaikki kulinaristit tietävät, joulun laatikkoruokia jää aina yli. Joulun jälkeiset hävikkiruokavinkit lienevät samanlaista viihdettä kuin laihdutusohjeet. Kuulostaa järkevältä, mutta kuka tuohon pystyy?
Kotiliesineuvoo ”jemmaamaan” lanttulaatikon tähteet lanttuleipään. Mainio idea! Täytyypä ostaa maltaita, siirappia ja pomeranssinkuorta. Niitä tosin jää yli, mutta ehkä niitä varten on olemassa oma hävikkiruokaohje. Ja tietysti sitä leipääkin, jota varten lanttulaatikkoa oli liian vähän tai liian paljon, jää syömättä. Ehkä siitä voi tehdä uutta lanttulaatikkoa?
Jos leipää varten vielä kuumennetaan erikseen sähköuuni, ehkä olisi ollut parasta vain suosiolla lusikoida se laatikko ruoansulatuskanavaan. Kun kyse kuitenkin on lanttulaatikosta, mieleen nousee varmasti se, kuinka kauan tuon ikävän toimituksen toteuttamista saa vitkutella.
Kannatti nämäkin rasiat säilöä tammikuussa, niin voi nyt nauttia lykkynumerollisesta kuvasta.
Eri lähteet ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, joululaatikot säilyvät jääkaapissa viikon verran. Me vähemmän varovaiset ihmiset ymmärrämme tällöin tietysti, että todellisen säilyvyyden on oltava monta päivää pidempi.
Kaupan laatikoiden voi olettaa säilyvän kotitekoisia paremmin. Saarioinen kertoo syyt, jotka erottavat teollisuuden äidit kotiäideistä: nopea jäähdytys, valmistuksen aikainen hygienia ja vakioidut säilytysolosuhteet.
Yksi tenkkapoo-ongelmatiikan lähde on joululaatikoiden pakastaminen. Laatikot sinänsä säilyvät pakastimessa kuukausia. Ongelmana ovatkin kaupan laatikot. Koska laatikoilla on suuri kysyntäpiikki, valmistajien on usein pakko pakastaa niitä valmiiksi. Sulanutta tuotetta ei nyrkkisäännön mukaan saisi jäädyttää uudelleen. Onneksi keskustelupalstalta löytyy ilmeisen hygieniapasseli proseduuri: ”Voi pakastaa mutta ensin täytyy kyllä kypsentää jos ovat jo kertaalleen olleet pakastettuja.”
Voi hyvä Sylvian joululaulu! Hiven järkeä olisi paikallaan. Tuota neuvoa on nimittäin vähän vaikea sovittaa yhteen Marttojen ohjeistuksen kanssa: ”– – kannattaa lämmittää vain pienempi määrä, vain se mikä syödään. Jos tuntuu, että ruokaa on hiukan liian runsaasti, se kannattaa pakastaa mieluummin, kuin säilyttää sitä useita päiviä jääkaapissa.”
Pakastaminen pysäyttää bakteerien toiminnan, kun taas kuumentaminen saa sen vauhtiin. Tai toisin päin: jääkaapissa bakteerit lisääntyvät hitaasti, pakastimessa eivät ollenkaan. Pakastakaa rauhassa, ja tässä teille joku asiantuntija sanomassa saman.
Pakastaminen kyllä rikkoo ruoan solurakenteen, ja esimerkiksi pakastettu liha pilaantuu sulatettuna tuoretta nopeammin. Laatikoissa ei vain taida olla kummoista solukkoa, ja eiköhän se olisi jo riittävän rikki jo ensimmäisen pakastuksen jäljiltä.
Palataan jääkaappisäilytykseen. Olen aiemmin hämmästellyt valmisruokien erinomaista säilyvyyttä. Tosin kuukausien mittaisiin säilyvyyksiin päästään vain suojakaasun avulla.
Laatikkoruoat pakataan tiiviisti, mutta niissä on kuitenkin ilmayhteys, joka jossain vaiheessa aiheuttaa ongelmia. Ylen teettämässä testissä maksalaatikon syöminen oli täysin turvallista kolme vuorokautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen. Samaa voi odottaa muilta laatikoilta.
Olen dyykannut vuokaan pakattuja valmisruokia sen verran paljon, että luulen tuntevani niiden käyttäytymisen. Avaamaton pakkaus pilaantuu yleensä homehtumalla tai limaantumalla. Kannen avaaminen ja ruoan ottaminen nopeuttavat pilaantumista selvästi.
Vaikka vanhat valmisruoat ovat tuttuja, joululaatikoista minulla ei ole kovin paljon kokemusta. Joulu on vain kerran vuodessa, ja silloinkin ihmiset tekevät tähteeksi jääneistä lanttulaatikoistaan maittavia leipiä. Voin kuitenkin jakaa tapaustutkimuksena otteen ruokapäiväkirjastani tältä vuodelta.
Kylmän vuodenajan vastine triojäätelölle.
2.1. Löydän trion avattuja laatikoita, joiden viimeinen käyttöpäivä on ollut 30.12. Ei ollut ohikulkumatkalla edes tarkoitus mennä roskikselle, mutta tuuli oli paiskannut portin kutsuvasti auki. Siirrän vuoat kylmästä roskiksesta omaan kylmäsäilytykseeni ikkunan väliin.
3.1. Valokuvauksissa laatikot näyttävät täysin syömäkelpoisilta.
9.1. Lanttulaatikkoon on ilmestynyt pieni valkoinen homepilkku. Maku on vielä ihan ok. Muut laatikot ovat ok.
13.1. Löydän lämpimästä roskiksesta pienen perunalaatikon (VKP 2.1.). Hometta, limaa ja sivumakua, mutta tulee syödyksi (vain tuota jälkimmäistä).
14.1. Isossa perunalaatikossa on leikkauspinnalla hentoa valkoista homekarvaa. Maku on aika ”suolainen”. Porkkanalaatikossa on valkoisia homepilkkuja. Maku on jo aika kaukana tuoreesta. Ihan homeen makuakin on seassa. Ilmeisesti tällainen riisihöttö pilaantuu nopeammin kuin muiden laatikoiden tiiviit soseet. Lanttulaatikon homekukka on hieman levinnyt mutta edelleen pieni. Maku on suht ok, jos se nyt missään vaiheessa on ollut ok.
Bataattivuoka kiilteli pahaenteisesti.
14.1. Löydän avaamattoman bataattivuoan, jonka päiväys on mennyt 30.12. Vähän omituisen makuinen. Vaikuttaisi makuvirheeltä, vaikken oikein tiedäkään, miltä bataattilaatikon pitäisi maistua.
15.1. Oli se makuvirhe. Ainakin maun voimistumisesta päätellen. Ei tullut bataattilaatikosta hittiä omalla kohdallanikaan.
17.1. Perunalaatikossa on kunnon homeviikset leikkauspinnalla ja pilkkuja pinnalla. Pinnan alta löytyvä muusi ei ole enää kauhean houkuttelevan makuista, mutta kyllä sen syömään pystyy. Lanttulaatikon homepilkku on laajentunut ikävän näköiseksi, ja viereen on tullut pari pilkkua lisää. Maku on mennyt aika lailla vinoon ja muistuttaa jotenkin päärynää.
8.12. Näiden kokemusten pohjalta voisin luvata laatikoille viikon säilyvyyttä viimeisestä käyttöpäivästä. Samoin vaikuttaisi pätevän aiemmin mainittu viikko avaamisesta (joskaan ei välttämättä enää viikko viimeisen käyttöpäivän jälkeen). Mikäli löytämäni trio oli avattu jo jouluaattona, laatikoiden säilyvyys on suorastaan uskomattoman hyvä.
Tietysti nuo löydöt olisi kannattanut syödä parin päivän kuluessa, vaikka näkyvästi pilaantuneet kohdat heitinkin pois. Kuitenkin niin kauan kuin todellinen tutkimustieto pysyy liikesalaisuutena, koen velvollisuudekseni tuoda edes vähän valoa pimeyteen.
Tehdäänpä yksi asia selväksi. Kun annat lahjan ystävällesi, teet konkreettiseksi ystävyyteenne kuuluvan kaupankäynnin. Jos väität, että sinulle riittää puhtaasti lahjan tuottama ilo, minun tekee mieli nauraa makeasti mahan pohjasta kuin joulupukki. Toivottavasti saan nauraa sinun kanssasi enkä sinulle.
Jos sanot, että pidät enemmän antamisesta kuin saamisesta, olet asian ytimessä. Kukapa ei olisi mieluummin velkakirjan velkova kuin velallinen osapuoli?
Lahjoilla on toki hierarkiansa: tavarat < elintarvikkeet < aineettomat. Mutta aineetonkaan lahja ei oikeasti ole aineeton, kuten totean aikaisemassa joululahja-analyysissäni.
Käyttämättömiä lahjoja. Muut löytöjä, lahjakortisto paras Onnelilta saamani lahja ikinä. Mutta enpä ole vielä sitäkään käyttänyt, vaikka voimassaoloaikaa on enää neljä kuukautta. Taitaa tulla oksitosiiniöverit hyvin nukutun yön jälkeen viimeisenä iltana.
Ymmärrän lahjojen suunnittelun tuottaman mielihyvän. Suunnitteleminen on luova prosessi, ja oman luovuuden käyttäminen on mielestäni parasta, mitä elämä voi meille tarjota, ehkä jopa ainoa itsestä lähtevä syy elää.
Luovuutta olisi kuitenkin toivottavaa käyttää rakentavasti. Vaikka lahjan antaminen voi ulkoisesti olla yksisuuntainen tapahtuma, kyse on aina vuorovaikutustilanteesta. Kieli paljastaa asian lahjomattomasti: meillä on sana vastalahja mutta ei esimerkiksi sanaa vastajoulukortti.
Lahjoista tuleekin helposti kilpavarustelun kierre, jossa aiemmat suoritukset pitää kerta toisensa jälkeen ylittää. Luovuudesta tulee pakko, ja huomaat olevasi töissä joulun kiireapulaisena ystävällesi.
Lisäksi ystäväsi huomaa luovuuspuuskiesi työllistävän häntä. Lahjakortit pitää käyttää eräpäivään mennessä. Ruoat pitää syödä parasta ennen -päivään mennessä. Pullot pitää tyhjentää yökerhoon mennessä. Tavaroiden pois heittäminen kuormittaa mieltä roskikselle mennessä.
Joulun alla on hyvä muistaa, että kasvava lapsi kaipaa ennen kaikkea kaupasta ostettuja leluja. Tämä purkki on tosin roskiksesta, mutta alun perin todennäköisesti kaupasta.
