Aihearkisto: Ympäristö

Juokse, roska, juokse

Posted on by Onni Tonkija

Kun ploggaustempaus poimaratoniin oli muutama päivä, aloin lueskella ohjeita maratoniin valmistautuville. Olin ilmeisesti lähdössä soitellen sottaamaan käsiäni.

Hikipanta-sivuston mukaan ruokavalion suunnitteleminen on aloitettava muutama kuukausi ennen maratonia. Terwamaratonin sivulla annetaan puolelle vuodelle jaoteltu reilun sadan lenkin harjoitusohjelma ja kerrotaan, että maratonilla ei pidä kokeilla uusia urheilujuomia, sukkia tai kenkiä. J. P. Roos kirjoittaa Maratonmiehen elämässä (1995): ”Mutta ehkä tärkeintä on, että maraton on NIIN pitkä matka ettei sitä voi yksinkertaisesti juosta kylmiltään (varmaan joku on sen tehnyt, mutta saanut myös kärsiä paljon).”

Olin toimimassa sikäli neuvojen vastaisesti, että olin aloittanut ruokavalion suunnittelemisen muutamaa päivää ennen ja aioin kokeilla uusia urheilujuomia ja sukkia. Toisaalta olin käynyt juoksulenkillä alkuvuoden aikana kaksi kertaa ja ajanut molemmilla kerroilla sisään roskiksesta löytämiäni tossuja.

Patjalla juoksupaita ja -sortsit ja jalan mitan päässä juoksusukat ja -kengät. Paidan päällä narureppu, jonka päällä urheiluravinnepusseja.

Paidan, sortsit, alushousut, repun, sekoituspullon, energiageelit, urheilujuomajauheet, rakkolaastarit, sukat ja kengät sponsoroi Taloyhtiön jätepiste.

Poimaraton oli kaikille avoin tapahtuma, jonka esittelin blogikirjoituksessani. Sen saamien tykkäysten perusteella laadin etukäteen asteikon tapahtuman suosiolle. Jos paikalle saapuisi itseni lisäksi yksi ihminen, se olisi iloinen yllätys. Kaksi muuta osanottajaa olisi menestys ja kolme olisi ihme. En yllättynyt.

Poimaraton lähti hyvin käyntiin, sillä Ikuisen vapun aukiolta ei tarvitse koskaan poistua tyhjin käsin. Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut ketjuttaa kaupungin roskarysiä, koska ploggaukseen kuuluu myös juokseminen. Olin suunnitellut reitin sivuamaan minulle merkityksellisiä paikkoja sekä parissa kohtaa päivän muita juoksutapahtumia.

Valkoinen muovikassi Senaatintorilla roskakorin vieressä. Taustalla Helsingin tuomiokirkko.

Ensimmäinen täysi muovikassi. Senaatintori, 4,5 km, 32 min.

Alkuun tuntuu hassulta juosta muovikassi kädessä ja kyykistellä vähän väliä, kun tavallisesti minulla ei ole mukanani muovikassia. Juoksu kulkee, mutta reidet tuntuvat jännän jännittyneiltä. Unioninkadulta löydän kupongin, jolla saa ilmaisen kahvin ja pullan (arvo 2,50 e) – en tosin tiedä missä. Aleksanterinkadulta nappaan mukaan rasian, jossa on kolme vadelmaa ja yksi mustikka. Kaartinkujalta poimin matkaan neljä hedelmäaakkosta.

Valkoinen muovikassi pitsalaatikon päällä sekajäteastian ja Johanneksenkirkon edessä.

Toinen täysi muovikassi. Johanneksenkirkko, 9,0 km, 1 h 10 min.

Ensimmäinen huoltopiste on 10 kilometrin kohdalla Kuvataideakatemian galleriassa. Se olisi voinut tulla vähän aikaisemmin, koska urheilujuoma tuntuu imeytyvän hyvin. Juoksen hetken Helsinki City Marathonin seassa ja poimin maasta puoliksi käytetyn energiageeliputkilon. City Marathon opettaa, että pahvisen juomamukin voi heittää vauhdissa kadulle, jos on kiire. Poimaraton opettaa, että pahvisen juomamukin voi poimia vauhdissa kadulta, jos on kiire.

Valkoinen muovikassi roskakorin vieressä. Taustalla Helsingin vanha kirkko.

Kolmas täysi muovikassi. Vanha kirkko, 11,8 km, 1 h 42 min.

Keskustassa roskuus tiivistyy, etenkin kun on ravintolapäivä.

Valkoinen muovikassi nojaa jätekatokseen Sonckin korttelissa.

Neljäs täysi muovikassi. Dyykkarien pyhiinvaelluskohde Sonckin kortteli, 14,0 km, 2 h 9 min.

Ulkomaalaisen näköinen mies vilkaisee taloyhtiön roskiksella, olenko tulossa saaliinjaolle. Saan heitettyä poimimani littanat alumiinitölkit metallinkeräykseen. Aiemmilla tyhjennyksillä niitä on mennyt sekajätteisiinkin. Korkkaan elämäni ensimmäisen energiageelin. Juoksu sujuu edelleen hyvin. Sibeliuksenkadulla poimin roskia autojen alta ja töölöläisrouva kehuu: ”Hyvä!”

Googlen hakukoneeseen syötetty ”poimaraton”. Vastaus: ”Tarkoititko: puolimaraton”.

En!

Google tuntee meidät paremmin kuin me itse. Puoliväliin lopettaminen houkuttelee, sillä jatkuva kyykistely on saanut reisilihakset hapoille. Sturenkadullakin joku oli ripotellut ympäriinsä parikymmentä pikaruokapaikan pippuri- ja suolapussia.

Valkoinen muovikassi roskakorin vieressä Helsingin yliopiston kemian laitoksen edessä.

Viides täysi muovikassi. Helsingin aakkosjärjestyksessä ensimmäinen osoite, kemian laitos, 21,0 km, 3 h 10 min.

Saavun puolimatkan krouviin, jonka kaikista hanoista tulee vettä. Kumpulan liikuntakeskus on jo lukinnut ovensa, mutta saan koputtelemalla kiinnitettyä ystävällisen työntekijän huomion. Koska reidet jonkin verran tokenevat vastasekoitetusta urheilujuomasta ja muu keho tuntuu olevan hyvissä voimissa, päätän jatkaa matkaa.

Valkoinen muovikassi roskakorin vieressä Käpylän pelastusaseman edessä.

Kuudes täysi muovikassi. Käpylän paloasema, 23,0 km, 3 h 45 min.

Maunulassa vauhti alkaa hiipua. Ensimmäistä kertaa matkan aikana en kävele siksi, että saisin poimittua kaikki vastaan tulevat roskat, vaan siksi, että reiteni ovat kuin kaksi vanhaa puuta pesäpallomailojen pieksämää. Juoksen välillä köpötellen, ja jokainen roska tietää raastavaa pysähdystä ja yhä vaivalloisempaa liikkeellelähtöä.

Valkoinen muovikassi roskakorin vieressä Oulunkylän kirkon edessä.

Seitsemäs täysi muovikassi. Oulunkylän kirkko, 28,1 km, 4 h 40 min.

Olen kävellyt viimeiset pari kilometriä mutta yritän vielä hölkätä seuraavalle huoltopisteelle. Alkuun hieman liian kuuma sää on kääntynyt hieman liian kylmäksi. Maaliin pääsemiseksi olisi käveltävä vielä monta tuntia ja poimittava monta monituista tuusannuuskaa eli auton yli ajamaa koivunuijapistiäiskotelokoteloa. Olen saavuttanut kohdan, jossa itsepäisyys on muuttumassa itsetuhoisuudeksi.

Valkoinen muovikassi puisen kehikon edessä. Taustalla punaruskea kääpiövillakoira ja viisi pentua.

Kahdeksas täysi muovikassi. Onnenmyyrän pesäkolo, 30,0 km, 5 h 7 min.

Rapsutan nojatuolissa Onnenmyyrän maidosta pullistelevaa vatsaa. Vaikka olen ihminen, en ota maitoa omaan käyttööni vaan tilaan itselleni urheilujuoman. Vähän harmittaa, että poimaratonin polkujuoksuosuus Pirunkalliolla jäi nyt väliin. Toisaalta ei tarvinnut kokea Viikissä sitä ylimääräistä verenpainetta, jota Prisman näkeminen aina aiheuttaa.

Maratonkouluttajat puhuvat 30 kilometrin kohdalla vastaantulevasta ”seinästä”, joka johtuu mahdollisesti siitä, että elimistö alkaa käyttää energianlähteenä hiilihydraattien asemesta rasvoja. Omalla kohdallani siitä tuskin oli kyse, koska pidän parinkymmenen tunnin paastoja harva se päivä. Yksi ilmeinen selitys keskeyttämiselle on se, että olin juossut kevään aikana liian vähän. Toisaalta pohjakuntoa oli sen verran, että saavutin muutamaa viikkoa aikaisemmin Cooperin testissä 2 900 metriä.

Minulta ei ehkä loppunutkaan juoksukunto vaan lihaskunto. Jos aikoo yhdistää maratoniin satoja pysähtymisiä, kyykistymisiä ja liikkeellelähtöjä, olisi reidet totutettava maitohappoon hyvissä ajoin. Eikä ylipäätään kannattaisi ihan jokaista kuittia ja nenäliinaa yrittää noukkia mukaan.

Ensimmäisenä päivänä juoksun jälkeen en halunnut liikkua mihinkään ja portaissa kuljin alas suorin vartaloin kädellä kaiteeseen tukeutuen. Toisena päivänä jalkojen ja vartalon välinen lihasyhteys tuntui palanneen, joten sängystä ei enää tarvinnut kieriä pois. Kolmantena päivänä pystyin nousemaan sohvalta ottamatta tukea käsillä. Neljäntenä päivänä kävelin jo pari kilometriä, mutta reidet muistuttivat, että juoksemiseen oli vielä matkaa.

