Munasarja, osa 1: Älä munaa epäile vaan päiväystä

Luulin kananmunien säilyvän jääkaapissa ikuisuuksia, kunnes eräänä päivänä jouduin rikkomaan toistakymmentä munaa suoraan vessanpönttöön. Siirsin munasäilytyksen sittemmin huoneenlämpöön ja olin tyytyväinen siihen asti, kun yhtenä aamuna keittiöstä kuului posahdus ja tapahtumapaikalla odotti vieno pilaantuneen broilerin haju.

Mikä näissä tapauksissa meni pieleen, ja miten kananmunia oikein säilytetään oikein? Kuinka pitkään raaka tai keitetty muna säilyy jääkaapissa tai huoneenlämmössä? Miltä maistuu kananmuna, jonka parasta ennen -päivästä on yli vuosi? Ja sokerina, jota kananmuna sisältää vähän päälle 0 prosenttia, pohjalla: miksi kananmuna ei ole hyvää ravintoa?

Koska yhä useampi kärsii TLDR-yliherkkyydestä, en pane kaikkia munia samaan koriin vaan jaan kokemaani ja lukemaani viisiosaisena juttusarjana, joka huipentuu blogin sadanteen postaukseen. Vaikeasti yliherkille tarjoan Turun Sanomien blogikirjoituksen otsikkoa: ”Kananmuna koostuu valkuaisesta ja keltuaisesta”.

Keko kananmunia harmaalla kennolla.

Munavuoren huippu. Munat Taloyhtiön jätepisteestä (soikeat 0 e), alusta
betonista.

Juttusarjaa varten tekemissäni tutkimuksissa ei ole koeteltu eläimiä, sillä minulla on tapana kaivella munia jätekatoksissa. (Näin pitkälle jaksoin pidätellä viittauksia ulkoisiin sukupuolielimiin; ylevät kirjoittajat purkautuvat jo otsikossa.) Löydän usein kananmunarasioita, joiden parasta ennen -päivästä on viikko tai pari. Näin tuoreet munat on hylännyt todennäköisesti joko nirppanokka, kananaivo tai kananpoika (pardon my Anglicism).

Päiväyksen ylittämistä on turha pelätä, sillä Eviran ylitarkastajan Pirjo Korpelan mukaan kananmunia on turvallista käyttää siihen asti, kun ne ovat pilalla. Tämä kehämäiseltä vaikuttava lausuma tahtoo sanoa, että terveydelle vaarallisen kananmunan pystyisi syömään vain, jos haju-, maku- ja näköaisti olisivat yhtä aikaa lamaantuneet.

Näin ainakin Suomessa, jossa munien sisällä ei asusta salmonellaa. Salmonella on ylitarkastaja Korpelan mukaan syy siihen, että muninnasta parasta ennen -päivään on sama määrä vuorokausia koko EU:n alueella. Suomessa päiväys ei siis ilmaise oikeastaan muuta kuin munan neliviikkoissyntymäpäivän.

Korpela antaa kananmunille armonaikaa yhden kuukauden parasta ennen -päiväyksestä. Omien kokemusteni perusteella pahviin pakattu ehjä ja raaka kananmuna säilyy hyvänä huoneenlämmössä tavallisesti enimmillään pari kuukautta päiväyksestä ja jääkaapissa helposti muutaman kuukauden. Minulla ei siten ole valittamista Tieteen suhteen suhteen, jonka mukaan kananmunalle päivä huoneenlämmössä vastaa neljää päivää jääkaapissa.

Huoneenlämmössä säilyttämistä voi suositella kauppiaiden lisäksi paljon leipoville. Jääkaappikylmä muna nimittäin viilentää hiivataikinaa ja vaahtoutuu huoneenlämpöistä huonommin, eikä munia aina muista ottaa ajoissa lämpenemään. Toisaalta jos munia käyttää vain vähän, jääkaapin tuoma aikalisä voi olla tarpeen. Jääkaappi on hyvä valinta myös silloin, kun huoneenlämmön on säätänyt tai sää tehnyt atavistisia savannimuistumia helliväksi.

 

Sarjan kirjoitukset ilmestyvät viiden päivän välein.

Kolme karkkipäivää päivässä

Kuinka kauan karkkeja pystyy syömään päiväyksen umpeuduttua? Entä kuinka kauan karkkeja pystyy syömään pääasiallisena ravintona? Päätin etsiä vastausta kumpaankin kysymykseen ja syödä karkauspäivänä pari vuotta vanhoja karkkeja niin paljon kuin napa vetää ja käsi työntää.

Aioin siis viettää vähähiilihydraattisen karppauspäivän vastakohdan, liikahiilihydraattisen karkkauspäivän. Makeisaltistukseni maksimoidakseni päätin nauttia karkkihiilihydraatteja myös hengenravinnoksi, nimittäin selluloosapohjaiset Karkkipäivän ja Karkkipäivän.

Karamelleja ja suklaita vierekkäisten A4-arkkien päällä sekä kaksi Karkkipäivä-kirjaa.

Karkkauspäivän menyy. Karkit ja yksittäiset arkit Taloyhtiön jätepisteestä, sidotut arkit kirjastosta. Kuvankäsittelyn ajan soittolistalla oli tietysti Karkkipäivän levy Jos Päijänne viskiä ois.

8.00 Olen valmis aloittamaan elämäni ensimmäisen karkkipäivän. Se on Satu Jaatisen Karkkipäivä – Sokerin synnystä makeaan elämään (Multikustannus, 2005). Varsinaista karkkia tai mitään muutakaan syötävää ei tee vielä mieli, koska olen syönyt viimeksi kahdeksan tuntia sitten.

Heti ensimmäinen sivu saa aivoni tuottamaan dopamiinia: kirja ei ala esipuheella vaan Esimaulla. Tätä herkkua on saatava lisää!

Mutta jo ensimmäisen luvun toisella palstalla erottuu ikävä sivumaku. Unohdettuaan pilkun jan yhteydessä kirja muistuttaa karkkauspäiväni moukkamaisuudesta: ”Luokittelemme ihmisten sivistystasoa sillä, mitä he syövät ja miten. – – Koko aterian mittainen makeistarjoilu olisi merkki rappiosta, hemmottelusta tai huonosta kasvatuksesta.”

Tämän jälkeen Jaatisen maininta siitä, että kirjan ei ole tarkoitus moralisoida, tuntuu väkinäiseltä yritykseltä paikata suusta päässyttä viinikumisammakkoa. Jos olisin taipuvainen lohtusyömiseen, nyt olisi ensimmäisen karkin paikka.

Kirjan mukaan karkkipäivä on 1970-luvun tuote. Tuolloin valtiovalta alkoi käännyttää suomalaisia terveelliseen ruokavalioon. Kun jaksoi kärvistellä arkipäivät karkitta, yhtenä päivänä saattoi ahmia melkein kontrollitta. Päivä oli aluksi lauantai, koska se oli viikon viimeinen työpäivä ja viikonlopun vietto saattoi käynnistyä iltapäivällä kauppareissun jälkeen.

Jaatisen kirjan pääainesosana on sokerin ja makeisten historia, mutta se saattaa sisältää pieniä määriä lukijalle makeita yksityiskohtia. Saamme esimerkiksi lukea, että Hitchcockin Psykon suihkukohtauksessa valuva veri oli suklaakastiketta ja että Chaplinin Kultakuumeessa Kulkurin syömä kenkä oli valmistettu lakritsista ja karamellinauhoista.

Tapatietouttakin kirja jakaa: Sisu on makeinen, jota ei anneta naiselle lahjaksi vaan jota mies tarjoaa toiselle miehelle, vähän niin kuin kansakoulun ala-asteen opettajani aikoinaan. Jotain makeisten syönnin sukupuolittuneisuudesta kertoo sekin, että miehet vastasivat huomattavasti naisia hanakammin, kun Jaatinen tiedusteli julkisuuden henkilöiltä näiden lempimakeisia. (Paavo Lipposen suosikki ei ole Hubba Bubba vaan ”1940- ja 50-luvun punainen, voipaperiin kääritty kartiomainen tikkunekku”.)