Minulla on lyömätön lahjaidea. Anna ystävällesi lahjaksi arvosteluvapaa. Tämän lahjan antamisesta ei tarvitse edes mainita. Ystäväsi huomaa kyllä.
Arvosteluvapaa tarkoittaa sitä, että annat ystävääsi koskevia arvostelmia vain, jos hän itse niitä pyytää. Meillä ihmisillä on suoran mielipiteiden laukomisen ohella monenlaisia hienovaraisia ja heikosti tiedostettuja tapoja ohjailla muiden toimintaa. Laumaeläiminä myös tulkitsemme herkästi muiden antamia signaaleja.
Annan viattoman esimerkin. Olin tonkinut käyttämättömän näköiset nahkahanskat ja esittelin niitä kadulla tohkeissani ystävälleni. Hän huomautti, että ne ovat kyllä vähän isot minulle. Toden totta näin oli, mutta en ollut yhtään tullut ajatelleeksi asiaa. Nyt (hanskoja) käteen vetäessäni mietin aina kokoa.
Arvosteluvapaa koskee myös kehuja. Ennen oli helppoa, kun en saanut Twitterissä juurikaan tykkäyksiä (tai alkuun suosikointeja). Lykkäsin sinne mitä mieli teki. Nyt kun kiva kuva voi kerätä kymmeniä sydämiä ja poliittinen pohdintani ei yhtäkään, on selvää, mihin suuntaan yhteisö ohjaa minua luovuuttani kohdistamaan.
Ja jos nyt otetaan tähän väliin epäsuosittuja yhteiskunnallisia ajatuksiani, niin en kannata arvosteluvapaata yhteisöä. Ennen oli ihan järkevää paheksua aviottomia lapsia, sillä niukkoina mutta hedelmällisinä aikoina kaikilla oli riittävästi elätettäviä omastakin takaa. Nyt kun ruokaa riittää mutta sairaanhoidosta puuttuu resursseja, on muita asioita, joita pitäisi pystyä yhteiskunnan tasolla edelleen paheksumaan.
Ei tämä ole niin vaikeaa. Kauhistele vapaasti somessa sitä, että joukkoliikenne levittää kulkutautiaikana suu-nenäsuojuksettomia ihmisiä. Mutta älä ole niin moukkamainen, että edes kulmakarvoja kohottamalla huomauttelisit yksittäisille maskittomille.
Ehdoton hyväksyntä tarkoittaa rakkautta. Se on ehkä ainoa muista ihmisistä lähtevä syy elää.
Kun jotain leipomusta kehutaan joukolla, joku keksii yleensä sanoa, että miten voisikaan epäonnistua, kun käyttää voita, sokeria ja valkoisia vehnäjauhoja. Silloin minä mietin, miten voikaan ihminen onnistua siinä, että unohtaa maistaneensa kuivakakkua.
En ole mikään kuivakakkujen tai kahvikakkujen asiantuntija, koska niitä löytyy roskiksesta onneksi vain harvoin. (Mutakakut ovatkin sitten eri asia.) Viime viikolla tosin löysin palan taatelikakkua, mikä sai taas kerran miettimään sitä, miten voikaan kuivatun taatelin herkullisuuden niin tehokkaasti tuhota sekoittamalla se voihin, sokeriin ja valkoisiin vehnäjauhoihin.
Muutenkin kodissamme on edellisessä lykyssä mainitun Mini Tonkijan vaikutuksesta tutumpi tuote kuin kuivakakku ollut viime aikoina pesästä löytyvä kuiva kakka. Kutsumme sitä leikkisästi koproliitiksi.
Cakes aux fruits de la décharge de l’association d’habitation.
Kaupasta ostetun kuivakakun ikuinen säilyvyys on usein hämmästelty tosiasia. Tuomas Enbuske maistoi kahdeksan vuotta sitten viisi vuotta vanhaa kääretorttua. Tortun mikrobiologisessa laadussa ei myöhemmän analyysin mukaan ollut huomautettavaa. Se, että leivonnaisesta tuli ”kohukääretorttu” kertoo enemmän ihmisten elintarvikkeisiin liittyvistä uskomuksista kuin Enbusken rohkeudesta. Kaliumsorbaatti on ihmeitä tekevä aine.
Löysin kesällä kaksi muoviin suljettua hedelmäkuivakakkua, joiden parasta ennen ‑päivä oli ollut tammikuussa. Vaikka kakuissa ei ole muuta säilöntäainetta kuin kuivahedelmien rikkidioksidia, niihin ei ole tullut hometta.
Paketin avaaminen nyt joulukuussa tuotti kuitenkin pienen pettymyksen. Kakussa oli lievä härskiintyneen rasvan maku, joka oli voimakkaampi pinnalla kuin sisuksessa. Valitettavasti kakku oli valmiiksi viipaloitu, joten happi oli ehtinyt tehdä tuhojaan laajalla rintamalla. Ensimmäinen opetus muiden kuin kaliumsorbaattiliuoksella kostutettujen kuivakakkujen säilyvyydestä on siis: mitä tiiviimpi kakku on ja mitä tiiviimmässä pakkauksessa se on, sitä paremmin se pysyy hyvänä.
Koska lämpötilan laskeminen hidastaa rasvojen hapettumista, voisi tulla mieleen lykätä kuivakakku pakastimeen. Niin voi toki tehdä, mutta ei kakku pakkasessa parane.
Leivonnaiset maistuvat parhailta leivontapäivänä. Toisaalta makeat leivonnaiset ovat myös epäterveellisiä. Epäterveellisyys ei kuitenkaan odottamalla vähene, joten on hölmöä ottaa täydet terveyshaitat mutta osittainen maku vain sen takia, että pöydässä pitää olla seitsemää sorttia eikä niitä kaikkia ehdi leipoa syömispäivänä. Jos kuitenkin ajansiirto on ykkösasia, kannattaa harkita näkkileipää kuivempaa (nam!) joulukakkua, jonka voi leipoa jo juhannuksena.
Jotkut väittävät, että kuivakakku on parhaimmillaan parin päivän ikäisenä. Omien kokemusteni mukaan näin ei ole, mutta jos keskinkertainen maku jonkun suussa muuttuu vähemmän keskinkertaiseksi, niin ei se vielä kovin suuri juhlinnan aihe ole.
Koska kuivakakkuun laitetaan tavallisesti voita ja kananmunia ja koska useimmat pitävät näitä jääkaapissa, moni ajattelee, että kuivakakkuakin pitää säilyttää jääkaapissa.
Ensinnäkin voi kananmunia aivan hyvin pitää huoneenlämmössä, eivätkä kananmunat voita kylminä leivontakilpailuja. Voikaan ei ihan heti lämpimässä härskiinny. Voihan on vanha tapa muuttaa maito hyvin säilyvään muotoon, kuten muuten myös piimä, jota käytetään piimäkakkuun.
Toiseksi elintarvikkeen säilyvyys ei ole mitenkään suoraviivaisesti valmistusaineiden säilyvyyksien summa, vaan säilyvyyttä on arvioitava tapauskohtaisesti. Vesikin koostuu vedystä ja hapesta, jotka erillisinä aineina voivat saada toisensa räjähtämään. Harva säilyttää esimerkiksi sämpylöitä jääkaapissa, vaikka olisi käyttänyt niiden valmistamiseen voita ja maitoa.
Ylipäätään leipää ei pidä pitää jääkaapissa, ja kuivakakku on eräänlainen leipä. Jauhoista leivotuissa tuotteissa on paljon tärkkelystä. Viileässä tärkkelys kiteytyy paljon nopeammin kuin huoneenlämmössä. Samaan tapaan lumikidekin syntyy helpommin kylmässä kuin lämpimässä.
Muistan lapsuudestani, että kylmiössä säilytetty kuivakakku oli paljon tiiviimpää kuin pöydällä lojunut. Tosin kylmäkakku oli mielestäni myös parempaa, varmaan juuri jämäkän suutuntumansa takia. Toisaalta ei ole suurikaan ihme, että mikä tahansa seikka, joka vähentää kuivakakun kuivakakkumaisuutta, tekee kakusta maistuvampaa.
Panettone ei ole varsinaisesti kuivakakku vaan pullakakku. Siksi se maistuikin ihan hyvältä. Pakkauksen mukaan kakku suositellaan säilyttämään pussissa ja käyttämään muutaman päivän kuluessa. Vaikka kakussa ei ole säilöntäaineita, se säilyi huoneenlämmössä syömäkuntoisena viikkokausia, kunnes se muutaman kuukauden kuluessa kuivui.
Kiteytymistä edistää veden haihtuminen. Kuivakakku kannattaa siis pakata tiiviisti kelmuun tai muovipussiin. Näin se säilyy huoneenlämmössä pari viikkoa. Kotikakun parasta ennen ‑päivä tosin taitaa koittaa jo muutaman vuorokauden kohdalla. Asteilla on jonkin verran merkitystä: elintarvikkeiden säilyvyys onkin ilmastonmuutoksen ja hyvien yöunien ohella hyvä syy laskea huoneiden lämpötilaa.
Mitä kosteampi kakku on, sitä helpommin se homehtuu. Siten kakkua ei kannata pakata kuumana, koska näin muovin sisään jää enemmän kosteutta.
Pakastettuna kuivakakku säilyy kuulemma kaksi kuukautta. Kyse on mausta, sillä pakastimessa ruoka on turvassa. Huoneenlämmössä kuivakakku pilaantuu homehtumalla tai ”pilaantuu” kuivumalla.
Joku ehkä nyt miettii, että tekisikö voista, sokerista ja valkoisista vehnäjauhoista jouluksi kuivakakun. Ennemmin niistä kannattaa tehdä ruokakauppojen eniten myyntiään pudottaneet tuotteet. Samalla voisi pudota jotain muutakin, mikä ei näin jouluna 2020 olisi riskien näkökulmasta ollenkaan paha asia.
Kokeilen nyt jotain ihan uutta. Tai oikeastaan jotain todella kulunutta mutta tässä blogissa ennennäkemätöntä. Alan julkaista joulukalenteria, kriittistä joulukalenteria. Sellaista, jota itse haluaisin lukea.
Jo sana luukku alkoi ärsyttää, kun ei niitä tällaisessa sähköisessä joulukalenterissa ole, joten otin tilalle Onnen tongintaan sopivan ilmauksen. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö kriittisyyttäni väärin. Tykkään kovasti joulusta. Satun vain inhoamaan melkein kaikkea siihen liittyvää.
