Avainsana-arkisto: dyykkaus

Kengät astuivat kahdesti samaan jätevirtaan

Posted on by Onni Tonkija

Tuttu kenkäpari erottui vieraasta jätesäkistä kuin hera keitoksesta, jonka maito on ollut parasta ennen toissa tiistaita. Siinähän olivat Onnelin hilseilleet saappaat, jotka olin vienyt roskiin kaksi viikkoa sitten! Ensin ajattelin, että joku lukijani oli ottanut neuvoni varteen eikä takertunut tarpeettomaan saappaanvarteen. Sitten ajattelin blogini kävijätilastoja.

Saappaat naisen jalassa, taustalla erilaisia kengiä telineessä.

Kahteen kertaan hylätyt saappaat viimeistä kertaa ensimmäisen käyttäjänsä jalassa. Jalkineet ja sukkahousut Taloyhtiön jätepisteestä, Sisu-säilytyspenkki[†] kuvausrekvisiittaa.

Taloyhtiön roskiksesta on selvästi hankala löytää jalalle sopivaa allepantavaa, mutta kannattaako toisten käyttämiä kenkiä ylipäätään hankkia itselleen? Kysymys on tietysti näitä nykyajan kotkotuksia. Vielä sotien jälkeen Suomessa oli tuhatkunnittain lapsia, jotka kenkien puutteen vuoksi kävivät koulua vuoropäivin, jos silloinkaan.

Nykyään voidaan pohtia netissä ketjukaupalla, pitääkö lasten kengät ostaa kauppaketjusta vai saako niitä hankkia myös kirpputorilta. Useimmilla keskustelijoilla tuntuu olevan varaa kauhistella linttaan astuttuja jalkasieniapajia. Jos kerran ei kenkään voi palvella kahta herraa, niin ei kenkäkään voi palvella kahta kertaa.

Lapsenkengissä keskustelu ei ota huomioon sitä, että lapselle hankittavan kengän tulisi olla taipuisa eli ”linttaan astuttu” saattaisi olla hyväkin valinta. Jalkasieni taas on lapsilla hyvin harvinainen.

Ei ole helppoa aikuisenkaan kengitys. Minua vieraannuttaa käytetyistä kengistä eniten se, että koissa ei ole valinnanvaraa. Eikä sen puoleen muissakaan pieneliöissä – mielelläni sienestäisin vain metsän siimeksessä.

Käytettyjen kenkien väitetään usein kuluneen edellisen käyttäjän jalkojen muotoisiksi. Tällaiset kengät haluaisin kyllä minäkin ostaa, jos sellaisia myytäisiin. Todellisuudessa jalka taitaa kuitenkin joutua sopeutumaan siihen, mitä sille annetaan. Koska jalalla on pituuden ohella leveyttä, on aika yksiulotteista ostaa kenkiä vain pituuden mukaan. Ikävä kyllä leveyskoordinaatin mukaantulo näyttäisi korottavan hintaa parisataa euroa kenkäparilta.

Vaikka käytetyn kengän koko ja näkö kelpaisivat, jäljelle jää jalkasilsatartuntavaara. Sieni-itiöt saattavat nimittäin selvitä kengissä kuukausia hengissä. Pesu 60 asteessa ilmeisesti poistaisi sienet[†], mutta kengän koko ja näkö voivat kärsiä. Harmittavasti vaikuttaa siltä, että ainoa tehokas vaihtoehto jalkasieneltä suojautumiseen on varpaanvälien kuivaaminen suihkun jälkeen.

Vaikka olen löytänyt taloyhtiön roskiksista monenlaista päällepantavaa, olin pitkään varma siitä, että käyttökelpoisia kenkiä en ikinä löytäisi. Olin tietenkin väärässä.

Lenkkitossut pystyasennossa.

Vettä kengässä, oli toteamukseni ensimmäisen lenkin ensimmäisen lätäkön jälkeen.

Onneksi löytämäni lenkkitossut olivat jääneet vähälle käytölle, sillä väärin muotoutuneet lenkkarit saattavat johtaa Talouselämän mukaan vammoihin. Ensimmäisen juoksulenkin jälkeen ymmärsin, miksi kengät oli hylätty. Tämäntyyppinen kevytkenkäisyys tuottaa nimittäin alle tunnissa täysin voipuneet jalat. Jos jalat väsyvät lenkistä, niin onhan kengissä pakosti jotain vikaa.

 

† linkki kuollut

Hampparin hampparit

Posted on by Onni Tonkija

Nyt on muotia tehdä pikaruoasta ikäruokaa. Takin taskussa toistakymmentä vuotta lojuneella hampurilaisella on oma blogi, ja sama lastenateria on paistatellut linssiluteena jo toistatuhatta päivää.

Ylekin tarttui aiheeseen ja selvitti, mitä hampurilaiselle tapahtuu pitkäaikaissäilytyksessä. Prisma-studion jakson viimeinen käyttöpäivä Areenassa on 20.2.2014. Tämä päivämäärä on poikkeuksellisesti ehdoton, koska video ei ole elintarvike.