Lihaskivut ovat poimaratonin vaikutuksista vähäteltävimpiä. Hyviä seurauksia on se, että minulla kasvoi pikkuisen empatia niitä kohtaan, joilla liikkuminen tuottaa vaikeuksia päivästä toiseen. Lisäksi luonnossa on nyt yksi 16 ampeerin sulake vähemmän ja netissä on tietoa urheiluravinteiden säilyvyydestä.

Poimaraton ei siis ollut menestys, mutta ei se ollut ihmekään. Lopputuloksesta olen kuitenkin yllättävän iloinen.

Kaksi pullistunutta urheilujuomajauhepussia, energiageelipakkaus ja kaksi pitkulaista elektrolyyttijauhepussukkaa hymiön muotoon asetettuna.

Liite: säilyvyystietoa juoksijoille

Dexalin energiageelit olivat käyttökelpoisia 3,5 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Tiiviisti pakattu maltodekstriinin ja fruktoosin vesiliuos ei kuulosta kovin pilaantuvalta, etenkin kun mukana on säilöntäaineena kaliumsorbaattia.

Isostarin energiageeli, joka sisälsi glukoosisiirappia, vettä ja kaliumsorbaattia, maistui hyvältä 2,5 vuotta parasta ennen -päivästä. Vuoden verran nuorempi geeli oli tosin jämähtänyt, eli vettä oli ilmeisesti päässyt jotenkin haihtumaan pois. Powerbarin vankasti pakattu hedelmäsose eli ”performance smoothie” oli säilynyt kaksi vuotta päiväyksestä, vaikka siinä ei ollut säilöntäainetta.

Puolitoista vuotta vanhentuneet Zero-elektrolyyttitablettien pakkaukset olivat pullistuneet, joten niiden käyttämistä ei oikein voi suositella. Pullistelevat tabletit ovat muuten tavallisen näköisiä, mutta niiden pinnalla on tahmaisia, vettyneen oloisia alueita. Kyseessä ei todennäköisesti ole minkään vaarallisen pieneliön aikaansaannos, vaan ehkä pakkaukseen on jäänyt tai päässyt kosteutta, joka on saanut sitruunahapon ja karbonaatit reagoimaan ihan abioottisesti hiilidioksidiksi.

Herbalifen ”hypotoninen” elektrolyyttijuomajauhe oli käyttökelpoista 5,5 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Jauheen vitamiinit ovat saattaneet kärsiä, mutta suolojen takiahan näitä pitäisi ottaa eivätkä ne voi hävitä, toisin kuin tietysti ne, jotka eivät tajua käyttää näitä ihmejauheita.

Ploggaus on uusi tapa kerätä roskia, ja poimaraton on uusi tapa harrastaa ploggausta

Posted on by Onni Tonkija

”Puet päällesi lenkkivaatteet, otat ensimmäiset juoksuaskeleet ja pian kumarrut jo ensimmäisen roskan nähtyäsi. Päätät jatkaa juoksemista, mutta et pääse kovin pitkälle. Koukistat selkääsi vähän väliä, vilkuilet taaksesi, harpot tien sivulta toiselle. Et välitä enää vastaantulijoista. Tunnet suorittavasi tärkeää elämäntehtävää. Sinusta on tullut juokseva roskankerääjä.” – Ritva Hartzell, Roskankerääjän päiväkirja (Robustos, 2011).

Kolme miestä kyykistyy poimimaan roskia nurmikolta.

Roska maassa -liike kolmella maan mainiolla tavalla.

Oppimisella ja juoksemisella on paljon yhteistä. Molemmat tuottavat mielihyvää itsessään, mutta ovat ne usein myös aika pitkäpiimäistä touhua. Siksi oppimista on viime aikoina alettu pelillistää ja juoksemista on jo pitkään harrastettu kelloa ja toisia ihmisiä vastaan.

Juoksemista voi pelillistää ilman tympeää kilpailemistakin. Pokémon goukutti ihmiset keräämään olematonta roskaa, mutta aivojen palkitsemisjärjestelmä toimii yhtä lailla todellisen roskan poimimisessa. Siinä missä Pokémon näkyy ympäristössä jäykistyneinä niskoina ja konesalien sähkönkulutuksen seurauksina, roskien poimiminen näkyy ympäristössä esteettisempinä kehoina ja ympäristön esteettömämpänä näkymisenä.

Juoksemisen mielihyvällistäminen roskien keräämisellä on keksitty aikoja sitten, mutta tarvittiin ruotsalaiset brändillistämään se. Pari vuotta sitten keksittiin sana plogga, jossa yhdistyy plocka eli poimia ja jogga eli hölkätä. Ploggaus on viekoitteleva ilmaus, mutta suomenkielisessä suussani se aiheuttaa helposti ennenaikaisen ponnistuksen ja seurauksena on toinen harrastukseni. Siivouspäivän järjestäjät ovatkin nimenneet ploggaustapahtumansa roskajuoksuksi, mikä selittää sen, miksi ploggauksesta ei muodostunut brändiä Suomessa.

Puhkaisin pääni miettimällä ploggaukselle osuvaa suomenkielistä vastinetta, ja päästä tuli ulos vain poimaraton. Koska sanat luovat todellisuutta yhtä paljon kuin todellisuus luo sanoja, parin viikon itämisajan jälkeen olin jo suunnittelemassa 42 195 metrin mittaista roskienpoimimisjuoksulenkkiä.

Lenkkeilijä poimii mainosjulisteen maahan pudonneiden lehtien päältä.

Tehokas mainos paitsi ärsyttää myös tavoittaa kohderyhmän, joten ehkä poimaratonin pitäisi ottaa markkinointiinsa oppia kilpailevasta maratontapahtumasta.

Onnen tonkijat järjestää Suomen ensimmäisen poimaratonin Helsingissä lauantaina 19. toukokuuta. Lähtölaukaus kuullaan Vallilassa, mutta mukaan saa tulla myös matkan varrella. Poistuakin saa matkan varrella. Kaikki juoksijat pyritään pitämään mukana, vaikka sitten niin, että hätäisimmät pysähtyvät poimimaan tupakantumppeja.

Toisin kuin muut ploggaustapahtumat emme tarjoa parkkipaikkoja, jaa kangasmerkkejä tai tee säävarauksia. Muovikasseja meiltä saa, mutta jos ne loppuvat, käymme hakemassa lähimmästä kaupasta lisää (pullonpalautusautomaatin vierestä).

Belgialainen insinööri on ilmoittanut haluavansa kehittää ploggaukseen ihanteellisen roskapussin. Sellaisia ei tarvitse lähteä valmistamaan, koska käyttökelpoisia pusseja löytyy roskiksista. Kätevin pussityyppi on vaatekaupoissa yleinen kantoaukollinen kassi, sillä niihin on helpompi lisätä roskia kuin ruokakaupoissa myytäviin henkselikasseihin.

Kantoaukkokassit eivät kestä suuria kuormia, mutta kovin raskaita roskia ei ploggaaja voikaan ottaa mukaan, jos tavoitteena on pitää vauhtia yllä. Samasta syystä jokaista tumppia, muovinpalasta ja nenäliinaa ei kannata pysähtyä poimimaan. Metallijätteet on suositeltavaa erotella omaan pussiinsa, jos niistä on mahdollista päästä eroon matkan aikana. Pantilliset tölkit on pitkässä juoksussa yleensä jätettävä johonkin, mistä joku muu kerää ne talteen.

Hankalin tavanomaisista roskista on lasipullo. Sellaisen löydyttyä pitää punnita kolmaalta lasin painoa roskapussissa, kolmaalta lasin palamattomuutta roskienpolttolaitoksessa ja kolmaalta sitä, että ympäristöön jätetty lasipullo saattaa kohta olla monena terävänä roskana.

Kun välttää vaarallisen näköisiä roskia, ploggauksessa ei mielestäni tarvitse hanskoja kuin mahdollisesti lämpimänä pysymiseen. Likaista roskaa kylmällä ilmalla poimiessani otan usein hanskan pois, koska käsiä on helpompi puhdistaa kuin käsineitä. Jos roska on niin kuvottava, etten viitsi siihen paljain käsin koskea, en sotke hanskojanikaan siihen. Ploggauksessa ei siis haittaa poimittavan tai poimijan lievä rapakunto eikä kohokohtana ole poimittava tai poimijan oksennus.

Roskapussia kannattaa tyhjentää vastaantuleviin yleisiin roskiksiin. Roskista ei kuitenkaan pidä täyttää umpeen, tai muuten roskiksen ympäristöön ilmestyy nopeasti uutta plogattavaa. Niin umpimielistä taloyhtiötä ei taida olla, ettei sen roskiksiin saisi viedä kadulta löytyneitä roskia. Tässäkin asiassa jätepisteiden lukitseminen sotii yhteistä hyvää vastaan.

 

Poimaraton lähtee lauantaina 19.5.2018 Vallilan kirjaston edestä kello 15 ja jälkimmäinen puolimaraton käynnistyy Kumpulan liikuntakeskuksen ja puoli kuuden paikkeilla. Opasjäniksenä ploggaaja-bloggaaja Onni Tonkija. Ensimmäisenä juostava urbaani reitti kulkee alueilla Vallila – Harju – Torkkelinmäki – Linjat – Siltasaari – Kluuvi – Kruununhaka – Katajanokka – Kaartinkaupunki – Ullanlinna – Punavuori – Eira – Kamppi – Etu-Töölö – Taka-Töölö – Alppila – Vallila – Kumpula. Toisena jolkoteltava kylänraittireitti on Kumpula – Käpylä – Metsälä – Maunula – Pirkkola – Patola – Veräjämäki – Viikinmäki – Viikin tiedepuisto – Latokartano – Viikinranta – Vanhakaupunki – Arabianranta – Hermanni – Vallila. Ota etukäteen yhteyttä, jos haluat liittyä mukaan matkan varrelta.