Onnenmyyrä ei hyökännyt joulukalenterin kimppuun kuola suupielistä valuen mutta suostui syömään suklaan paremman puutteessa. Neljä kalenteria Taloyhtiön jätepisteestä (1. luukku oikealla).
”The Queen of Content” neuvoo aloittelevaa joulubloggaajaa: ”Jos et aloita lokakuussa ja tee kaikkia postauksia valmiiksi joulukuun alkuun menneessä, olet todennäköisesti pulassa.”
No, tämä ensimmäinen valmistunut postaukseni ei valmistunut joulukuun alkuun mennessä. Aineistoa olen sinänsä kerännyt monta vuotta ja toden teolla aloitin vuodenvaihteessa. Tarkoitus oli kyllä ryhtyä kirjoittamaankin aikaisemmin, mutta muut kiireet veivät voiton. Toisaalta ennemmin käytän joulukalenteriin joulukuun kuin lokakuun, marraskuun ja joulukuun.
Luvassa on dyykkauksen suodattamia havaintoja jouluruokien säilyvyyteen ja joulutavaroiden säilytettävyyteen. Tänään aiheena on itseoikeutetusti ruoan ja tavaran välimuoto, joulukalenteri. Kirjoitan tällä kertaa lemmikkieläinten joulukalentereista, koska olen jo aiemmin käsitellyt muumien joulukalenterit.
Kalenterien parasta ennen -päivät olivat olleet tämän vuoden kesäkuussa, viime vuoden kesäkuussa ja toissa vuoden kesäkuussa. Koirien ”suklaissa” oli öljyjä ja rasvoja, tietysti viljoja, sokereita, maitoa, ”kasviperäisiä johdannaisia” ja kivennäisaineita. Kissakalenterissa ainesosat olivat vähän eri järjestyksessä, ja tuotteessa luvattiin olevan aitokissanminttua.
Kissalle tuotetta käskettiin antamaan herkkupalana tai palkintona, koirille näiden lisäksi osana koulutusta. Annoin suklaita koirille osana koulutusta kulutusyhteiskunnan jäseneksi. Tulivat syödyiksi, mutta eivät nämä heille mitään kissanminttua olleet.
Mini Tonkijalle suklaa oli vielä vähän liian maxi. Onnenmyyrän mielestä olisi pitänyt olla tupla.
Ideana on varmaan ollut ihmisten joulukalenterisuklaan makujen surutulituksen siirtäminen koirien maailmaan. Tai ainakin hyvin joulukalenterisuklaamainen maku näissä herkuissa oli omastakin mielestäni. Uskalsin maistaa, vaikka tuote luvattiinkin vaarattomaksi vain siinä tapauksessa, että lapsi syö sitä vahingossa.
Oleellista ei ehkä ole se, voiko lemmikkijoulukalenterista syödä parasta ennen -päivän jälkeen. Ennemmin pitäisi miettiä, mitä tarvetta kalenterin ostaminen palvelee. Bulldogin kalenterista oli avattu neljä luukkua, kultaisennoutajan kalenterista kaksi.
Vielä joitakin vuosia sitten Onneli hankki aina partiolaisten joulukalenterin. Joulukuun alkupuoliskon jaksoimme jopa arvailla, mitä luukkujen takaa paljastuu. Päiviä alkoi jäädä rästiin, kun joulukiireet täyttivät mielen, ja joskus 17. päivän tienoilla koko kalenteri unohtui. On vaikea sanoa, käykö niin tällä kertaa, sillä tämä kalenteri on samalla kertaa joulukalenterini ja -kiireeni.
Minua tällä viikolla haastatellut lukiolainen kysyi, voiko dyykatusta ruoasta valmistaa juhla-aterian. Vastasin, että en ole kokeillut. Ainakin se vaatisi hyvät valmistelut, jotta tarvittavia raaka-aineita olisi h-hetkellä käytettävissä.
Tajusin, että dyykkaus on poistanut ruoanlaitostani suunnitelmallisuuden. On turha kehittää sunnuntaina viikon ruokalistaa, jos tiistaina tehty löytö voi muuttaa kaiken. Kun ruokaa syö pois kiireellisyysjärjestyksessä, hyvin säilyvät tuotteet joutuvat usein tekemään tilaa herkästi pilaantuville.
Tämä blogi täyttää tänään seitsemän vuotta. Tarkka lukija voi ihmetellä, miten se on mahdollista, kun ensimmäinen kirjoitus on julkaistu 2.11.2013. Blogin syntymäpäivä ei kuitenkaan ole marraskuun toinen vaan pyhäinpäivä.
Televisiossa saattaa joskus nähdä ohjelman lopuksi pilalle menneitä otoksia, joita on hauska katsoa, vaikka niitä ei itse lähetykseen olekaan voinut ottaa. Olen viime päivinä selannut blogia varten ottamiani ruokakuvia, jotka pääsivät vanhenemaan blogin kehittyessä. En kuitenkaan puhu pilalle menneistä otoksista, kun elintarvikeasioissa vanheneminen ei suoraan merkitse pilaantumista.
En tiedä, tuliko malli ruokablogeista vai tuntuiko vanhojen ruoka-aineiden syömäkelpoisuus vaativan lisätodistelua, mutta alkuun säilyvyystutkimuksiin näytti liittyvän ruoanlaittoa, oli sitten kyseessä broileri tai jauhenliha. Vuoden 2014 alussa tuntui ihmeelliseltä, jos koko ateria oli valmistettu tongituista aineksista. Ehkä tämän takia otin pitkin vuotta tietokoneen työpöytälaatikkoon ennen ja jälkeen -kuvia raaka-aineista ja ruokalajeista.
Julkaisen kuvat nyt rajaamattomina ja muutenkin muokkaamattomina korostaakseni kesken jäämistä. Kuvien leveytenä on blogissa alun perin käyttämäni 800 pikseliä, vaikka se nykylaitteille onkin vähän pieni. Silloiselle näytölleni se mahtui juuri ja juuri yhdessä kuvankäsittelyohjelman kanssa.
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
Jossain vaiheessa taisin tajuta, että ruokakuvien taustoissa olisi hyvä olla vaihtelua.
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
Yhdestä jutusta oli valmiina ensin otsikko: Kuuden tähteen illallinen. Enää sitä ei voisi julkaista senkään takia, kun on olemassa Viiden tähteen illallinen (jonka nimi muuten oli viime metreille asti Maisteri Arppe ja herra Tonkija). Muistoksi kuuden tähteen ideasta jäi kasa kuvia.
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
Vuoden 2014 loppupuolella vietin Älä osta mitään -kuukautta. Sen jälkeen se, että kaikki ruokaraaka-aineet olivat dyykattuja, ei ilmeisesti enää tuntunut hohdokkaan kuvaukselliselta. Ostamattomuus oli osoittautunut kuukauden aikana toimivaksi periaatteeksi, ja vuonna 2016 se venyi puolivuotiseksi. Nykyään olen lähellä Älä osta mitään -elämää.
Kun pelkkä dyykattuus ei enää riittänyt kuvan aiheeksi, ruokakuvaus tarvitsi uusia ideoita. Vuonna 2015 saamani ruokaälynväläys oli kuvata vierekkäin eineskasviskeitto ja vastaava itse tehty keitto. Ideasta meni maku 2016, kun nokkoskeiton kansi oli puhjennut jääkaappiruuhkassa ja keitto pilaantui.
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
Happanemaan päässeen juttuidean jälkeen en ole kuvannut ruoka-annoksia blogia varten ennen kuin vasta viime tammikuussa. Silloin ajatuksena ei kuitenkaan ollut pelkkä ”kaikki raaka-aineet roskiksesta” vaan ”kaikki raaka-aineet tänään roskiksesta”. Nyt kahdeksannen blogivuoden käynnistyessä päässäni hautuu teema ”ruoka roskiksesta tänään”, mutta ruokablogiksi ei ole tarkoitus taantua.
”Jos maitoa ei olisi, se pitäisi keksiä.” Lausuma oli varmasti ihan paikallaan Eläketieto-lehdessä vuonna 2009. Mutta jos nykyisen kaltainen maito todella keksittäisiin tänään, ei keksittäisi piimää, viiliä, rahkaa tai juustoa. Ei olisi nimittäin tarvetta muuttaa maitoa säilyvämpään muotoon, kun se säilyy jo monta kuukautta. Eikä olisi toisaalta mitään tarvetta, jota täyttämään maito täytyisi keksiä.
Säilyvyystestasin noin viisikymmentä maitoa, en Satamaitoa mutta monta muuta merkkiä, Kotimaista ja ulkomailta. Selvitin myös, miten säilyvät maitomaiset nesteet ja jauhemaiset maidot. Selvisi, että maito voi säilyä viikkoja, kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä. Ehdottomia päivämääriä on kuitenkin vaikea antaa, sillä maito on meijerien sinnikkäistä vakiointipyrkimyksistä huolimatta yksi oikukkaimmista elintarvikkeista.
Jotta ymmärtää maidon pilaantumista, on hallittava muutama käsite.
Raakamaito on maitoa, jota on prosessoitu ainoastaan jäähdyttämällä. Sitä en ole juonut muuta kuin koko lapsuuteni. Emme tosin puhuneet raakamaidosta, sillä ei sitä tarvinnut kypsentää ennen juomista. Kutsuimme sitä ihan vain maidoksi, tai lehmänmaidoksi erotuksena kaupanmaidosta.
Maidon lämpökäsittelyn termisekamelska alkaa käsitteellä termisointi. Siinä maito lämmitetään celsiusasteissa eläkeiän lukemiin 15 sekunniksi. Termisoidusta maidosta voidaan valmistaa eräitä juustoja, kuten emmentalia, koska siihen jää tarpeellisia maitohappobakteereja. Juustojen säilyvyys on oman juttunsa aihe.
Kuumennettu on.
Pastörointi on lämpökäsittelyjen klassikko. Siinä maito kuumennetaan celsiusasteissa Stadionin tornin korkeuden lukemiin varttiminuutin ajaksi. Pasteurointi tuhoaa tuberkuloosibakteerit ja kaikki muutkin taudin- ja terveydenaiheuttajat. Pästoröinti poistaa maidolta riskielintarvikkeen statuksen.
Korkeapastörointi eli ESL-käsittely on toimenpide, jonka viime vuosina tapahtuneen käyttöönoton selittää pidenne extended shelf life. Korkeaksi lämpötilaksi lasketaan celsiusasteissa virsien ”Kosketa minua, Henki” ja ”Jumala loi auringon, kuun” numeroiden väli. Alle kahdessa sekunnissa ehtivät tuhoutua kylmässä kasvavat itiöt.
