Kirjoittajan arkisto:Onni Tonkija

De Mellon kootut teokset

Posted on by Onni Tonkija

Isä Mark Goldasichin mukaan uudenvuodenlupaukset saavat meidät dyykkaamaan sydämiämme löytääksemme roskan seasta kaikkea kallisarvoista. Goldasich jakoi kirjoituksessaan paavi Franciscuksen kymmenen ehdotusta uudenvuodenlupauksiksi. Niistä kymmenes on ytimekkäästi: ole onnellinen.

Paavin kehotus voi tuntua yltiöpositiiviselta ja ehkä tylyltäkin, mutta onneksi meitä on onnellisuuteen opastamassa niin ikään katolinen pappi Anthony de Mello. Helpottaakseni de Mellon tuotantoon tutustumista arvioin lyhyesti kaikki häneltä suomennetut kirjat (vuosiluvut viittaavat käsiini saamaan kappaleeseen). Kerron lisäksi, missä järjestyksessä kirjat kannattaa lukea.

Anthony de Mellon suomenkieliset teokset rivissä punaisessa Bookworm-kirjahyllyssä.

Kokosin Anthony de Mellon suomennetun tuotannon Havahtumisesta Yhden minuutin filosofiaan Helsingin seudun kirjastoista. Kokonaan eri teoksia on 9, joskin uudelleennimeämisten vuoksi nimikkeitä on yhteensä 11. Erilaisia kansia lienee suunnilleen 20.

Havahtuminen

Havahtuminen (Like, 2000) on de Mellon tuotannon alkuperuste ja pohja, vaikka Kirjapajan kirjojen takakannessa mainitaankin aina vain kustantamon omat de Mellot. Jos de Mellon ajatukset eivät ole tuttuja, kannattaa lukea ensin aikaisempi selontekoni Havahtumisesta.

Neuvona sille, joka tuskailee Helmet-kirjastojen Havahtuminen-varausjonon kanssa: Uusimmat painokset ovat säälittävän hentoisia taskukirjoja, kun taas vanhat painokset, joilla ei ole aina ollenkaan varauksia, ovat jämäkämpää tekoa, ehkä tosin myös alleviivatumpia. Sisällössä ei ole eroa, ellei sitten jotain pientä kirjoitusvirhettä ole korjattu. (Suosittelen kuitenkin ostamista, koska kirjan saa halvimmillaan viidellä eurolla ja siihen tulee palattua aina uudestaan.)

Ilma jota hengität

Ilma jota hengität (Kirjapaja, 2014) sisältää 47 mietiskelyyn ja rukoukseen ohjaavaa harjoitusta. Minulta sen lukeminen keskeytyi puoleksi vuodeksi, kun ensimmäisessä harjoituksessa olisi pitänyt varata kokonaista kymmenen minuuttia hiljaisuudelle enkä ilmeisesti löytänyt sopivaa hetkeä.

En ole ennen kokeillut kirjan harjoituksissa tehtävää kontemplaatiota eli omien mielikuvien katselemista enkä niistä heti mahdottomasti innostunut. De Mello kirjoittaakin, että harjoitukset voivat tuntua epämiellyttäviltä niistä, joille tekeminen on tärkeämpää kuin oleminen. Hänen mukaansa tämänkaltainen mietiskely voi kuitenkin johtaa tahdonvoimaa kysyvien hyveiden saavuttamiseen ponnisteluitta.

Pidin kirjassa eniten sen rentoutus- ja hengitysopeista sekä niistä harjoituksista, joissa kuviteltiin omalle kohdalle kuolemaan johtava sairaus tai halvaantuminen. Kontemplaatiosta antaa kuvan seuraava pätkä erästä kiitollisuusharjoitusta (peräkkäiset ajatusviivat tarkoittavat erityisiä tauon paikkoja):

Kuvittele, että lääkäri on tutkinut silmäsi ja aikoo ilmoittaa sinulle tutkimustulokset – –. Tee näyttämöstä niin eloisa kuin mahdollista tarkkaillen paikan yksityiskohtia ja henkilöitä, niin kuin edellisessäkin harjoituksessa – –.

Lääkäri ilmoittaa nyt, että näkösi heikkenee ja ettei ole mitään keinoa pelastaa näkökykyäsi. Hyvin todennäköisesti olet tulossa sokeaksi kolmen tai neljän kuukauden sisällä – –. Mitä tunnet? – –

Nyt sinulla on vain kolme neljä kuukautta aikaa painaa muistiisi näkymiä, joita et enää näe uudestaan – –. Mitä erityisesti haluat nähdä ennen sokeaksi tuloasi? – – Tiedosta se, kuinka katselet esineitä nyt – –.

Katseleminen

Katseleminen – Mietiskelyä Ignatius de Loyolan Hengellisten harjoitusten äärellä (Johnny Kniga, 2011) perustuu de Mellon vuonna 1975 pitämiin luentoihin, jotka käsittelivät jesuiittaveljestön perustajan Ignatius de Loyolan Hengellisiä harjoituksia. Harjoitusten tarkoituksena on mietiskelyn ja kontemplaation avulla löytää Jumalan tahto omassa elämässä. Kirjan nimi Katseleminen viittaa kontemplaatioon.

Katseleminen on de Mellon muihin teoksiin verrattuna ”tuhti paketti”, kuten kirjan suomentanut Jaakko Heinimäki toteaa esipuheessaan. Kirja on läpeensä teologinen, ja de Mellolle tyypilliset tarinat ovat sivuosassa. Luultavasti korjauslukijakin on uupunut raskaslukuisuuteen, sillä kirjaan on jäänyt melko paljon lyöntivirheitä. Myös jotkin Heinimäen sanavalinnat, kuten haloo, okei, pointti ja överiksi, kummastuttavat muuten muodollisen tekstin seassa.

Vaikka en jaksanut käydä kirjaa läpi kaikista tiheimmällä siivilällä, mukaan tarttui monenlaisia viisauksia, joita de Mellon muissa teoksissa ei ole. Viehätyin esimerkiksi Maurice Giulianin ajatuksesta, jonka mukaan Pyhä Henki ei tasapainottele keskitiellä vaan pitää molemmat ääripäät. Paha henki taas valitsee toisen äärimmäisyyksistä. De Mello antaa tästä tasapainoilusta hyviä esimerkkejä:

Toinen äärimmäisyyspari on omanarvontunto ja syvä nöyryys. Se on ”kaikella on väliä” -asenne. Tästä asenteesta seuraa täydellinen sitoutuminen inhimilliseen kasvuun, yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin ja tajuun siitä, että kaikella on väliä – ja tajuaa samalla, ettei millään ole mitään väliä. Sydämessämme on syvä rauha, kun olemme kosketuksessa Ehdottomaan ja näemme maailman sellaisena kuin se on. Teilhard sanoisi: ”Te tarvitsette uuden pyhimyksen, joka on samaan aikaan irrallisempi ja osallisempi kuin kukaan aikaisemmista pyhimyksistä.” Tällaisessa asenteessa yhtyvät täydellinen intressittömyys sekä suunnaton elämänjano.

Kuuletko linnun laulun?

Kuuletko linnun laulun? (Kirjapaja, 2008) on kokoelma hauskoja tarinoita eri uskontojen ja kulttuurien piiristä. Tarinoita lukee ihan vain ilokseenkin, mutta jos niitä jää mietiskelemään, huvittavan pintakuoren alta paljastuu syvällisiä totuuksia. Joihinkin juttuihin de Mello on liittänyt oman, usein valaisevan kommenttinsa.

Kirja on täynnä mainioita kertomuksia, joten tämä anekdootti täytyi karsia esimerkiksi monien ehdokkaiden joukosta:

Filosofi Diogenes söi illallisekseen leipää ja papuja. Hänen luokseen tuli filosofi Aristippos, joka hankki mukavan elannon kuningasta imartelemalla.

Aristippos sanoi: ”Jos oppisit olemaan nöyrä kuninkaan edessä, sinun ei tarvitsisi elää pavuilla.”

Diogenes vastasi: ”Opi sinä elämään pavuilla, niin sinun ei tarvitse liehitellä kuningasta.”

Lähteillä

Lähteillä – Hengellisten harjoitusten kirja (Kirjapaja, 2014) sisältää 81 katselevan mietiskelyn harjoitusta. Niissä piilevää voimaa ei de Mellon esipuheen mukaan voi saavuttaa vain lukemalla, vaan harjoitukset on tehtävä. Lähteillä ei taustoita katselemista kuten Ilma jota hengität, joten se ei välttämättä sovellu aloittelijalle. Kovin kokeneellekaan kirjasta ei ole iloa, sillä de Mellon mukaan siitä pitää hankkiutua eroon, kun on päässyt hiljaisuuteen.

Kirjan viitekehys on kristillinen, vaikka sen viisaus onkin yleismaailmallista. Yhtenä keskeisenä teemana on kaiken eteen tulevan ja taakse jäävän hyväksyminen:

Muuan tapa elää menneisyydessä on jatkuva valittaminen. Ensimmäisenä askelena kohti täyttä läsnäoloa kokoan luettelon niistä ihmisistä, jotka ärsyttävät minua. Annan heille jokaiselle vapauttavan tuomion, synninpäästön, ja annan heidän mennä.