Vinkit muovia välttävään, tyydyttävään ja hyvään elämään

Posted on by Onni Tonkija

Kaupat ovat tottuneet perustelemaan kaikenlaiset hullutukset sillä, että asiakkaat arvostavat vaivattomuutta. Muoviton maaliskuu on osaltaan muuttanut luvallisia puhetapoja. Muovia välttävä näet huomaa, että elämästä ei tee tyydyttävää helppous vaan hyveellisyyden tavoittelu.

Kerron nyt joitain muovinkkejä eli niksejä, joilla olen vähentänyt muovin kulutusta. Minusta niiden merkitystä ei kannata liioitella, mutta ehkä uskot mieluummin kestävyystieteen professoria: ”Sillä, että kuluttajat yrittävät välttää kertakäyttömuovia, on isossa mittakaavassa erittäin suuri merkitys.”

Valitse vinkeistä vinkeistä yksi, jota et ole ennen kokeillut. Anna muovinkin olla osa ympäristöongelmien ratkaisua, sillä mitään keinoa ei ole varaa heittää menemään.

Pääsääntö: Et tarvitse kertakäyttöisiä muovikasseja tai -pusseja etkä monia muitakaan pakkausmuoveja.

Tarvitsetko kauppakassin? Hanki muovinen tai kankainen kestokassi. Sellaisen saa kaupasta, messuilta tai roskiksesta. Kangaskassia voit kantaa mukanasi joka paikkaan, sillä se vie taiteltuna yhtä paljon tilaa kuin älypuhelimesi.

Muista kuitenkin, että puuvillakassi suojelee enemmän imagoasi kuin maapalloamme. Kaupan ”kertakäyttöistä” muovikassia voi nimittäin käyttää helposti kymmeniä kertoja, jos sinne ei sullo viiltäviä pakkauksia miten sattuu. Tällöin ympäristö kuormittuu niin vähän, että puuvillakassi pääsee samaan vanhan suomalaisen tutkimuksenkin perusteella vasta tuhansilla käyttökerroilla.

Kangaskassi-Almoilla ja -Jalmareilla on täten kaksi ongelmaa. Ensinnäkään ei taida olla yhtään tunnettua tapausta, jossa ympäristötietoinen kuluttaja olisi käynyt tuhansia kertoja nykymuotoisissa marketeissa menettämättä elämänuskoaan. Toiseksi jo sadat käyttökerrat saavat puuvillaisen tai polypropeenisen kangaskassin niin nuhjuiseksi, että se ei enää pysty kannattelemaan käyttäjänsä imagoa.

Tarvitsetko hedelmäpussin? Banaaniterttu tai kaksi appelsiinia tulevat toimeen ilman muoviakin. Muissa tapauksissa kestopussi on hyvä ratkaisu, jos sen ei odota pysyvän hohtavan valkoisena. Toisaalta kaupan maksuttomia hedelmäpussejakin voi käyttää ainakin kymmenen kertaa. Kun punnitustarran sijoittaa tarkalleen edellisen päälle, ei tule ongelmia kassalla ja päällimmäisen tarran voi irrottaa kotona.

Tarvitsetko rasian hedelmille tai vihanneksille? Jätä rasiaan tai verkkopussiin pakatut kasvikset kauppaan. Vastaavia tuotteita on usein myös irtomyynnissä. Viinirypäleitä tosin ympäröi aina jonkinlainen muovi, mutta ne ovat onneksi yhtä tarpeellisia kuin homeenestoaineella päällystetty sokerivesi.

Valmis pakkaus saa sinut ostamaan enemmän kuin haluat, mikä usein lisää hävikkiä. Jos rasiassa tai pussissa pilaantuu yksi hedelmä, kaupan tai kodin työntekijä joutuu kuluttamaan aikaansa syömäkelpoisten hedelmien erotteluun. (No ei tietenkään joudu: koko pakkaus lentää säälittä roskiin ainakin kaupoissa mutta havaintojeni mukaan usein myös kotitalouksissa.)

Tarvitsetko muovitetun kurkun? Kurkku pitää pakata muoviin, koska se on suurimmaksi osaksi vettä ja kuivuu siksi helposti. Tiesitkö, että Suomessa saa hyvää vettä hanasta?

Luomukurkku tarvitsee ympärilleen enemmän muovia kuin tavallinen kurkku, koska luomu ja tavis eivät saa mennä sekaisin. Sekoittumisesta tekee erityisen vaarallista se, että tuotteiden kilohinnoissa on moninkertainen ero.

Tarvitsetko astian irtotuotteille? Oman astian mukana pitäminen on helppoa, kunhan ei mukaudu mitään viitsimättömälle nykyihmiselle uskoteltuun malliin ja paisuttele omaa mitätöntä vaivannäköään. Neuvostoliitossa smetana ostettiin omaan lasipurkkiin.

Ongelmaksi tulee se, että harva haluaa maksaa oman astian käytöstä ylihintaa. Irtosalaatti kannattaakin punnita kaupan rasiaan, ja rasian voi käytön jälkeen pestä seuraavaa kertaa varten. Palvelutiskillä voi pyytää myyjää taaraamaan astian painon pois. Se oli yllättävän tuntematon toimintamalli ainakin kymmenisen vuotta sitten, kun vielä tein ruokaostoksia.

Lihatiskillä sain oman astian kanssa varautua pettymyksiin. Myyjä punnitsi usein tuotteen paperin päällä ennen astiaan siirtämistä ja olisi yhtä hyvin voinut kääriä ostokseni siihen paperiin. Pahimmassa tapauksessa punnitusalustana oli kertakäyttöinen muoviastia. Ja vaikka tiskillä kaikki olisi sujunut siedettävästi, kassalla omaa astiaa saatettiin katsoa kuin todistusaineistona myymälävarkaudesta.

Onneksi ihminen ei tarvitse lihaa tai kalaa. Ja jos pakkausmuoveja aikoo vältellä, minulla on pieni aavistus siitä, mistä materiaalista eläinten rehusäkit on valmistettu. Kasviksissakaan muovia ei kulu eniten lopullisen tuotteen pakkaamiseen. Maatalous on täynnä muovia.

Pullonpalautusautomaatti, jonka vieressä on roska-astia täynnä muovikasseja.

Tiesitkö, että pullonpalautuskoneen vieressä oleva roskapussi on täynnä roskapusseja?

Tarvitsetko roskapussin? Ostetuissa roskapusseissa on kussakin omat ongelmansa. Koska kaikki eivät vielä välttele kertakäyttömuoveja, löydät pullonpalautusautomaatin vierestä yhdellä kertaa roskapusseja loppuvuodeksi. Mikään ei estä käyttämästä näitä panttikasseja myös kauppakasseina, paitsi häveliäisyytesi. Jos panttikassit otetaan mukaan ekologisuuskisaan, puuvilla-Akhilleuksen ei ole edes teoriassa mahdollista saavuttaa muovikilpikonnaa.

Mikäli panttikassien olutjäämät ällöttävät, automaatin vieressä on usein allas, jossa voit pestä kassit kuin edellä mainitussa Neuvostoliitossa (eikä tämän ole tarkoitus olla mikään zyskovitsi, jossa yritän suurella ja mahtavalla tehdä jostakin asiasta vähäpätöistä ja surkuteltavaa).

Toinen vaihtoehto roskapussin ostamiselle on se, että aukaiset taloyhtiösi roskiksella naapurisi vajaan roskapussin ja kippaat jätteesi sinne (joudut ehkä tilaa tehdäksesi ensin ottamaan pussista itsellesi avaamattoman rahkapurkin ja pari moitteetonta omenaa). Jäteastioissa näkee nykyään paljon revittyjä muovikasseja, eli huolellinenkaan neitseelliseen muovikassiin pakkaaminen ei auta, jos jättää sisällön liian kiinnostavaksi eli kierrättämättä.

Syväkeräysastiaan roskat voi mielestäni ripotella sellaisenaan. Kun jättimäinen roskapussi sitten nostetaan maan alta tyhjennettäväksi, tuuli voi kai periaatteessa napata jonkin karkkipaperin. En ole kuitenkaan kaupungilla kulkiessani nähnyt tarpeelliseksi kääriä keräämiäni roskia muovipussiin ennen puisto-Molokiin viskaamista.

Tarvitsetko biojätepussin? Muoviset biojätepussit ovat vihonviimeisiä, nimittäin biojätelaitoksella hajoavien asioiden joukossa. Kartonkinen puurohiutalepakkaus on periaatteessa huono valinta siksi, että siinä on paljon kierrätettävää ainesta. Paperipussi on sopivan ohut, mutta niitä on turha ostaa, kun sanomalehdetkin on keksitty. Kaukonäköinen on tietysti jemmannut tabloideja edeltäneitä isoja lehtiä. Vanhoista lehdistä ei mustekaan irtoa paperinkierrätyksessä kovin helposti.

Märkä biojäte kostuttaa paperin, joten tällainen biojätepussi saattaa tarvita jäteastiaan vientiä varten muovisen alusastian tai pussin. Itse olen sen verran laiska, että kerään biojätteen suoraan muovikulhoon. Jätepisteellä kumoan sitten kulhon joko levittämäni sanomalehtiaukeaman päälle tai naapurin vajaaksi jättämään biojätepussiin. Jos olisin enolaiska, repisin aluspaperin samalla kertaa paperinkeräysastiasta. Kulhon pyyhin käsipaperilla, jota löytyy sekajätteiden puolelta esimerkiksi pikaruokapaikkojen paperikasseista.

Tarvitsetko kakkapussin? Koirankakat voi kerätä hedelmäpussiin, leipäpussiin tai muuhun muovipussiin. Jos välttelet hedelmäpusseja etkä osta paljon leipää, pusseja tuskin kertyy tarpeeksi. Lisää löydät sekajäteastioista tai vaikka työpaikkasi kahvihuoneen roskiksesta. Pieni koira tai pentu saattaa papanoida niin vähäisiä annoksia, että voit kääriä jätöksen paperiin (älä siis heitä lautasliinaa pois, jos sellainen on jossain pakko ottaa).