Iskukuumennus eli UHT-käsittely tekee maidosta huoneenlämmössä säilyvää. Termi ultra high temperature on nykyisin turhan mahtipontinen, kun lämpötila on kuitenkin sama kuin ESL-kuumennuksen yläraja. Muutama sekunti riittää, mutta perusmaitotölkin asemesta tarvitaan ilmatiivis, esisteriloitu ja valoa läpäisemätön pakkaus. Iskukuumennuksen jälkeen lämpökäsittelyasteikolla tulee vielä säilykkeistä tuttu sterilointi, mutta Suomessa sitä ei käytetä maitotuotteille.
Suomalainen meijeriväki väittää, että ESL-maito ei maultaan poikkea yhtään peruspastoroidusta maidosta mutta UHT-maidossa on ikävän kananmunainen keitetyn maku. Tästä makuasiasta ei jaksa kiitellä kaupan takapihan kompressorihurinaa helteellä kuunteleva maailmanpelastaja, etenkin kun ruokakulttuuristaan kuulussa Ranskassa UHT:n osuus hipoo sataa prosenttia. Koska huoneenlämpömaitoa on paljon kätevämpi rahdata maasta toiseen kuin kylmäketjumaitoa, suomalaisten UHT-lausuntoihin jää protektionistinen sivumaku.
Säilyvyystutkimukseni kertovat aina tuotteen aistinvaraisesta laadusta, eivät suoraan elintarviketurvallisuudesta. Tällä kertaa on huojentavaa todeta, että lukiessani pari pitkää päivää artikkeleita maidon säilyvyydestä en huomannut oikeastaan yhdenkään asiantuntijan varoittavan vanhan maidon vaarallisuudesta. Lämpökäsittelyn läpi käyneessä maidossa ei tavallisesti esiinny tautia aiheuttavia pieneliöitä, joten voimme keskittyä pilaajabakteereihin. Jos ehdoin tahdoin juo pilaantuneen makuista maitoa, odotettavissa on lähinnä vatsanväänteitä.
Maidon parasta ennen -päivä on siis oleellinen vain siihen hirttäytyneille kauppiaille. Me muut voimme kaikessa rauhassa maistaa maitoa. Jos maito on pahaa, sitä ei ole pakko juoda. Se, joka epäilee makuaistiaan, voi tehdä kahvitestin: jos maito juoksettuu kokkareiseksi kuumaan nesteeseen kaadettaessa, se on tai alkaa olla pilalla. Tämä testi sopii yltiövarovaiselle, sillä lämpö nopeuttaa hapantumisen aiheuttamaa maidon kaseiinin erottumista. Kahvin tai teen happamuus edistää tätä saostumista entisestään. Vaikka maito hajoaisi kuumassa, ”viimeistä käyttöpäivää” ei ole välttämättä ylitetty, sillä kylmänä maito voi vielä pysyä kasassa ja maistua siedettävältä. Lettutaikinaankin se käy.
Lämpimään jäänyt maito on perusjuttu hajamielisille ja dyykkareille. Valitettavasti lämpö on myrkkyä maidon säilyvyydelle. Nyrkkisäännön mukaan maidon pilaantumisnopeus kaksinkertaistuu, kun lämpötilan nousee kaksi astetta. Vastaavasti kahden asteen pudotus suunnilleen tuplaa säilyvyyden.
Ei siis ole ihme, että etenkin kesällä löydän roskiksesta avaamattomia maitopurkkeja, joissa on sameaa nestettä pinnalla ja sakat pohjassa. Koska lämpötilalla on huomattava merkitys ja ihmisillä on erilämpöisiä jääkaappeja ja jääkaappien ympärillä erilaisia kylmäketjuja, on toivotonta antaa muuta kuin suuntaa maidon säilyvyysajoille. Lähinnä voin todistaa, että näinkin pitkään voi maito säilyä.
Lähes varmasti voi luvata sen, että maito säilyy juomakelpoisena viikon parasta ennen ‑päivän jälkeen. Myös valmistajan antamalla lupauksella on merkitystä. Vuonna 2015 suomalaisten maitojen hyllyikien vaihteluväli oli 7–30 päivää. Yleinen kokemus päiväyksistä kertoo, että pitkä hyllyikä tarkoittaa myös pitkää säilyvyyttä päiväyksen umpeuduttua. Siten valmistajan ilmoittama 7 päivää juoruaisi 14 päivän kokonaissäilyvyydestä ja 30 päivän hyllyikä tarkoittaisi vielä toista kuukautta päiväyksen ylittymisen jälkeen.
Olen huomannut, että laktoosittomat maitojuomat, jotka ovat järjestään ESL-maitoja, säilyvät helposti ainakin kuukauden parasta ennen -päivästä. Ennätykseni on Kotimaista-merkin laktoositon kevytmaitojuoma, joka oli ihan tavallisen makuista kolme kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Arvoitukseksi jää, kuinka pitkään maito olisi vielä voinut säilyä, jos en olisi viheltänyt peliä poikki. Sitä, onko maito käynyt läpi ESL-käsittelyn, ei välttämättä ilmoiteta pakkauksessa. Tekstien ”korkeapastöroitu” tai ”korkeassa lämpötilassa pastöroitu” sijasta tölkkiin on voitu painaa vain ”pastöroitu”.
Iskukuumennus kerrotaan aina pakkauksessa. Nämä UHT-maidot säilyvät päiväyksen umpeuduttua kuukausia mutta eivät ikuisuuksia. Laatu vähän heikkenee ajan myötä, mutta käyttökelpoisuutta pitäisi riittää ainakin puoli vuotta parasta ennen -päivästä, etenkin jos pienet rasvapaakut eivät haittaa. Tosin äsken avaamani Arlan UHT-kahvimaito oli jo puolen vuoden kohdalla pieninä palluroina. Iskukuumennetuissa maidoissa vuosi alkaa olla maksimi. Jo kymmenen kuukautta parasta ennen -päivästä voi tarkoittaa, että maito on väriltään virtsan kaltaista mutta maultaan pahempaa.
Tekniikan kehitys on huomattavasti parantanut pakatun maidon säilyvyyttä. Avatun maidon kestävyyttä on vaikea kehittää, sillä maitoon ei saa lisätä säilöntäaineita. Vaikka pastorointi tuhoaa lähes kakki mikro-organismit, bakteerien proteiinia ja rasvaa pilkkovat entsyymit voivat jäädä aktiivisiksi. Lisäksi huoneilmasta laskeutuu maitoon uutta elämää tuhotun tilalle.
Lämpökäsittelyn lajilla ei pitäisi olla merkitystä avatun maidon säilymisessä. Joku tätä tutkikin, ja UHT-maito säilyi huonoiten. Sekin tosin säilyi uskomattomat 16 vuorokautta, vaikka purkki oli jääkaapin ovessa. Ovi on jääkaapin lämpimin paikka, ellei laitetta ole tuulettimella suunniteltu tasalämpöiseksi.
Valmistajien lupaus avattuna säilymisestä vaihtelee kolmen ja viiden päivän välillä. Näin tiukan aikarajan selittää yleisen varovaisuuden lisäksi ehkä se, että säilyvyystesteissä on käytetty pienetkin makuerot havaitsevia ammattimaistajia. Tai ehkä on haluttu ottaa huomioon se, että maito saattaa seisoa tunninkin ruokapöydässä. Omissa kokeissani maito on säilynyt yleensä reilun viikon, ennen kuin se alkaa kahviin lisättäessä piimiä.
Mistä päästäänkin saumattomasti ilman mitään siltakielikuvia siihen, että piimän säilyvyys on ihan omaa luokkaansa. Piimähän on tapa pilaannuttaa maito hallitusti. Se ei taida olla mikään roskikseennakkelusukupolven juoma, joten tutkimusaineistoni on vähäistä. Havaintojeni mukaan piimän alkuun raikas maku syvenee selvästi hapantumisen edetessä. Jos tästä mausta pitää, en tiedä, voiko piimä mennä pilalle.
Avasin 13.3. laktoosittoman rasvattoman Kotimaista-piimän, jonka parasta ennen -päivä oli ollut 4.11. Piimä oli juoksevaa, siinä oli pieniä sattumia, ja maku oli mieto. Myöhemmät muistiinpanoni ovat: 21.3. ok – 1.4. hapan, ihan ok – 6.4. erittäin hapan – 18.4. viimeisillään – 24.4. vielä menee. Nyt 30.4. piimä on mielestäni yhä juotavaa. Ei ehkä ihan kaivosta nostetun raikasta mutta ei myöskään kuvottavaa niin kuin maito olisi samassa tilanteessa.
Nyt kun saumattomien siirtymien makuun on päästy, voidaan käsittelyyn ottaa roskiksesta löytynyt kissanruokapurkki, jonka kannessa luki Kondenspiima karamell. Tämä kondensoitu maito oli lojunut pitkään jääkaapissa, koska en ollut jaksanut miettiä, mitä siitä voisi tehdä, enkä ollut huomannut pienellä painettua: ”Säilitada temperatuuril 0°…+20 °C.” Nyt kun avasin turhaan kylmässä säilytetyn pakkauksen kahta kuukautta vaille kaksi vuotta parasta ennen -päivästä, sisällä oli paksua, moitteetonta kinuskia.
Sokeroiduista maidoista puheen ollen, pastoroidut maitokaakaot ja maitokahvijuomat voivat säilyä kuukausitolkulla mutta eivät välttämättä. Sen sijaan UHT-maitokahvijuomat eivät tunnut menevän pilalle, vaikka UHT-maitojen säilyvyys on rajallista.
Dyykatut kahvimukit kuvattiin niiden luontaisessa esiintymisympäristössä, vaikka ne olivatkin vielä juomattomia.
Olen säilyttänyt Starbucks-kahvijuomia huoneenlämmössä, koska kyseessä on UHT-tuote. Puoli vuotta parasta ennen -päivästä ei ole mielestäni vaikuttanut ratkaisevasti makuun, mutta juomaan on yleensä ehtinyt tulla pieniä saostumahiutaleita. Kahdessa vuodessa maku saattaa jo vähän kärsiä, ja pohjalle kerääntyy hyhmää, paakkuja ja kiisselinkuoria.
Starbucks-juomaa suositellaan säilyttämään enintään 8 asteessa suomeksi ja ruotsiksi, 5 asteessa tanskaksi ja 4 asteessa norjaksi. Kreikaksi riittää jääkaapissa pitäminen, mutta ohjeeksi annetaan myös, ainakin Googlen käännösohjelman mukaan: ”Kuluta seos heti kulutuksen jälkeen.”