Pikaruokapussissa hampurilaispaketti, jossa sämpylä ja maustepusseja, sekä ranskalaispaketti, jossa ketsuppipusseja.

Jos ei tohdi tonkia taloyhtiön roskiksesta vähän käytettyjä ketsuppipulloja tai pippurimyllyjä, voi aina poimia pikaruokapussukoista yksittäispakatut ketsuppi- ja maustepussit sekä tietysti lautasliinat biojätteiden kuivikkeiksi. Kaarikamat tarjosi Taloyhtiön jätepiste.

Pikaruoan terveellisyydeltä, ekologisuudelta ja eettisyydeltä negaatioetuliitettä tuskin moni epää. Epäteeteistä huolimatta olen mäkin hampurilaiseen yleensä hampaat iskenyt sen kerran, kun olen määräisen kappaleen löytänyt. Ranskalaiset ovat kyllä lentäneet aina kaaressa biojätteisiin, sillä eihän sellainen, mikä ei alun perinkään ole ravintoa ollut, voi roskiksessa syömäkelpoiseksi muuttua.

Pikaruokaharrastuneisuuteni koki kolauksen, kun selvisi, että hampuusin ham-puustit on julistettu pannaan. Ylen tiedetoimituksen bullan mukaan hampurilainen on nimittäin nautittava neljän tunnin kuluessa valmistamisesta. Sen jälkeen purilainen, vaikka kuinka nautittava, on kielletty herkku.

Dyykkarin näkökulmasta 4 tuntia tuntuu kohtuuttommalta vaatimukselta, kun käytännön kokemus puoltaisi pikemminkin 24 tai 48 tunnin rajaa. Todellisuudessa hampurilainen näyttää säilyvän lähes muuttumattomana kuukausikaupalla. Syynä ei ole mikään säilöntäaine vaan säilöntätapa: kuivunut leivänkannikka tai pihvinpahanen ei ole homeelle sviitti.

Prisma-studion testikin kuivui kokoon. Yli puoli vuotta huoneenlämmössä seissyt hampurilainen sisälsi laboratoriokokeiden mukaan muutama kymmenen bakteeria grammassa jauhelihaa, kun tuoreelle jauhelihalle miljoonakin on hyväksyttävä arvo. Siitä huolimatta studiossa maisteltiin pihvejä kuin viiniä, kuppiin sylkäisten. Juontaja vielä pelkäsi, että hampaankoloon jäänyt botuliinimolekyyli myrkyttäisi hänet. Näin jäi ”ruoka on ensisijaisesti terveysriski” -myytti murtamatta ja katsojallekin paha maku suuhun.

Roskisdyykkarin käsikirja on oodi dyykkausilolle

Posted on by Onni Tonkija

Kun aloitteleva dyykkari on ensi kerran tyydyttänyt tonkimalla nälkänsä, hän haluaa todennäköisesti sammuttaa tiedonjanonsa. Mikä neuvoksi vasta-alkajalle? Wikipedian artikkeli on nopeasti lukaistu, ja tämä blogi on vasta alkanut. Kun hätä on suurin, on apu Likellä: Roskisdyykkarin käsikirja.

Roskisdyykkarin käsikirja päällimmäisenä kirjakasassa.

Tonkiaisten olkapäillä. Roskisdyykkarin käsikirja kirjastosta ja muut teokset Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, ei varauksia).

Tarja Siltala-Huovinen kirjoittaa vuonna 2001 julkaistussa kirjassaan roskisdyykkareista, ilmeisesti erotukseksi viemäridyykkareista. Roskisdyykkarin käsikirja on niin ohut, että sen lukee yhdellä istumalla, mutta niin viisas, ettei yhdellä tumalla.

Lukiessa käy selväksi, että käsillä on pikemminkin käsityskirja kuin käsikirja. Kirja pyrkii muokkaamaan ihmisten ennakkoluuloisia käsityksiä dyykkareista positiivisemmiksi, eikä siinä ole minusta mitään pahaa, että ideologia näin menee tekniikan edelle.

Käsittelee kirja dyykkaustekniikkaakin, tosin lähinnä tavaran seulomista sekajätteistä. Siltala-Huovinen opastaa aloittelijaa äidillisesti vuorokaudenajoista, vaatetuksesta ja apuvälineistä. Itse olen tullut toimeen ilman dyykkauskeppiä, luuppia tai kadulta poimittuja hanskoja, mutta kaipa niistä voi olla hyötyä erikokoisille ja -näköisille ihmisille. Sen sijaan kirja sai minut pohtimaan roskiksen kannen kannattelun ongelmistoa, ja nykyään tuenkin kannen yhä useammin pään asemesta seinään.