Tarvitsetko muoviin pakattuja nesteitä? Osta nestesaippuan sijasta palasaippuaa. Vaihda nestemäinen pyykinpesuaine pahviin pakattuun jauheeseen (jauhe on tehokkaampaakin). Suosi tiivisteitä. Karsi juomien hankkiminen minimiin.

Nyt jutun etenemisen vuoksi keksitty kadunmies parkaisee, eikö enää saa edes juomia ostaa. No, aikuisen eläimen tarvitsee juoda vain vettä. Mehut, limsat ja kaljat ovat opeteltuja veden korvikkeita. Jos et pysty luopumaan edes tarpeettomista ja terveydelle haitallisista asioista, miten ikinä pystyt luopumaan sellaisista tarpeellisista ja terveellisistä asioista, joista sinun on luovuttava joko vapaaehtoisesti pahimman välttämiseksi tai pakolla yhteiskunnan romahdettua kuudennen sukupuuttoaallon täytäntöönpanoon?

Nestepakkauksissa ongelmallisinta on sisus eli se, että liikuttelemme vettä edestakaisin. Lasipullo on muovista huonompi, koska siinä energiaa kuluu huomattavasti myös pakkauksen kuljettamiseen eikä lasin kierrättäminen ole mitenkään yksinkertaista.

Pantillisista muovipulloista vain kirkkaat kierrätetään uusiksi pulloiksi. Värillisistä pulloista valmistetaan esimerkiksi mikromuoveja tupruttelevia fliissivaatteita. Kaikki Suomessa palautetut muovipullot voitaisiin käsitellä täällä, mutta se ei ole Palpalle mikään arvo vaan riski.

Muiden muoviastioiden kierrätys on vielä surkeampi soppa. Eri muovilaatuja ja lisäaineita sekoittamalla saadaan sellainen jäteliemi, ettei kannata haikailla hightech-tuotteita eikä edes Hai-saappaita. Muovinkeräysastiaan on kuitenkin sen hyvän ihmisen tyydyttävä, joka ei enää maaliskuun jälkeen ole muovia välttävä.

Suuri kupla: muoviton maaliskuu

Posted on by Onni Tonkija

Muoviton maaliskuu on typerröittävä kampanja. Se pitää paljon melua itsestään mutta on vaatimaton niin ihmisten suuntaan kuin vaikuttavuudeltaankin. Kampanja osoittaa lähinnä, että ihmisten vapaaehtoisilla toimilla ei ole kummoista merkitystä, jos halutaan pelastaa mitä maapallosta pelastettavissa on.

Muovittomalta maaliskuulta puuttuvat täsmälliset tavoitteet, toimintaohjeet ja tulokset. Sen alkusointusukulaiselle lihattomalle lokakuulle kaikki on ollut selvää pässinvihaa: Kun lihaa (kala mukaan luettuna) syödään vähemmän, eläimet ja ympäristö voivat paremmin. Lihaa korvaavia tuotteita voi myös ostaa kuluttamatta lihaa epäsuorasti. Muovia ei voi vältellä samalla lailla, eikä muovia välttämällä välttämättä kuormita ympäristöä vähemmän kuin muovia käyttämällä.

Muoviton maaliskuu hajoaa liian moneen suuntaan. Onko se hiilivedytön helmikuu, jonka tarkoituksena on vähentää fossiilisten luonnonvarojen kuluttamista? Vai kestokesäkuu, joka kannustaa vastustamaan kertakäyttökulttuuria? Vai mikromuoviton mätäkuu, jossa valokeilaan otetaan muovien lahoamattomuus?

Hiilivedyttömässä tapauksessa suosittaisiin metallipurkkien sijasta biomuovipakkauksia, joiden valmistaminen tuottaa vähemmän hiilidioksidipäästöjä. Kestokuukauden aikana kertakäyttölasi ei olisi mitenkään hyväksyttävä muovin korvike, sillä kertakäyttöisten muovipakkausten kuljettaminen on painaviin lasiastioihin verrattuna vähäpäästöistä. Mikromuovittomuuteen pyrittäessä vältettäisiin pakkausmuovin asemesta autoja, koska muovi menee Suomessa yleensä poltto- tai kierrätyslaitokseen mutta autojen renkaista ja tiepinnoitteista irtoaa suuri osa mikromuoveista.

Tyhjä keltainen muovipakkausten keräysastia.

Kohta on huhtikuu ja saa taas käyttää muoviastioita.

Välillä muovittomuusjulistukset menevät hupaisan puolelle niin, että tulee surku etuliitteeksi. Yksi muovittoman maaliskuun viettäjä on onnessaan löytämästään muovittomasta paistopussista. Koska jos paistaa pääsiäisenä lammasta yön yli sähköuunissa, ympäristön kannalta on kaikista keskeisintä, että paistopussi ei ole muovia vaan pinnoitettua paperia.

Toinen muoviton haluaisi erikoisriisinsä muovin sijasta kankaaseen käärittynä, kun Milanossakin sai. Koska niin kivaa kuin Italiaan onkin lentää, on ympäristön kannalta selvästi järkevämpää lähettää kangaspussi takaisin riisinpakkaajalle 7 000 kertaa.

Kolmas ei osta vaatteita, joissa on muovipohjaisia kuituja, vaan suosii puuvillaa, villaa, pellavaa, silkkiä ja nahkaa. Koska onhan esimerkiksi nahka ympäristön kannalta varsin haitatonta verrattuna parkitsemisessa vesistöihin vapautuvaan kromiin.

Muovinvälttelijöiden pahimmat ongelmat tuntuvat olevan muovikelmun korvaaminen ja vessapaperipakkauksen muovikääreen kanssa eläminen. Olen dyykannut kelmurullia, mutta en oikein tiedä, mihin niitä viitsisi käyttää. Ruoantähteet on nopeinta siirtää kannelliseen rasiaan. Käsin syötävät eväät sujautan kätevästi muoviseen leipäpussiin. Jos jääkaappiin mahtuisi iso kulho, sen päälle olisi helpointa laittaa lautanen. Vessapaperin tilalla käytän käsisuihkua jo ihan mukavuus- ja hygieniasyistä.

Muovinpaheksujat eivät näe vessapaperipakettiin sullottua metsää muovilta. Vessapaperia varten tapetaan jatkuvasti puita, sillä kierrätyskuitua riittäisi vain puoleksi vuodeksi. Wc-rullat voisi toki kantaa kotiin muovittomasti hartioilla kuten Neuvostoliitossa, mutta sateen sattuessa hukkaan valuisi kaikki sellulooseissa tuhlatut luonnonvarat, jotka ylittävät ylivoimaisesti muovikääreen ekologisen selkärepun.

Muovinkieltäjien anteeksiantamattomin ajatus, teko ja ajattelun laiminlyönti on muovikelmun korvaaminen mehiläisvahasta valmistetuilla kääreillä. Viedään siis meille korvaamattomilta mehiläisiltä vahatkin pesästä. Tehtailijat varmaan jo suunnittelevat, miten vessapaperimuovit voidaan vaihtaa oravannahkoihin.

Vaikka muovittomuus on mahdottomuus, muoviton maaliskuu voi lisätä tietoisuutta ja auttaa painostamaan poliitikkoja. Jos luonnossa vaillinaisesti hajoavien muovien hintaan ympätään ympäristöhaitat, maatuvien muovien kehitys vauhdittuu. Toivottavasti vuonna 2050 myymälöissä on enemmän muovia kuin kaloja.

Jos muovin välttelyn välttely ei nappaa, nappaa parhaat muovittomuusniksit blogista ensi viikon viikonloppuna.

Lapsen päästöoikeuksien julistus

Posted on by Onni Tonkija

Mikä on maailman suurin ongelma? ”Se on kolmiosainen. Ympäristön tilan muuttuminen, ilmaston muutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen. Kaikki liittyvät yhteen isompaan ongelmaan, se on ehdottomasti ihmiskunnan suurin ongelma”, Touko Aalto vastaa Helsingin Sanomien haastattelussa. Edes vihreiden puheenjohtaja ei siis tohdi sanoa ääneen, että maailman suurin ongelma, johon kaikki muut tuhot liittyvät, on maapalloa kalvava ihmisten valtava, kasvava lukumäärä.

Ihmisessä on sellainen vika, että se lisääntyy ja täyttää maan. Meren se täyttää muovilla ja tyhjentää kaloista. Kivikehästä se pumppaa öljyn ja ilmakehään se dumppaa hiilen. Kaiken tämän keskellä se uhoaa, että maan päälle tarvitaan lisää sen omaa heimoa. Se ei tarkoita Hominidaea.

Suomessa on viime aikoina ahdistuttu siitä ilonaiheesta, että vastasyntyneiden määrä putoaa tänä vuonna todennäköisesti alle 50 000:n. Näin pieniä lukemia ei nähty koko viime vuosisadan aikana. Syntyvyydestä huolestuneilta suomalaisilta on selvästi jäänyt huomaamatta, kuinka yhteiskunnan robotisoituminen ja hornetisoituminen on huomattavasti vähentänyt sodankäynnissä uhrattavien urhojen tarvetta.

Lisäksi vauvakuumeessa on unohdettu maapallon kohoava lämpötila. Rikkaassa maassa yhden lapsen hankkimatta jättäminen säästää nimittäin Lundin yliopiston laskelman mukaan vuodessa 58,6 tonnia hiilidioksidipäästöjä vanhempaa kohti. Seuraavaksi eniten, 2,4 tonnia, omaa hiilikengännumeroa voi pienentää luopumalla autosta. Vuosittaiset hiilidioksidipäästöt saisivat olla enintään 2,1 tonnia, jotta maapallon lämpötila ei kasvaisi yli kahta astetta.