Kysyin asiasta Arlan kuluttajapalvelusta. Lämpötilat heittelevät kunkin maan elintarvikelainsäädännön mukaan. Maustettujen maitotuotteiden säilytyslämpötila on Suomessa alle +8 (maidoilla nykyään +6). Koska Starbucks-juoma on puhdistettu UHT-kylvyssä, se säilyy kuluttajapalvelun mukaan huoneenlämmössäkin. Kylmäsäilytysohje on annettu siksi, että tuote maistuu paremmalta jäähdytettynä. Milloinkahan Coca-Cola keksii saman?
Olen dyykannut vajaan vuoden aikana valtavan määrän Valion kylmässä säilytettäviä Profeel-proteiinipirtelöitä. Kaakaon makuinen juoma kestää yleensä ainakin neljä kuukautta parasta ennen ‑päivästä. Appelsiinikaakaon makuisesta on vaikea sanoa, kun appelsiini tuo juomaan epäilyttävän pirteän sivumaun. Epäilyttävän siksi, että välillä nämä juomatölkit pullistuvat, vaikka päiväystä olisi vielä jäljellä. Proteiinialalla pullistelu tietysti kuuluu asiaan, mutta valitettavasti näin pirtelöstä menee maku ja koostumus.
Ilmeisesti Profeel-juomat eivät kestä juurikaan lämpöä. Onneli pilasi yhden pirtelön unohtamalla sen pariksi päiväksi laukkuunsa. Aina kun sama on käynyt jukurtille, maussa ei ole ollut mitään valittamista.
Ehkä Valion kannattaisi harkita tiiviimpiä pakkauksia. Korkkasin äsken Lidlin Mcennedy-suklaapirtelön tasan 2,5 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Aistin pinnalla pientä makuvirhettä, mutta sekoittamisen jälkeen se tuntui kadonneen. Pirtelöä ei ollut edes iskukuumennettu! Samoin Arlan Power Cow -UHT-suklaapirtelö oli 2 vuotta ja 3 kuukautta päiväysvanhana täysin juotavaa. Molemmat olivat olleet jääkaapissa, ja ne oli pakattu muovipurkkiin ja suljettu metalli- ja muovikansilla. Sen sijaan Valion Play-maitokaakao oli klimppistä ja maistui epämiellyttävältä jo alle 5 kuukauden jälkeen. Se oli pakattu muovikorkilla suljettuun kartonkitölkkiin.
Pitkään kestää, kun maidosta jauhetaan.
Viimeisenä testipenkkiin istahtavat lahjoituksena saamani Valion rasvattomat maitojauheet. Kutsutaan heitä vaikka nimillä PE 29.01.98 ja PE 01.02.15. Vertailu ei ole täysin aukoton, sillä avasin PE98:n yli neljä kuukautta sitten ja avatun pakkauksen säilyvyydeksi luvataan kolme kuukautta. Olisi tosin hauska tietää, mihin tämä suositus perustuu, sillä aromiaineita sisältävät mausteetkin säilyvät vuosia. Olen aiemmin kovertanut kovettunutta maitojauhetta kahviin ilman valituksia juojan taholta.
Kun tein testatuista maitojauheista maitoa, maultaan hieman voimakkaammaksi mutta juotavaksi osoittautui 22 vuotta sitten vanhentunut PE98. Verratessani jauheita kiinteässä olomuodossa ja kahvin seassa 5 vuotta sitten vanhentunut PE15 ei juuri eronnut verrokistaan. Viisi vuotta ei ole vielä mahdottoman paljon, jos tuotteen leima-aika on 24 kuukautta. Hävikin kannalta maitojauhe olisi moneen paikkaan oiva valinta kahvimaidoksi. Tai ehkä jopa kasvimaitojauhe.
Oho, taisin puhua kasvimaidosta. On hupaisaa, miten tarkkaan Euroopan unioni valvoo maito-sanan käyttöä. Sen ymmärtäisi, jos kaupanmaito olisi jonkinlainen koskematon luonnontuote. Valiolaisesta näkökulmasta EU laahaa jäljessä: ”– – maidon kanssa ei enää olla riippuvaisia pelkästään rasvapitoisuuteen liittyvistä muutoksista, vaan koko maito voidaan purkaa komponenteiksi ja alkaa rakentaa siitä lähes mitä vaan – –.” Tässä mielessä maitojuomat ja kaurajuomat ovat samanlaisia eri ainesosista kasattuja tuotteita.
Jos jotain maitoa on pakko aikuisena käyttää, luonnollisinta olisi tietysti raakamaito. Tuottivathan eräässä tutkimuksessa pastoroitu maito ja kypsennetty liha kissoille ihmisten vaivoja, kuten sydänsairauksia ja ”vinoutunutta seksuaalista halua”.
Raakamaito ei kuitenkaan käy, koska olemme tällä hetkellä parempia jäljittämään pieneliöiden tuottamia sairauksia kuin terveyksiä. Alkujaan maitojen lämpökäsittelyihin ryhdyttiin, jotta ihmiset eivät yskisi lavantautejaan ja kurkkumätiään maidon joukkoon. Nykyään maito menee lypsykoneesta suoraan tankkiin.
Valion mukaan raakamaidossa ei ”alun perinkään ole merkittäviä määriä ihmisen terveydelle edullisia bakteereja”. Siten raakamaidon perään on turha haikalla, ja lopun perin voi kysyä, miksi juoda maitoa ollenkaan, kun tarvittavat ravintoaineet voidaan sekoittaa moneksi muuksikin tuotteeksi.
Ylipäätään ravinnon ja terveyden suhteesta on vaikea lausua mitään pysyvää. Lähinnä voisi miettiä, miksi kalsiumin saantisuositus on niin suuri, että se on käytännössä mahdollista saada vain maitotuotteista tai purkista. (Myös kasvimaitoihin tulee kalsium purkista.) Onko todella niin, että metsästäjä-keräilijät söivät yhtenä päivänä seesaminsiemeniä, toisena merilevää ja kolmantena manteleita, vai voisiko kalsiumin saantisuositus olla pielessä?
Tällä kertaa on pohdittu lähinnä, voiko hävikin syntymistä estää, kun maito on jo maassa kytkyissä makaavalta lehmältä riistetty. Maidon kestävyydestä ei voi kuitenkaan kattavasti kirjoittaa mainitsematta lehmiä. Siksi lopuksi tiiviste ikään kuin muistutuksena. Kyllähän te tiedätte.
Lehmä on kuin lestadiolaisäiti, joka huomaa olevansa taas vittu raskaana eikä muista minkä takia, kun päivät ovat yhtä yksitoikkoista sumua sitä nyrkkiraiskausta lukuun ottamatta. Mutta se, mistä suurperheessä voi vain haaveilla, tapahtuu lehmälle poikkeuksetta: lapset viedään pois. Siinä onkin sitten aikaa miettiä, minkälaisten yhteiskunnallisten ihanteiden seurauksena kantaa luonnottoman kokoisia utareita. Onneksi tehokkaat rintapumput helpottavat tuskaa, ja jos maito ei laske kunnolla, niin pääsee pois, väkivaltaisella tavalla mutta pois kuitenkin. Rakenteellisen väkivallan puitteissa voivat ketjut kesän kynnyksellä vaihtua sähköaitaan, ja sellaista hetkellistä helpotusta kokoontuvat ihmiset yli kymmenen hengen joukolla toljottamaan, eivät syyllisyyden kalvamina vaan nähdäkseen kerrankin, millaista on kokea puhdasta iloa, kun itselle kaikki on vain väline saavuttaa, niin mitä ja minkä takia? tulee harvoin kysyttyä toisin kuin: millä hinnalla?
Kuopiolainen paikallislehti kysyi minulta, tiedänkö ketään kuopiolaista roskisdyykkaria. Tunnen itseni lisäksi ehkä kaksi dyykkaria, ja he asuvat Helsingissä. Päätoimittaja ei ollut lannistuvaa lajia vaan tiedusteli, voisiko minua mahdollisesti haastatella. Sanoin, että hetkinen vain, hankin ensin matkaliput.
Sovimme haastattelun parin viikon päähän maanantaille. Ja mikäs oli sopiessa, sillä tuolloin lämpötila oli Kuopiossakin mukavasti plussan puolella. Kun sitten matkaa edeltävänä perjantaina sääennuste näytti sunnuntaille ja tiistaille −4:ää ja maanantaille −9:ää, aloin kiristellä kalisemaan joutuvia hampaitani.
Saapuessani aamukymmeneltä junantuomana Kuopioon lämpötila oli Ilmatieteen laitoksen mukaan −13 astetta. Se kuitenkin tuntui −19 asteelta, edelleen Ilmatieteen laitoksen mukaan. Sikälikään päivä ei ollut alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, että olin mennyt nukkumaan kello 1.30 ja herätys oli 4.30. En tosin saanut heti unta ja havahduin puoli neljältä hetkeksi siihen, että Onnenmyyrä jumitti jalkojeni päällä.
En ollut tehnyt juuri minkäänlaisia taustaselvityksiä. Vähän olin tutkinut Kuopion karttaa ja päättänyt, että kuljen keskustan ympäristössä. Minulla olisi pari tuntia aikaa ennen kuin tapaisin toimittajan.
Ensimmäinen kerta kuopiolaisessa jätekatoksessa sai heti hyvälle tuulelle.
Aloitin kierrokseni rautatieaseman liepeiltä. Heti alkuun löysin jätekatoksen, jonka ovessa oli vedintyöntösalpa, tai niin kuin me dyykkarit sanomme: kiitos huomaavaiselle taloyhtiölle. Viehättävä katos oli ehkä ollut tilava silloin, kun sekajätteen lisäksi kerättiin vain paperia. Päivän dyykit alkoivat lupaavasti kohmeisilla klementiineillä, jäätyneellä paprikan puolikkaalla sekä muutamalla ajan kovettamalla palalla joensuulaista ruisleipää.
Pakkasella dyykkaaminen näytti heti molemmat huonot puolensa. Kasvikset nimittäin jäätyvät koviksi ja sulavat lähes käyttökelvottoman pehmoisina. Roskapussien käsittelyssä jäätyvät sormet sen sijaan sulavat toivottavasti lähes käyttökelpoisina.
Olin varustautunut tutkimusretkelleni tavallista huolellisemmin. Minulla oli dyykkaamani merkkirukkaset ensimmäistä kertaa käytössä, ja kuntonsa perusteella ne olivat ylipäätään ensimmäistä kertaa käytössä. Rukkasten sisällä oli hyvä lämmitellä tonkimisen ja kuvaamisen kangistamia sormia.
Tähän katokseen pääsee ilman kättä pidempää.