Synninpäästö ei tule todeksi, jos tunnen, että he yksin ovat syyllisiä. Minä olen moitteeton. Minun on nähtävä itseni osalliseksi vuorovaikutukseen syyllisen kanssa jokaisessa rikkomuksessa, jonka uhri olen.

On vaikeaa antaa synninpäästö ihmiselle, jonka rikokseksi ymmärrän olla tyystin paha. Tosiasiassa hänen rikkomuksensa on tehnyt minut hyväksi. Hän oli Jumalan armon välikappale niin kuin Juudas oli Jumalan välikappaleena tuodakseen armon ihmiskunnalle ja Jeesukselle Kristukselle.

Kirjan lopussa on ”siemeniä”, aforismeja. Koska niissä viisaus on tiivistettynä, ne voivat jäädä avautumatta ja kuulostaa ontoilta, jos mellolainen ajattelu ei ole tuttua. Kunkin mietelmän lopussa mainitaan harjoitus, joka käsittelee samaa aihetta. ”Lunastus”-harjoitukseen, josta edellinen ote on, viitataan seuraavassa siemenessä:

Iankaikkinen elämä
on
tässä.
Iankaikkinen elämä
on
nyt.

Rakkauden tiellä

Rakkauden tiellä (Kirjapaja, 2007) käsittelee ovelan nimensä mukaisesti rakkautta ja sen esteitä. Kirja jakautuu 31 mietiskelyyn, joissa tarkoituksena on vapautua ohjelmoinneista ja riippuvuuksista. Kukin mietiskely alkaa Raamatusta otetulla Jeesuksen opetuksella, mutta muuten siinä ei suoraan näy kristinusko eikä uskonnollisuus ylipäätään vaan yleinen hengellisyys ja henkisyys.

Mitä rakkaus sitten on? De Mello antaa neljä tunnusmerkkiä: valikoimattomuus, ilmaisuus, tietämättömyys itsestään ja vapaus. Niitä voi verrata siihen pelonsekaiseen kaupankäyntiin, jota länsimaisen kulttuurin romanttinen rakkaus edustaa.

Rakkauden tiellä luottaa katselemisen asemesta ajattelemiseen, ja ehkä siksi se on suosikkini de Mellon tuotannosta Havahtumisen jälkeen. Nyt kun ohjelmoinnista on alettu kovasti puhua suomalaisissa peruskouluissa, tässä olisi oiva ehdokas oppikirjaksi! Olisihan se raikasta, jos kapinoivilla teineillä luetettaisiin tällaista:

Nyt on aika ymmärtää, ettei mikään sinun ulkopuolellasi voi antaa kestävää iloa. Mutta kun teet niin, huomaat pelon heräävän sisimmässäsi. Jos annat tyytymättömyydelle luvan, se muuttuu raivokkaaksi intohimoksi, ottaa sinut valtaansa ja saa sinut kapinaan sitä kaikkea vastaan, mitä kulttuurisi ja uskontosi pitävät rakkaana; sitä koko ajattelemisen, tuntemisen ja käsittämisen tapaa vastaan, jonka ne ovat aivopesemällä saaneet sinut hyväksymään. Tämä kaiken nielevä liekki ei saa sinua pelkästään keikuttamaan venettä, vaan polttamaan veneen tuhkaksi. Havaitset äkkiä eläväsi aivan erilaisessa maailmassa, sillä se kaikki, mitä muut pitävät rakkaana ja minkä perään he itkevät – kunnia, valta, hyväksyntä, kelpaaminen, turvallisuus, rikkaus – se kaikki näyttää haisevalta roskalta, mitä se onkin. Se ällöttää ja kuvottaa. Ja kaikki se, mitä toiset pakenevat, ei pysty enää pelottamaan sinua. Sinusta on tullut tyyni, peloton ja vapaa, sillä olet siirtynyt harhamaailmastasi valtakuntaan.

Sadhana

Sadhana – Tie Jumalan luo (Trimeeri, 2004) on syntynyt uudelleen nimellä Ilma jota hengität. Reinkarnaation ulkoasu on vetävämpi, ja siinä puhutaan pyhästä Antonius Padovalaisesta eikä Padovan pyhästä Antoniuksesta, mutta muuten kyseessä on suunnilleen sama teos.

Käsite sadhana eli ”tie Jumalan luokse” on takakannen mukaan itämainen ajattelutapa, jossa kuvaillaan Jumalan olemusta. De Mello sovelsi sadhanaa kristilliseen mietiskelyyn ja perusti Intiaan Sadhana-instituutin.

Vuonna 1987 kuollut de Mello ei ole vuoden 1998 jälkeen ollut katoliselle kirkolle košer. Tässäkin kirjassa – jonka on alun perin kustantanut Katolinen tiedotuskeskus jo 1981 – on alkulehdellä varoitus:

Isä Anthony de Mellon teokset on kirjoitettu moniuskonnollisissa puitteissa auttamaan toisten uskontojen jäseniä, agnostikkoja ja ateisteja heidän hengellisessä etsinnässään, eikä tekijä ole tarkoittanut niitä kristillisen opetuksen tai opinkappaleiden käsikirjoiksi katolisille uskoville.

Ateistit ovatkin varmaan erittäin kiinnostuneita kirjasta, joka on omistettu Neitsyt Marialle ja jossa on mietiskelyt nimeltä ”Jumala hengityksessäni” ja ”Jeesus-nimen rukous”.

Tyhmyyden välähdyksiä

Tyhmyyden välähdyksiä (Trimeeri, 2003) ei ole kovin myyvä nimi, joten nykyään tämä One Minute Nonsense kulkee Suomessa nimellä Yhden minuutin filosofiaa. Se taas on kummallinen otsikko teokselle, jossa kirjoitetaan näin:

Opettajan mielestä teologien uskollisuus omia uskomusjärjestelmiään kohtaan sai heidät liian taipuviksi sulkemaan silmänsä totuudelta – ja torjumaan Messiaan hänen ilmestyessään.

Filosofit selvisivät paremmin hänen käsissään. Koska heitä eivät kahlitse uskomukset, he ovat avoimempia etsinnässään, hän sanoi.

Filosofiakin on valitettavasti rajallista, sillä se turvautuu sanoihin ja käsitteisiin tunkeutuessaan todellisuuteen, joka avautuu vain käsitteitä kaihtavalle mielelle.

Opettaja huomautti kerran: ”Filosofia on sairaus, jonka vain valaistuminen parantaa. Silloin se väistyy vertausten ja hiljaisuuden tieltä.”

Uudistuminen

Uudistuminen – Löydä elämän syvempi merkitys (Basam, 2013) perustuu retriittiin, jonka de Mello piti esipuheen mukaan 1984 ja takakannen mukaan 1987. Kirja käsittelee samoja teemoja kuin Havahtuminen mutta lyhyemmin.

Kirja poikkeaa de Mellon muista teoksista siten, että siinä on ihmisten autenttisia kysymyksiä ja vastaväitteitä. Yksi perushuolenaihe lienee se, että havahtuneesta ihmisestä tulisi tunteeton zombi. De Mello vastaa muistuttamalla jousiampujasta, joka osuu parhaiten, kun häntä ei hermostuta mikään.

Kukaan ei siis tavoittele unelmiaan, näkemyksiään ja päämääriään yhtä upeasti ja luovasti kuin ihminen, joka ei kiinny. Valitettavasti olemme tulleet yhdistäneeksi kiintymättömyyden välinpitämättömyyteen, ilottomuuteen ja asketismiin.

Uudistumisessa tulee luentomaisen osuuden jälkeen hieman töksähtävästi ”tarinoita, joissa on viesti”. Pieni epätasaisuus ei kuitenkaan haittaa, kun tarinoiden seasta löytyy väkevät neljä sivua ihmissuhdeongelmista. Samalla voi antaa anteeksi senkin kauneusvirheen, että kirjan jokaisen aukeaman ylälaitaan on tungettu ”Uudistuminen” ja väärin kirjoitettu ”Anthony De Mello”.

Viisauden välähdyksiä

Kirjassaan Viisauden välähdyksiä (Kirjapaja, 2009) de Mello tarjoilee kaiken maailman viisautta eri aikakausilta pieninä mutta maistuvina annoksina. Näitä makupaloja ei kannata ahmia kovin monta kerrallaan, vaikka kuinka tekisi mieli. De Mellon mukaan yli kahden tarinan annoskoot heikentävät vaikutusta.

Kirjan päähenkilö on eri suuntauksia yhdistelevä opettaja (jota onneksi ei ole käännetty suoraan mestariksi). De Mellon mukaan heränneelle korkein kieli on se, jota ei puhuta, ja korkein muutos on se, mikä ei synny tahtomisen tuloksena. Siten opettaja puhuu lyhyesti ja usein arvoituksellisesti, jotta sanat estäisivät mahdollisimman vähän viisauteen havahtumista. Kuten tarinassa ”Pelottomuus”:

”Mitä on rakkaus?”

”Täydellistä pelottomuutta”, opettaja sanoi.

”Mitä me pelkäämme?”

”Rakkautta”, opettaja sanoi.

Yhden minuutin filosofiaa

Yhden minuutin filosofiaa (Kirjapaja, 2013) on opettajan paluu jonkin verran absurdimpana ja zenimäisempänä verrattuna Viisauden välähdyksiin. Kirjan käsikirjoitus löytyi de Mellon jäämistöstä hänen äkillisen kuolemansa jälkeen, tiettävästi valmiina julkaistavaksi. De Mellon esipuhe on sama kuin kirjan edeltäjässä Viisauden välähdyksissä.