Karkkipäivä on kevyt ja nopea naposteltava, ei todellakaan mikään ”sitkeä pala”, kuten Suomessa kirjan mukaan nimitettiin alun perin purukumia. Ei teos kuitenkaan ole mikään vaahtokarkki (jota muuten valmistettiin jo muinaisessa Egyptissä suokasvin juuresta ja jonka amerikkalaista juhlapäivää vietetään 30. elokuuta). Karkkipäivä on pikemminkin suomalainen salmiakki. Kertoohan kirja, että salmiakkia ei ole koskaan pidetty samalla tavalla ylellisenä kuin suklaata tai kermakaramelleja.

Salmimakkimakeisia pusseissa ja rasioissa Hopeatoffeiden ympäröiminä.

Sinä inhosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin pussiin koko sortimentin.

12.30 Tuotteliaan, greliinipitoisen aamupäivän jälkeen on aika saada vatsaan täytettä. Tartun makeisten ohella Markus Nummen Karkkipäivään (Otava, 2010), jonka kansi on kaimastaan poiketen tyylikkään vetovoimainen.

Karkkeja on reilu kilo, ja olen tonkinut ne roskiksesta toissa kesänä. Löydökset jätin odottamaan karkkauspäivää muovirasiaan kansi raolleen, joten nyt ne ovat kuivia koppuroita.

Koska olen kaivanut karkit roskapussin pohjalta, liottelen niitä aluksi vedessä. Näin olen tyhjentänyt myös kadulta löytyneitä karkkipusseja: mahdollisesti likainen päällyskerros liukenee pois, ja sisältä paljastuu koskematon herkku. Vettyneet tai maasta löytyneet kääreettömät karkit kannattaa kuitenkin varmaan jättää väliin, kun ei se karamellin epäterveellisyys sellaisessa marinoinnissa voi muuta kuin muuttua vaarallisuudeksi.

Vaaroja voi liittyä kotonakin säilytettyihin vanhoihin karkkeihin, ainakin teoriassa. Valmistajat kiertävät kysymyksen siitä, voiko makeisia syödä parasta ennen -päivän jälkeen. Fazer sanoo vain, että laatu on parhaimmillaan päiväykseen asti [sittemmin lupa päiväyksen jälkeiseen nautintoon on myönnetty]. Cloetta sentään epäsuorasti viittaa syömäkelpoisuuteen selvittämällä parasta ennen -päivän ja viimeisen käyttöpäivän eroja.

Elintarviketurvallisuuden asiantuntijoiden mukaan vanhentuneet karkit eivät aiheuta tai eivät yleensä aiheuta terveyshaittoja. Sokeri on niin suurta myrkkyä bakteereille(kin), että parasta ennen -päiväystä ei edes tarvitse ilmoittaa sellaisissa makeisissa, jotka koostuvat lähinnä maustetuista tai värjätyistä sokereista. Vaikka makeisista ei ajan myötä tulekaan vaarallisia, niiden maku tai koostumus alkavat jossain vaiheessa heikentyä. Silti myös päiväysvanhoja karkkeja saa myydä, elleivät kaupan tai valmistajan laatuvaatimukset muuta edellytä.

Entä se teoreettinen riski? No, vanhentuneista suklaista on joskus jossakin tullut salmonellamyrkytys, mutta eipä taida saastunutta tuotetta pelkkä päiväys pussin kyljessä puhdistaa.

15.00 Olen syönyt karkkia ajallisesti kaksi ja puoli tuntia ja massallisesti 300 grammaa. Vaihtelu kelpaisi jo, mutta vielä tuntuu mahtuvan. Karkkipäivästä olen nauttinut vähän suuremman osuuden kuin karkeista.

Tässä vaiheessa olen jo hoksannut, että romaanin Tok Kilmoori ei taidakaan olla lapsuudestani tuttu Doug Gilmour vaan joku tohtori. Vähitellen on alkanut kiinnostaa, miten kaltoin kohdeltu Tomi-poika selviää ja tajuaako Paula koskaan elävänsä itsepetoksessa ja laiminlyövänsä lastansa. Kirjailija-Arin vaivaannuttavien luomistuskailujen eteen on onneksi risteämässä Tomin polku. Tarinasta voi tulla ihan vetävä, on minun arveluni avatessani 50 sentin suklaakolikkoa.

17.30 Viisi tuntia yhtäjaksoista urakkaa takana. Kirjasta on jäljellä neljäsosa, karkeista puolet. Kirjan haluan lukea loppuun, mutta karkeista en uskalla mennä sanomaan. Päätän suoda hieman lepoa puru- ja tajukalustolle eli pidän ksylitoli- ja dyykkitauon.

18.15 Kaiken makeisista tursuavan kovettuneen liivatteen, härskin maitojauheen ja karmivanpunaisten väriaineiden jälkeen on virkistävää, että roskislöydöt olivat vegaaniset: kerä jäävuorisalaattia kera eineskasvispiirakan ja totuttelua vaativan, lähes käyttämättömän kasvistahnaputkilon sekä kuuden panttitölkin lauma.

Loppukirin alkaessa panokset kovenevat niin paljon, että on aika ottaa esiin 200 euron suklaaseteli. Tämä raha ei haise eikä maistu hyvälle.

20.15 Seitsemän tunnin pääosin keskittyneen lukemisen jälkeen Karkkipäivä on lopussa. Markus Nummi on valinnut kirjaan hienon sekoituksen henkilöhahmoja, ja lopussa hän sulkee tarinan siististi ilman havaittavia saumausvirheitä. Minun makuuni kirja on kuitenkin murheellisesta aiheestaan huolimatta liiaksi lauantaipussia: sympaattinen mutta yllätyksetön. (Nummi oli romaanillaan Finlandia-palkintoehdokkaana, mutta eihän hänellä tietenkään ollut mitään jakoa kilpailussa armoitetun sananparsijan Mikko Rimmisen kanssa. Ei kenelläkään pitäisi olla.)

Karkkeja on nyt jäljellä 300 grammaa, mutta ne saavat jäädä toiseen lukurupeamaan. Olo on oikeastaan ihan hyvä, ehkä vähän raukea. Nälkäkään ei ole, kun energiaa on tullut nautittua pitkälti toistakymmentä megajoulea eli jonkin verran päivän tarvetta enemmän. Päivittäisestä energiantarpeesta enintään viidestä kymmeneen prosenttia saisi WHO:n suosituksen mukaan tulla lisätystä sokerista, eli sitä rajaa tuli loukattua hälytystilan arvoisesti.

Karkkauspäivä sujui alun jälkeen varsin kivuttomasti ja nautinnottomastikin. Yhtä päivää ei voi silti pitää suurena saavutuksena, kun joku on onnistunut kokonaisessa karkkausviikossa. Lisäksi eräs yritysjohtaja väitti varanneensa itselleen viisi tonnia vanhoja makeisia.

Omat suklaani maistuivat järjestään eltaantuneilta, mikä ei tullut yllätyksenä, sillä aiempien selvitysteni mukaan maitosuklaa säilyy hyvänä tavallisesti enintään vuoden. Sen sijaan hedelmä- ja salmiakkikarkkien maussa ei oikeastaan ollut mitään valittamista. Karkit olivat vain päässeet kuivumaan.

Suklaan ja peruskarkkien väliin asettuivat lakritsit, jotka tuntuivat jonkin verran pilaantuneilta. Kyseessä olivat kuitenkin lukutoukan Lakutoukat ja sen tapaiset kuorelliset lakut; kunnon lakritsi ei omien kokemusteni mukaan juuri menetä makuaan vanhetessaan vaan pelkästään jähmettyy kivikovaksi.

23.59 Kaksi vuotta ei siis ole pitkäkään aika maidottomille makeisille, jos ne on säilytetty kuivassa paikassa viileähkössä huoneenlämmössä. Pehmeät karamellit kovettuvat vähitellen, mutta niistäkin saa imeskelemällä talteen suunnilleen uudenveroiset aromit. Kymmeniä vuosia karkit eivät kuitenkaan kestä, paitsi muistoissa (ah Känkkä-askeja lauluineen).

Parhaat ystäväni: dyykkaus ja bloggaus

Vaikka dyykkaus ja bloggaus ovat lempiharrastuksiani, en jaksa koko ajan olla kirjoittamassa tänne, tai ainakaan joka viikko. Enkä valitettavasti oikein pysty ohjaamaan lukijoita muihinkaan dyykkiblogeihin, mikä ei tosin johdu pikkumaisuudesta vaan tarjonnan pikkuruisuudesta.