Kiehtovinta kirjassa ovat kokeneiden dyykkarien haastattelut. Cari dyykkasi aiemmin ruokansa ja koki myöhemmin olevansa etuoikeutettu voidessaan ostaa kaupasta tuoretta ruokaa. Minä koen olevani etuoikeutettu saadessani dyykata vanhaa ruokaa. Pekka elätti perheensä dyykkaamalla ja sai postissa 15 000 markan jälkiverokuitin. Minä en elätä perhettäni dyykkaamalla ja sain juuri postissa 1 200 euron ennakkoverolipun. Sepe söi kesällä roskisruokaa, sai vatsataudin ja joutui tiputukseen. Minä koputan päätä roskiksen kannella.

Kirja on sen verran lyhyt, ettei siihen oikein mahdu muita vikoja. Opuksen opastava tyyli saattaa ärsyttää itsetietoisia ja elämänmyönteisyys kielteisiä ihmisiä. Maaseudun väkeä, esimerkiksi Espoon dyykkareita, taas saattaa harmittaa se, että kirjassa mainitaan Helsingin kaupunginosia nimeltä.

Roskisdyykkarin käsikirja on hieno ja tarpeellinen dyykkauksen ylistys. Dyykkauksen suomenkielinen perusteos on kuitenkin vielä kirjoittamatta.

Jk. Jos Roskisdyykkarin käsikirja tuntuu sinusta iältään ja käyttöliittymältään papyrukselta, lue Tero Kartastenpään tuore tuotos Lilyn blogista. Oivallinen kirjoitus kertoo muun muassa neljä syytä valmiiksi viipaloidun leivän boikotoimiseen. Kirjoituksen kiinnostavimman ajatuksen voin jättää mainitsematta, sillä kyseinen blogi on valmiiksi lihavoitu.

Näin valmistat aterian roskista hyödyntäen taloyhtiön roskista

Posted on by Onni Tonkija

Tällä kertaa laitamme pasta roscistanaraa. Sitä varten hae taloyhtiösi jätekatoksesta yksi paketti pekonia. Tarkista viimeinen käyttöpäivä. Minulla päivä oli mennyt päivää vaille kaksi viikkoa aikaisemmin, eli tämä lihan, läskin ja suolan jalo liitto oli vielä ihan käyttökelpoista.

Keitettyä spagettia, raastettua parmesaanijuustoa, pippuripusseja, voita, kananmunia ja pekonia.

Alkuperäisen reseptin mukaan ateria tulisi maksamaan 7,80 euroa. Taloyhtiön jätepiste pudotti hintaa 100 prosenttia.

Kuutioi pekoni eli silppua epämääräistä tee siitä. Paista silppu rapeaksi. Pekonista irtoaa niin paljon rasvaa, että voit hyvin käyttää roskiksesta löytämääsi hilseillyttä paistinpannua. Siirrä pekoni syrjään ja pyyhi pannu talouspaperilla. Jos et ole vielä löytänyt talouspaperirullaa, voit käyttää myös pikaruokapussukoiden pohjalta tonkimiasi puhtaita serviettejä.

Ota kaapista aikaisemmin dyykkaamasi spagetti. Itse käytin lähestulkoon tuorepastaa, sillä parasta ennen -päivä oli ollut vasta puolitoista kuukautta sitten. Keitä spagetti pakkauksen ohjeen mukaan. Jos tongit esimerkiksi biojäteastiaa saamatta näköhavaintoa kääreestä, ehkä suutut kiivain mielin mutta muista, että suu tutkii vain mielinapakkuutta spagettia maistellessaan eikä mittaile minuutteja. Mitä vähemmän käytät keittämisessä vettä, sitä vähemmän tarvitset lämmitysenergiaa, joka on luultavasti miltei ainoa asia, josta joudut tällä kertaa maksamaan.

Ota esiin aiemmin dyykkaamasi kananmunat ja parmesaanijuusto. Koska omilla munillani oli ikää jo yli kahdeksan kuukautta, rikoin kananmunat kulhoon yksitellen juomalasin kautta. Parmesaanin olin löytänyt viikkoa aikaisemmin roskiksesta, mutta se oli niin tuoretta tavaraa, ettei ollut edes hometta pois rapsuteltavaksi. Jos et onnistu löytämään palaparmesaania, voit hyödyntää myös valmiiksi jauhettuja laatuja. Herkkusuiden kannattaa kuitenkin tiedostaa, että juustojauheista hometta on lähes toivotonta poistaa eikä juustojauheinen home ole hyvänlaatuinen makuelämys.

Sekoita munat ja parmesaaniraaste voimakkaasti vatkaten. Lisää mustapippuri. Itse hyödynsin tonkimiani pikaruokapippureita, mutta voit käyttää mitä tahansa pippurilöydöstäsi. Koska sillä on todennäköisesti enemmän ikää kuin makua, muista maustaa reilusti.