De Mello -arvioöverini ovat nyt viimeisessä kirjassa, ja siinä sattuukin olemaan tähän kohtaan sopiva mietelmä:

Opettaja ei pitänyt askeesista vaan kohtuudesta. Hän väitti, että jos todella osaamme nauttia asioista, olemme luonnostamme kohtuullisia.

Kun häneltä kysyttiin, miksi hän vastusti askeettisia harjoituksia, hän vastasi: ”Siksi, että ne tuottavat mielihyvän vihollisia, ja sellaisista tulee aina jyrkkiä ja julmia ihmisten vihaajia.”

”Ovathan monet mielihyvän rakastajatkin jyrkkiä ja julmia.”

”Eivät ole. Sellaiset ihmiset eivät rakasta mielihyvää, vaan he kyllästävät itsensä sillä. He rakastavat ruumiinsa rankaisemista ylenpalttisella mielihyvällä.”

Tässä kaikki?

Lähteillä-kirjan toisen, vuoden 2014 korjatun painoksen esipuheessa suomentaja Mikko Peura sanoo, että de Mellon ”kaikki kahdeksan teosta” on suomennettu. Ehkä vuonna 2013 ilmestynyt Uudistuminen ei ollut vielä Peuran tiedossa kirjoitushetkellä, koska omien laskujeni mukaan suomenkielisiä kirjoja on yhdeksän.

Toisaalta uusia ”de Mellon kirjoja” tuntuu ilmestyvän jatkuvasti, kun vanhoja luentomuistiinpanoja kaivetaan esiin. Myös de Mellon itsensä kirjoittamista teoksista taitaa suomeksi puuttua ainakin Yhden minuutin filosofian esipuheessa mainittu The Prayer of the Frog tai millä nimillä se eri maissa kulkeekin.

Kirjastosta löytyi myös suomentamaton Walking on Water. Sen sisältö on kuitenkin pitkälti tuttua Havahtumisesta, eikä havahtumiseen edes tarvita kuin tämä yksi perusteos. Muut kirjat ovat vain vaihtelunhalumme ruokkimista.

Lukujärjestys

Entä jos suomalaisen kädessä kuluisi de Mello eikä dekkari? Millainen tiedostavuusloikka siitä voisikaan syntyä? Tämän kolmekertaakolmiloikan voisi minusta suorittaa esimerkiksi tässä järjestyksessä:

Ensin perusteos Havahtuminen, sitten perään ymmärrystä syventämään Rakkauden tiellä. Seuraavaan väliin voisi sopia Kuuletko linnun laulun?, sillä siinä de Mello on pehmentänyt tarinoiden terävyyttä selityksillään. Sen jälkeen vuorossa olisi Uudistuminen ikään kuin havahtumisoppien pikakertauksena. Tässä vaiheessa voisi jo kokeilla lyhyttä ilmaisua ja Viisauden välähdyksiä, minkä jälkeen olisi vuorossa hyvin ohjeistettua katselemista eli Ilma jota hengität. Väliin tulisi lennokasta Yhden minuutin filosofiaa, joka voisi kantaa Katselemisen läpi. Luku-urakan lopettaisi rauhoittavasti Lähteillä, minkä jälkeen olisi jo korkea aika palata Havahtumisen pariin.

Kannattaa kuitenkin pitää mielessä opettajan sanat kirjasta Viisauden välähdyksiä: ”Loikkaa! Ei kuilua voi ylittää pienin askelin.”

Vanha suklaa jalostaa

Posted on by Onni Tonkija

Minussa taitaa olla hiven suklaa-addiktia. En nimittäin halua ymmärtää ihmisiä, joiden on toisinaan heitettävä roskiin kaapista löytynyt, vanhaksi mennyt suklaalevy.

Suklaan haaskaajien puolustukseksi on sanottava, että maitosuklaalla on kaikista elintarvikkeista ehkä täsmällisin parasta ennen -päivä. Maitosuklaa säilyttää hyvin makunsa 8–10 kuukautta valmistuksesta, mutta sen jälkeen makuvirheitä alkaa tulla yleensä muutamassa kuukaudessa. Harvassa ovat tämäntapaiset tuotteet, jotka maistuvat vanhentuneilta ylitettyään hyllyikänsä vain kolmanneksella.

Suklaan pois heittäminen ei siis välttämättä ole pelkkää alkukantaista päiväyspelkoa, vaan vanha suklaa voi yksinkertaisesti kuvottaa hienostuneita makuhermoja. Makuhermosolujakin voi kuitenkin harjoittaa.

Pikku Myy -suklaakalenterin päällä kalenterin harmaantuneita suklaita sekä suklaapukki kääreissään.

Joulun aikaan pukki myy, samoin Pikku Myy. Kuvan kalenteri on tuttua vuosikertaa 2013, tosin myöhemmin löytynyttä.

Vanhaa suklaata voi maistella huoletta, sillä suklaa on niin kuivaa ja rasvaista, että bakteerit ovat yksimielisiä: tässä he eivät jakaudu. Suklaa voi heikentyä maultaan tai suutuntumaltaan, tai siihen voi tarttua makuja ympäristöstä, mutta vaarallista suklaasta ei hevin tule. Täytteet sen sijaan voivat pilaantua, jos ne ovat siihen taipuvaisia. Varmaan esimerkiksi pähkinäsuklaa on kosteissa olosuhteissa mahdollista saada homehtumaan pähkinöiden kohdalta.

Suklaan pinnalla kuura ei kuitenkaan ole hometta vaan rasvaa tai sokeria. Suklaan sisältämä kaakaovoi voi jähmettyä kuuteen erilaiseen muotoon, mutta vain yksi niistä tuottaa kivasti napsahtavan ja suussasulavan rakenteen. Suklaata temperoidaankin antaumuksella, jotta väärät muodot sulaisivat ja kaikki kaakaovoi olisi halutussa kiderakenteessa.

Jos suklaata ei säilytä viinikaapissa, kuten ehkä pitäisi, lämpötilat saattavat heitellä kuin kotikondiittorin temperoinnissa. Tällöin kaakaovoin rasvat lähtevät liikkeelle ja osa niistä nousee harmaaksi pinnoitteeksi. Ensimmäiset harmaat ovat kuitenkin vain kosmeettinen haitta, eli suklaa on täysin syömäkelpoista.

Sokeri saattaa päästä kukkimaan suklaan pinnalle, jos suklaata on säilytetty jääkaapissa ja pakkaus avataan heti, kun se tuodaan huoneenlämpöön. Tällöin ilmasta voi tiivistyä kosteutta kylmälle suklaalle. Vesi liuottaa sokeria, ja kun se haihtuu, sokeri jää koristamaan pintaa. Sokerin aiheuttama harmaantuminen voi heikentää suklaan ulkonäköä ja suutuntumaa, mutta makuun sillä ei juuri pitäisi olla vaikutusta.

Suklaan makua ei pilaa molekyylien liike vaan niiden reaktiot. Maito- ja valkosuklaa menettävät parhaan makunsa yleensä alle vuodessa, sillä maitorasvan rasvahapot hajoavat epämiellyttävän makuisiksi yhdisteiksi. Kaakaorasvaa sen sijaan ei ole tiristetty minkään eläimen nisästä, joten siihen ei tule yhtä ikävää sivumakua. Tumma suklaa voikin säilyä hyvänä monta vuotta.

Myös kaakaomassan sisältämät antioksidantit saattavat parantaa tumman suklaan säilyvyyttä. Maitosuklaassa näitä aineita on vähemmän ja valkosuklaassa ei ollenkaan. Avattu suklaa pitäisi säilyttää tiiviisti pakattuna kaapissa, jotta happi ja valo eivät pääse tekemään tuhojaan.

Suklaan vanheneminen on siis pelkästään makuasia. Päiväys antaa enintään suuntaa, sillä makuun vaikuttavat iän ohella säilytysolot ja suklaan laatu. Löydän toisinaan roskiksesta avaamattomina hylättyjä suklaarasioita ja -patukoita. Jos parasta ennen -päivä on ylittynyt enintään parilla kuukaudella, maitosuklaassa ei tavallisesti ole makuvirheitä. Puolen vuoden kohdalla muutos on yleensä selvä, mutta suklaata pystyy vielä syömään hampaat irvettä. Joskus kohdalle osuu jopa vuoden päiväysvanha moitteeton patukka.

Hämmästyttävin tapaus on ollut iso kultainen Toblerone. Se oli päätypaloja lukuun ottamatta suunnilleen uudenveroista yli kolme vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Laadukas maitosuklaa saattaa siis säilyä huomattavan pitkään, jos se on valettu isoiksi paloiksi, kääritty alumiiniin ja pakattu kartonkiin.

Suklaapatukoita ja konvehtirasioita kääreissään.

Sen Dumle-patukan, jonka parasta ennen -päivästä on puolitoista vuotta, erottaa pakkausta avaamattakin. Mutta jos päivästä on joko puoli vuotta tai kaksi kuukautta, maisteluun täytyy todella keskittyä, jotta löytäisi eroja ja vikoja. Yhteiskuvassa pari Taloyhtiön jätepisteen suklaaesiintymää viime kesältä.