Aina olisi tietysti kiva, että päästövähennyksistä huolehtisi joku muu. Helsingin Sanomien artikkelissa yhden lapsen synnyttänyt ilmastoaktiivi ”haluaa ajatella”, että muitakin keinoja löytyisi kuin se, että kaikkien täytyisi miettiä lastensa määrää. Ilmastovanhemmat-yhdistyksen edustajan mielestä ”oikeanlainen” energiantuotanto, ”oikein” kohdistetut haittaverot ja ”riittävä” sähköautoinfrastruktuuri ovat selvästi olennaisempia kuin ”yksittäisen perheen” lapsiluku. Väestönkasvuun perehtynyt taloustieteilijä näkee Suomen väestömäärän vaikutuksen marginaalisena. Se taas sai mielipidekirjoittajan ehdottamaan ratkaisuksi, että jaetaan maailma viiden miljoonan tai tuhannen ihmisen porukoihin ja todetaan erikseen kunkin joukon vaikutus mitättömäksi. Idea ei oikeastaan ole uusi, sillä ilmastovanhempi ehti jo jakaa ihmiskunnan yksittäisiin perheisiin.

Greenpeacen ilmastoasiantuntija Kaisa Kosonen ajatteli vielä joitakin vuosia sitten, ettei hän ilmastonmuutoksen takia halua hankkia lapsia. Nyt hän on perustellut kummatkin vauvansa Ylelle sillä, että hän näkee toivon merkkejä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Itse en ole nähnyt juurikaan edistystä. Ehkä Kososelle on tikittänyt kello samalla, kun minä olen uumoillut aikapommia.

Ihmisen päätä esittävä kipsiveistos muovipussien seassa.

Liiat ihmiset hukkuvat meriin ja meret hukkuvat muoviin. Kuva Taloyhtiön jätepisteestä maaliskuulta 2014.

Hesarin jutussa lasten hankkiminen todetaan kahteen otteeseen henkilökohtaiseksi asiaksi. Oikeasti mikään ei voi olla yhteiskunnallisempaa kuin toiminta, joka tuottaa yli 24 kertaa enemmän päästöjä kuin paheksuttu yksityisautoilu. Ennenaikaisen lapsenpäästön oikeudet pitäisikin maksimoida ja turhanaikaisen lapsen päästöoikeudet minimoida. Jotkut kuitenkin katsovat asiakseen paheksua aborttia, ikään kuin maailmassa olisi huutava pula parkuvista vauvoista, erityisesti ei-toivotuista vauvoista.

Toivottomista vauvoista on kesällä ollut esillä paavinkin suojelusta nauttinut 11-kuukautinen Charlie Gard. Charlie oli ennen kuolemaansa pitkään hengityskoneessa, koska hän ei pystynyt tuottamaan DNA:n rakennuspalasia nukleotidejä eivätkä hänen vanhempansa pystyneet hyväksymään geeniensä ilmeistä yhteensopimattomuutta. Elämään kykenemättömän Charlien hengissä pitämiseksi kerättiin yli miljoona puntaa.

Pitäisikö tässä elämän kehästä vieraantuneessa maailmassa lähteä hakemaan viisautta jo muinaisilta roomalaisilta? Seneca on Areiopagi-verkkolehden mukaan kirjoittanut: ”Lyömme raivopäiset koirat hengiltä, teurastamme uhmakkaan ja kesyttömän härän ja asetamme sairaiden eläinten päät pölkylle, etteivät ne tartuta laumaa. Merkillisen muotoiset sikiöt surmaamme ja hukutamme lapset, jos ne ovat syntyneet rampoina tai hirviömäisinä. Mutta ei ole suuttumuksen vaan järjen asia erottaa hyödyttömät terveistä.”

Lista on nykyihmisen mielestä pöyristyttävä. Me sivistyneet länsimaalaiset toteutammekin sitä vain osittain. Olemme toki viime aikoina teurastaneet uhmakkaan härän, estäneet lintuinfluenssasta sairaita eläimiä lopullisesti tartuttamasta laumaa, surmanneet merkillisen muotoisia sikiöitä ja antaneet lasten hukkua Välimereen, jos ne ovat syntyneet rampautuneeseen yhteiskuntaan tai hirviömäisen diktaattorin hallitsemaan valtioon. Mutta raivopäisiä koiria emme lyö tietenkään hengiltä, jos omistaja ei lyö vartiointia laimin.

Suomalaisten syntyvyydestä ei ole mitään syytä olla huolissaan. Maailma ei tarvitse jälkikasvua 1,7 lasta synnyttävältä ja 8,5 tonnia päästävältä suomalaisäidiltä yhtään enempää kuin 7,6 lasta ja 0,1 tonnia päästävältä nigeriläisäidiltä. Suomalaiset eivät lopu, sillä Suomi on nykyään kuin Ruisrock: sisään tulee niin paljon kuin vain suostutaan ottamaan, ja muut, mahdollisesti neuvokkaatkin pyrkijät joutuvat rajavartioston käännyttämiksi. Työvoimapulaakaan ei tarvitse pelätä. Jos työn hinta yhtään uhkaa nousta, pakolaiskiintiötä voidaan suurentaa. Hädänalaisten auttaminen onkin tullut keskustan ja kokoomuksen sydämelle nyt, kun talouskasvu on nytkähtänyt liikkeelle.

Hiilidioksidipäästöjen välttäminen ei motivoi edes ilmastoaktivisteja, joten syitä lapsettomuuteen kannattaa etsiä samasta suunnasta kuin lapsellisuudenkin syitä: itsekkyydestä. Haluan omalla, rajallisella ajallani synnyttää jotakin luovaa ja ainutlaatuista enkä tehdä uusia lapsia, jotka on jo niin nähty.

Lapsen kasvattaminen itsenäiseksi vie parikymmentä vuotta. Sinä aikana ehtii yhteiskunta tai ainakin avokätinen sosiaaliturvajärjestelmä hyvin romahtaa, eikä sellaisessa tilanteessa lapsen ruokkiminen ole enää helppoa kuin hernekeittopurkin avaaminen. Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät!

Vielä vaikeampi olisi silti kestää sitä, että maailma pysyisikin horjuen pystyssä ja lapsi oppisi seisomaan omilla jaloillaan ja ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Yhteiskunta kun kuitenkin työntäisi noihin jalkoihin maihinnousukengät ja käsiin kokispullon niin kuin Eppu Normaalin kappaleessa Hipit rautaa.

Sukupuuton agentti

Posted on by Onni Tonkija

Ihminen on muokannut maapalloa niin voimallisesti, että geologisesti elämme kokonaan omaa epookkiamme, antroposeenia. Tähän ihmisen aikaan osuu kuudes sukupuuttoaalto. Viides aalto vei dinosaurukset, ja kuudes saattaa tuhota käynnistäjänsä.

Elizabeth Kolbert on kirjoittanut sukupuutoista Pulitzer-palkinnon saaneen teoksen Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia (Atena, 2016). Kirja kertoo, miten sukupuuttoaaltojen olemassaolo on hitaasti alettu hyväksyä ja miksi monimuotoisuus on nyt murenemassa kaikilla rintamilla. Kuinka yksi ainoa laji sai muutettua pelin säännöt, ja onko ihmisestä aallonmurtajaksi?

Vasemmalla Kuudes sukupuutto -kirja, jonka kannessa on norsu. Oikealla kuihtunut chilikasvi. Välissä tekoparran suuaukko.

Kirja eliökunnasta sukupuuton partaalla suuton parta alla. Opus kirjastosta, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä.

Aikojen alussa nykyiset mantereet olivat kiinni toisissaan. Olemme käytännössä palanneet tähän tilanteeseen, kun ihminen kuljettaa tahallaan ja tahattomasti eliöitä ympäri planeettaa. Esimerkiksi Havaijille saapuu Kuudennen sukupuuton mukaan uusi laji joka kuukausi, kun ennen ihmistä niin tapahtui kerran kymmenessätuhannessa vuodessa.

Globalisaation myötä monimuotoisuus on lisääntynyt paikallisesti ja vähentynyt maailmanlaajuisesti – tarkastellaan sitten kulttuuria tai eläimistöä. Yhden mantereen maailmassa lintujen määrän pitäisi laskelmien mukaan pudota puoleen ja nisäkkäiden määrän kolmasosaan. Uhanalaisimman eläinluokan, sammakkoeläinten, sukupuutto on jo nopeutunut mahdollisesti jopa 45 000-kertaiseksi, mikä on saanut herpetologian muistuttamaan paleontologiaa.

Sukupuuttojen mahdollisuus alettiin nähdä vasta 1700-luvulla. Sitä ennen oli uskottu, että omituiset fossiilit olivat tunnettujen lajien muunnoksia tai kuuluivat piiloon menneille eläimille. Luottamus lajien elinvoimaan oli kumman sitkeää, kun samoihin aikoihin esimerkiksi siivettömänruokin kanta kynittiin, syötiin ja poltettiin lähes loppuun. Lopusta pitivät huolen keräilijät.

Metsästys on historiallisesti ollut keskeinen syy ihmisen aiheuttamiin sukupuuttoihin, mutta uusi aika on tuonut uudet uhat. Kolbert matkustaa kirjassaan havainnoimaan, kuinka merten happamoituminen tuhoaa koralleja, maa-alueiden pirstoutuminen uhkaa sademetsän puulajeja ja Euroopassa ilmeisen harmiton sieni kylvää kuolemaa amerikkalaisissa lepakkoluolissa. Koralliriutat ovat rikkaan merielämän tyyssija, ja sademetsän hyvin lokeroituneessa ekosysteemissä tietty puulaji ruokkii juuri tietynlaisia hyönteisiä, joista taas tietynlaiset linnut ovat riippuvaisia ja niin edelleen. Eivätkä lepakotkaan ravintoketjun ulkopuolella elä.