Seuraavassa jätekatoksessa oli jykevä ovi, joka oli varustettu kahdella lukolla ja läpitunkemattomalla verkolla. Paatunut stadilaisdyykkari ei kuitenkaan näin vähästä hätkähtänyt. Oven vierestä verkko puuttui näet kokonaan. Kun vähän kurotti, lukon pystyi avaamaan ulkoa käsin. Ei teillä savolaisilla nähkääs ole mitään yksinoikeutta kieroiluun. Varmaan talon asukkaatkin avaavat oven mieluummin näin kuin kaivavat avaimen taskustaan.
Ei jätettä eikä jääteetä vaan virtsarakkoteetä ja muuta virtsarakkoa stimuloivaa.
Katoksesta löytyi roskapussi, jossa oli reilun vuoden päiväysvanhoja eli käyttökelpoisia tonnikalasäilykkeitä. Löytyi myös virtsarakkoteetä ja keuhkoputkiteetä, joiden viimeinen käyttöpäivä oli ollut heinäkuussa 2017. Viimeisen käyttöpäivän painaminen teepakettiin parasta ennen ‑päivän sijasta voi tuntua liioittelulta, mutta saattaahan virtsarakko tai keuhkoputki pilaantua herkästi kuivattunakin. Teet maistuivat kuitenkin ohjeen mukaan haudutettuina ihan hyviltä.
Joku oli siis selvästi tyhjentänyt kuivakaappiaan. Tai vähän oli märkääkin: jäädytettäväksi tarkoitettu siideri ei kuitenkaan ollut jäätynyt, toisin kuin kutakuinkin kaikki muu sinä päivänä. Olin vetänyt jalkaani dyykatut nahkakengät, mutta niiden kumipohja paljastui varsin ohueksi. Varmaan lenkkitossutkin olisivat olleet eristävämpi valinta. Myös paksummat sukat olisivat olleet tarpeen, mutta olin kai kiinnittänyt kaiken huomion siihen, että minulla on dyykatut välihousut ja -paita.
Kolmannesta avoimien ovien jätekatoksesta en löytänyt mitään. Vein sinne pikaruokaroskat, jotka olin poiminut kadulta tyhjää käyneen auton ja mahdollisesti omistajankin vierestä. Poistuessani vastaani tulee eläkeikäinen rouva. Haen hetken mielessäni oikeaa tervehdystä. Onkohan ”hei” liian tuttavallinen täällä päin Suomea? Huomaan sanovani ”päivää”, ja niin minua itse asiassa tervehditään myöhemmin illalla Matkahuollossa, kun käyn kysymässä, mistä linja-autot lähtevät. Rouva vastaa kuitenkin vähän mumisevalla terveellä.
Siirryn kadun yli seuraavaan jätekatokseen. Sama rouva tulee kohta perässäni ja tarjoaa selityksen, ennen kuin ehdin edes häkeltyä: ”Minä tulin tännekin, kun täällä on tämä muovinkeräys.” Himokierrättäjä taisi kohdata toisen himokierrättäjän.
Väännetään rautalangasta: toimivin koskaan kehitetty jätekatoksen sulkumekanismi.
Kaksi ihmistä vetäneessä katoksessa oli selvästi puolitettu sekajäteastia ja otettu tilalle muovinkeräysloota. Kuten arvata saattaa, sekajätteitä oli astian täydeltä ja ylikin. (Tämänhetkisellä kierrätysinnolla seka- ja muovijätteen tilavuuksien suhde on havaintojeni mukaan noin 2:1.) Onneksi pystyin keventämään jäteastiaa ottamalla sieltä paahtoleipää, leikkelettä, lasagnen tähteet ja kananmunia. Kartonkipakkauksia en voinut siirtää kartonkijäteastiaan, koska se oli paitsi täynnä myös eristetty ulkomaailmasta pahviröykkiöillä.
Olin käynyt vasta neljässä katoksessa ja olin löytänyt jo kaikenlaista tonkijaa päihdyttävää. Aloin lämmetä Kuopiolle, vaikka kaupunki tuntui yhä kylmemmältä. Suuntasin sisätiloihin. Olin ollut alle tunnin ulkona, mutta saman verran meni varpaiden sulatteluun.
Vihtori-nimisen kauppakeskuksen yläkerrassa näin vanhan miehen, ehkä Vihtorin itse, joka käveli liukuportaat ylös vastavirtaan. Tai oikeastaan kyseessä oli kalteva liukukäytävä. Joka tapauksessa tämmöisiä ihmisiä sisältävällä paikkakunnalla ei varmaan jakseta dyykkariakaan sen kummemmin ihmetellä.
Puolenpäivän jälkeen tapasin palkitun paikallislehden toimittajan Inkan. Siis lehti on palkittu – vaatimattomasti kolmena viime vuonna Suomen parhaaksi kaupunkilehdeksi. Mutta kyllä Inkakin osaa esimerkiksi irvailla pornon kuuroille tekstittämisestä niin hauskasti, että etelän intersektioanaalisissa mediapiireissä hymy hyytyisi ableismi-aversioon.
Aloitimme kiertelyn torin laidalta. Vastaan tuli vain lukittuja jätekatoksia. Parissa ovessa oli verenpainetta nostattavan kaksoisavainpesän vieressä vanha käsin avattava salpa jäljellä merkkinä siitä, että jokin oli saanut taloyhtiön salpuuttamaan. Ymmärrän, että jotkut voivat olla mustasukkaisia jopa jätteistään. Siitä huolimatta tuntuu koppavalta rajata dyykkaus vain talon väelle, ikään kuin kanta-asiakasetuna.
Hetki siinä meni, mutta niin vain löytyi sekajätteistä osittain syömäkelpoinen sekoitus.
Parinkymmenen minuutin päästä löysimme vihdoin avoimen jätekatoksen. Raivokkaan tonkimisen tuloksena oli yksi pakkasen vaan ei ihmisen purema valmissalaatti. Jäävuorisalaatti oli jäässä, eikä se näissä hylätyissä annoksissa yleensä muutenkaan enää kelvollista ole. Kanan rintafileet, vuohenjuustot ja viinirypäleet söin myöhemmin kotiin päästyäni. Kahdeksan päivää viimeisestä käyttöpäivästä ei ollut ehtinyt vielä pilata makua.
Dyykkari, tuo yhteiskunnan alisuoriutuja.
Hetken harhailtuamme löysimme jätekatoksen, jossa oli lukko ovessa mutta johon oli jätetty kulkureitti nälkiintyneen oloiselle dyykkarille. Sisältä löytyi pyjamapaita, jonka etumuksessa oli pitkä viivasuora arpikudelma. Näin ei voisi käydä Helsingissä. Ensinnäkään Helsingissä roskiksesta ei löydä parsittuja vaan ennemminkin käyttämättömiä vaatteita. Toiseksi veikkaisin, että jos helsinkiläisen sairaalan ensiavussa joudutaan leikkaamaan paita auki, sitä ei enää tarjota potilaalle takaisin vaan se heitetään menemään.
Korjailtu paita valoi uskoa kuopiolaisten säästäväisyyteen, joskin samasta roskiksesta löytyi myös ehjä baskeri.
Sekajätteisiin oli heitetty myös kaksi muovikassillista panttitölkkejä. Yleisen elämänkokemuksen perusteella ne olivat eri taloudesta kuin parsittu paita. Tölkkijätteellä on tapana toistaa itseään niin kuin oikeastaan kaikella jätteellä. Jos siis näkee roskiksella rikkautta ensisilmäyksellä, apajalle kannattaa palata uudestaan. Jos taas roskis tekee huonon ensivaikutelman, se ei yleensä muuksi muutu.
Helppoa rahaa, mutta ei tarpeeksi helppoa talon asukkaan mielestä.
Nyt siis joku kuopiolainen voisi tienata viisisataa euroa vuodessa, kun vain jaksaisi ryömiä kyseiseen jätekatokseen joka maanantai iltapäivällä. Me löysimme tölkkejä 9,60 euron edestä ja kaupan edestä vielä 0,15 euroa takaavan tölkin. Kun kassalla ollut nuori nainen kysyi, haluanko kuitin, vastasin: ”Kyllä, verotusta varten.” Siihen hän sanoi valloittavasti: ”En kyllä suosittele sitä tekemään.” Helsingissä pitää olla tyytyväinen, jos kuitin pyydettyään saa pelkän nuivan katseen ilman mulkaisua tai tuhahtelua.
Dyykkikierros toimittajien kanssa päättyy yleensä loppuhuipennukseen. Joskus se on sushia. Joskus löytyy toimittajalle kengät. Tällä kertaa toimittaja huomasi itse jäteastian pyörät autotallin näköisessä katoksessa. Sisäänpääsy näytti ensi alkuun vaativan vyön vetämistä aiempaakin tiukemmalle, kunnes huomasin katsoa ylöspäin. Siellä odotti suoranainen maisemareitti.
En ihan heti päässyt yli siitä, että ruokahävikin temppeliin oli näin vapaa pääsy.
Se tunne huumaa aina hetkeksi, kun tajuaa roskapussien painavan niin paljon, että sisällä olevien pakkausten on oltava täysiä. Nyt jo vähän nauratti kanasalaattiroskiksen epätoivoinen penkominen.
Pienen aherruksen jälkeen maassa oli kokoelma viilejä, jukurtteja ja leipää. Paras löytö oli vajaa puoli kiloa kermajuustoa, jossa ei ollut edes hometta vaan ainoastaan vähän hiivaa pinnalla. Parhain löytö oli kuitenkin paketti torttutaikinaa, jollaista olin etsinyt koko tammikuun ajan. Joulukuu on pelastettu.
Lopetimme kierroksen, koska Inkan aika alkoi olla lopussa ja kassi oli jo riittävän raahattava. Sää oli lauhtunut muutaman asteen verran, joten kaksi tuntia oli mennyt huomaamatta. Paikkoja, löytöjä ja kuvattavaa olisi luultavasti riittänyt vielä moneksi tunniksi.
Inkakin kokeili dyykkausta. Lehtiö, joka oli päätynyt nätisti perforoituun biojäteastiaan, oli tosin hänen omansa.
Koska talvisessa Kuopiossa ei ole maanantaisin hirveästi nähtävää, vietin pari tuntia kirjastossa. Olin onnistunut viiltämään kannen yhdestä viili- ja yhdestä jukurttipurkista, joten välipalaa ei tarvinnut arpoa. En oikeastaan ollut edes varannut ruokaa kuin menomatkalle, sillä uskoin sitä löytyvän. Kohmeinen viili on muuten villi herkku: kuin venyvää pehmojäätelöä. Siideriäkään en ole ennen juonut kirjastossa, mutta vuotavasta pakkauksesta piti päästä eroon.