Onko vanhan suklaan roskiin heittäminen sitten isokin rötös? Tumman suklaan kasvihuonepäästöt ovat yllättävän pienet, hieman leipää suuremmat. Maitosuklaalle päästöjä kertyy kolminkertaisesti: 2,7 kg hiilidioksidiekvivalentteja kilogrammaa kohti. Jos kuitenkin otetaan huomioon se, että yhä kysytymmän kaakaon alta jyrätään jatkuvasti metsää, hiilijalanjäljen akromegalia on maitosuklaalla sataprosenttinen ja tummalla suklaalla useita satoja prosentteja. Siis paljon enemmän kuin kolme prosenttia, joka on vastuullisten tuotteiden osuus Stockmannin joulukonvehdeista[†].

On turha toivo, että ajattelisimme kuormittuvaa ilmakehää tai kärsiviä työläisiä, kun kesken lomahelteiden löydämme kaapista levyn joulusuklaata. Koska suklaa on ylellisyystuote, suostumme miettimään vain hemmoteltuja makunystyröitämme. Monelle sellaisellekin ihmiselle, joka kykenee syömään kuivahtanutta leipää tai tummunutta banaania, muun kuin ensiluokkaisen konvehdin suuhun paneminen on suklaahulluutta.

Saatamme katsoa ison rahan elokuvaa pikku ruudulta ja kuunnella sen viimeisen päälle hiotut äänet minikaiuttimista, samalla kun huomaamatta napostelemme pois heitetyn suklaan tilalle kaupasta juuri ostetun levyn. Se on tietysti epäjohdonmukaista, mutta jos ”kerrankin” syömme jotakin epäterveellistä, miksi emme maksimoisi mielihyväämme? Siksi, että jos joka tapauksessa teemme jotakin epäterveellistä, vanhaa suklaata nauttimalla voisimme edes samalla tervehdyttää paisunutta omanarvontuntoamme.

 

† linkki kuollut

Menetät sen mistä et luovu

Posted on by Onni Tonkija

Ihmisten lyhytnäköisyydelle vetää vertoja vain heidän taipumuksensa suosia omaa heimoaan. Siksi käynnissä olevat Pariisin ilmastoneuvottelut eivät pysty estämään maapallon lämpenemistä yli arvaamattomana pidetyn kahden asteen rajan.

Ennen ilmastokokousta valtiot saivat antaa päästölupauksia omantuntonsa mukaan. Kiinan ja Intian lupaukset eivät eroa nykykehityksestä mitenkään, ja niidenkin täyttäminen on täysin vapaaehtoista. Siten ainoa toivo on kansalaisissa. Ihmisten tärkeinä pitämien asioiden listalla ilmastonmuutos on maailmanlaajuisesti sijalla 16. Listalla on 16 asiaa.

Radio Suomen Ajantasa kysyi kuuntelijoilta, mihin he ovat valmiita ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ensimmäinen soittaja, Hannu Lohjalta, kertoi hakeneensa juuri uuden, vähäpäästöisen auton. Samanlainen oli tosin ollut edellinenkin. ”Tuli ihan turhan päiten vaihdettua, mutta jotain tulee aina tehtyä hölmöäkin”, Hannu totesi. Ajantasan asiantuntijavieras oli onnistunut pudottamaan hiilidioksidipäästönsä maalämmöllä, ledivaloilla ja ekosähköllä keskivertosuomalaisen päästöjen tasolle. Vielä kun saisi perämoottoriin biopolttoainetta, hän haikaili.

Kukaan ei tunnu olevan valmis luopumaan yhtään mistään ilmaston hyväksi. Vielä vuonna 2008 Helsingin Sanomissa tuskailtiin juuston hiilijalanjälkeä ja Suomen ympäristökeskuksen professori Jyri Seppälä ohjeisti lyhentämään suihkuaikoja. Viime kuussa sama lehti ja sama professori eivät kaihtaneet enää edes suihkukoneita: ”Jos haluaa elää ilmastoystävällisesti, ei tarvitse lopettaa esimerkiksi lentämistä, vaan voi elää järkevästi ja mukavasti.”

Ympäristöystävällisyyden tilalle on näköjään saatu yhtä vähämerkityksinen ilmastoystävällisyys, ja kestävän kehityksen korvaa kai sitten ilmastokestävä tulevaisuus. Hyvästi hiililaskurit, tervetuloa hiililaiskurit.

Jutussaan, joka oli paperilehden pääuutinen, Helsingin Sanomat ihastelee Kohti hiilineutraalia kuntaa -hanketta. Hinku-intiaanit ovat esimerkiksi Laitilassa valtuustosalin lamput vaihtamalla säästäneet vuodessa 4 000 ”kilotonnia” hiilidioksidiekvivalentteja ja 1,6 tonnia euroja. Lehti näkee siis maininnan arvoiseksi ilmastoteoksi sen, että kunta on siirtynyt yhdessä tilassaan ledeihin, kun hehkulamppuja ei enää myydä.

Leikkeitä Helsingin Sanomien ilmastonmuutosjutuista Valomerkki-kirjan päällä.

Loppu vai puolesta? Valtamedian kahdentoista asteen näkökulma ei anna tilaa liian huolestuttaville äänenpainoille.

Jussi Laitinen selittää kirjassaan Valomerkki – Energiapula ja makean elämän loppu (Atena, 2012), miksi päästöjä ei saada kuriin pienillä valinnoilla. Ensinnäkin isoista ongelmista ei selvitä pienillä ratkaisuilla. Esimerkiksi sadan paperilaskun vaihtaminen verkkolaskuihin pienentää suomalaisen vuosittaisia päästöjä 0,04 prosenttia. Suunnilleen sama vaikutus on kolmella muovikassilla viikossa.

Lisäksi iso osa päästövähennyksistä sulaa rebound-ilmiössä, kun säästöjä ohjataan uuteen kulutukseen. Vähäpäästöisellä autolla voi kulkea entistä enemmän, kun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Maalämmöllä säästyneet rahat voi tuhlata etelänmatkaan. Valtuustosalin uusien lamppujen valossa kelpaa katsella vaikka valtuutettujen tuliteriä taulutietokoneita, joihin vapautui sopiva kolo budjetista. Takapotkuilmiö vie karkean arvion mukaan keskimäärin jopa puolet päästösäästöistä.

Ilmastonmuutokseen suhtautuminen on eräänlaista surutyötä, kuten Valomerkkikin kertoo. Professori Jouko Lönnqvist esittelee Potilaan lääkärilehdessä surun neljä vaihetta. Ensimmäinen on sokkivaihe. Menetys tuntuu aluksi epätodelliselta. ”Todella vaikeissa menetyksissä moni joutuu alussa kieltämään ainakin osia asiasta.”

Ilmastokriisin sokkivaiheessa Epämiellyttävä totuus keräsi Oscareita, mutta olemme jo siirtyneet miellyttävien totuuksien reaktiovaiheeseen. Siinä menetys ymmärretään todeksi ja tilanne yritetään ottaa hallintaan. ”Tapahtunutta saatetaan jäädä jauhamaan lähestymättä sitä kuitenkaan aidosti – –.”

YK:n ilmastokokouksen pääsihteeri Christiana Figueres antoi hiljattain haastattelun Helsingin Sanomille: ”Ilmastonmuutos ei ole pelkkä tuomiopäivän tarina, vaan siihen liittyy paljon jännittäviä mahdollisuuksia.” Figueresin mielestä nyt pitäisi kertoa myös ilmastonmuutokseen liittyviä positiivisia tarinoita.

Tällä hetkellä meille tarinoidaan ilmastokriisistä kuin hallintarekisteristä, tai sitten päättäjien päissä 10 prosentin päästövähennys todella vaihtuu 90 prosentiksi. Ilmastonmuutospaneeli IPCC muokkasi raporttinsa arviota kahden asteen tavoitteen saavuttamisesta optimistisemmaksi muun muassa EU:n painostuksesta. Kevin Anderson kirjoittaa Nature Geosciencen joulukuun numerossa IPCC:n 400 tulevaisuuskuvasta, joissa kahden asteen alla pysytellään 50 prosentin todennäköisyydellä. Niistä 344:ssä edellytetään hiilidioksidin poistoa ilmakehästä (vaikka tekniikkaa ei ole olemassa) ja 56:ssa päästöhuippu ajoitetaan vuoteen 2010 (mikä ei pidä paikkaansa). Positiiviset tarinat vaativat siis negatiivisia päästöjä – tai aikakoneen.

Päästää valtamedia välillä vastaanhangoittelijoitakin ääneen: Bjørn Lomborg arvioi Helsingin Sanomissa, että Pariisin kokous tuottaa todennäköisesti vain vähän hyötyä maapallolle, sillä huippuekonomistien ja nobelistien mukaan järkevintä olisi sijoittaa vihreän teknologian kehittämiseen. Ikään kuin meillä olisi edelleen kymmeniä vuosia aikaa odottaa tuloksia ja käyttöönottoa.

Saman kirjoituksen nettikeskustelussa kaiken kieltämisen rinnalle on haettu tietysti myös pahan alkujuureksi hoettu liikakansoitus. Se onkin varmaan ainoa ympäristöongelma, josta keski-iän ylittäneet valkoiset miehet voivat pestä kätensä, kuten George Monbiot huomauttaa eläinväestönkasvun pienentämiseen kannustavassa kolumnissaan.