Tämänkaltaisissa maailmanlopun kirjoissa on hassua se, että ne eivät voi olla journalismia isolla suhuäänteellä, ellei niissä lennellä ympäriinsä. Osa Kolbertin retkikuvauksista on kyllä kiinnostavia, mutta välillä matkailun tuoma lisäarvo tuntuu rajoittuvan siihen, että Kolbert huomaa kalastajalla ”dramaattisesti” eriväriset silmät tai tuntee paikallisessa ravintolassa olonsa epämukavan täydeksi ajatellessaan ”suunnattomaksi” lihonutta sukupuuton keksijää Cuvier’ta.

Minusta Kolbert ei ole täysin saamansa ylistyksen veroinen mestarillinen kertoja vaan tavanomaisen taitava kirjoittaja ja sivuhuomautuksia pullistelevien sulkeiden suurkuluttaja (niin kuin itsetyytyväiset ihmiset yleensäkin). Kirjan lievästi hajanainen episodimaisuus lienee perua siitä, että teksti pohjautuu osittain Kolbertin lehtiartikkeleihin. Se, että Kolbert pitäytyy tiukasti tieteellisissä tutkimuksissa eikä juuri spekuloi, tekee kirjasta vähemmän konkreettisen ja siten tylsemmän kuin on esimerkiksi saman aihepiirin Maailma ilman meitä. Kuudes sukupuutto on kuitenkin pienine puutteineenkin mainiota luettavaa.

Pirkko Vesterisen suomennos on sujuva ja vaikuttaa huolelliselta työltä. Teoksen aiheeseen sopivasti hän pyrkii selvästi edistämään jokin-sanan sukupuuttoa. Kyllä sitä jonkun aikaa kestää, mutta joku roti nyt sentään!

Ihmiset ovat aina olleet jotenkin pidäkkeettömiä. Kuudes sukupuutto puhuu ”hulluusgeenistä”. Ihmiset ovat lähteneet pitkille merimatkoille, joiden onnistumisesta ei ole ollut mitään takeita. Onnekkaimmat ovat päässeet uudelle maaperälle, rajattomalta tuntuneiden luonnonvarojen äärelle.

Samalla holtittomuudella, jolla ihminen suhtautuu itseensä, hän kohtelee myös muuta luontoa. Kyse ei ole pelkästään pahasta teollistumisesta tai kapitalismista, vaan ihminen ei välttämättä ole koskaan ollut sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

Kolbertin mukaan suureksi kasvaminen oli aikoinaan toimiva strategia, koska suurilla eläimillä ei ollut vihollisia – ennen ihmistä. Isot nisäkkäät näyttävätkin kuolleen sukupuuttoon eri puolilla maailmaa aina niihin aikoihin, kun ihminen on saapunut paikalle. Eikä ihminen ole luultavasti edes ymmärtänyt resurssien rajallisuutta, vaan hän on eliminoinut megafaunan itseltään vaivihkaa kuin salainen palvelu.

Vaikka ihmiskunta on yhä kaukana valaistumisesta, osa siitä on sentään pahoillaan lajien uhanalaistumisesta. Kirja kuvaa, miten kaliforniankondorien määrä on saatu suurenemaan 1980-luvun puolivälin 22:sta noin 400:aan: kondorinpoikasia kasvatettiin käsinukeilla, linnuille rakennettiin valesähkölinjoja, ne rokotettiin länsiniilinvirusta vastaan, niille on annettu kelaatiohoitoa nieltyjen lyijyhaulien takia ja – mikä mielestäni kaikista omituisinta – niitä opetettiin välttämään ruoan hakemista jäteastioista.

Tällaiset Näin elät antroposeenissa -kurssit antavat toivoa monille ihmiselle ja harvoille lajeille. Yksittäisten lajien asemesta olisi järkevämpää keskittyä elinympäristöjen hoitamiseen, kuten ehdottavat Kyösti Pulliainen ja Pertti Seiskari kirjassa Luonnon ja ihmisen polut (Maahenki, 2011). Näin eliöitä ei heidän mukaansa tarkasteltaisi evoluutiopuun haarautumina vaan ekosysteemin osina.

Kuudennen sukupuuton lukija odottaa vaistomaisesti maailmanlopun maalailun päätteeksi toivon siemeniä. Kolbert lainaa kirjaa, joka nimensä perusteella kertoo, miten ihmiset selviytyvät sukupuuttoaallosta: meidän tulisi rakentaa kaupunkeja Marsiin, Titaniin, Europalle, Kuuhun ja asteroideille. Sarkasmi paistaa rivien välistä avaruuteen asti.

Neandertalinihmisiltä hulluusgeeni ilmeisesti puuttui. He eivät olisi tuhonneet maailmaa, mutta heidät ja denisovanihmiset raivasi tieltä Homo sapiens. Kolbertin sanoin me karsimme sukupuutamme. Sisarlajiemme hävittyä olemme siirtyneet serkkuihimme gorilloihin ja orankeihin.

Kun kasvavasta puusta poistaa oksat, jäljelle jää vain latva ja puu todennäköisesti kuolee. Ainakin jos se on latvasta laho.

Jk. Jotkut ihannoivat maita valloittavia ihmislaumoja ja kieltäytyvät lukemasta näitä valloittavia, toivon vieviä tietokirjoja. Jos olet tällainen toivoton tapaus, toivotan sinut kaikella ystävyydellä amerikkalaisen fiktion pariin.

Menetät sen mistä et luovu

Posted on by Onni Tonkija

Ihmisten lyhytnäköisyydelle vetää vertoja vain heidän taipumuksensa suosia omaa heimoaan. Siksi käynnissä olevat Pariisin ilmastoneuvottelut eivät pysty estämään maapallon lämpenemistä yli arvaamattomana pidetyn kahden asteen rajan.

Ennen ilmastokokousta valtiot saivat antaa päästölupauksia omantuntonsa mukaan. Kiinan ja Intian lupaukset eivät eroa nykykehityksestä mitenkään, ja niidenkin täyttäminen on täysin vapaaehtoista. Siten ainoa toivo on kansalaisissa. Ihmisten tärkeinä pitämien asioiden listalla ilmastonmuutos on maailmanlaajuisesti sijalla 16. Listalla on 16 asiaa.

Radio Suomen Ajantasa kysyi kuuntelijoilta, mihin he ovat valmiita ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ensimmäinen soittaja, Hannu Lohjalta, kertoi hakeneensa juuri uuden, vähäpäästöisen auton. Samanlainen oli tosin ollut edellinenkin. ”Tuli ihan turhan päiten vaihdettua, mutta jotain tulee aina tehtyä hölmöäkin”, Hannu totesi. Ajantasan asiantuntijavieras oli onnistunut pudottamaan hiilidioksidipäästönsä maalämmöllä, ledivaloilla ja ekosähköllä keskivertosuomalaisen päästöjen tasolle. Vielä kun saisi perämoottoriin biopolttoainetta, hän haikaili.

Kukaan ei tunnu olevan valmis luopumaan yhtään mistään ilmaston hyväksi. Vielä vuonna 2008 Helsingin Sanomissa tuskailtiin juuston hiilijalanjälkeä ja Suomen ympäristökeskuksen professori Jyri Seppälä ohjeisti lyhentämään suihkuaikoja. Viime kuussa sama lehti ja sama professori eivät kaihtaneet enää edes suihkukoneita: ”Jos haluaa elää ilmastoystävällisesti, ei tarvitse lopettaa esimerkiksi lentämistä, vaan voi elää järkevästi ja mukavasti.”

Ympäristöystävällisyyden tilalle on näköjään saatu yhtä vähämerkityksinen ilmastoystävällisyys, ja kestävän kehityksen korvaa kai sitten ilmastokestävä tulevaisuus. Hyvästi hiililaskurit, tervetuloa hiililaiskurit.

Jutussaan, joka oli paperilehden pääuutinen, Helsingin Sanomat ihastelee Kohti hiilineutraalia kuntaa -hanketta. Hinku-intiaanit ovat esimerkiksi Laitilassa valtuustosalin lamput vaihtamalla säästäneet vuodessa 4 000 ”kilotonnia” hiilidioksidiekvivalentteja ja 1,6 tonnia euroja. Lehti näkee siis maininnan arvoiseksi ilmastoteoksi sen, että kunta on siirtynyt yhdessä tilassaan ledeihin, kun hehkulamppuja ei enää myydä.

Leikkeitä Helsingin Sanomien ilmastonmuutosjutuista Valomerkki-kirjan päällä.

Loppu vai puolesta? Valtamedian kahdentoista asteen näkökulma ei anna tilaa liian huolestuttaville äänenpainoille.

Jussi Laitinen selittää kirjassaan Valomerkki – Energiapula ja makean elämän loppu (Atena, 2012), miksi päästöjä ei saada kuriin pienillä valinnoilla. Ensinnäkin isoista ongelmista ei selvitä pienillä ratkaisuilla. Esimerkiksi sadan paperilaskun vaihtaminen verkkolaskuihin pienentää suomalaisen vuosittaisia päästöjä 0,04 prosenttia. Suunnilleen sama vaikutus on kolmella muovikassilla viikossa.

Lisäksi iso osa päästövähennyksistä sulaa rebound-ilmiössä, kun säästöjä ohjataan uuteen kulutukseen. Vähäpäästöisellä autolla voi kulkea entistä enemmän, kun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Maalämmöllä säästyneet rahat voi tuhlata etelänmatkaan. Valtuustosalin uusien lamppujen valossa kelpaa katsella vaikka valtuutettujen tuliteriä taulutietokoneita, joihin vapautui sopiva kolo budjetista. Takapotkuilmiö vie karkean arvion mukaan keskimäärin jopa puolet päästösäästöistä.

Ilmastonmuutokseen suhtautuminen on eräänlaista surutyötä, kuten Valomerkkikin kertoo. Professori Jouko Lönnqvist esittelee Potilaan lääkärilehdessä surun neljä vaihetta. Ensimmäinen on sokkivaihe. Menetys tuntuu aluksi epätodelliselta. ”Todella vaikeissa menetyksissä moni joutuu alussa kieltämään ainakin osia asiasta.”