Sulata pannulla möhkäle voita. Jos olet löytänyt voin juuri, se voi kylläkin olla jo valmiiksi sulaa. Voi voi olla dyykkarille vaikea kohde, mutta itse olin onnistunut löytämään avaamattoman paketin.

Kierittele spagetti voissa. Lisää pekoni ja muna-juustoseos. Sekoita huolellisesti. Voit tarjoilla jokaiselle aterioitsijalle keltuaisen pastaan sekoitettavaksi, mutta muista, että vanhoista kananmunista keltuainen ei aina erotu helposti.

Pasta-annos lautasella haarukan kera.

Ruoka-aineiden lisäksi myös lautanen ja haarukka tulivat Taloyhtiön jätepisteestä. Annosta koristavat basilikan lehdet olivat roskiksesta pelastetun kasvin uutta satoa.

Ohje on alun perin Ilta-Sanomista ja Iltis paperinkeräysastiasta. Mukaillun ohjeen mukainen annos sopii myös globaalis-eettiselle kasvissyöjälle.

Egoistis-neuroottiselle kasvissyöjälle voit korvata pekonin ikonilla (asetetaan ruokapöydän ääreen niin saat keittöön hetken rauhan, seurustelkoon ikonin kanssa). Voit korvataan rasvaseoksilla (ei Kattivaaran) ja parmesaaniraaste sahanpurulla (FSC-sertifioidulla). Kasvisroskispasta jää ymmärrettävästi munattomaksi.

Lopuksi tärkein eli miltä maistui ja miten poistui. Ylittyneiden päiväysten pasta sai odotusten mukaisen vastaanoton: se ei synnyttänyt vatsanväänteitä eikä suolen äänteitä, ei edes tähteitä.

365 roskaa

Posted on by Onni Tonkija

Hyvää uutta vuotta, vaikka ei siinä vanhassakaan minusta vielä mitään sellaista vikaa ollut, että siitä olisi välttämättä pitänyt hankkiutua eroon. Järjestelmän kannalta on tietysti hyvä, että on voitu tuottaa paljon tavaroita, joissa lukee 2014.

Poikakalenteri avoinna tammikuun kohdalta

Kalenteri-Joen hallittu poseeraus herätti Onnelissa lähinnä hilpeyttä. Poikakalenteri Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, kylkiäisenä tai ilman), lepotuoli kuvausrekvisiittaa.

Seinäkalenterille on vaikea keksiä käyttöä nykyaikana. Ajan kiertoa voi seurata erimoisista laitteista, ja hammaslääkäriajasta tulee tekstiviestimuistutus. Digitaalisten valokuvakehysten aikakaudella kerran kuukaudessa vaihtuva kuva edustaa jämähtäneisyyttä.

Ehkä seinäkalenteri pitäisi pyhittää uudenvuodenlupausten seurantaan. Kalenteriin voi kaloreita karttava merkitä menetettyjä kiloja ja tipattomuutta toteuttava menetettyjä iloja.

Jos uudenvuodenlupaus liittyy addiktiosta irti pyristelyyn, kalenterin tammikuun jälkeiset sivut lienevät useimmissa tapauksissa turhia. Jotta kalenterille tulisi kunnolla käyttöä, kannattaa ennemmin koukuttautua johonkin uuteen harrasteeseen.

Haastankin täten molemmat lukijani keräämään tänä vuonna roskan päivässä, ei roskiksesta vaan roskikseen.

Roska päivässä -liikeidea tuntuu ensi alkuun hämmentävän alistuvalta. Pitäisikö ulkopuolisten nähdä vaivaa siksi, että roskaajat toimivat välinpitämättömästi? Eikö se, että roskat aina lopulta kerää joku, vain yllytä roskaamaan jatkossakin? Kyllä ja ei.

Roskaaminen ei ensinnäkään ole yksityisasia. Roskaaja on toki ensisijaisesti vastuussa teostaan, mutta jos hän on estynyt, puhdistamisesta vastaa jätelain mukaan roskaantuneen alueen haltija. Tässä kohtaa keskiluokkainen kansalainen huokaisee helpotuksesta, sillä hän hallitsee vain velkaista osakehuoneistoaan. Roska päivässä -liikehtijä sen sijaan näkee haltijuuden laajasti ja tuumii, ettei se ole häneltä pois, jos roska on kadulta pois.

Jos joku pelkää, että roskien kerääminen vain yllyttää roskaamaan lisää, kannattaa miettiä, mikä saa ihmisen roskaamaan. Siisti vai sotkuinen asuinympäristö? Se, että ei näe, kun kadulle hylätyn roskan poistaa aamuvarhaisella koneellisesti puhtaanapitolaitoksen edustaja? Vai se, että näkee, kun banaaninkuoret ottaa käteensä ja vie roskikseen aamuruuhkassa joku ihan tavallinen ihminen?