Jussi Laitisen kylmäävän mutta kiihkottoman analyysin mukaan meidän on pakko torjua yhtä aikaa sekä ilmastonmuutos että talouskasvu. Uusiutuviin energianlähteisiin siirtyminen on yksinkertaisesti liian kallista, jotta kasvusta kannattaa haaveilla. Oras Tynkkynen sen sijaan kannattaa Pienessä maailmanpelastusoppaassaan (Into, 2013) kummallista varovaisuusperiaatetta. Hänen mukaansa emme tiedä, voiko talous kasvaa ympäristöä säästäen, mutta talouskasvua ei saa pysäyttää varmuuden vuoksi.

Ihmiskunta luopuu todennäköisesti mieluummin miellyttävästä ilmastosta kuin elämänlaatua muutenkin heikentävästä talouskasvusta. Käsittelyvaiheessa pohditaan sitten, mitä on tullut menetettyä. ”Ikävän ja kaipauksen lisäksi tunteisiin voi sekoittua vihaa, pelkoa ja katkeruutta.” Kun ilmastokriisiä ei voi kieltää enää arkikokemuksenkaan tasolla, viholliskuvat kärjistyvät: vaikka länsimaissa jokainen on vastuussa, ympäristötuhosta tulee äkkiä Kiinan vika, eliitin syy tai suurten ikäluokkien luomus. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun ihmiset lähtevät syytellen sotaan.

Sopeutumisvaiheessa ihminen myöntää tosiasiat ja ymmärtää, mistä luopuu. ”Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja tekee tilaa uusille asioille elämässä.” Ennen ilmastokatastrofin toteutumista pystyisimme ehkä vaikuttamaan siihen, mistä luovumme ja mitä otamme tilalle. Jos emme nyt tee tarpeeksi, huomaamme jossain vaiheessa menettäneemme kaiken, mitä pidimme arvokkaana. Tilalle saamme keljun uuden maailman.

Ekoilen, koska kokeilen

Posted on by Onni Tonkija

Ensi perjantaina vietetään Älä osta mitään -päivää. Moni jättää ostamatta kuitenkin vain ajatuksen siitä, että yhdenkin päivän ostolakolla on merkitystä. Nämä pintatason kriitikot unohtavat, että Älä osta mitään -päivän ensisijaisena kohteena ei ole ympäristö vaan ihmisluonto.

Yhtä lailla kuukaudenkin mittaiset tipattomuudet, lihattomuudet ja muovittomuudet ovat turhanpäiväisiä, jos ne pysyvät vain vuosittaisina riitteinä tai retriitteinä eivätkä johda parannuksen tekoon. Näiden haasteiden pohjimmaisena tarkoituksena on nimittäin antaa maistiainen toisesta todellisuudesta, poikkeuttaa hellästi kaavoihinsa kalkkiutuneita.

Vielä viime vuonna ajattelin, että päivän mittaisella ostamattomuudella ei ole mitään merkitystä, joten päätin viettää Älä osta mitään -päivää marraskuun alusta loppuun. Olin jo ennestään ollut markettien marjaviini eli alle 0,1-prosenttisesti paikalla mutta hämmästyin, kuinka pysyvästi yksi kuukausi muutti tapojani.

Lattialla puurohiutalepakkauksia jonossa ja pikapuuropusseja läjässä.

Hiukan hiutaleita Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, salamatkustajat samaan hintaan).

Olin melkein koko aikuisikäni aloittanut päiväni kaurapuurolla. Ainoastaan hiutaleiden lämmitysmenetelmä oli kehittynyt: käytin ensin liettä, sitten mikroa ja lopuksi pelkkää mahaa.

Puurohiutaleita löytyy roskiksesta melko harvoin. Niitä hylätään lähinnä kolmesta syystä: ihmiset muuttavat talosta, ötökät ovat muuttaneet pakettiin, tai ajan kuluminen on muuttanut omistushalua. Jos parasta ennen -päivästä on vuosi tai enemmän, maku voi olla selvästi ummehtunut, koska hiutaleissa on paljon pinta-alaa hapelle tehdä tuhojaan. Yleensä kyseessä on kuitenkin onneksi sivumaku eikä päämaku.

Olin kerännyt vähäisistä löydöistäni itselleni varmuusvaraston Älä osta mitään -kuukautta varten. Kun dyykatut hiutaleet sitten loppuivat, kaupan kauraa ei enää tehnytkään mieli. Ei tuntunut itsestään selvältä tai erityisen maittavalta sekoittaa hedelmiä hiutaleisiin, kun vaihtoehtona oli dyykattua maitorahkaa, kurpitsansiemeniä, mantelijauhetta tai hamppu-chia-banaani-psyllium-siitepöly-mustikka-tyrni-marja-aronia-acai-goji-raakakaakaojauhetta.

En osaa arvioida, muuttuiko ruokavalioni epäterveellisemmäksi. Tuskin kukaan osaa. Ainakaan en syö enää niin tolkuttoman yksipuolisesti kuin ennen. Mielikin tuntuu virkistyneen, kun joka päivä saa miettiä, mitä juuri tänään nauttisi aamupalaksi.

Puuron hylkääminen ei tarkoittanut viljasta luopumista, sillä roskiksesta löytyy ihan sopivasti leipää. Leivän päälle olisi kuitenkin mukava laittaa muutakin kuin tongittua kurkkua, salaattia, juustoa ja leikkelettä. Aikaisemmin tuli ostettua sinisiä Keijuja, mutta viime aikoina sekin on jäänyt ja jääkaapissa on levitepurkkeja jonoksi asti.

Avattuja rasioita rasvaseoksia ja maksapasteijaa.

Levitteet levällään. Toinen ja neljäs vielä edellisen omistajan jäljiltä, ensimmäinen ja kolmas jo käyttöön otettuja.

Puoliksi syödyt levitteet otan roskiksesta omaan käyttööni kuorimalla pois hygieenisesti arveluttavan päällikerroksen. Sisältä paljastuukin usein houkuttelevamman väristä tavaraa, kuin suoraan tehtaan tuutista.

Levitteiden parasta ennen -päiväykset eivät kerro paljon mitään, etenkään jos pakkaukset ovat avattuja. Siksi arvioin syömäkelpoisuutta omilla aisteillani. Margariini ei juuri makuaan muuta. Tuorejuustot ja maksapasteijat hylkään, jos ne homehtivat. Voin saan jättää syömättä, jos se tuntuu liian härskiltä.

Colhot aforismit alkavat ensimmäisestä askeleesta. Ilman Älä osta mitään -päivää en olisi keksinyt viettää Älä osta mitään -kuukautta ja törsäisin edelleen luonnonvaroja kaurahiutaleisiin ja rypsimargariineihin. Olenkin alkanut suhtautua lyhyihinkin haastekampanjoihin myönteisesti. Kokeilen tänään ja iankaikkisesti saattaa vaikuttaa muutokseni.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Posted on by Onni Tonkija

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.

Kaksi vuotta, yksi kuvaa

Posted on by Onni Tonkija

Jos Onnen tongintaa olisi aviopuolisoni, viettäisimme tänään pumpulihääpäivää. Alkuaikojen intohimoinen päivitystahti on hieman hiipunut, mutta toivottavasti olen pystynyt osittain korvaamaan määrää laadulla.

Ensimmäisenä vuonna avasin itselleni tilin Twitteriin, ja nykyään sitä kautta hoituu suurin osa päivittäisestä tietoliikenteestäni. Toisen vuoden aikana oli sitten jo tasapuolisuuden nimissä avattava Onnen tonginnalle oma Facebook-tili. Sinne tulee säästettyä tunneliikennettä kiinnostavista dyykkilöydöistä. Blogia voi seurata molempien tilien avulla, ja molempia tilejä voi seurata blogin avulla. Ei kuitenkaan ehkä kannata seurata blogia tilien avulla siten, että seuraa tilejä blogin avulla.

Onnen tonginnan pääasiallisena tarkoituksena on jakaa tietoa dyykkauksesta ja muista tasapainoisen elämän elementeistä. Sivutuotteena se tarjoaa väylän itseilmaisulleni. Vuosi sitten annoin esimerkkejä siitä, että en ole sanottavan ryppyotsainen muotoilija. Nyt minulla on otsaa koota näyttely blogin mielestäni onnistuneimmista valokuvista. Kuvaan ja kerron kuvaamistani gallerian kuvateksteissä.