Netissä on kyllä jonkin verran suomenkielisiä dyykkaamista käsitteleviä blogeja, mutta niitä on tavallisesti jaksettu päivittää alle muutaman kerran. Tällainen pätkäjänteisyys ei kuitenkaan taida olla mikään erityinen työtä vieroksuvien freeganien pahe vaan yleinen blogimaailman ilmiö. Onneksi tässäkin asiassa on säännönvahvistajia.

Olen löytänyt kolme suomalaista dyykkausblogia, jotka ovat päässeet alkua pidemmälle. Niistäkin tosin kaksi on jo edennyt loppua pidemmälle, mutta hyvää luettavaa ne ovat edelleen. Eikä toinen niistä oikeastaan edes ole blogi vaan lehden blogiksi nimeämä juttusarja.

Vaaleanpunaisella taustalla Demi-kalenterin Parhaat ystäväni -sivujen alla Mies muistiin -kirjan Mies nro 16 -kaavake.

Ystävä- ja miesystäväkirja Taloyhtiön jätepisteestä (ystävänpäivätarjouksena kaksi yhden hinnalla 0 e).

Esittelen blogit ikään kuin ne olisivat kirjoittaneet ystäväkirjaani. Kysymykset olen valinnut Demi-kalenterin 2008–2009 Parhaat ystäväni -sivuilta karsimalla epäolennaisia kohtia, kuten ”meseosoite” ja ”tähtimerkkini edustajaksi olen”. Tämä kirjoittamani fanifaktio perustuu yksinomaan kyseisiin blogeihin ja niistä tekemiini tulkintoihin.

Dyykkausta À la carte

Kuvakaappaus Dyykkausta À la carte -blogista.Nimi: Dyykkausta À la carte

Tunnetaan myös nimellä: Dumpster Traveller

Kotisivu: dumpstertraveller.blogspot.fi

Syntymäpäivä: 27.8.2014

Harrastan: Ruokakauppojen roskisten dyykkausta.

Tyylini on: Letkeä. Jos olen käynyt kahdessa paikassa, en kirjoita: ”Kävin kahdessa paikassa.” Vaan: ”Kaks mestaa raidattu.” En edes tiedä, mitä kuumottaa tarkoittaa sanakirjan mukaan. Minua ei haittaa, jos Hjuva kesä! -postauksessa on kuvia marraskuun löydöistä.

Ihailen: Vegegeliä (”joka on mahtava korvike luuydinliivateshaiballe”). Skyriä. Outoja hedelmiä (”joiden funktiota täällä Suomessa en vaan millään käsitä”). Ja rahan säästymistä toki, eli tuotteiden hintojakin pyrin selvittämään lukijoille.

En pidä: Luomuttomista jauhoista: ”Vaikka meikä ei kyl supportaa vehnää, mut luomu vei voiton.” Kalattomasta lihasta: ”Kerran-kaks syön punaista lihaa vuodessa, tämä oli toinen niistä kun löytyi luomunaudanlihapyöryköitä, hell yeah,” Karkittomista lisäaineista: ”Itse pyrin muutenkin ruokavaliossani välttämään e-koodeja (mhmhm karkkipussit kyllä kelpaa), siksi näitä super-säilöttyjä-tuotteita ei niin paljon kuvistani löydy, vaikka roskiksilla niitä piisaa.”

Mottoni: ”Kaikki blogissa mainitut tuotteet ovat dyykattuja, ellei toisin mainita.”

Parasta minussa on… pelottomuus. Roskisruoan hygienian on turha antaa ylenmääräisesti epäilyttää elikkäs kuumotella, kuten kerron dyykkausvinkeissäni. Ruokamyrkytysriskin takia siis dyykkausta Ä lä carta!

Roskaruokailija

Kuvakaappaus Roskaruokailija-blogista.Nimi: Roskaruokailija

Tunnetaan myös nimellä:

Kotisivu: roskaruokailija.blogspot.fi

Syntymäpäivä: 28.8.2012 (kuollut 14.11.2012, toinen ja viimeisin tuleminen 20.10.2014)

Harrastan: Ruokakauppojen, joskus taloyhtiöidenkin, jäteastioiden tonkimista Oulun seudulla.

Tyylini on: Dyykkiretkistä ja -löydöistä tarinointia. Saaliskuvani ovat perinteiseen dyykkaustyyliin roiskaisuja, joissa tärkeintä on ruokapakkausten näyttäminen eikä aina sekään.

Ihailen: Rahansäästöä, joten bloggaan aina ilmaisten ilmaisten löytöjeni hinnat.

En pidä: Pakkausten puhkojista. Itseäni lainatakseni: ”Kaupan täteistä on ilmeisesti niin kiva leikkiä Zorroa sillä niiden pienellä veitsellä jonka työpaikka avokätisesti ojentaa heille työsuhde-etuutena.”

Mottoni: ”Mutta ehkä suurimpana tarkoituksenani on ylipäätään tuoda koko dyykkaus ’elämäntapana’ suurempaan huomioon.”

Parasta minussa on… vastaukseni nimimerkille Huolestunut, joka kysyi: ”Joo elikkäs voisitko poistaa blogisi? Onhan se varmasti hienoa olla köyhä rotta mutta pitääkö siitä vielä blogia pitää, ajattele lukijoitasi! Olisiko se sitten hienoa kun kenties joku lapsi menee syömään kaupan saastaisesta roskasäiliöstä ja kuolee saamaansa tautiin. Vastuutonta toimintaa sanon minä, kas kun et huumeita suosittele.”

Roskislöydöt

Kuvakaappaus Roskislöydöt-blogista.Nimi: Roskislöydöt

Tunnetaan myös nimellä: Jukka Nikulainen

Kotisivu: www.vihrealanka.fi/taxonomy/
term/1481

Syntymäpäivä: 31.10.2012 (kuollut 1.9.2015)

Harrastan: Jätelavojen ja taloyhtiöiden roska-astioiden tongintaa Helsingissä.

Tyylini on: Kultivoitunut muttei pateettinen. Lainaan Wittgensteinia ja Hellaakoskea sekä käytän sellaisia jokapäiväisiä sanoja kuin nykylepidopteristi, transsubstantiaatio-oppi, klassisen kreikan ἐφήμερος ja twerkkaaminen. Esiteltävät tavarat ovat usein lähinnä lähtökohtana niihin liittyvän historiallisen tai yhteiskunnallisen aiheen käsittelylle.

Ihailen: Erikoisuuksia ja rahallisesti arvottomia esineitä, kuten tonttien kauppakirjoja, aliupseerikoululaisten muistovihkoja ja avioehtosopimuksia viime vuosisadan alkupuoliskolta. Elämää nähneitä pintoja. Tavaroita, joita käytetään eri tarkoitukseen kuin mihin ne on suunniteltu, kuten tikkaita kirjahyllynäsähkökaappia tietokoneen kotelona tai osoitekupua kattovalaisimen osana.

En pidä: Rihkamasta, muovisista tusinatuotteista, kertakäyttökulttuurista, kapitalismista.

Mottoni: ”Dyykkijän mieli on virittäytynyt näkemään tavallisissakin esineissä uutta potentiaalia.”

Parasta minussa on… vokaalisointua kunnioittavan, joskin frekventatiivisen, dyykkiä-sanan johdonmukainen käyttäminen sanan dyykata tilalla.

Jk. Koska haastatteluksi naamioitu tri-tribuuttini ei näköjään vielä saanut sinua ryntäämään muiden dyykkausblogien pariin, katso edes kuvat Tim Kiukkaan blogista. Ja jos jokin hyvä dyykkausblogi jäi huomiota vaille, tee ilmianto kommentoimalla!

Tortilla tavataan liian usein hylätä

Tortilla ei ole nykypäivänä todellakaan kortilla, sillä tie kansan sydämeen käy yksinkertaisen valmistuksen ja keskinkertaisen maun kautta. Helppous ei kuitenkaan ruoki mielikuvitusta. Siksi monen suuhun menee vehnäletun sijasta sormi, jos tortillannälkä ei olekaan kuudella tai kahdeksalla jaollinen. Mihin yli jääneet tortillat voisi käyttää, ja miten ne pitäisi säilyttää?