Ensisijaisen vastuun pakoilu voi jäädä kaihertamaan oikeudenmukaisuuteen taipuvaista mieltä. Kaikki ovat varmaan joskus tuskastuneet roskien täyttämään näkökenttään ja toivoneet roskasakille sakinhivutusta. Ei kuitenkaan kannata heittäytyä lyhytnäköiseksi. Rangaistus nimittäin opettaa pelkäämään rangaistusta, kun taas esimerkki opettaa esimerkilliseksi.

Kalenteri avoinna tammikuun kohdalta, päällä oluttölkki, noutokahvimuki, rytistetty tupakka-aski ja kaksi räjähtänyttä ilotulitetta.

Jätehuoltaja HSY:n kalenteri oli asianmukaisesti Taloyhtiön jätepisteen paperinkeräysastiassa. Roskat olivat asiattomasti Yhteiskunnan jätepinnalla.

Roska päivässä -suoritukset voi merkitä iltaisin rastilla seinäkalenteriin. Alkuun pääsee helposti, sillä ihmisasutuksen keskellä roskat eivät ole katoava luonnonvara. Roskapörssin kärjessä ovat omien havaintojeni mukaan kahvipahvi, karkkiarkki ja tupakkipakki sekä ylivoimaisena ykkösenä tupakantumppi.

Mielenterveyden säilyttämiseksi kannattaa kuitenkin mieltää tupakantumpit roskien sijasta aluskasvillisuudeksi. Tupakantumppi on toki ympäristölle haitallinen kemikaalikeskittymä, mutta kaikista ei vain ole natsanatseiksi. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen selvityksen mukaan tumppeja voi olla ulkoilureitillä keskimäärin jopa metrin välein. Tumppiongelma onkin viime kädessä tupakoitsijoiden käsissä, ja se ratkeaa joko hyvällä tai pahalla. Yhdysvalloissa on vuoden alusta lähtien voinut saada sakot savukkeenpätkillä roskaamisesta.

Nyt ei sitten muuta kuin eteenpäin uudenvuodentavoite kirkkaana mielessä: vuoden lopussa asuinalueellasi 365 roskaa vähemmän ja 52 lopettaa roskaamisen kokonaan!

Pukki tuo, pukki vie

Posted on by Onni Tonkija

Taas on se aika joulukuusta, kun pitkään jatkunut odotus päättyy monessa perheessä pettymykseen, enkä nyt tarkoita joulukalenterin viimeisestä luukusta paljastunutta joulukuusta.

Joulupukin partaan, tonttulakkiin ja silmälaseihin pukeutunut lantunpuolikas palavan kynttilän ja kimallenauhan vierellä.

Roskispukki toivottaa kaikille dyykkareille onnellisia välipäiviä. Lakki, parta, lanttu, muste, silmälasit, peruna, kynttilä ja joulupunos Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, ystävänpäiväkrääsän tieltä). Sohvatyynyt kuvausrekvisiittaa.

Tänään kodeissa vierailee joulupukki, tuo vanhempien hyväksynnän haun irvokas välikappale. Joulukuun ajan lapset on kiristetty pysymään sävyisinä ja laulussa on kehotettu miettimään, kuka lahjat (kovalla työllä) ansaitsee. Autuaampaa on todellakin antaa.

Lapsen on helppo pettyä jouluaattona. Hän ei ehkä saa kaikkia toivomiaan lahjoja, tai lelu ei vastaakaan mainoksen synnyttämää mielikuvaa. Siinäkin tapauksessa, että lapsi ei lahjojen määrästä tai laadusta valita, aattona kihelmöivä jännitys herkästi lässähtää pettymykseksi, koska syvällä sisimmässään ihminen ei oikeastaan muovivekottimista välitä.

Saku Tuominen käsittelee omistamista tuoreessa kirjassaan Hyvä elämä: ”Tutkimusten mukaan omistaminen tuo ani harvoin pitkäaikaista onnea ja silti juuri siihen me hyvin usein onnen etsimisessä turvaudumme.” Ja saatamme yhä uudet sukupolvet kiusaukseen.

Myös moni aikuinen pettyy aattona. Joillekuille lahjan antamisesta tuleva mielihyvä on ilmeisesti niin suuri, että se antaa luvan tunkea lähimmäisen syliin ahdistusta tuottavaa roinaa. Ahdistusta aiheuttaa etenkin huoli siitä, että seuraavana jouluna teesiivilää eteenpäin kierrättäessä epähuomiossa antaa lahjan takaisin sen alkuperäiselle omistajalle.

Yltäkylläisyyden keskellä, joulu- ja nuuttipukin välissä, kulkee roskispukki. Roskispukki avaa viattomien lasten päivänä taloyhtiön jätekatoksen oven ja kysyy: ”Onko täällä kilttejä, lapasia tai muuta päällepantavaa?” Isä on muistanut häntä tyhjällä konjakkipullollaan, ja tovin tongittuaan roskispukki poistuu roskispussi joulun inhokkilahjoja pullollaan.