Tämä kuva oli sikäli vahinko, että hoksasin homeisen ajattelijan vasta kuvan käsiteltyäni. (Päiväyksillä rohkaistaan kuluttajia luopumaan rahkoistaan)
Tämä ruotsalaisuuden päivänä julkaistu otos on blogin ensimmäisiä kuvia. Nurkkaan tarkasti osuvat linjat ovat aina miellyttäneet silmääni. (Mitä dyykkaus on suomeksi?)
Tässä tapauksessa kuva kirjoitti postauksen. Idea kuvasta syntyi ihan vain siksi, että samasta muovikassista löytyi kolme eriväristä tuotetta. (Dyykkaa ruokaa liikennevalojen avulla)
Tässä tapauksessa taas idea kuvasta oli pitkään mielessä ja odotti vain toteuttamista. Menin aittaan etsimään muovisompia ja tulin takaisin pino isompia ja vanhanaikaisempia käsissäni. (Viisi vihatuinta vihannesta)
Toisinaan idea ajaa piinalliseen näpertelyyn. Vasemmanpuoleisen varoitusmerkin rakentelu oli tietysti ärsyttävää. (Atomiruokaako? Ei kiitos)
Nykyään tällaiset tuotekuvat tehdään tietokoneella, mutta itse olen vanhan liiton miehiä. Tätäkin asiaa olisi tympäisevä selitellä ilman havainnollistavaa kuvaa. (Keksintöä pukkaa, kun juomaa pakkaa 2: panttimerkintä piiloon)
Oluttölkeistä on näemmä tullut minulle kestoaihe. Ilmeisesti kannatti nämäkin löydöt aikoinaan varastoida, kun pääsivät näin komeaan kaverikuvaan. (Säilyvä, säilyvämpi, säilyke)
On mahdollisesti tämän kylpykuvauksen syy, että salamani nykyisin aina välillä välähtelee itsekseen. Vesipisarat kuvaavat tietysti näiden saippuoiden sisältämiä lukemattomia muovirakeita. (Näin käytät loppuun (muiden) pesuaineet)
Kuvaan tuli ehkä vähän liikaakin symboliikkaa, vaikka paistaa se päivä betonikasaankin. Vasta jälkikäteen tajusin, että häkkilintu tähyilee juuri oikeaan suuntaan, joten ei onneksi tarvinnut tätä luontokuvaa peilata joustavammaksi. (Oikeutta elämille 3: Eläimet yhteiskunnassa)
Näin hapekasta vettä ei muuten ihan joka hetki ihan joka hanasta tule. Sopii kokeilla. (Onnen tonkijat testaa ravintolapäivänä, onko maidoton mauton)

Lopuksi sananen tilastoista. Ensimmäisen vuoden aikana sivunäyttöjä kertyi 10 000. Tänä vuonna laskuri meni 30 000:n yli, mikä oli tavoitteeni. Kolmannelle kaudelle riman voisi asettaa loogisesti 60 000:een, vaikka Blogilistan vetoapu onkin poistunut. Kovin valtaisasti blogilla ei siis ole näyttöjä, mutta ennemmin onnistun kuin menestyn.

Oikeutta elämille 5: Eläimellinen nautinto

Posted on by Onni Tonkija

”Kysymys ei kuulu: ajattelevatko ne? Tai: puhuvatko ne? Vaan: kärsivätkö ne?” lainaa yksi jos toinenkin elänoikeusteksti Jeremy Benthamia. Kärsimys on pitkään yhdistetty kipuun, mutta näkökulma on koko ajan monipuolistumassa. Jonathan Balcombe on koonnut kokonaisen kirjan elänten mielihyvästä. Eläimellisen nautinnon (Into, 2014) mukaan koko eläinkunta torakoista ihmisiin on samaa mielihyvään ja kärsimykseen kykenevää jatkumoa.

Kysymys ei olekaan enää pelkästään: voivatko ne tuntea kipua? Vaan: kärsivätkö ne nautinnon puutteesta?

Eläimellinen nautinto -kirja lattialla koiran isossa ruokakupissa.

Kärsivätkö ne?

Solipsismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan emme voi mitenkään varmistua siitä, että muut ihmiset ovat tietoisia olentoja. Sen kannatus on vähäistä, joten on epäjohdonmukaista, että ”lajisolipsismi” – näkemys siitä, että vain ihmiset ovat tietoisia – on niin suosittua.

Jotkut tutkijat puhuvat Jonathan Balcomben mukaan kivun sijasta mieluummin nosiseptiosta eli vahingoittumisen havaitsemisesta. Elän ei siis varsinaisesti tuntisi mitään, vaan sen hermosto vain reagoisi ärsykkeeseen synnyttäen vaistomaista käyttäytymistä. Ilmeisesti samat tieteilijät kuitenkin tekevät elänkokeidensa perusteella johtopäätöksiä ihmisen tuntemasta kivusta.

Elänten kivun tai mielihyvän kokemusten kiistäminen vaatii vankkaa solipsistin uskoa. Ihmisen hermosto on nimittäin pohjimmiltaan samanlainen kuin muilla selkärankaisilla. Balcombe itse pitää keskeisimpänä perusteluna elänten tuntoisuudelle sitä, että kipu ja mielihyvä edistävät sopeutumista. Osoittaakseen elämellisen nautinnon olemassaolon hän on kerännyt kirjaan vahvan tieteellisiin tutkimuksiin ja yksittäisiin havaintoihin perustuvan todistusaineiston. Lukuisat esimerkit tekevät kirjasta luettelomaisen, mutta toisaalta hauskat yksityiskohdat ovat kirjan suola.

Eläimellisimmillään nautinnot ovat varmaan seksissä. Vangitut reesusmakakit saattavat harjoittaa anaaliseksiä naaraan kanssa parittelun sijasta. Ihan niin kuin ihmisvangitkin, ainakin telkkarissa. Delfiineillä, jotka tunnetaan älykkyydestään vaan ei kummallekin sukupuolelle siunaantuneista sukuelinaukoistaan, seksuaalisuus on uskomattoman monipuolista. Ihan niin kuin ihmisilläkin, ainakin joillakin tv-kanavilla. Erittäin uhanalaiset lariurokset taas hierovat jäykistyneitä peniksiään yhteen isä-poikapareissa. Ihan niin kuin… jaa, television katsomiseni taitaa olla sittenkin aika keskiluokkaista.

Me ihmiset arvotamme eläimiä usein älyn perusteella. Tällöin me olemme itse määritelmällisesti parhaita, koska tunnustamme vain tietyt älykkyyden muodot. Moni epäilee, tokko kalat ovat älykkäitä, vaikka tokkokalat ovat älykkäitä: Naaras valitsee koiraan sellaisten piirteiden perusteella, joita se havaitsee muiden naaraiden arvostavan. Tokot osaavat myös hypätä laskuveden aikana altaasta toiseen muistinvaraisesti ilman näköyhteyttä.

Vaikka älyä riittäisikin, mielihyvä menee toisinaan järjen edelle. Monet eläimet käyttävät huumeita, vaikka evolutiivisesti se on tyhmää. Makit ja kapusiinit kierrättävät bentsokinonia ja ”typpisyanidia” erittävää tuhatjalkaista pienessä ryhmässä kuin jointtia. Ne viipyvät narkoottisessa tilassa lasittunein silmin parikymmentä minuuttia. Jotkin linnut taas ottavat savunsa suoraan savupiipusta.

Eläimellisen nautinnon päätös jättää vähän tyhjän olon, sillä lopusta ei löydykään tuttuun tapaan Elisa Aaltolan kirjoitusta. Innon päätös jättää teos Peter Singerin alkusanojen varaan on vähintäänkin kauneusvirhe. Pieniä kauneusvirheitä on myös Eila Salomaan pääosin asiallisessa suomennoksessa: silmään pistävät etenkin jotkin omituiset sanavalinnat, kuten ”sähköinen magneettikenttä”, ”eläinten kuningaskunta” ja ”skannaus” silmäilyyn viitattaessa. Hakemisto taas olisi tällaisessa teoksessa mullia, mutta sitä lienee turha toivoa.

Eläimellinen nautinto on viidestä esittelemästäni elänoikeuskirjasta oma suosikkini. Jonathan Balcombe näyttää, että elämä luonnossa ei ole yhtä kärsimystä, niin kuin meille usein halutaan uskotella, jotta oma toimintamme näyttäisi oikeutetulta. Hän kääntää katsettamme lajeista yksilöihin: ”Eläinten maailma kuhisee valtavaa hengittävien, aistivien ja tuntevien olentojen moninaisuutta. Ne eivät ole pelkästään elossa, vaan elävät elämäänsä.” Näille elämille meidän täytyy tehdä oikeutta.

Jk. Kirjassa on kokonainen luku kosketuksen nautinnollisuudesta. Koska sukupuolivalistus vei tällä kertaa ylimääräisen tilan ja viimeksi tuli jaettua linkki kurjaan nauhoitteeseen, tässä vastineeksi videoita tois- ja ensilajisten eläinten välisistä paijailuista.

Oikeutta elämille 4: Salainen päiväkirja eläintiloilta

Posted on by Onni Tonkija

Paatunut lihansyöjä mittaili viiden elänoikeuskirjan pinoani ja totesi: ”Olet puolesi valinnut.” Myönnän, että annan moraalifilosofisten, ekologisten ja terveydellisten argumenttien sekä empatian vaikuttaa valintoihini. Toisaalta syytän kunnianhimottomia kustannusohjelmia; niin niukasti on viime vuosina julkaistu suomeksi kartesiolaista elänkirjallisuutta.

Puolensa on valinnut harvinaisen selvästi myös Eveliina Lundqvist. Hän kertoo Salaisessa päiväkirjassaan eläintiloilta (Into, 2014), miltä vegaanista tuntuu opiskella eläntenhoitajaksi tavallisilla suomalaisilla tiloilla. Siellä missä ”tavallinen” tarkoittaa elänten näkökulmasta jotakin tukalan ja toivottoman sekaista.

Salainen päiväkirja eläintiloilta -kirja lehmän kupissa ketjujen vieressä parsinavetassa.

Jos kaikki ottaisivat kirjan sanoman varteen, lehmiä ei enää kahlittaisi parteen.