Ilmastokriisin sokkivaiheessa Epämiellyttävä totuus keräsi Oscareita, mutta olemme jo siirtyneet miellyttävien totuuksien reaktiovaiheeseen. Siinä menetys ymmärretään todeksi ja tilanne yritetään ottaa hallintaan. ”Tapahtunutta saatetaan jäädä jauhamaan lähestymättä sitä kuitenkaan aidosti – –.”

YK:n ilmastokokouksen pääsihteeri Christiana Figueres antoi hiljattain haastattelun Helsingin Sanomille: ”Ilmastonmuutos ei ole pelkkä tuomiopäivän tarina, vaan siihen liittyy paljon jännittäviä mahdollisuuksia.” Figueresin mielestä nyt pitäisi kertoa myös ilmastonmuutokseen liittyviä positiivisia tarinoita.

Tällä hetkellä meille tarinoidaan ilmastokriisistä kuin hallintarekisteristä, tai sitten päättäjien päissä 10 prosentin päästövähennys todella vaihtuu 90 prosentiksi. Ilmastonmuutospaneeli IPCC muokkasi raporttinsa arviota kahden asteen tavoitteen saavuttamisesta optimistisemmaksi muun muassa EU:n painostuksesta. Kevin Anderson kirjoittaa Nature Geosciencen joulukuun numerossa IPCC:n 400 tulevaisuuskuvasta, joissa kahden asteen alla pysytellään 50 prosentin todennäköisyydellä. Niistä 344:ssä edellytetään hiilidioksidin poistoa ilmakehästä (vaikka tekniikkaa ei ole olemassa) ja 56:ssa päästöhuippu ajoitetaan vuoteen 2010 (mikä ei pidä paikkaansa). Positiiviset tarinat vaativat siis negatiivisia päästöjä – tai aikakoneen.

Päästää valtamedia välillä vastaanhangoittelijoitakin ääneen: Bjørn Lomborg arvioi Helsingin Sanomissa, että Pariisin kokous tuottaa todennäköisesti vain vähän hyötyä maapallolle, sillä huippuekonomistien ja nobelistien mukaan järkevintä olisi sijoittaa vihreän teknologian kehittämiseen. Ikään kuin meillä olisi edelleen kymmeniä vuosia aikaa odottaa tuloksia ja käyttöönottoa.

Saman kirjoituksen nettikeskustelussa kaiken kieltämisen rinnalle on haettu tietysti myös pahan alkujuureksi hoettu liikakansoitus. Se onkin varmaan ainoa ympäristöongelma, josta keski-iän ylittäneet valkoiset miehet voivat pestä kätensä, kuten George Monbiot huomauttaa eläinväestönkasvun pienentämiseen kannustavassa kolumnissaan.

Jussi Laitisen kylmäävän mutta kiihkottoman analyysin mukaan meidän on pakko torjua yhtä aikaa sekä ilmastonmuutos että talouskasvu. Uusiutuviin energianlähteisiin siirtyminen on yksinkertaisesti liian kallista, jotta kasvusta kannattaa haaveilla. Oras Tynkkynen sen sijaan kannattaa Pienessä maailmanpelastusoppaassaan (Into, 2013) kummallista varovaisuusperiaatetta. Hänen mukaansa emme tiedä, voiko talous kasvaa ympäristöä säästäen, mutta talouskasvua ei saa pysäyttää varmuuden vuoksi.

Ihmiskunta luopuu todennäköisesti mieluummin miellyttävästä ilmastosta kuin elämänlaatua muutenkin heikentävästä talouskasvusta. Käsittelyvaiheessa pohditaan sitten, mitä on tullut menetettyä. ”Ikävän ja kaipauksen lisäksi tunteisiin voi sekoittua vihaa, pelkoa ja katkeruutta.” Kun ilmastokriisiä ei voi kieltää enää arkikokemuksenkaan tasolla, viholliskuvat kärjistyvät: vaikka länsimaissa jokainen on vastuussa, ympäristötuhosta tulee äkkiä Kiinan vika, eliitin syy tai suurten ikäluokkien luomus. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun ihmiset lähtevät syytellen sotaan.

Sopeutumisvaiheessa ihminen myöntää tosiasiat ja ymmärtää, mistä luopuu. ”Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja tekee tilaa uusille asioille elämässä.” Ennen ilmastokatastrofin toteutumista pystyisimme ehkä vaikuttamaan siihen, mistä luovumme ja mitä otamme tilalle. Jos emme nyt tee tarpeeksi, huomaamme jossain vaiheessa menettäneemme kaiken, mitä pidimme arvokkaana. Tilalle saamme keljun uuden maailman.

Roska päivässä, jätesäkki parhaassa

Posted on by Onni Tonkija

Olin koko viikon lukenut eri kirjoista, miten julmasti ja epä-älyllisesti ihmiset kohtelevat koe- ja tuotantoeläimiä. Viikonlopuksi oli pakko saada muuta ajateltavaa, joten kävin tutkimassa, miten laiskasti ja lyhytnäköisesti ihmiset suhtautuvat lähiympäristöönsä.

Isoa elämää pienesti -blogin Sala Manteri oli maaliskuussa haastanut minut keräämään luonnosta jätesäkillisen roskia. Lupasin Salalle palata asiaan ilmojen lämmettyä, joten nyt oli ryhdyttävä toimeen, ennen kuin sää ehtisi viiletä.

Täysi jätesäkki asvaltilla pienen muovipussin vieressä.

Jes, sika säkissä? Tällä kertaa vain pussit Taloyhtiön jätepisteestä.

Siistimme ystäväni kanssa vajaan kahden tunnin ajan Maunulan ympäristöä, niin katuja kuin Keskuspuistoakin. Keräsimme roskia neljään kauppakassiin täyttääksemme niillä lopuksi jätesäkin vain täyttääksemme haasteen vaatimukset. (Olen oman itseni työsuojeluvaltuutettuna havainnut, että ainakin entisiä roskia on ergonomisinta kantaa henkselikasseissa ja jätesäkkejä tulisi käyttää vain poikkeustilanteissa.)

Kovin omaperäistä roskaamista ei tällä kerralla tullut vastaan. Tupakka-askien, sätkäpakettien ja savukerasioiden ohella keräsimme paljon kartonkisia kirvoitusjuomapakkauksia, jotka siis olivat kirvonneet kädestä kadulle. Joku oli oppinut laittamaan kakasteet pieneen pussiin, mutta kukaan ei ilmeisesti ollut kertonut, että pusseja ei ole tarkoitus kasata tienlaitaan.

Roskia kerätessä kannattaa pitää mukana pientä kassia, johon voi korjata kierrätyskelpoista jätettä. Siihen löytyi energiansäästölamppu, yksi lasipullo ja toisen sirpaleita sekä hieman metallijätettä, muun muassa kaksi panttitölkkiä. Lisäksi tuli vapautettua yksi pantti vankeudesta, kun kaivoin maahan hautautuneen olutpullon esiin.

Siltä varalta, että sinut joskus haastetaan keräämään jätesäkillinen roskia, paina mieleesi seuraava lause: missä auto, siellä roska. Autosta on mukava ripotella jätteitä tienvarsille, koska ilmavirta imaisee roskat kuin pölynimuri. Osuttavin paikka on jyrkkä penger, jotta roska ei enää nouse autoilijaa vaivaamaan. Sinne voi heittää muovisen kahvimukin vaikka joka päivä, kuten Autokuljetuskeskuksen vieressä näyttää tapahtuneen. Jos haluaa välttää niuhottajien paheksuntaa, voi etsiä syrjäytyneen tienpätkän, jonka liepeille voi suojaisan eväshetken jäännökset tallettaa ikiajoiksi kerta toisensa jälkeen.

Dyykkauksen iloihin oppii nopeasti, mutta roskien keruu myös luonnostaan on ihmiselle mitä parhain tapa viettää kaunista kesäpäivää. Ekohenkinen henkilö tuskin voisi keksiä rennompaa ja paljastavampaa treffipaikkaa. Esimerkiksi ystäväni (joka haki minut avoautolla) alkoi jo toisesta muovikassistamme (jonka täytteeksi hän oli löytänyt valmiiksi pakatun roskapussin) ehdotella kotiinlähtöä ja miettiä, saako taloyhtiön roska-astioihin (jotka valitettavasti oli juuri tyhjennetty) edes viedä muuta kuin kotitalousjätettä. Joku toinen taas ei olisi lähtenyt millään mukaan, ja joku toinen ei olisi lähtenyt millään takaisin.

En aio pyytää ketään treffeille, mutta päätän perinteiden velvoittamana tämän haastelun haasteluun. Haastan keräykseen sopivaksi katsomallaan säkillä blogin välkyt kommentaattorit, joiden viimeisimpiä välähdyksiä voi nykyään seurata oikean laidan palkista. Tulkaahan raportoimaan saaliinne tälle sivulle, Mirka, Hanna, Sanna, Seppo ja Pulupulu!

Maailma ilman ihmeitä

Posted on by Onni Tonkija

Vaikka ihmisten joukossa on viehättäviä yksilöitä, lajina ihminen on mätä. Mätyydestä voi varmistua avaamalla päivän sanomalehden, mutta paljon antoisammin se sujuu, kun lukee Alan Weismanin kirjan Maailma ilman meitä[†] (Atena, 2008).

Weisman ryhtyi selvittämään, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihminen katoaisi yhtäkkiä näyttämöltä. Ajatusleikki paljastaa seikkaperäisesti paitsi sen, millainen kuristusote meillä on muuhun eliöstöön, myös sen, kuinka hauraalla pohjalla läntinen hyvinvointimme on.

Maailma ilman meitä -kirja kaupunkiympäristössä.

Maailma ilman Maailmaa ilman meitä olisi 400 sivua vähemmän tiedostavalla pohjalla.