Lattialla kesäkurpitsoita, banaani, broilerinkoipia, lihamakaronilaatikkopaketti, kaksi pullaa, kaksi muffinia, kaksi klementiiniä ja sikspäkki omenoita.

No onkos tullut kesäkurpitsaa nyt Taloyhtiön jätepisteen keskelle, ja laitetaankos pitsaa myös kukkolinnuista?

Joulun aikaan jätekatoksessa vierailee myös roskistonttu. Perinteitä arvostava taloyhtiön kunnon väki jättää ennen lomille lähtöään roskistontulle maittavaa jouluruokaa. Onni seuraa tällaisia ihmisiä ja heidän hankintojaan.

Jauhelihan viimeinen käyttöpäivä vielä kerran

Posted on by Onni Tonkija

Viimekertainen jauheliha-analyysini ei ollut täysin kattava. Tässä vieläkertaisessa testissä olen jälleen jauheliharuoalla pöydän kattava.

Viimeksi havaitsin, että kahden kovimman konnan pakkaama nauta ja sika-nauta pysyivät käyttökelpoisina päiväkaupalla viimeisen kauppapäivän jälkeen. Toimitusvaikeuksien vuoksi kysymysmerkiksi jäi, miten säilyy sika ja kuinka sen osaa pakata nimellisesti kiltimpi valmistaja.

Porsaan jauhelihaa muovipakkauksessa.

Liha oli vielä ottohetkellä vaaleanpunertavaa mutta muuttui varastoinnin aikana rusehtavaksi. Pakkaus Taloyhtiön jätepisteestä (sika jätesäkissä 0 e).

Taloyhtiön roskiksesta löytämäni viimeisen käyttöpäivän ylittänyt porsaanliha on kolminkertainen tabu. Se ei ole juutalaisille košer, ei muslimeille halal eikä luterilaisille evira.

Kun otin lihan käyttöön, viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut kymmenen vuorokautta. Päätin valmistaa kesäkurpitsa-jauhelihapihvejä, koska olin aiemmin dyykannut juuri sopivan pätkän hyvälaatuista kesäkurpitsaa. Oliko liha riittävän hyvälaatuista, vai jouduinko poistumaan ruokapöydästä vellovin vatsoin?

Näin joulun aikaan porsasta äityy syömään kaikki, syömään kaikki, joten on paikallaan ensin hieman avata, mitä sikakarjalle tapahtuu ennen ruumiinavausta.

Se lienee tuttu juttu, että possua makoista syntyy emakoista. Ihan kaikkien huulilla ei taida sen sijaan olla sellainen tiedonjyvä, että luomutuotannosta osaton suomalaisemakko elää suuren osan elämästään kääntymisen estävässä häkissä.

Elina Lappalainen kertoo häkkisian arjesta Tieto-Finlandialla palkitussa kirjassaan Syötäväksi kasvatetut. Emakkoa ympäröi neljän viikon imetysaikana paitsi maidolle ahnas pahnue myös ruholle ahdas putkisto. Jos emakkoa ei estettäisi liikkumasta, se saattaisi pienessä karsinassa ja kovalla alustalla helposti tukehduttaa porsaita alleen.

On sanaleikittäkin selvää, että häkissä emakko kärsii.

Kun porsaat on vieroitettu, emakolle ei jää aikaa nuolla makuuhaavojaan, sillä se viedään tiineytyshäkkiin. Häkki tarvitaan, koska liika liike voisi sotkea synnytyskoneen hienosäädön. Tiineyden alkuvaiheen jälkeen emakko pääsee jaloittelemaan, mutta sitä pidetään nälissään kuin painijaa ennen tulevaa koitosta. Ruoan puutteessa sika saattaa purra kohtalotovereitaan. Ahtaissa oloissa siat muutenkin kiusaavat herkästi toisiaan, kuten me älykkäät nisäkkäät ylimalkaan.

Emakkojen häkkituomioita voi valittaa, mutta niistä on vaikea päästä eroon, koska muutos söisi rahaa. Lappalaisen kirjan perusteella lihateollisuus uskoo kuitenkin pitkässä juoksussa parantavansa tapojaan kuin sika juoksuaan kohti kaasukammiota.

Suomessa siat tainnutetaan tavallisesti laskemalla ne kuiluun, jonka tilavuudesta vähintään 70 prosenttia on hiilidioksidia. Vähän niin kuin tulevaisuuden Telluksen ilmakehä.

Eläinten hyvinvointikeskuksen teurastusoppaan mukaan suuri hiilidioksidipitoisuus voi aiheuttaa hengenahdistusta, hyperventilaatiota ja tukehtumisen tunnetta. Inertit kaasut, kuten argon ja typpi, olisivat ”humaanimpi lopetustapa”, mutta teurastajat suosivat sikamaisia menetelmiä. Argon on ilmeisesti liian kallista, ja ilmaa kevyempi typpi tuppaa nousemaan kuilusta ihmisten ilmoille.