”Vasikkaansa kaipaava lehmä voi syödä huonommin, tuijottaa vasikkakarsinoiden suuntaan ja ammua ja mölistä. [Laura] Hännisen mukaan vasikoiden vierihoidosta on hyvinvoinnin tutkijoiden piirissäkin erilaisia näkemyksiä. Parasta hetkeä vieroittamiseen ei vielä tiedetä.”

”Kun saavuin iltapäivällä navettaan, suurin osa lehmistä oli ulkona, mutta molemmat vasikkansa menettäneet äidit päivystivät tyhjien poikimakarsinoiden vieressä sonnassa seisten. Toinen ammuen epätoivoisesti, toinen hiljaa. Yritin kovettaa mieleni ja sulkea korvani. Ei tästä muuten tulisi mitään.”

Ensimmäinen lainaus ei ole Lundqvistin kirjasta vaan Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia-voittajasta Syötäväksi kasvatetut. Siinä missä Lappalainen vierailee toimittajalle valmistelluilla tiloilla ja kuvaa lehmien tuntemuksia hyvinvointitutkijan sanoittamana, Lundqvist näkee tilojen arkea ja välittää omakohtaisen kokemuksen. Molempia lähestymistapoja tarvitaan, mutta Lappalaisen kirja on vaarallisempi, koska se normalisoi ja etäännyttää, päästää lukijan sittenkin helpolla.

Salaisesta päiväkirjasta käy hyvin selväksi se, että yksittäiset tuotantoelämet ovat arvottomia: elämiä hoidetaan niin, että ne keskimäärin selviävät. Vasta kirjaa lukiessani tulin ajatelleeksi, miten paljon tuotantoelämet joutuvat makaamaan ulosteissaan ja hengittelemään jätöstensä pistäviä höyryjä. Olot ovat kamalat, ja lohduttomin tilanne taitaa olla sioilla, sillä niiltä on riistetty kaikki puuhastelu, joka näille älykkäille olennoille on luonnossa ominaista. Ahtaalle paneminen johtaa elämilläkin väkivaltaan. Siat purevat toistensa saparoita ja kanat kynivät lajitovereitaan.

Kirjaan päätyneet tuottajien lausahdukset ovat paljonpuhuvia: ”Tarvitsisihan sitä [hyvinvointitukea] varten kutsua eläinlääkäri, mutta me sovittiin eläinlääkärin kanssa, että voimme tehdä nupoutuksen itse.” ”Oikeasti lain mukaan tämä pitäisi tehdä veitsellä, eikä repimällä, mutta siihen tarvitsisi kaksi ihmistä tai sellaisen laitteen, johon porsaan voi laittaa kiinni. – – On meillä se laite, mutta ei sitä ole käytetty.” ”Kipulääkkeen vaikutusta pitäisi ilmeisesti odotella, mutta me kyllä kastroimme saman tien.” ”Tämä oli ensimmäinen kana 1,5 vuoden aikana, joka täytyy lopettaa. Yleensä ne kuolevat itse.”

Eveliina Lundqvist on kiitettävän monipuolinen: hän käy harjoittelemassa navetan, sikalan ja kanalan ohella jopa lampolassa. Broilerihallissa hän kohtaa maailmanlopun tunnelmat – yhdelläkin kanalla on neljä jalkaa – ja opettelee tappamaan kituvia lintuja. Koko ajan hän taistelee turtumista vastaan ja yrittää toimia omantuntonsa mukaisesti sosiaalisten paineiden puristuksessa. Kontrasti tähän kaikkeen kärsimykseen on jyrkkä, kun Lundqvist lopuksi matkustaa työskentelemään saksalaiseen kotielänten turvakotiin, jossa kullakin sialla on oma nimi ja lempiruoka.

Onnellista loppua kirja ei kuitenkaan tarjoa, sillä suomalaisen elänoikeuskirjallisuuden lyhyen tradition mukaisesti viimeisen sanan saa Elisa Aaltola. Hän asemoi Lundqvistin teosta sinänsä kiinnostavasti ja kertoo aikaisemmasta, vuonna 1903 julkaistusta salaisesta päiväkirjasta. Siinä lääketieteen luennoille osallistuneet kirjoittajat kuvailevat, kuinka ruskea kulkukoira naulittiin tassuistaan ja päästään pöytään ja… no, lukekaa loput itse. Päästään pötyä löysivät lääketieteen opiskelijat sen verran, että kävivät myöhemmin säännöllisesti runtelemassa koiralle pystytettyä patsasta ja järjestivät väkivaltaisia elänsuojelun vastaisia mellakoita.

Ylimääräistä sydämentykytystä aiheuttaneista jälkisanoista huolimatta Salainen päiväkirja eläintiloilta on hieno teos. Se on koskettava kuin myötäelävä romaani mutta samalla totuudellinen kuin tiukka tietokirja. Jokaisen paatuneen lihansyöjän tulisi lukea tämä kirja.

Jk. Jos etsit ”tasapuolisempaa” tai kuvallisempaa esitystä, tutustu dokumenttiprojektiin nimeltä Karsinasta kauppaan. Mukana on jopa K7-teurastuskohtaus, mutta jos haluat nähdä sikojen hiilidioksiditainnutuksen ja paljon muuta, katso tuore K18-filmi. Tämä ranskalaisvideo saattaa järkyttää, jos on sattunut unohtamaan turvasanat: ”pelkkiä refleksejä”, ”ulkomainen yksittäistapaus”, ”luonnossa se vasta raakaa onkin”.

Oikeutta elämille 3: Eläimet yhteiskunnassa

Posted on by Onni Tonkija

Lihaton lukukuu on edennyt kolmoseen eli Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittamaan kokoelmaan Eläimet yhteiskunnassa (Into, 2015). Elänoikeuskirjat eivät koskaan ole helppolukuisia, mutta tämä teos on lisäksi sangen hidaslukuinen. Esimakua tulee jo johdannossa, joka esittelee kirjan keskeisen kysymyksen: ”Minkälaisia esiintuloja eläin saa nykyisissä ihmisympäristöissä? Toisin sanoen, miten toislajista eläimellisyyttä jäsennetään ihmisten keskuudessa sekä yhteiskunnan tiheiköissä ja mitä tämä tarkoittaa eläinten itsensä kannalta?”

Eläimet yhteiskunnassa -kirja katiskan sisällä betonilaattojen edessä, vieressä ruohoa.

Eläimet yhteiskunnassa ja katiska yhteiskuvassa.

Onneksi ensimmäinen puheenvuoro on annettu Antti Nylénille. Hän esittää yksinkertaisen keskeisen kysymyksen: riittävätkö raha ja tottumus – ahneus ja laiskuus – oikeuttamaan laajan ja järjestelmällisen lajisorron? Nylén on keksinyt verrata eläntuotantoa Tarkovskin Stalker-elokuvan Vyöhykkeeseen: ”Onko eläinteollisuus siis jonkinlainen kielletty, kirottu ja eristetty alue maailmassa, jossa jotakin vakavaa mutta tuntematonta on tapahtunut, saastunut laskeuma-alue, jonne voi mennä vain, jos varusteet ovat määräysten mukaiset ja ’hygieniasta’ on huolehdittu asianmukaisesti?” Hygienialla Nylén tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä puhtautta.

Nylénin säkenöivän esseen jälkeen lukukokemus väistämättä lässähtää. Toisaalta lukija saa syyttää itseäänkin, jos erehtyy odottamaan liikoja lakiasiantuntijan kirjoittamalta artikkelilta: ”Eläimen oikeudellisen aseman ja itseisarvon tosiasiallisen merkityksen vahvistaminen on mahdollista säätämällä eläinten perusoikeuksista perustuslain tasolla ja määrittelemällä eläimen oikeudellinen asema (subjektiviteetti ja itseisarvo) eläinsuojelulain tarkoitusta ilmentävässä säännöksessä, jonka puolestaan pitää heijastua lainsäädännön aineellisessa sisällössä.”

Tai muutaman sivun artikkelilta, jossa on 40 viitettä: ”Yhteiskuntien modernisoituessa tuotantoeläimet ovat hävinneet kaupungeista ja maaseudullakin siat ja siipikarja ovat siirtyneet suureksi osaksi teollisten kasvatushallien sisälle.28 Samalla eläinten teurastus on keskittynyt pitkälle automatisoituihin teollisiin teurastamoihin, joissa harva kuluttaja on koskaan vieraillut.27, 29”

Tai artikkelilta, jonka otsikossa on sammuneen intohimon haikeilla muistoilla yhdessä sinnittelevä sanapari kestävä kehitys: ”Toinen lihankulutuksen vähentämisestä aiheutuva terveysvaikutus näkyisi epäsuorasti haitallisten ympäristövaikutusten vähentymisenä. Lihankulutuksen vähentäminen vähentäisi esimerkiksi kasvihuonekaasupäästöjä ja voisi siten hidastaa ilmastonmuutosta.”