Tortillalettujen säilytys on helppoa pakkauksen avaamiseen asti. Teolliset tortillat säilyvät avaamattomina parasta ennen -päivän jälkeen vielä kuukausia, jopa pari vuotta. Ne alkavat vain hitaasti kuivua ja usein myös liimaantua toisiinsa, joten maailmanlopun bunkkeriaan ei kannata varustaa tortillakestejä silmällä pitäen.

Avattu ja avaamaton pakkaus eroavat säilyttävyydessä toisistaan kuin Tuomiopäivän kellon keskiyö ja -päivä. Jos avatun paketin jättää pöydälle, tortillat eivät varsinaisesti pilaannu mutta ne kuivuvat korpuiksi. Jotta tortillat pysyisivät lerppuina, ne pitää kääriä rullalle. Huoneenlämmössä rullat voivat tosin homehtua jo parissa päivässä. Jotkut lykkäävät syömistä ja lykkäävät tortillat pakastimeen, mutta samat ihmiset varmaan pakastavat myös leipää huomaamatta mitään muutosta suun tuntumassa. Jääkaappi antaa rullille ehkä muutaman lisävuorokauden, mutta sinne ne toisaalta unohtuvat helposti (kylmänkostean ympäristön haitoista voi lukea artikkelista ”Älä White jauhoja tortilloja Tarve säilyttää jääkaapissa?”).

Säilyttää jääkaapissa tai ei, tortillat kannattaa syödä niin pian kuin mahdollista. Tähderuokailua haittaa kuitenkin usein se, että täytteet ovat päässeet loppumaan (tai että niitä ei ole ollut alun perinkään, jos on tapana keräillä muiden syömättä jääneitä tortilloja roskiksesta). Koska pariin hassuun lettuun ei haluta uhrata yhtä mittavasti voimavaroja kuin kokonaiseen tortilla-ateriaan, täytteiden pitäisi olla vielä tavanomaistakin yksinkertaisempia.

Maton päällä kaksi erilaista tortillapakettia, sipuli, paprika, kerä jäävuorisalaattia, salaattijuustopakkaus, smetanapurkki, jauhelihapaketti ja tacomaustepussi.

Perinteistäkin traditionaalisemmat tortilla-ainekset Taloyhtiön jätepisteestä.

Oikeaoppisia tortillantäytteitä ovat Internetin mukaan jauheliha tai kanasuikaleet valmiilla maustesekoituksella, salaatti, kurkku, tomaatti, paprika, sipuli, feta, salsa ja ranskankerma. Vaihtelua näyttäisi olevan ainoastaan siinä, miten quoagamole kulloinkin kirjoitetaan. Tämä kekseliäisyyttömyys viimeistään poistaa ihmeen statuksen siltä, että tortilloja jää täyttämättä vaan ei jäteastioita.

Täyttökelpoiset tortillat kaipaavat rinnalleen tyhjennyskelpoisia purkkeja, joille niillekin olisi lähtö edessä viimeistään seuraavissa jääkaapin yt-neuvotteluissa. Tällaisia vaivattomia täytteitä ovat esimerkiksi salaattijuustokuutiot, aurinkokuivatut tomaatit, oliivit, jalapenot sekä pesto ja muut tahnat. Valkoisesta tortillasta saa jälkiruoan, kun sen päälle lusikoi hilloa ja pursottaa valmiskermavaahtoa.

Ihanteellista olisi, että jämät löytäisivät toisensa. Jos kotona ei kuitenkaan ole täyttämiseen soveltuvia tyhjennettäviä purkkeja, seuraavaksi järkevintä olisi etsiä tähdetortilloille täytettä sellaisesta, mikä ei tuota uusia tähteitä eli mitä muutenkin kuluu. Leikkeleillä, makkaroilla tai nakeilla sekä juustolla, ketsupilla ja yrteillä tortilloista voi tehdä mikrossa valmistuvia pikapitsoja. Mikrolla voi myös paistaa täytteeksi kananmunaa, joka yksittäispakattuna tuotteena ei tähteellisty yhtä herkästi kuin monisataagrammaispakattu jauheliha.

Lopuksi vinkki seuraavan viikon- tai maailmanlopun tortillakestejä suunnitteleville kasvissyöjille, jotka eivät voi käyttää jauhelihaa tai kanasuikaleita valmiilla maustesekoituksella kuten kaltaiseni dyykkivegaanit eli dykaanit: Tonkaisin hiljattain paketin kotimaista härkäpapumurskaa, ja se osoittautui maukkaaksi ja säilyväksi tortillantäytteeksi. Papumurska on vahvin suositukseni ainakin siihen asti, kun roskiksilla aletaan tavata kauhelihaa.

Kannattaako pakkasella dyykata?

Meidänkin taloyhtiö on vuoden alusta lähtien jakanut Eviran ohjeiden mukaisesti viimeisen käyttöpäivän ylittäneet tuotteet pakastettuina. Niille, joille dyykkaus on ruokamyrkytysten pelossa pelkästään talviruokintaa, jäätävät ilmat ovat varmasti olleet tervetulleita. Meille muille, joille kylmäketju ei ole rukousnauhaan verrattava mielenrauhan välikappale, talvea mieluisampia dyykkausvuodenaikoja ovat kevät, kesä ja syksy. Onneksi Suomen talvi on nykyään lyhyt ja vähäluminen, sillä pakkasesta on tonkijalle vain harmia.

Kerä jääsalaattia kahden laatan päällä: vasemmalla jäätyneenä, oikealla sulaneena.

Roskiksesta löytynyt rapsakka jääsalaatti oli sulaneena lupsakka vesisalaatti.

Pakkanen puree elintarvikkeisiin pääsääntöisesti sitä pahemmin, mitä enemmän niissä on vettä. Kun jäätyminen rikkoo vihanneksen solurakenteen, salaatista tulee märkä rätti ja kurkusta hyllyvä putkilo. Voi ne edelleen syödä, mutta ei siinä ole paljon järkeä, kun ei ole järkeä pakastamattomankaan veden syömisessä.

Hyödyllisistä vesipitoisista elintarvikkeista pakkanen rikkoo tomaatit, paprikat ja usein kananmunatkin, kun taas esimerkiksi porkkanat, omenat ja sitrushedelmät kestävät jäätymistä varsin hyvin. Maitotuotteista näyttäisivät säilyvän ainakin kovat juustot ja jukurtitkin, jos pakkaus pysyy ehjänä. Jäätelöä en ole pakkasella löytänyt, mutta kaikki pakasteet ovat kylmässä tietysti elementissään, mikä taitaa olla pakkasen ainoa hyvä puoli dyykkauksessa. Myös muut perinteisesti pakastamiseen kelpuutetut tuotteet, kuten liha ja leipä, selviävät nollan alapuolella. Sakun jääoluttakin olen kantanut kotiin pari huurteista tölkkiä.

Vesipidottomiin elintarvikkeisiin kylmällä ei ole suurta vaikutusta, joten pähkinät, suklaat, rasvat, jauhot ja hiutaleet voi aina poimia mukaan. Etenkin viljatuotteita dyykatessa kannattaa kuitenkin muistaa, että pakkasen jähmettämät tuholaiset saattavat herätä horroksestaan huoneenlämmössä!

Jäätyneissä vihanneksissa ja hedelmissä on sekin huono puoli, että ne ovat kivikovia riippumatta siitä, kuinka puheenpehmoisia ne ovat olleet ennen pakkaseen joutumista. Kuitenkin jopa minun paljon kokeneille makuhermoilleni on aivan eri asia, rikkooko tomaatin pakkanen vai pilaantuminen.

Pakkasen elintarvikkeille haitallisilta seurauksilta voi välttyä, jos osuu apajille juuri jätetoimitusten jälkeen. Mutta vaikka ruoka olisi yksittäispakattuja salaatinlehtiä, ensimmäisenä pakkasella tuntuvat aina jäätyvän näpit. Suosin itse lapasia, jotka otan pois pikaisten hienomekaanisten toimien ajaksi. Sormikkaissa kädet olisivat paitsi kylmissään myös liian kömpelöt. Kylmällä säällä roskapusseja tulee tutkittua enimmäkseen ulkoapäin tunnustellen ja vain kiinnostaville tapauksille suoritetaan avaus, sekin tavallista useammin repimällä.

Vaatetuksen ohella pakkanen pakottaa kiinnittämään huomiota kohteisiin. Parhaita ovat jätehuoneet, jotka tosin voivat olla yllättävän vilpoisia. Jätekatoskin antaa suojaa viimalta, mutta avokonttoreissa ei tule dyykkarin pitkiä aikoja sydäntalvella asioitua. Jäteputket ja syväsäiliöt ovat tietysti yhtä kamalia läpi vuoden. Toivottavasti putket jäätyvät ja loppujenkin Molokien suu menee säppiä myöten.

Kannattaako siis pakkasella dyykata? Koska pakkasen tuhot rajoittuvat lähinnä vihanneksiin, riippuu dyykkarin kylmänsiedosta, tuleeko pakkaspäivästä pekkaspäivä. Tai ehkä aiheellisempi kysymys olisikin: voiko pakkasellakaan olla dyykkaamatta?

Vanha suklaa jalostaa

Minussa taitaa olla hiven suklaa-addiktia. En nimittäin halua ymmärtää ihmisiä, joiden on toisinaan heitettävä roskiin kaapista löytynyt, vanhaksi mennyt suklaalevy.

Suklaan haaskaajien puolustukseksi on sanottava, että maitosuklaalla on kaikista elintarvikkeista ehkä täsmällisin parasta ennen -päivä. Maitosuklaa säilyttää hyvin makunsa 8–10 kuukautta valmistuksesta, mutta sen jälkeen makuvirheitä alkaa tulla yleensä muutamassa kuukaudessa. Harvassa ovat tämäntapaiset tuotteet, jotka maistuvat vanhentuneilta ylitettyään hyllyikänsä vain kolmanneksella.

Suklaan pois heittäminen ei siis välttämättä ole pelkkää alkukantaista päiväyspelkoa, vaan vanha suklaa voi yksinkertaisesti kuvottaa hienostuneita makuhermoja. Makuhermosolujakin voi kuitenkin harjoittaa.

Pikku Myy -suklaakalenterin päällä kalenterin harmaantuneita suklaita sekä suklaapukki kääreissään.

Joulun aikaan pukki myy, samoin Pikku Myy. Kuvan kalenteri on tuttua vuosikertaa 2013, tosin myöhemmin löytynyttä.

Vanhaa suklaata voi maistella huoletta, sillä suklaa on niin kuivaa ja rasvaista, että bakteerit ovat yksimielisiä: tässä he eivät jakaudu. Suklaa voi heikentyä maultaan tai suutuntumaltaan, tai siihen voi tarttua makuja ympäristöstä, mutta vaarallista suklaasta ei hevin tule. Täytteet sen sijaan voivat pilaantua, jos ne ovat siihen taipuvaisia. Varmaan esimerkiksi pähkinäsuklaa on kosteissa olosuhteissa mahdollista saada homehtumaan pähkinöiden kohdalta.

Suklaan pinnalla kuura ei kuitenkaan ole hometta vaan rasvaa tai sokeria. Suklaan sisältämä kaakaovoi voi jähmettyä kuuteen erilaiseen muotoon, mutta vain yksi niistä tuottaa kivasti napsahtavan ja suussasulavan rakenteen. Suklaata temperoidaankin antaumuksella, jotta väärät muodot sulaisivat ja kaikki kaakaovoi olisi halutussa kiderakenteessa.

Jos suklaata ei säilytä viinikaapissa, kuten ehkä pitäisi, lämpötilat saattavat heitellä kuin kotikondiittorin temperoinnissa. Tällöin kaakaovoin rasvat lähtevät liikkeelle ja osa niistä nousee harmaaksi pinnoitteeksi. Ensimmäiset harmaat ovat kuitenkin vain kosmeettinen haitta, eli suklaa on täysin syömäkelpoista.

Sokeri saattaa päästä kukkimaan suklaan pinnalle, jos suklaata on säilytetty jääkaapissa ja pakkaus avataan heti, kun se tuodaan huoneenlämpöön. Tällöin ilmasta voi tiivistyä kosteutta kylmälle suklaalle. Vesi liuottaa sokeria, ja kun se haihtuu, sokeri jää koristamaan pintaa. Sokerin aiheuttama harmaantuminen voi heikentää suklaan ulkonäköä ja suutuntumaa, mutta makuun sillä ei juuri pitäisi olla vaikutusta.

Suklaan makua ei pilaa molekyylien liike vaan niiden reaktiot. Maito- ja valkosuklaa menettävät parhaan makunsa yleensä alle vuodessa, sillä maitorasvan rasvahapot hajoavat epämiellyttävän makuisiksi yhdisteiksi. Kaakaorasvaa sen sijaan ei ole tiristetty minkään eläimen nisästä, joten siihen ei tule yhtä ikävää sivumakua. Tumma suklaa voikin säilyä hyvänä monta vuotta.

Myös kaakaomassan sisältämät antioksidantit saattavat parantaa tumman suklaan säilyvyyttä. Maitosuklaassa näitä aineita on vähemmän ja valkosuklaassa ei ollenkaan. Avattu suklaa pitäisi säilyttää tiiviisti pakattuna kaapissa, jotta happi ja valo eivät pääse tekemään tuhojaan.

Suklaan vanheneminen on siis pelkästään makuasia. Päiväys antaa enintään suuntaa, sillä makuun vaikuttavat iän ohella säilytysolot ja suklaan laatu. Löydän toisinaan roskiksesta avaamattomina hylättyjä suklaarasioita ja -patukoita. Jos parasta ennen -päivä on ylittynyt enintään parilla kuukaudella, maitosuklaassa ei tavallisesti ole makuvirheitä. Puolen vuoden kohdalla muutos on yleensä selvä, mutta suklaata pystyy vielä syömään hampaat irvettä. Joskus kohdalle osuu jopa vuoden päiväysvanha moitteeton patukka.

Hämmästyttävin tapaus on ollut iso kultainen Toblerone. Se oli päätypaloja lukuun ottamatta suunnilleen uudenveroista yli kolme vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Laadukas maitosuklaa saattaa siis säilyä huomattavan pitkään, jos se on valettu isoiksi paloiksi, kääritty alumiiniin ja pakattu kartonkiin.

Suklaapatukoita ja konvehtirasioita kääreissään.

Sen Dumle-patukan, jonka parasta ennen -päivästä on puolitoista vuotta, erottaa pakkausta avaamattakin. Mutta jos päivästä on joko puoli vuotta tai kaksi kuukautta, maisteluun täytyy todella keskittyä, jotta löytäisi eroja ja vikoja. Yhteiskuvassa pari Taloyhtiön jätepisteen suklaaesiintymää viime kesältä.

Onko vanhan suklaan roskiin heittäminen sitten isokin rötös? Tumman suklaan kasvihuonepäästöt ovat yllättävän pienet, hieman leipää suuremmat. Maitosuklaalle päästöjä kertyy kolminkertaisesti: 2,7 kg hiilidioksidiekvivalentteja kilogrammaa kohti. Jos kuitenkin otetaan huomioon se, että yhä kysytymmän kaakaon alta jyrätään jatkuvasti metsää, hiilijalanjäljen akromegalia on maitosuklaalla sataprosenttinen ja tummalla suklaalla useita satoja prosentteja. Siis paljon enemmän kuin kolme prosenttia, joka on vastuullisten tuotteiden osuus Stockmannin joulukonvehdeista[†].

On turha toivo, että ajattelisimme kuormittuvaa ilmakehää tai kärsiviä työläisiä, kun kesken lomahelteiden löydämme kaapista levyn joulusuklaata. Koska suklaa on ylellisyystuote, suostumme miettimään vain hemmoteltuja makunystyröitämme. Monelle sellaisellekin ihmiselle, joka kykenee syömään kuivahtanutta leipää tai tummunutta banaania, muun kuin ensiluokkaisen konvehdin suuhun paneminen on suklaahulluutta.

Saatamme katsoa ison rahan elokuvaa pikku ruudulta ja kuunnella sen viimeisen päälle hiotut äänet minikaiuttimista, samalla kun huomaamatta napostelemme pois heitetyn suklaan tilalle kaupasta juuri ostetun levyn. Se on tietysti epäjohdonmukaista, mutta jos ”kerrankin” syömme jotakin epäterveellistä, miksi emme maksimoisi mielihyväämme? Siksi, että jos joka tapauksessa teemme jotakin epäterveellistä, vanhaa suklaata nauttimalla voisimme edes samalla tervehdyttää paisunutta omanarvontuntoamme.