Lautasella pihvipino, jota ympäröi sipulinversoin koristeltuja salaattijuustokuutioita.

Pihvien lisukkeena tarjosin reseptin ehdottaman tylsän kermaviilin sijasta fetamaista juustoa, joka oli lähtöisin niinkin tunnustetusta fetamaasta kuin Saksasta. Jauheliha, kesäkurpitsa, kananmuna, korppujauhe, salaattijuusto, punasipuli (versojen kasvualusta) ja Sarviksen melamiinilautanen Taloyhtiön jätepisteestä.

Sioilta saattaa puuttua onnellinen loppu, mutta samaa ei voi sanoa testistäni. Kesäkurpitsa-jauhelihapihvit pääsivät mahaan ja pysyivät siellä. Viimeisen pihvin söin viikon jääkaappisäilytyksen jälkeen.

Tämänkertainen tutkimukseni vahvistaa viime vertailuni johtopäätöksen: perusterve aikuinen voi käyttää kylmässä suojakaasussa säilytettyä jauhelihaa ainakin viikon viimeisen käyttöpäivän jälkeen.

Tulos yleistynee myös onnellisen perhetilan jyväkaritsan rypsijauhelihaan, mutta viime kädessä kuluttajan on opittava luottamaan omiin aisteihinsa. Tai siirryttävä lihasoseista kohti aikuisempaa ruokavaliota.

Venttinä adventtina

Posted on by Onni Tonkija

Huh, onpa raskasta aikaa tämä adventti. Sekajätteisiin on tällä viikolla ilmestynyt tasaiseen tahtiin täysinäisiä jätesäkkejä, ja yksi toisensa jälkeen olen tyhjentänyt ne kierrätysastioihin ja olohuoneeseen. Mitä tämän viikon tonkimisiini tulee, puhutaan ajallisesti tunneista ja rajallisesti tunteista.

Nyt ei ole kuunvaihde, joten muutosta tuskin aiheutuu jonkun asukkaan tavaraylimäärään muutosta. Joku on ilmeisesti vain ryhtynyt perusteelliseen joulusiivoukseen. Tai no, tiedän kyllä nimenkin, kyseessä on niin sanottu dyykkarin vanha tuttu.

Glögilasi, pikkuleipiä ja kolme palavaa kynttilää

Kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä olemattomaan hintaan.

Kaiken tämän hektisen joulunalusaherruksen keskellä huomasin tarvitsevani kolmanteen adventtisunnuntaihin hetkisen pyhän luksusta. Avasin roskiksesta löytämäni glögitölkin, kaadoin juomaa roskiksesta löytämääni lasiin, lämmitin sitä roskiksesta löytämälläni mikrolla, ripottelin pinnalle roskiksesta löytämiäni mantelilastuja, tyhjensin roskiksesta löytämäni pikkuleipäpaketin roskiksesta löytämälleni lautaselle ja sytytin toiselle roskiksesta löytämälleni lautaselle asettamani roskiksesta löytämäni tuikkukynttilät roskiksesta löytämälläni sytyttimellä. Tuli tuli Prometheukselta.

Siinä hehkujuomaa ja pienhiukkasia siemaillessani tajusin, että harva asia saa joulukiireistä ihmistä hidastamaan tahtia yhtä paljon kuin tunnelmallisesti palava kieli. Päätin pyhittää päivän levolle. Lasken itseni tonkimaan vasta vuorokauden vaihduttua.

Avokadopasta ilman avokadoa

Posted on by Onni Tonkija

Mietin pitkään, mitä tarjoaisin itsenäisyyspäivän päivällisellä, kunnes tiesin vastauksen: tietenkin kansallisruokaamme avokadopastaa. Pastasta tuli perinteiseen tapaan valmistettuna oikein hyvää. Alun perin tarkoituksenani oli kuitenkin laittaa avokadopastaa à la roskis jo viime sunnuntaina.

Avokadapastaa kupissa. Vieressä keittokirjan kuva avokadopastasta.

Lopulta meni niin kuin Strömsössä. Spagetti, chilipalko, valkosipuli, limetti, liina ja kuppi Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, itsenäisyyspäivänä auki kanta-asukkaille). Gullichsenien Safkaa lainassa kirjastosta.

Löysin pari viikkoa sitten sekajätteen seasta kaksi avokadopussia. Suunnittelin tuolloin, että ratsastan trendien aallonharjalla ja kokeilen avokadopastan valmistamista. 

Ihan heti en päässyt ruoanlaiton makuun, koska en ollut löytänyt kaikkia aineksia jätekatoksesta. Vastoinkäymiset jatkuivat kauppahallissa, kun ilmeni, että juustokauppiaalla ei ollut myydä luomuparmesaania. Onneksi mielimääni parmanjuustoa löytyi mielin määrin marketista. Vähänpä osasin kuitenkaan aavistaa, että projektini kokema vastatuuli yltyisi vielä myrskyksi.

Pilaantuneita, avattuja avokadoja.