On kirjassa valopilkkujakin. Lea Rojola käsittelee rationaalisuutta painottavan tieteen tunteettomuutta tarkastelemalla Harry Harlow’n julmia apinakokeita Sanna Karlströmin runokokoelman valossa. Kaisa Ansami kirjoittaa Särkänniemen delfinaariosta, joka puhuu kuin eläntarha mutta toimii kuin sirkus. Hänen mielestään emme tule delfinaarioon oppimaan luontokappaleista vaan näkemään oman vallankäyttömme tulokset täysin keinotekoisessa ympäristössä. Kristo Muurimaa kertoo, miltä tuntuu dokumentoida eläntehtaita, joissa ei eletä vaan ollaan hengissä ja kärsitään yhtenä biomassana. Hänen mukaansa ihmiset selittävät salakuvaajien otokset poikkeustapauksiksi, koska he eivät halua myöntää oman toimintansa ongelmallisuutta.

Tämänkin suomalaisen elänoikeuskirjan lopussa on Elisa Aaltolan artikkeli. Aaltola kuvaa Simone Weilin jaottelua: näemmekö itsemme osana maailmaa vai maailman osana meitä eli haluammeko tunnistaa yhteyksiä omien tekojemme ja muiden kärsimyksen välillä? Aaltola esittää Stanley Cohenin ajatusten pohjalta, kuinka henkilökohtainen ja kollektiivinen itsepetos punoutuvat toisiinsa. On helppo sivuuttaa tosiasioiden merkitys, kun muut tukevat harhaa ja yhteiskunta tarjoaa työkaluja kiistämiseen.

Tässä vaiheessa on varmaan jo käynyt selväksi, että Eläimet yhteiskunnassa on elänoikeusopinnoissaan pitkälle edenneiden puoliakateeminen kirja. Osuvampi nimi olisikin ollut Eläimet yhteiskuntatieteissä. Nimittäin biologi Jussi Viitalan artikkeli, jossa hän osoittaa ihmisen mahdollisesti sokealla rakkaudella olevan hyvä hajuaisti, päättyy hämmentävään noottiin. Kirjan toimitus haluaa huomauttaa, että sukupuolen ja parinvalinnan evoluutioteoreettinen tarkastelu on ”altista kritiikille”, koska sillä on poliittisia ulottuvuuksia.

Eläimet yhteiskunnassa pidättää siis oikeuden erottaa ihmiset muista eläimistä kulttuurisilla perusteilla. Päättämättömyys näkyy myös sanankäytössä: kirjassa puhutaan monin paikoin kärkkäästi toisaalta ihmiseläimistä ja toisaalta toislajisista eläimistä. Siis ihmisetkin ovat ”vain” eläimiä mutta ne oikeat eläimet ovat toislajisia, pohjimmiltaan toissijaisia.

Toislajisten eläinten sijaan olen kirjoittanut näissä lokakuun kirja-arvioissani kokeeksi elämistä eli eläimistä ilman ihmistä. Nyt puolivälissä sana tuntuu yhä oudolta ja yhä tarpeettomammalta. Miksi ihmisten ja elänten rajaa pitäisi entisestään korostaa?

Vanhat sanat uusiin vaihtamalla emme poista jaottelua (jonka vahingollisuutta kirjassa selvittää ansiokkaasti Salla Tuomivaara). Kaikenlaisten eläinten oikeuksia palvelisi nähdäkseni parhaiten se, että me ihmiset tunnustamme erityisyytemme eläiminä ja erottamattomuutemme muusta luomakunnasta – ei ihmiseläimiksi alentaminen tai toislajisiksi toiseuttaminen.

Jk. Jos et voi heti käydä lukemaan loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta, käy kuuntelemassa loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta.

Oikeutta elämille 2: Eläinten oikeudet

Posted on by Onni Tonkija

Haluaisitko jokaisen tiedostavan ihmisen tavoin tietää, miten ihminen alistaa elämiä, mutta et ole koskaan hirvennyt syventyä aihepiiriin? Sinulle voisi sopia Catharine Grantin Eläinten oikeudet (Into, 2013). Kirja on monipuolinen tietopaketti, mutta se ei ehdi märehtimään mitään asiaa pitkään, eikä se jää piehtaroimaan vääryyksissä. Ihan vasta-alkaja ei kuitenkaan ehkä jaksa innostua siitä, että kirjoittajan haukankatse tuntuu tavoittavan pienimmätkin yksityiskohdat, tai siitä, että kirja alkaa kuvauksella elänoikeusliikkeen organisaatiokaaviosta.

Eläinten oikeudet -kirja vaakakupissa digitaalisen vaa’an päällä, joka on päällä ja lukemassa 540 traktorin renkaan päällä.

Näin eläinten viikolla suo heille muutama ajatus ja syö heitä muutama vähemmän.

Grantin kirjan vahvuus on sen kattavuus. Ruoan- ja tieteentuotannon ohella siinä on luku esimerkiksi elänten viihdekäytöstä eli muun muassa metsästyksestä, rodeosta, eläntarhoista ja lemmikeistä. Lemmikit taas kietoutuvat ruokaan ja tieteeseen, sillä ainakin Amerikoissa lemmikinruokia testataan elänkokeilla ja lemmikit syövät ruokaa, jota ei saa käyttää ihmisravinnoksi. Jos teurasjätteitä ei voisi tällä tavoin myydä, lihantuottajien täytyisi pitää parempaa huolta karjastaan.

Eläinten oikeudet käsittelee myös muotia. Eniten elänoikeusliikkeen huomiota on saanut ansaitusti turkistarhaus. Luonnossa minkit viettävät 60 prosenttia ajastaan vedessä, mutta siihen ei ole mahdollisuutta yli 50 prosentilla maapallon minkeistä, koska ne elävät häkeissä. (Suomessa turkistarhatuilta saatetaan evätä nestemäinen vesi juomanakin, mutta tällainen olomuodoilla saivartelu ei tietenkään poista turkistarhaajien tapaisia saivareita tuilta.)

Turkiksia on helppo vastustaa, jos niitä ei käytä, joten eläinten ystävän on syytä tarkastella nahan- ja villankäyttötottumuksiaan. Nahka ei kuulosta puhtaalta pahuudelta, koska se on lihantuotannon sivutuote tai kirjan sanoilla ”rinnakkaistuote”. Sivutuotekin auttaa kuitenkin pitämään yllä paikallisia tuotanto-olosuhteita, ja suurin osa nahasta tulee tällä hetkellä Kiinasta ja Intiasta. Esimerkiksi Intiassa lehmien tappaminen on monin paikoin laitonta, joten lehmiltä vuodatetaan veret ja verotetaan vuodat julmilla pimeillä markkinoilla.

Villantuotanto on siitä ongelmattoman tuntuinen ala, että ainakin Australiassa lampaat saavat yleensä käyskennellä vapaasti luonnossa. Ainoa väkivalta, jota ne ilman kivunlievitystä joutuvat kohtaamaan, ovat keritsemisessä syntyvät haavat – sekä häntien ja korvien typistäminen, hampaiden hionta ja kuohinta. Vuosittain seitsemän miljoonan ikääntyneen lampaan villa muuttuu niin huonolaatuiseksi, että edessä on merimatka Lähi-itään. Siellä lampaiden kohtalona on valua tajuissaan kuiviin rituaaliteurastuksessa, lukuun ottamatta sitä viideosaa, joka kuolee matkan aikana.

Rakkaan Suomen elänasioiden väitetään usein olevan paremmalla tolalla kuin muualla, ja se on Grantin mukaan ihan totta, sillä edistyksellisimmäksi hän rankkaa EU:n. Huonoin tilanne on Japanissa, eikä Pohjois-Amerikan lainsäädännössäkään ole kehumista. Itsesääntely, jota tuottajat haluaisivat Suomeenkin, ei näytä toimivan. Kehittyvistä maista kehittyneimmät elänoikeuslait on Brasiliassa. Maapallon köyhän etelän karjankasvatus taas on varsin humaania, koska siellä ei ole varaa pohjoisen maatalousteknologiaan.

Kirjassa jäi vähän vaivaamaan sen hienoinen epäluotettavuus. Grant on takaliepeen mukaan järjestöaktiivi, ja silti hän kirjoittaa monessa kohtaa näennäisen puolueettomasti ”eläinaktivistien mielestä”. En epäile, etteikö monilla väkivaltarikollisilla olisi FBI:n mukaan elänrääkkäystaustaa, mutta kai lähdeviite voisi olla vähän tarkempi kuin peta.org? Siinä kirja ainakin on väärässä, että vasikoille syötettäisiin lihan värin vuoksi rautapitoista rehua, sillä rautaa nimenomaan vältetään, jotta liha olisi luonnottoman vaaleaa. Jonkinlainen lapsus on sekin, että torontolainen kirjailija lukee Kanadan maailman kolmen rikkaimman valtion joukkoon.

Tähänkin teokseen on haluttu Suomi-näkökulmaa, joten Elisa Aaltola luettelee lopuksi täkäläisiä pinta-aloja ja lukumääriä. Sitä ennen tulee kuitenkin kymmenen ohjetta elänten kärsimyksen vähentämiseen. Niistä ensimmäinen on: kuluta vähemmän. Se on myös tärkein ohje, sillä kaikki tuotanto haittaa ekosysteemejä.

Huvittava on sen sijaan kehotus välttää piileviä elänperäisiä ainesosia, esimerkiksi eläinhiilellä raffinoitua sokeria. Juuri edellisessä kohdassa kun on neuvottu, että lähellä tuotetun ostaminen riittää, jos elämä ilman lihaa, maitoa ja munia kuulostaa ”mahdottomalta”. