Lihaton lukukuu on edennyt kolmoseen eli Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittamaan kokoelmaan Eläimet yhteiskunnassa (Into, 2015). Elänoikeuskirjat eivät koskaan ole helppolukuisia, mutta tämä teos on lisäksi sangen hidaslukuinen. Esimakua tulee jo johdannossa, joka esittelee kirjan keskeisen kysymyksen: ”Minkälaisia esiintuloja eläin saa nykyisissä ihmisympäristöissä? Toisin sanoen, miten toislajista eläimellisyyttä jäsennetään ihmisten keskuudessa sekä yhteiskunnan tiheiköissä ja mitä tämä tarkoittaa eläinten itsensä kannalta?”
Eläimet yhteiskunnassa ja katiska yhteiskuvassa.
Onneksi ensimmäinen puheenvuoro on annettu Antti Nylénille. Hän esittää yksinkertaisen keskeisen kysymyksen: riittävätkö raha ja tottumus – ahneus ja laiskuus – oikeuttamaan laajan ja järjestelmällisen lajisorron? Nylén on keksinyt verrata eläntuotantoa Tarkovskin Stalker-elokuvan Vyöhykkeeseen: ”Onko eläinteollisuus siis jonkinlainen kielletty, kirottu ja eristetty alue maailmassa, jossa jotakin vakavaa mutta tuntematonta on tapahtunut, saastunut laskeuma-alue, jonne voi mennä vain, jos varusteet ovat määräysten mukaiset ja ’hygieniasta’ on huolehdittu asianmukaisesti?” Hygienialla Nylén tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä puhtautta.
Nylénin säkenöivän esseen jälkeen lukukokemus väistämättä lässähtää. Toisaalta lukija saa syyttää itseäänkin, jos erehtyy odottamaan liikoja lakiasiantuntijan kirjoittamalta artikkelilta: ”Eläimen oikeudellisen aseman ja itseisarvon tosiasiallisen merkityksen vahvistaminen on mahdollista säätämällä eläinten perusoikeuksista perustuslain tasolla ja määrittelemällä eläimen oikeudellinen asema (subjektiviteetti ja itseisarvo) eläinsuojelulain tarkoitusta ilmentävässä säännöksessä, jonka puolestaan pitää heijastua lainsäädännön aineellisessa sisällössä.”
Tai muutaman sivun artikkelilta, jossa on 40 viitettä: ”Yhteiskuntien modernisoituessa tuotantoeläimet ovat hävinneet kaupungeista ja maaseudullakin siat ja siipikarja ovat siirtyneet suureksi osaksi teollisten kasvatushallien sisälle.28 Samalla eläinten teurastus on keskittynyt pitkälle automatisoituihin teollisiin teurastamoihin, joissa harva kuluttaja on koskaan vieraillut.27, 29”
Tai artikkelilta, jonka otsikossa on sammuneen intohimon haikeilla muistoilla yhdessä sinnittelevä sanapari kestävä kehitys: ”Toinen lihankulutuksen vähentämisestä aiheutuva terveysvaikutus näkyisi epäsuorasti haitallisten ympäristövaikutusten vähentymisenä. Lihankulutuksen vähentäminen vähentäisi esimerkiksi kasvihuonekaasupäästöjä ja voisi siten hidastaa ilmastonmuutosta.”
On kirjassa valopilkkujakin. Lea Rojola käsittelee rationaalisuutta painottavan tieteen tunteettomuutta tarkastelemalla Harry Harlow’n julmia apinakokeita Sanna Karlströmin runokokoelman valossa. Kaisa Ansami kirjoittaa Särkänniemen delfinaariosta, joka puhuu kuin eläntarha mutta toimii kuin sirkus. Hänen mielestään emme tule delfinaarioon oppimaan luontokappaleista vaan näkemään oman vallankäyttömme tulokset täysin keinotekoisessa ympäristössä. Kristo Muurimaa kertoo, miltä tuntuu dokumentoida eläntehtaita, joissa ei eletä vaan ollaan hengissä ja kärsitään yhtenä biomassana. Hänen mukaansa ihmiset selittävät salakuvaajien otokset poikkeustapauksiksi, koska he eivät halua myöntää oman toimintansa ongelmallisuutta.
Tämänkin suomalaisen elänoikeuskirjan lopussa on Elisa Aaltolan artikkeli. Aaltola kuvaa Simone Weilin jaottelua: näemmekö itsemme osana maailmaa vai maailman osana meitä eli haluammeko tunnistaa yhteyksiä omien tekojemme ja muiden kärsimyksen välillä? Aaltola esittää Stanley Cohenin ajatusten pohjalta, kuinka henkilökohtainen ja kollektiivinen itsepetos punoutuvat toisiinsa. On helppo sivuuttaa tosiasioiden merkitys, kun muut tukevat harhaa ja yhteiskunta tarjoaa työkaluja kiistämiseen.
Tässä vaiheessa on varmaan jo käynyt selväksi, että Eläimet yhteiskunnassa on elänoikeusopinnoissaan pitkälle edenneiden puoliakateeminen kirja. Osuvampi nimi olisikin ollut Eläimet yhteiskuntatieteissä. Nimittäin biologi Jussi Viitalan artikkeli, jossa hän osoittaa ihmisen mahdollisesti sokealla rakkaudella olevan hyvä hajuaisti, päättyy hämmentävään noottiin. Kirjan toimitus haluaa huomauttaa, että sukupuolen ja parinvalinnan evoluutioteoreettinen tarkastelu on ”altista kritiikille”, koska sillä on poliittisia ulottuvuuksia.
Eläimet yhteiskunnassa pidättää siis oikeuden erottaa ihmiset muista eläimistä kulttuurisilla perusteilla. Päättämättömyys näkyy myös sanankäytössä: kirjassa puhutaan monin paikoin kärkkäästi toisaalta ihmiseläimistä ja toisaalta toislajisista eläimistä. Siis ihmisetkin ovat ”vain” eläimiä mutta ne oikeat eläimet ovat toislajisia, pohjimmiltaan toissijaisia.
Toislajisten eläinten sijaan olen kirjoittanut näissä lokakuun kirja-arvioissani kokeeksi elämistä eli eläimistä ilman ihmistä. Nyt puolivälissä sana tuntuu yhä oudolta ja yhä tarpeettomammalta. Miksi ihmisten ja elänten rajaa pitäisi entisestään korostaa?
Vanhat sanat uusiin vaihtamalla emme poista jaottelua (jonka vahingollisuutta kirjassa selvittää ansiokkaasti Salla Tuomivaara). Kaikenlaisten eläinten oikeuksia palvelisi nähdäkseni parhaiten se, että me ihmiset tunnustamme erityisyytemme eläiminä ja erottamattomuutemme muusta luomakunnasta – ei ihmiseläimiksi alentaminen tai toislajisiksi toiseuttaminen.
Jk. Jos et voi heti käydä lukemaan loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta, käy kuuntelemassa loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta.
Onnen tongintaa 