 


linkki kuollut

Ekoilen, koska kokeilen

Ensi perjantaina vietetään Älä osta mitään -päivää. Moni jättää ostamatta kuitenkin vain ajatuksen siitä, että yhdenkin päivän ostolakolla on merkitystä. Nämä pintatason kriitikot unohtavat, että Älä osta mitään -päivän ensisijaisena kohteena ei ole ympäristö vaan ihmisluonto.

Yhtä lailla kuukaudenkin mittaiset tipattomuudet, lihattomuudet ja muovittomuudet ovat turhanpäiväisiä, jos ne pysyvät vain vuosittaisina riitteinä tai retriitteinä eivätkä johda parannuksen tekoon. Näiden haasteiden pohjimmaisena tarkoituksena on nimittäin antaa maistiainen toisesta todellisuudesta, poikkeuttaa hellästi kaavoihinsa kalkkiutuneita.

Vielä viime vuonna ajattelin, että päivän mittaisella ostamattomuudella ei ole mitään merkitystä, joten päätin viettää Älä osta mitään -päivää marraskuun alusta loppuun. Olin jo ennestään ollut markettien marjaviini eli alle 0,1-prosenttisesti paikalla mutta hämmästyin, kuinka pysyvästi yksi kuukausi muutti tapojani.

Lattialla puurohiutalepakkauksia jonossa ja pikapuuropusseja läjässä.

Hiukan hiutaleita Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, salamatkustajat samaan hintaan).

Olin melkein koko aikuisikäni aloittanut päiväni kaurapuurolla. Ainoastaan hiutaleiden lämmitysmenetelmä oli kehittynyt: käytin ensin liettä, sitten mikroa ja lopuksi pelkkää mahaa.

Puurohiutaleita löytyy roskiksesta melko harvoin. Niitä hylätään lähinnä kolmesta syystä: ihmiset muuttavat talosta, ötökät ovat muuttaneet pakettiin, tai ajan kuluminen on muuttanut omistushalua. Jos parasta ennen -päivästä on vuosi tai enemmän, maku voi olla selvästi ummehtunut, koska hiutaleissa on paljon pinta-alaa hapelle tehdä tuhojaan. Yleensä kyseessä on kuitenkin onneksi sivumaku eikä päämaku.

Olin kerännyt vähäisistä löydöistäni itselleni varmuusvaraston Älä osta mitään -kuukautta varten. Kun dyykatut hiutaleet sitten loppuivat, kaupan kauraa ei enää tehnytkään mieli. Ei tuntunut itsestään selvältä tai erityisen maittavalta sekoittaa hedelmiä hiutaleisiin, kun vaihtoehtona oli dyykattua maitorahkaa, kurpitsansiemeniä, mantelijauhetta tai hamppu-chia-banaani-psyllium-siitepöly-mustikka-tyrni-marja-aronia-acai-goji-raakakaakaojauhetta.

En osaa arvioida, muuttuiko ruokavalioni epäterveellisemmäksi. Tuskin kukaan osaa. Ainakaan en syö enää niin tolkuttoman yksipuolisesti kuin ennen. Mielikin tuntuu virkistyneen, kun joka päivä saa miettiä, mitä juuri tänään nauttisi aamupalaksi.

Puuron hylkääminen ei tarkoittanut viljasta luopumista, sillä roskiksesta löytyy ihan sopivasti leipää. Leivän päälle olisi kuitenkin mukava laittaa muutakin kuin tongittua kurkkua, salaattia, juustoa ja leikkelettä. Aikaisemmin tuli ostettua sinisiä Keijuja, mutta viime aikoina sekin on jäänyt ja jääkaapissa on levitepurkkeja jonoksi asti.

Avattuja rasioita rasvaseoksia ja maksapasteijaa.

Levitteet levällään. Toinen ja neljäs vielä edellisen omistajan jäljiltä, ensimmäinen ja kolmas jo käyttöön otettuja.

Puoliksi syödyt levitteet otan roskiksesta omaan käyttööni kuorimalla pois hygieenisesti arveluttavan päällikerroksen. Sisältä paljastuukin usein houkuttelevamman väristä tavaraa, kuin suoraan tehtaan tuutista.

Levitteiden parasta ennen -päiväykset eivät kerro paljon mitään, etenkään jos pakkaukset ovat avattuja. Siksi arvioin syömäkelpoisuutta omilla aisteillani. Margariini ei juuri makuaan muuta. Tuorejuustot ja maksapasteijat hylkään, jos ne homehtivat. Voin saan jättää syömättä, jos se tuntuu liian härskiltä.

Colhot aforismit alkavat ensimmäisestä askeleesta. Ilman Älä osta mitään -päivää en olisi keksinyt viettää Älä osta mitään -kuukautta ja törsäisin edelleen luonnonvaroja kaurahiutaleisiin ja rypsimargariineihin. Olenkin alkanut suhtautua lyhyihinkin haastekampanjoihin myönteisesti. Kokeilen tänään ja iankaikkisesti saattaa vaikuttaa muutokseni.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.

Ruokakauppojen hävikkiongelma ei ratkea rahan voimalla vaan haravoimalla

Kuluneen hävikkiviikon ajan kansalaisia on syyllistetty ruoan haaskaamisesta, joten siirretään katse lopuksi kauppoihin. Kaupat tosin pyrkivät usein kääntämään katseen heti takaisin sanomalla, että hävikkiä syntyy eniten kotitalouksissa. Se on ihan totta, sillä suomalaisissa kotitalouksissa kertyy ruokahävikkiä[†] 120–160 miljoonaa kiloa ja kaupoissa vain pikkuruiset 65–75 miljoonaa kiloa.

Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua. Kotitalouksissa heitetään menemään paljon sellaista, mitä vain harva suostuisi syömään. Kaupoissa sen sijaan suurin osa hävikistä on täysin käyttökelpoista: tuotteesta on ylittynyt päiväys, tai siinä on pieni virhe, jonka takia kukaan ei osta sitä täydellä hinnalla (mutta alennustakaan ei anneta).

Osa kauppojen hävikistä ohjataan ruoka-apuun, ja se on hienoa. Kaikki kauppiaat eivät kuitenkaan halua hyväntekeväisyyteen osallistua, eikä avustusjärjestöjä riitä joka paikkaan. Osa ruoasta jää jakamatta siksikin, että Evira suhtautuu viimeisen käyttöpäivän ylittämiseen yhtä järjellisesti kuin paavi ehkäisyyn.

Elintarvikkeiden lahjoittamisen lisäksi kauppojen vastuullisuusohjelmiin kuuluu leivän paistaminen biopolttoaineen tuotantoa varten. Suomessa ruoan polttamisella ylpeillään; Venäjällä siitä sentään nousi kohu. Miten kauppojen ruokaa saataisiin loppusijoitettua enemmän ihmisten mahoihin?

Iso kasa elintarvikkeita keittiössä lieden ja tiskipöydän päällä.

S-ryhmä väittää, että heiltä ruokaa ei mene koskaan kaatopaikalle. Tein kesällä inventaarion S-lähikaupan parin päivän roskista. Ilman interventiotani olisi ihan vanhalle kunnon kaatopaikalle lähtenyt 2 litraa kevytmaitoa, 1 purkki mansikkajukurttia, 1 rikkinäinen purkki suklaavanukasta, 1 pussi murennettua sinihomejuustoa, 9 purkkia raejuustoa, 730 grammaa keittolihaa makuluulla, 240 grammaa naudan ulkofileepihvejä, 7 pakettia hunajabroilerileikkeleitä, 1 pussi kinkkusuikaleita, 4 pakettia tofua, 1 pakkaus tuorepastaa, 1 rasia pastasalaattia, 6 luomukananmunaa (osa rikki), 5 pakettia suomalaisia ja 3 pakettia liettualaisia herkkusieniä, 2 rasiaa pikkutomaatteja (toisessa yksi homeinen, toiset hieman ryppyisiä), 1 ruukku nuhjuista basilikaa, 3 ruukkua osittain kellastunutta persiljaa, 4 ruukkua salaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 4 pussia jääsalaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 7 maltillisesti pahentumaan lähtenyttä purjoa, 2 pinnasta viallista tomaattia, 2 paprikaa kolmen pussista, 200 syömäkelpoista varhaisperunaa (ja 44 viallista), 1 koloutunut päärynä, 1 läikällinen mandariini, 2 iskemällistä omenaa, 6 rasiaa osittain homeisia viinirypäleitä, ½:ksi syöty rievä, 5 pikkupussia manteleita, 2 pussia kuivahedelmiä, 5 pussia hyytelöimisainetta, 23 pussia hilloamisainetta, 2 sulanutta jäätelötuuttia ja 1 paketti pikkumustikkapiirakoita. Ainoastaan rypäleet olivat niin pilaantuneita, että niistä piti osa heittää uudelleen roskikseen. Muuten kaikki oli syömäkelpoista.

Yksittäistä kauppaa ei voi suuresti syyttää ruokahävikistä. Kuluttajat on nimittäin totutettu valtaisaan valikoimaan, jota pitää olla tarjolla aamusta iltaan. Jos jokin hylly kerran sattuu olemaan viilipytytön, silmään paistavassa kolossa on syytä olla myymälän anteeksipyyntö ja sen on parasta olla vilpitön. Kauppa voikin lähinnä yrittää hioa tilausjärjestelmäänsä ja liimailla alennustarroja vanheneviin tuotteisiin. Kaupan vastuulla on kuitenkin täysin se, mitä myymättä jääneelle ruoalle tapahtuu.

Ruoan haaskaus puistattaa useimpia meistä ihan luontaisesti. Kauppojen jätehuoneisiin lieneekin vaikeampi saada kuvauslupaa kuin broileritehtaaseen tai teurastamoon. S-ryhmän omalla hävikkivideolla poistokärryyn päätyy pari hassua päärynää.

Ranskassa ihmisten närkästys on vaikuttanut lainsäädäntöön. Maan parlamentti päätti toukokuussa yksimielisesti, että suuret ruokakaupat eivät saa heittää myymättä jäänyttä ruokaa hukkaan vaan se pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jos ruoka ei sovellu ihmisten ravinnoksi, se tulee ohjata maatiloille syötettäväksi eläimille tai kompostoitavaksi. Erikseen kiellettiin ruoan pilaaminen. Jätetettyjen elintarvikkeiden päälle on näet saatettu kaataa valkaisuainetta, koska kauppiaat eivät halua vastuuseen siitä, että joku mahdollisesti saisi ruokamyrkytyksen roskisruoasta (vaikka voisi luulla kemikaalien lisäävän sairastumisriskiä…).

Suomessa STT uutisoi, että Evira ja vähittäiskaupat eivät näe tarvetta Ranskan käyttöön ottamalle lainsäädännölle, mitä lukiessa kaikkien aamukahvit menivät oikeaan kurkkuun. Päivittäistavarakauppakaan ei kannata sääntelyn lisäämistä, mutta vastuuntuntoisena ja innovatiivisena järjestönä se oli sentään valmis siihen, että hallitusohjelmaan olisi lisätty ”elintarviketalouden arvoketjun materiaalitehokkuuden tehostaminen vapaaehtoisin toimin valtionhallinnon ja elintarvikeketjun toimijoiden yhteistyönä”.

Ei kuitenkaan tarvitse olla kaunopuheinen kauppias vastustaakseen Ranskan hävikkilakia. Ruoan tuhlausta vastaan taistelevan Les Gars’pilleurs -liikkeen mielestä laki luo illuusion siitä, että hävikkiongelma on ratkaistu ja kaupat tekevät voitavansa, vaikka tärkeämpää olisi tarkastella ruoan ylituotantoa ja hygieniasäännöksiä. Lisäksi ruoka-avun jakelu tuottaa huomattavia kustannuksia.

Vaikka ruokahävikki onkin tuhlausta, ei sen hyödyntämiseen tarvitsisi syytää suuria summia. Italialainen Ugo Bardi kuvaa upeassa kirjoituksessaan, kuinka ennen vanhaan sadonkorjuun päätyttyä köyhät päästettiin keräämään pellolle jäänyttä viljaa tai hedelmiä. Englanniksi tästä keräilystä käytetään sanaa gleaning. Olkoon se suomeksi haravointi, sillä Suomessakin on ennen käyty haravoimassa pellolle ensikorjuusta jääneitä heiniä tai tähkiä. Asialla tosin olivat tietääkseni yleensä talon naiset ja lapset, ja köyhäinapu oli järjestetty erikseen.

Tyttö olallaan harava.

Albert Edelfelt: Haravatyttö (1886, osa teoksesta).

Haravointi on halpaa, koska se ei vaadi koulutusta, suurta taitoa tai hierarkiaa työn organisoimiseksi. Modernia haravointia on tietysti roskisdyykkaus. Fossiilisiin polttoaineisiin tukeutuva yhteiskuntamme luulee olevansa niin rikas, ettei sen tarvitse turvautua köyhien suorittamaan haravointiin vaan se voi hoitaa asiat kuntoon isolla rahalla. Siksi ruokahävikin käsittelemiseksi rakennellaan isoja kylmävarastoja ja kalliita biopolttoainetehtaita.

Haravointi ei ole ainoastaan taloudellinen tapa järjestää hävikin hyötykäyttö, vaan se myös ylläpitää yhteiskunnallista solidaarisuutta ja myötätuntoa. Suomessa me olemme tottuneet jokaihmisenoikeuksiin, jotka sallivat vapaan marjastamisen ja sienestämisen. Kaupan ala näyttäisi kuitenkin jätehuoneiden salpuuttamisessaan seuraavan mieluummin Neuvostoliittoa, jossa ruoan haravointi kiellettiin 1930-luvulla kuolemantuomion uhalla. Toimet pahensivat nälänhätää Ukrainassa. Nälkämaan jäteyhtiöllä Ekokympilläkin on otsaa ja aikaa soittaa dyykkarin perään, ettei ukkivainaan takki vain aiheuta pahaa mieltä elävän ihmisen päällä.

Massiivinen ruokahävikki edellyttää muutoksia lainsäädäntöömme, joskaan ei Ranskan malliin. Hävikkiongelma alkaisi ratketa, kun ruoan dyykkaus yksiselitteisesti sallittaisiin ja dyykkauksen estäminen kiellettäisiin. Kaupan ala tietysti haraa vastaan, mutta ainakaan puolivillaisten argumenttien ei pitäisi johtaa siihen, että dyykkarin täytyy päästää irti haravastaan.

Armoitettu Leo Stranius on jo ottanut ensiaskeleen lakien uudistamiseksi: Hän on kerännyt 31 allekirjoitusta ruokahävikin vähentämistä koskevalle valtuustoaloitteelleen. Aloitteen mukaan Helsingin kaupungin tulisi ohjeistaa kauppoja pitämään roskikset lukitsemattomina ja suhtautumaan dyykkaukseen jätehierarkiaa noudattavana toimintana.

Valtuustoaloitetta voisi seurata kansalaisaloite. Tällä hetkellä kerätään jo kannattajia aloitteelle, jossa halutaan kieltää kauppojen hävikkiruoan pois heittäminen. Vaikka aloite on epämääräinen ja sivuuttaa perusteluissaan ekologiset näkökohdat, se on saanut viidessä kuukaudessa viisituhatta kannatusilmoitusta.

Ruokahävikistä huolta kantavien tulisi puhua paitsi dyykkauksen puolesta myös vallitsevaa menoa vastaan: Leipä on ihmisten polttoainetta, ei autojen. Viimeisten käyttöpäivien pitää perustua tutkimukseen eikä markkinointiin. Emme tarvitse enemmän ja laadukkaampaa vaan vähemmän ja kestävämmin.

 


linkki kuollut, samat luvut esimerkiksi Tilastokeskuksen blogissa

Tehdäänkö parhaat munkit maitoon vai veteen?

Voiko munkkitaikinan leipoa Suomessa veteen, kun maito on jo maassa kansallisjuoma? Sitä lähti ravintolapäivänä selvittämään tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijat. Sivutuotteena löytyi maailman helpoin ja paras munkkitaikinan ohje.

Sillanpylväässä tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijoiden hinnasto ja vieressä munkkeja kolmessa ämpärissä.

Veteen, maitoon ja kahvimaitojuomaan tehtyjä munkkeja. Hämäykseksi vesimunkit olivat valkoisessa ämpärissä ja maitomunkit sinisessä. Makutestissä vesimunkki osutettiin oikeaan käteen, maitomunkki vasempaan (lat. sinister). Ämpärit, munkkien raaka-aineet, kyltin materiaalit ja kaikki muukin Taloyhtiön jätepisteestä, makutestin hinnalla. Onnen tonkijat lahjoittaa Roska päivässä -liikkeen ystävät ry:lle ravintolapäivätulonsa: myydyt kahvimunkit 4 euroa + lahjoitus 0,50 euroa + Onnen tongintaa -konsernin pultsareille kustantamat kolme munkkia 3 euroa.