Vanhan totuuden mukaan ydinsodasta jää jälkeen vain torakoita ja rottia. Todellisuudessa  torakat jäätyvät lauhkeilla vyöhykkeillä rakennusten jäähtyessä ja rotat kuolevat nälkään roskavirtojen ehtyessä. Ihmisten poistuttua katoavat myös lemmikkikoirat petoeläinten suihin (nopeus riippunee siitä, kuinka neuvokkaasti[†] ihminen on ehtinyt petoja maailmasta hävittää).

Ruusuinen ei ole myöskään viljely- ja koristekasvien tulevaisuus ilman ihmistä. Selviytyäkseen luonnossa porkkanat muuttuvat pahanmakuisiksi rikkaporkkanoiksi, maissi kutistuu vehnäntähkän kokoiseksi ja omena kehittää hedelmänsä pahkuraisiksi. Ruusut häviävät niin kuin kaikki muukin steriili.

Yksi laji kuitenkin selviää. Kissat herkuttelevat jo nyt Yhdysvalloissa arviolta miljardeilla linnuilla vuosittain. Maailma ilman meitä kertoo masentavan monesta tavasta, joilla ihmisen toiminta lahtaa lintuja. Yksin Yhdysvalloissa autot tappavat melkein sata miljoonaa ja ikkunalasi ehkä miljardi yksilöä. Radiomastoihin kuolee luultavasti ainakin puoli miljardia, sillä punaiset valot ja sähkömagneettiset kentät sotkevat lintujen suuntavaiston. Lisäksi linnut törmäävät sähkölinjoihin ja saavat niistä sähköiskuja.

Aina ihmisen tuhovoima ei ole pelkästään epäsuoraa. Muuttokyyhky oli aikoinaan maailman runsaslukuisin lintulaji, jonka valtavat muuttoparvet saattoivat pimentää taivaan. Kyyhkyn kohtaloksi koitui se, että siitä saatiin makoisia haukkapaloja. Kun metsää kaadettiin Yhdysvalloissa peltojen tieltä, linnut menettivät ravintovarojaan ja ne joutuivat ahtautumaan jäljelle jääneiden puiden oksille. Sitten ne olivatkin erityisen helppoa saalista haulikolle.

Jossain vaiheessa selvisi, että muuttokyyhkyjen kanta oli romahtamassa. Metsästäjät alkoivat ampua lintuja entistä kiivaammin, kun se kerran oli vielä mahdollista. (Kummasti tulee mieleen toinen ilmoja halkova laji, lentomatkustajat.) Viimeinen muuttokyyhky kuoli eläintarhassa vuonna 1914.

Sukupuuttoon tappaminen on ihmisen leipälaji. Amerikan mantereelta katosi vain tuhannessa vuodessa ainakin 70 suurnisäkästä: kamelit, gepardit, mammutit, mastodontit, maalaiskiaiset, jättiläismajavat, jättiläishirvet, hirviösudet ynnä muut. Weismanin kirjan perusteella varteenotettavin selitys tälle joukkotuholle on ihmisen saapuminen. Suuret kasvissyöjät olivat ihmiselle otollista ruokaa, sillä ne eivät olleet tottuneet varomaan kieroa saalistajaansa niin kuin Afrikassa kehittyneet lajit. Monet lihansyöjät, kuten sapelihammaskissat, poistuivat luultavasti samalla, kun niiden ravinto katosi.

Ihminen on siis ilmeisesti hävittänyt maailmasta ainutlaatuisen ja ällistyttävän eläimistön. Olemme saaneet petojen tilalle yhä ennakoitavamman elämän. Kun kokemuksemme selviytymisestä osana luontoa on koko ajan ohentunut, olemme ehkä alkaneet tuntea George Monbiot’n kuvailemaa ekologista tylsyyttä. Maailma meidän kanssamme on maailma ilman ihmeitä.

Tavoittelemme ennakoitavuutta, joskin biologisesti äärimmäisen lyhyelle aikavälille, kuten Maailma ilman meitä osoittaa. Istanbul on rakennettu niin halvasti, että erään arvion mukaan 30 vuoden sisällä 50 000 asuinrakennusta sortuu, kun Pohjois-Anatolian siirros liikkuu. Raivaus kestäisi ehkä 30 vuotta. New Yorkin metrotunnelit peittyvät veden alle parissa päivässä, jos sähköllä toimivat pumput pysähtyvät. Vielä tärkeämmät sähköpumput siirtävät ydinvoimaloiden jäähdytysvesiä. Jos sähkönjakelu lakkaisi, dieselgeneraattorit toimisivat aikansa, Palo Verdessä viikon. Sen jälkeen olisi edessä reaktorin sulaminen tai palo, vedessä ja ilmassa vuosikaudet perimää rappeuttava perintö.

Ihminen on suunnattoman kiinnostunut atomien hajottamisesta muttei niinkään molekyylien pilkkomisesta. Muoveissa ja monessa muussa käytetyt, sittemmin kielletyt PCB-yhdisteet eivät esimerkiksi hajoa luonnossa juuri lainkaan. Yhdisteet tarttuvat hanakasti merten ehkä yleisimpään aineeseen, muoviin. Muovia on tuotettu miljardi tonnia, eikä sen polymeerejä ole tähän mennessä hajonnut kuin pieni määrä polttamalla. Tätä taustaa vasten tekee ehdottomasti mieli luottaa vakuutteluun geenien manipuloinnin siunauksellisuudesta ja hallittavuudesta.

Hallinnan tunnetta lisää kai sekin, että Yhdysvalloissa ihmisiä haudataan pronssi-, kupari- tai terässarkofageihin sekä uhanalaisista puista valmistettuihin arkkuihin. Arkku pannaan vielä maata kannattelevan betonisen suoja-arkun sisään. Ruumis on tietysti ensin palsamoitu formaldehydillä, joka muurahaishapoksi hapettuneena valuu pilaamaan pohjavesiä. Kuolleet totisesti hautaavat kuolleensa.

Kuoleman jälkeinen elostelu vie ajatukset toiseen kirjassa käsiteltävään asiaan, mayakulttuurin romahdukseen. ”Tuottamaton ja loisiva ylimystö tulee yhteiskunnalle kalliiksi imiessään liikaa voimavaroja joutaviin mielitekoihinsa”, Weisman kuvaa mayojen lopun aikoja – aiheellisesti preesensissä, sillä globaalin yhteiskunnan ylimystö olemme me länsimaalaiset.

Maailma ilman meitä lumoaa paitsi kiehtovien faktojen runsaudella myös perusideallaan. Vaikka romanttinen paluu paratiisiin eli ihmisetön aika vaikuttaa epätodennäköiseltä, teos antaa osviittaa myös siitä, millainen olisi maailma ilman suurinta osaa meistä. Siinä maailmassa nykyihminen tuskin viihtyy.

Nykyihmiselle ihmisetöntä maailmaa kuvaavalla Weismanilla on tarjota vain yksi toivon pilkahdus: väestönlasku. Meidänkin pitäisi siis manata Keskuskauppakamarin velkakellon väsymättä juoksevien numeroiden sijasta Väestörekisterikeskuksen valotaulun alati kasvavia lukemia. Jos siinä on kaikki toivomme, voimme heittää sen ja yhtyä maailman ihmisiä kuvanneeseen Henri Cartier-Bressoniin: ”Paras elää ilman toivoa, niin ei vaivu epätoivoon.”

 

† linkki kuollut

Keksintöä pukkaa, kun juomaa pakkaa 4: pantin merkityksen paluu

Posted on by Onni Tonkija

Pantti tarkoittaa esinettä, joka annetaan saamisen vakuudeksi. Jos tämä saaminen on ihmisen omaisuuteen verrattuna vähäinen, hän ei hahmota saamaansa panttia pantiksi vaan jättää sen lunastamatta.

Lasipullon pantti on Suomessa kymmenen senttiä. Sillä saa kaupasta ehkä yhden sipulin (ja roskiksesta niitä saa ilmaiseksi monta lisää kuten pullojakin). Tällaisilla summilla ei ole riittävää vaikutusta keskituloisen kansalaisen käyttäytymiseen. Mitätön pantti ei ole monesti pantti ollenkaan vaan lahjoitus Palpalle.

Täysi olutpullo, jossa on saksalainen, 0,25 euron panttimerkintä

Saksa on panttimaa.

En pakkaa juomia, mutta keksintöä pukkaa minullekin, koska juomaa pakkaa kotiin jäteastioista. Saksalaisen löytöpullon innoittamana kehitin yksinkertaisen juomainnovaation: kasvatetaan lasipullojen panttia reilulla keskimääräisellä falloksella eli 15 sentillä. Se ei ole paljon, mutta olisi se ainakin askel kohti keskieurooppalaisia juomatapoja.

Muutokseen ei tarvittaisi edes lainsäätöä, sillä juomapakkausasetuksen mukaan lasipullon pantin pitää olla vähintään 10 senttiä. Jos Palpaa kiinnostaisi kasvattaa pakkausten palautusastetta muutenkin kuin mainospuheissaan, se voisi korottaa panttia ihan omalla päätöksellään. Palpalta on kuitenkin tässä asiassa turha odottaa aktiivisuutta, koska sen omistavat Olvi, Hartwall ja Sinebrychoff sekä kaupan keskusliikkeet. Ne eivät tietenkään halua aiheuttaa juomien myynnille pienintäkään kärsimystä.

Koska enintä, mitä Palpa voi tehdä, on vähintä, mitä pitäisi tehdä, niin nykyistä isompaa panttia voitaisiin vaatia alkuun suurimmille lasipulloille. Niitä kierrätetään vähiten, ja ne roskaavat pahiten. Joku saattaa vielä muistaa litran lasipullon 40 sentin pantin.

Mahdollista ostoinnon laimenemista ei kannattaisi pelätä. Jos panttien kallistuminen todella vähentäisi lasien kallistumista, se olisi vain askel kohti keskieläimellisiä juomatapoja.

 

Panttipostaukset jäävät tauolle, mutta niiden ystäville tiedoksi, että toinen, käytännönläheisempi tuotantokausi on jo tekeillä.