Kenialainen avokado, melkein sukua osterille.

Ehkä olin antanut avokadojen olla jääkaapissa muutaman päivän liikaa tai ehkä olin alun perin ollut liian toiveikas hedelmiä pussien läpi palpoidessani. Minun oli nieltävä karvas totuus: yhdestäkään yhdestätoista avokadosta ei olisi pastan painikkeeksi, mutta nälkäiset suut olisi jotenkin tukittava.

Mitä olisi avokadopasta ilman avokadoa? Melkein parasta, tavua vaille. Olin kuitenkin panostanut raaka-aineisiin niin paljon, ettei minulle kelvannut kuin paras, joten pasta sai jäädä toiseen kertaan.

Onneksi huomasin jääkaapissa aikaisemmin viikolla tonkaisemani braatvurstipaketin. Viimeinen käyttöpäiväkin oli ollut vasta viisi päivää sitten. Makkaroiden oheen lämmitin roskiksesta löytyneen juustokeiton, jonka parasta ennen -päivä oli mennyt alle kaksi kuukautta aikaisemmin. Sopan sekaan heitin metsästä löytyneet, parhaat päivänsä nähneet joulukuun ensimmäisen ja varmasti viimeiset suppilovahverot.

Valmisruoat Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, lisää vain sienet).
Keiton ja braatvurstien lisäksi ketsuppi, jäävuorisalaatti ja lautaset Taloyhtiön jätepisteestä.

Sienillä terästetty keitto maistui vallan mainiolta, ja braatvurstitkin tekivät kauppansa. Taloyhtiön asukkaiden uhraukset olivat jälleen kerran turvanneet taloutemme ruokahuollon. Kiitos 2011–2013.

Kalenterin orjat

Posted on by Onni Tonkija

Ja niin joulukalenteri joutui jo taas pohjalle roskiksen, josta joutui sen Onni tonkimaan. Vuoden takainen takauma päättyy. Nykyisyys tosin tuntuu ihan vuodelta 2002, sillä tuolloin viimeksi avattiin samana päivänä virsikirjat virren ja joulukalenterit luukun numero 1 kohdalta.

Muumipeikko- ja Pikku myy -joulukalenterit kuusessa metsän keskellä.

Kylmän kalenterikuvan otti Onni Tonkija vanhempi. (Onni on hyvä vanhempi.) Kalenterit Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, avaamaton luukku on ottopäätös). Kuusi rekvisiittaa länsimaisen kulutushysterian huipentumalle: jouluvalot, joululaulut, joulupuu, joulupukki, paketointipalvelu, maksuaikaa loppiaiseen.

Ja kalenterit ne kirkkaasti luo loistoaan jo piltteihin pienoisihin. Joulukalenterin kuuluu ilmeisesti aina viitata uskollisimpaan käyttäjäkuntaansa. Partiolaisten kuvakalentereissa on viimeisen luukun takana Jeesus-lapsi. Suklaakalentereihin taas tulee täytettä kaakaosta, jonka on kerännyt lapsiorja.

Koska kyse on elintarvikkeista, blogin ideaan kuuluisi nyt hehkuttaa, miltä ruoka maistaa, ripulitta. En voi kuitenkaan tehdä niin. Ensinnäkin kalenterien parasta ennen -päivät ovat 31.3.2014, eli Saksan-suklaiden pitäisi olla vielä mitä parhaimmassa kunnossa. Toisekseen kummastakin kalenterista oli jo avattu ensimmäinen luukku ja Muumipeikko-kalenterista jopa toinenkin luukku, joten olisi jouluhengen vastaista ryhtyä suklaatastingiin tänään.

Minulla on kuitenkin täysi oikeus arvailla, miksi joku on halunnut vapautua kahdesta käytännössä käyttämättömästä kalenterista.

Ehkä joku huomasi, että joulukalenterin suklaa onkin pahaa. Shit, Sherlock.

Ehkä joku osti lapselleen kolme kalenteria, kun ei muistanut kaupassa, mikä muumiotus siinä piti olla.

Ehkä joku tajusi, että ei olekaan enää lapsi eikä suklaakalenteria tarvitse pakonomaisesti hankkia, etenkään kun se kertakäyttöinen pahvimuovike ei varsinaisesti ole jouluperinteistä jaloin.

Tai ehkä joku tuli pohtineeksi adventtikalenterin kantavaa ajatusta eli sitä, että kamakiimassa rypevälle pikkuihmiselle opetetaan elämässä menestymisessä keskeistä lykättyä tarpeentyydytystä. Ja ehkä joku hoksasi, että tämä hyvä tarkoitus taitaa aavistuksen vesittyä, jos jokaisen luukun takana odottaa välitön endorfiinipaukku.

Se, että luukun avaamisesta saa makupalan, on silkkaa koirakoulua, ja kiitosta sen laulu soi hammaslääkärin. Mutta kassakone soi aina lauluista sointuisimman.