Testaajat pitivät molempia munkkeja hyvinä, ja useimpien oli vaikea tehdä eroa niiden välillä. Yhtä ihmistä lukuun ottamatta kuitenkin kaikki pystyivät nimeämään suosikkinsa. Eihän ruokakaupasta nykyään selviäisikään järjissään ulos, ellei osaisi tehdä valintoja äärimmäisten pienten erojen perusteella.

Testaajista 10 piti parempana veteen tehtyä munkkia ja 6 valitsi maitoon tehdyn munkin. Munkkitaikinan nesteellä ei siis ole selvää yhteyttä munkin makuun. Munkkien maistuvuuteen vaikuttaakin lähinnä neljä asiaa: paistorasva, pinnan sokerointi, mausteet ja rakenne.

Paras paistorasva on Kuningaskuluttajan testin mukaan kookosrasva, luultavasti siksi että sillä tulee kuohkeimmat munkit. Koska en ollut löytänyt kookosrasvaa, käytimme munkinpaistorasvan ja rypsiöljyn sekoitusta. Kuohkeudesta piti huolen uudenlainen resepti.

Sokerointiin kelpuutimme tavallisen hienosokerin. Jotkut pitävät parhaana erikoishienoa sokeria, eivät kuitenkaan ilmeisesti tomusokeria.

Mausteita munkit eivät mielestäni kaipaa. Vaniljasokeri ei tunnu tuovan mitään lisäarvoa kuin enintään munkin hintaan. Kardemumma jo vähän maistuukin, mutta se ei ole mitenkään tarpeellinen ja voi aromeillaan estää paistorasvan jatkokäytön. Kahvijuomalla munkkielämyksestä pystyy rakentamaan sellaisen, joka tavallisesti tapahtuisi vain yhtä aikaa munkki syömällä ja kahvi juomalla.

Se, että veteen tehdyt munkit voittivat tällä kertaa, selittyy ehkä rakenteella. Munkkitaikinoita leipoessani tajusin, että maito ei olekaan valkoiseksi värjättyä vettä vaan vettä, johon on lisätty maitojauhetta. Jotta vesitaikinasta sai yhtään niin jämäkkää kuin maitotaikinasta, siihen piti lisätä 20 prosenttia enemmän jauhoja.

Vaikka molemmista taikinoista yrittäisi tehdä yhtä juoksevia, juossutta vettä sisältävistä munkeista näyttää tulevan vähän ilmavampia ja kenties siksi monen suosikkeja. Kuohkeita olivat maitomunkitkin, koska leivoin munkit Sikke Sumarin ohjeella, jossa nesteitä ja jauhoja käytetään suunnilleen yhtä paljon. Kun näiden huokoisten munkkien makuun on kerran päässyt, paluuta suomalaiseen pullamunkkiin ei ole.

Löysään taikinaan tehdyn munkin suutuntuma – rapea pinta ja ilmava sisus – on yksitoikkoiseen jauhomunkkiin verrattuna ylivoimainen. Joku voi tosin olla sitä mieltä, että kahvileivän pitääkin tuntua leivältä. Jos ilmavia munkkeja jostain syystä jää yli, niillä voi vallan hyvin herkutella vielä seuraavanakin päivänä, etenkin mikrossa käytettyinä. Yönylisestä pullamunkista taas ei saa hyvänmakuista lämmittämälläkään.

Pullataikinasta voi toki leipoa kaikenlaisia jänniä muotoja, kuten rinkeleitä, mutta osa löysän taikinan viehätystä on siinä, että munkeista tulee niin monimuotoisia nipukoineen ja röpelöineen. Tässäpä lyijyä ja sokeria maistuvampi uudenvuodentina!

Kuten tutkimuksessamme kävi ilmi, maidon lisäämisessä ei ole kysymys mausta. Ennen vanhaan lehmä tuotti talonväelle tietyn määrän maitoa. Koska ruokaa ei tuolloin vielä osattu haaskata, maitoa lisättiin vähän joka paikkaan, jotta sitä ei olisi tarvinnut heittää hukkaan. Nykyään, kun useimmat meistä pystyvät säätelemään maitovarantojaan litran tarkkuudella, ei ole mitään tarvetta piilottaa hapantumatonta maitoa taikinoihin. Edes martat eivät käytä munkeissaan maitoa (mutta lisäävät kananmunia senkin edestä).

Jos munkit siis onnistuvat yhtä hyvin veteen kuin maitoon, miksi munkit pitäisi aina tehdä veteen? Valitse itse mieleinen syy tai vaikka kaikki:

  • Maito on vettä noin parisataa kertaa kalliimpaa.
  • Maidontuotanto kuormittaa ympäristöä aika tavalla.
  • Kukaan ei ole allerginen tai intolerantti vedelle.
  • Maidontuotanto on rakenteellisesti julmaa. Siinä missä lihakarjaa ehkä pystyisi nykyoloissakin pitämään mitenkuten eettisesti, maidon tuottaminen vaatii pakkokeinohedelmöitykset ja vasikan erottamiset. Älykkäitä ja herkkiä eläimiä ei tule piinata sen takia, että saisimme munkkeihin nestettä, jota emme siitä maista.

Lopuksi paljastan hyvän, ellei parhaan munkkitaikinan ohjeen. On oikeastaan hämmentävää, että täydellisiä munkkeja varten ei tarvitse käydä maitokaupassa, rikkoa munia, sulatella margariinia tai vaivata taikinaa moneen kertaan. Vaikka nämä munkit valmistuvat nopeasti, mitään murenevia pikamunkkeja ne eivät ole vaan ennemminkin pikanttimunkkeja.

Maidottomat, munattomat ja maukkaimmat munkit

(20–25 pientä palleroa)

2,5 dl vehnäjauhoja (parasta ennen -päivästä oli vuosi, eikä kukaan valittanut)

1 rkl tai 1 pussi kuivahiivaa (päiväyksestä oli muutama vuosi, mutta hyvin toimi)

1 rkl sokeria (säilyy loputtomiin)

ripaus suolaa (ei pilaannu)

2 dl vettä (hanasta)

paistamiseen vajaa litra rypsiöljyä tai jotakin vähemmän eettistä ja terveellistä rasvaa (rypsiöljy ja munkinpaistorasva olivat täysin käyttökelpoisia yli puoli vuotta parasta ennen -päivän jälkeen ja jäljelle jäänyt seos ravintolapäivän jälkeenkin)

  1. Sekoita kuivat aineet keskenään kulhossa.
  2. Kuumenna vesi mikrossa aavistuksen lämmintä kättä kuumemmaksi ja vatkaa se muiden ainesten sekaan.
  3. Peitä kulho liinalla tai kelmulla. Jos astia on pieni, kannattaa käyttää kelmua, jotta nouseva tahmataikina ei pääse sotkemaan liinaa.
  4. Kun taikina on kohonnut parikymmentä minuuttia, kuumenna rasva kattilassa 180 asteeseen. Jos sinulla ei ole näihin lämpötiloihin kykenevää mittaria, voit kokeilla rasvan lämpötilaa pienellä määrällä taikinaa. Jos taikina ei jähmety, rasva on liian kylmää. Jos rasva leimahtaa tuleen, se on liian kuumaa (rasvapalo tukahdutetaan kannella).
  5. Nostele taikinaa kattilaan ruokalusikalla toista lusikkaa apuna käyttäen. Jos taikina ei tunnu irtoavan, kasta lusikka ensin veteen. Ravistele kuitenkin irtopisarat pois, ettei vettä pääse rasvan sekaan porisemaan.
  6. Paista käännellen munkit kellanruskeiksi. Munkkeja kannattaa liikutella metallisilla salaatinottimilla tai vaikka kahdella haarukalla; reikäkauha on tässä vähän järeä työkalu.
  7. Valuta munkit talouspaperin päällä ja pyöritä ne kuumina sokerissa. Näistä palleroista ei rapeus poistu yhtä vikkelään kuin pullamunkeista, joten älä suotta kiirehdi ja polta kieltäsi!