Kirjaston miesten vessassa näin pitkästä aikaa siniset valot. Nostalgia jatkui altaan luona, jossa luki: ”Muistathan sulkea hanan, kiitos!” Ehkä se on niin kuin Inka sanoi, että Kuopioon kaikki tulee vähän jäljessä. Dyykkilöytöni olivat samaa kuin mitä tyypillisesti löysin Helsingissä viisi vuotta sitten: paljon leipää, juustoa ja kananmunia. Sittemmin näiden määrä on selvästi pudonnut.
Paluumatkalla vähän kuumotti, kun tankkasin Onnin-bussiin mennessäni kuljetusehtoja: ”Emme ota kyytiin pakastettua ruokaa tai tuoretta lihaa, siipikarjaa tai kalaa – –.” Onneksi jäätyneet ruoat olivat jo hyvän aikaa sulaneet ja löytämäni lihat olivat päiväysvanhentuneet. Ja on sinänsä asiallista, että matkalle ei saa ottaa siipikarjaa, kun lemmikitkin on kielletty.
No kehtaako Kuopiossa sitten dyykata? Ehdottomasti kehtaa. Ainakin maanantaina virka-aikaan tunnelma oli leppoisa, eikä ihmisiä ollut paljon liikkeellä. Avokonttoreita ei tullut vastaan, vaan kaiken tonkimisen sai tehdä jätekatoksen sisällä suojassa katseilta. Ja jos kysymyksen esittäjä on savolainen, niin ehdottomasti kehtaa. Antaa kirjastossa ottamani saaliskuvan puhua puolestaan.
Hyvät kuopiolaiset! Ette häviä yhtään helsinkiläisille tai jyväskyläläisille ruoan hävittämisessä. Mutta miettikää, kannattaako omaa mainetta romuttaa. Lupsakkuus ja lukollisuus sopivat kehnosti yhteen.
Moni toimittaja on kysynyt minulta, vienkö dyykkaamalla ruoan köyhien suusta. Yksi vastaus kysymykseen on se, että olen havainnut ravintoketjun menevän vähän eri tavalla: Se leipä, joka ei mene kaupaksi, menee Hurstin Valintaan ja sieltä vähäosaisille. Sen vähäisen osan, joka tästä jää syömättä, olen usein käynyt dyykkaamassa itselleni yhdestä tietystä jäteastiasta. Muutenkin roskiksia tongitaan havaintojeni mukaan lähinnä panttien perässä, ja vieressä olevat hyvätkin ruokalöydöt jäävät koskemattomiksi.
Toiseksi jäteastiasta ottaminen on aina hyväksyttävää, koska hyvät tarkoitusperät eivät yksin riitä estämään sitä onnettomuutta, että syömäkelpoinen ruoka menee jäteautoon eikä ihmiseen. Köyhyyteen voi vaikuttaa tehokkaamminkin kuin jättämällä tongittavaa roskiksiin tai marjoja metsiin.
Kolmanneksi en ole viime aikoina dyykannut niinkään köyhien suusta kuin köyhien suuhun.
Eihän tämän näin pitänyt mennä. Kuten Suvi Auvinen minäkään en halunnut auttaa lapsia Kiberan slummissa. Mutta en myöskään halunnut ryhtyä konsultiksi tienatakseni rahaa slummien miljöön äärelle. Halusin tukea luontoa, en ihmisluontoa. Kunnes kohtasin kiperän dilemman: jos en auttaisi köyhiä perheitä, luonnonvaroja tuhlaantuisi.
Tähän roskapussiin oli repäisty komean solmurivin viereen kurkistusaukko. Etsinnän kohteena olivat arvatenkin avatut juomapakkaukset, koska monenlaiset avaamattomat pakkaukset eivät olleet kelvanneet.
Marraskuinen lauantai on vaihtumassa roskiksella sunnuntaiksi. Perjantaikassin olen jo löytänyt ja etsin raivokkaasti lauantaipussia. Onneli on tällä kertaa mukana ja kuiskaa kuin ammattilainen teatterissa: ”Lopeta, tulit liian aikaisin!”
Takanani joku on avannut rappukäytävän oven kahden täyden muovikassin kanssa mutta kääntynyt kannoillaan. Lähdemme pois. Viereisen talon jätekatokselta näen tarunhohteisen Solmumaakarin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Hetkisen päästä palaan ensimmäiselle roskikselle hakemaan tutunsisältöisen roskapussin, tai ehkä pitäisi ennemmin sanoa ruokapussin.
Olin elokuussa tehnyt löydön, joka teki minut yhtä aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Olin sekä innoissani että kauhuissani. Rahkaa, jukurttia, maitoa, pirtelöitä, vispipuuroa, leipää, maksamakkaraa, leikkeleitä, levitteitä, suklaata, hammastahnaa, nenäliinoja… Meinasi itku päästä. Miten saisin kaiken tämän mahtumaan paitsi Facebook-sivulle kaavailemaani valokuvaan myös kylmäsäilytykseen?
Kun samanlaiset löydöt jatkuivat, tajusin etten ollutkaan syönyt muuttokuormasta jääneestä kuormasta. Ruokarikkaat roskapussit oli helppo tunnistaa sekajäteastiasta, sillä niihin oli tehty persoonallisesti monta peräkkäistä pesuaineella liukastettua solmua. Salaperäinen jätteidenjättäjä saikin pian nimekseen Solmumaakari.
Löydöt eivät olleet loppuakseen, joten oli etsittävä ruoan vastaanottajia lähipiirin ulkopuolelta. Onneksi Facebookista löytyi muutama ennakkoluuloton seuraaja. Jotkut kertoivat heti kättelyssä, millaisia taloudellisia vaikeuksia heillä on. Toisaalta osalla ympäristönäkökulma oli selvästi keskeinen. Olin perustanut Onni Tonkijan ruokasisäpiirin.
Kauhistelin, kun täysi kassillinen oli heitetty roskiin pari tuntia ostamisen jälkeen. Kauhistuin, kun huomasin olevani parvekkeelle sijoittamani ruoan kanssa keskellä Linnut-elokuvaa. Kaupustelin kuitenkin ahkerasti löytöjäni, ja ne tekivät kauppansa.
Lahjoitin tarkalleen kahden kuukauden aikana suunnilleen 11 kiloa leipää (37 pussia), 18 kiloa maitotuotteita (muun muassa 44 purkkia pehmeää maitorahkaa), 3 kiloa lihatuotteita sekä 3 kiloa muita elintarvikkeita appelsiinimarmeladista tattarijauhoihin. Melkein kaikissa oli päiväystä jäljellä. Päiväkodin antimista meni pyöreästi litra broileripihvejä, litra pinaattiohukaisia, kolme litraa kasvispyöryköitä ja 15 kalapuikkoa.
Lisäksi jaoin 12 litraa pesunesteitä (6 purkkia suihkusaippuaa, 5 pakkausta sampoota, 9 purnukkaa käsisaippuaa, 4 kanisteria pyykinpesunestettä, 2 nesteensäilytysastiaa astianpesuainetta, muun muassa). Omistajaa vaihtoivat myös 99 kuukautissidettä, 500 nenäliinaa, 6 rullaa vessapaperia ja 25 laastaria.
Ruokahävikki saa näkemään punaista.
Jaoin lokakuussa 6 kiloa toisen dyykkarin löytämiä luomujauhelihoja ja raakoja hampurilaispihvejä. Niin, ruokasisäpiiriin saa lahjoittaakin, kunhan touhu pysyy yksityishenkilöiden välisenä salakähmänä.
Avaamattomat pakkaukset kannattaa Helsingissä kuitenkin viedä ennemmin Keruun, koska siellä riittää tilaa ja kysyntää (jos toiminta jatkuu nykyisellään). Sinne kelpaavat parasta ennen -päivänsä nähneet tuotteetkin, mutta viimeistä käyttöpäivää ei saa jäädyttämättä ylittää. Keruuseen ylijäämäruoan lahjoittaminen on samanlainen tiedostavan luokan velvollisuus kuin käyttämättä jääneiden vaatteiden keräykseen vieminen ja sähköromun kierrätys.
Jos ruoka on jollain tavalla hämäräperäistä, se voi kuulua ruokasisäpiirin piiriin. Syksyllä vuosaarelainen Liisa oli kaappeja raivattuaan neuvoton kaikkien vanhentuneiden elintarvikkeiden ympäröimänä. Apuun tuli Onni Tonkijan pop up -laboratorio, jonka aistinvaraisuudelle veti vertoja vain Liisan vieraanvaraisuus.
Erikoisuudet päätyivät tutkimuskäyttöön, ja nyt voin sitten raportoida, että pari vuotta päiväysvanha donitsijauhe on ihan käyttökelpoista. Jos ei omista donitsirautaa, taikinasta voi paistaa pannulla amerikkalaisia pannukakkuja. Liisan neljällä vuosikymmenellä eläneestä maitojauheesta tietoisken tarinaa maaliskuussa.
En tiedä Liisastani, mutta itse annan liiastani: rahkaa, jukurttia, päiväkodin inhania falafeleja. Jos löydän kalakeittopakkauksen, se jää minulle (en keksi mitään parempaa kuin dykaaninen kalakeitto). Jos löydän maitotölkin, se jää minulle (tai oikeastaan kahvikulta-Onnelille). Jos löydän paketin veriohukaisia, se jää minulle (koska kukaan ruokasisäpiirissä ei huoli niitä).
Jos löydän syksyn aikana kolme kiloa suklaapatukoita, ne jäävät minulle. Vaikka aivot sanovat säilytystoiveistani: oletko hullu, et voi syödä tuollaista määrää sokeria ja rasvaa. Koska aivot sanovat lahjoitusaikeistani: oletko hullu, en voi elää ilman sokeria ja vartalosikin kaipaa rasvaa.
Twixit kuuluisivat raideriini, jos niissä ei olisi eläinmaitoa ja jos minulta joskus kysyttäisiin raideria. Sikäli oli kiva, että yksi Twix ei mahtunut suklaasisäpiiriin ja toinen oli ”vanhentunut” joulukuussa, eli ne jäävät minulle.
Solmumaakari on muuttanut tai muuttunut, joten on aika pitää rääppiäiset. Patukat erääntyvät tammikuun ja elokuun välissä. Voin antaa ne pois, sillä minulla on vielä löytämiäni toissajouluisia suklaitakin ihan riittävästi – ja vanha suklaa jalostaa. Sisäpiiriläisille on tarjolla myös ainakin tuoreita säilykkeitä. Vanhat jäsenet saavat kunniavieraina kutsun suklaaövereihin. Suklaata on tarjolla niille, jotka lähtevät piirileikkiin viimeistään ystävänpäivänä 14.2.2020. Jatkossa hälytän ruokasisäpiiriläisiä apuun tarpeen vaatiessa.
Ruokasisäpiiri on tarkoitettu perusterveille 20–60-vuotiaille helsinkiläisille, joille Hermanni on hyvien kulkuyhteyksien päässä. Jos kuulut tähän joukkoon ja haluat liittyä mukaan, varmista että olet tykännyt Onnen tonginnasta Facebookissa. Käytä sen jälkeen Lähetä viesti ‑toimintoa ja valitse oikea vaihtoehto. Voit kertoa itsestäsi lyhyesti. Saatan kysyä vielä jotakin ja tarjota sitten sitä, mitä tarjolla on. Jos tarjoilu kelpaa, sovimme noutoajan. Facebook on ainoa vaihtoehto siksi, että ruokasisäpiiri syntyi siellä ja haluan pitää kaikki viestit samassa paikassa.
Lahjoitusten tarjoamisessa ei ole ikä-, terveys- eikä yhteydenottorajoituksia. Muistakaa kuitenkin, että vanhaa ruokaa voi yleensä syödä itsekin, hävikkiruoan jakamiseen on erilaisia palveluita ja ruoka-apuun on ihan omat kanavansa. Niin mukavaa kuin auttaminen onkin, syksy osoitti, että pienenkin ruokasisäpiirin pyörittäminen käy vapaaehtoistyöstä.
Epilogi
Saan blogikirjoitukseni valmiiksi puolenyön aikoihin. Sen piti alun perin ilmestyä perjantain aikana, mutta päätän julkaista tekstin vasta yön yli nukuttuani.
Onneli on palaamassa illanvietosta, ja lähden Onnenmyyrän kanssa vastaan. En ehdi kovinkaan pitkälle ennen kohtaamistamme, joten jätän koiran Onnelille ja käväisen vielä lähiroskiksilla. En odota mitään erikoista Solmumaakarin jätepisteeltä, koska olen viimeksi nähnyt hänen jätteitään joulukuussa. Lasken myöhemmin, että viime näkemästä oli tasan 60 päivää.
Roskiksessa on liuta mustia ohuita roskapusseja, jotka eivät yleensä saa minua hihkumaan innosta. Päällimmäinen pussi tuntuu painavalta. Epäilen, että siinä on kuiva-ainekaapin sisältöä, jonka perkaaminen on yleensä aika rasittavaa puuhaa.
Kun alan avata pussia, huomaan mustalla muovilla tutun näköisiä pikkuisia saippuakuplia. Se, mikä alkuun vaikutti yhdeltä isolta solmulta, onkin neljä pientä solmua. Nyherrän ne auki. Roskapussi on sullottu toisen mustan roskapussin sisään, ja vasta sen sisässä on tuttu kaupan muovikassi. Nyt alan jo repiä pusseja, koska voin siirtää roskia ensimmäiseen, ehjäksi jääneeseen pussiin.
Yhteensä täysiä roskapusseja on ehkä kahdeksan, kaikissa maatuskamaisesti sisäkkäisiä muovipusseja. Näin suurta määrää täysiä pusseja en ole koskaan nähnyt Solmumaakarin jäljiltä.
– Luulin, että tällainen sekoilu on lopetettu. – Never stop the madness ja kohta vedetään taas!
Kaikki tutut elementit ovat paikallaan. Löydän lohikeittopakkauksen, kaksi maitotölkkiä ja paketin verilettuja. Löydän neljä suklaapatukkaa. Löydän rahkaa, jukurttia, vispipuuroa, leipää, hammastahnaa, nenäliinoja…
Jos tämä oli Solmumaakarin tarjoama loppuhuipennus, niin huh huh, kylmät väreet ja pipo pois päästä. Jos tämä taas on uuden alku tai vanhan jatko, olkoon sitten niin. Mutta jos milloinkaan olen uskonut sattumaan, niin nyt alkaa olla usko koetuksella.
Joskus sitä on tulossa kotiin tietäen, että jääkaapissa ei ole mitään syötävää. Tai oikeastaan siellä ei ole mitään, mitä kannattaisi enää syödä. Tai mitään, mikä olisi kypsynyt riittävän vanhaksi. Silloin on pakko poiketa roskiksilla.
Olin ottanut haasteeksi, että syön koko päivänä vain sen vuorokauden löytöjä. Viimeisen suupalan olin saanut edellisiltana kello 23.59. Kotimatkani alkoi iltapäivällä neljän maissa, mutta kun on tottunut tällaiseen terveyttä edistävään ateriarytmiin, lyhyt paasto ei tuota minkäänlaisia heikotuksen tunteita
Tiesin, että tiistaina loppiaisen jälkeen Kallion roskikset olisivat todennäköisesti tyhjiä kuin jäteyhteiskunnan jäsenen sielunelämä. Luotin kuitenkin vetovoiman lain ratkaisevan asian, sillä en tarvinnut täysiä roskiksia vaan syömäkelpoista ruokaa.
Olen vuoden alusta kokeillut, voinko ”värähtelyjäni” säätämällä kutsua itselleni lisää seuraajia. Ainakin alku oli lupaava. Ensimmäisenä päivänä sain Facebookissa kaksi uutta tykkäystä ja toisena päivänä yhden tykkäyksen ja yhden haastattelupyynnön. Helsingin Uutiset halusi kirjoittaa dyykkauksestani, ja tarjosin toimittajalle taustatarinaksi kotimatkahaastettani. Se ei lopulta päässyt lehtijuttuun, joten julkaisen nyt blogissa tämän epävirallisen satelliittikainalojutun.
Haastattelusta jäi muistoksi juttu, haasteesta vedenkeitin.
Ratsaan ensimmäiseksi Helsinginkadun roskiksen, josta olen yleensä löytänyt homeista leipää ja epämääräistä vanhaa lihaa. Niin käy tälläkin kertaa, mutta täysin poikkeuksellisesti roskien seassa on myös kaksi limettiä ja kaksi ruttuista keltaista paprikaa. Niistä tuli kivasti väriä lehden kanteen, vaikka jutun pääkuva olikin tyylikkään tummanpuhuva.
Olen ennen kierroksen alkua kertonut toimittajalle, että havittelen leipää, kasviksia ja lämmintä ruokaa mutta jotain makeaakin pitäisi saada. Koska ensimmäisestä roskiksesta löytyy kasvisten lisäksi hyvältä näyttävää ruisleipää ja asiallisen makuisia lihapullia, päivän aterian runko alkaa olla valmiina.
Jatkamme sata salamaa iskeneen kuvaajan kanssa syvemmälle perus-Kallioon. Seuraavassa paikassa on kolme roskista, joissa jokaisessa on yksi roskapussi. Viimeisestä pussista löytyy kimpale täysin kunnossa olevaa kermajuustoa, puoli pussia paahtoleipää ja kaksi tuoreen oloista appelsiinia.
Saatan kuvaajan pois ja sen jälkeen Kallion jäteastioiden tonkimisen päätökseen. Kolmannesta kohteesta dyykkaan pikkutomaatteja, kurkkua, ruisleipää ja palasen liha-makaronilaatikkoa. Seuraavista neljästä paikasta lähden vesiperääntymällä, ja kaksi paikkaa ohitan, koska niissä käyn yleensä vain yönnäöllä.
Kotiroskiksesta löydän vielä lisää tomaatteja, pienen kupillisen paahdettua sipulia ja parit sipsipussinpohjat. Mietin, pitääkö jälkiruoaksi hyväksyä peruna- ja sipulilastut.
Lopuksi vilkaisen päiväkotiroskikseen. Sieltä saan keitettyjä perunoita sekä maksamakkaraa ruisleivän syöntiä sujuvoitelemaan. Löydän myös annospussilliset broilerikeittoa ja jotakin jännäsalaattia, jossa yhdistelmän epätavallisuuden ylittää vain ainesosien tunnistamattomuus ja jollaisiin päiväkodin keittiö on selvästi erikoistunut. Ennen kaikkea biojäteastiassa on kuitenkin marjapiirakkaa ruokkimaan jälkiruokareseptoreitani.
Dyykkarin tarjotinmalli. Ruoka löytyi hieman mutkitelleen kotiintuloreitin varrelta yhtenä iltapäivänä. Muu kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä useiden vuosien ajalta.
Kuuden aikaan nälkä alkaa jo muistuttaa itsestään, mutta syömisten valmistelut ja kuvausjärjestelyt vievät vielä reilun tunnin. Hoksaan, että voin lisätä lihapullien päälle ketsuppia, sillä olen löytänyt purkin aamuyöllä eli saman päivän puolella.
Päästyäni vihdoin ruoan makuun tajuan, etten koskaan tee tällaisia valmiita annoksia vaan kokoan syötävää niin kauan kuin ruokahalua riittää. Olenkin nyt yliarvioinut mahani vetoisuuden. Onneksi osa lihoista maistuu kuumennuksen jälkeen pil/eltaantuneilta, joten voin jättää ne syömättä. Näin ateria terveellistyy, etenkin kun sipsikeko kuoppaantuu alle kourallisen verran.
Syömättä jäävät myös limettien kuoret, koska ne ovat liian sitkeitä. Appelsiinin kuoriakin jää tarjottimelle, koska ne eivät yksinkertaisesti kaikki maistu.
Päätin viime vuonna kokeilla sitrushedelmien kuorineen syömistä. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että yhden appelsiinin kuorista syö mielellään suunnilleen puolet, mutta sen jälkeen alkaa tökkiä. Makuaistin kyllästymiseen on varmaan aina syytä luottaa. Luinkin tällä viikolla, että sitrushedelmien kuorissa on kalsiumia sitovaa oksalaattia, eli ei tule niistä täysin ok salaattia.
Ruoka oli hyvää, ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Syön tavallisesti kerran tai kahdesti päivässä, jos dyykkiruokaa nyt tavallisena voi pitää. Mieluummin kahdesti, mutta aina ei ehdi tai maita. Kerran päivässä syöminen vastaa vaikutukseltaan ehkä laihdutusleikkausta, sillä mahaan ei mahdu määräänsä enempää.
Hanaveden juomista en ollut itseltäni kieltänyt, joten jos tilaa olisi yhtään jäänyt, olisin vielä voinut kuumentaa itselleni vettä marjapiirakan oheen. Löysin nimittäin samana päivänä pitkästä aikaa ja ehkä pitkänkin aikaa toimivan vedenkeittimen.
Onnen tongintaa 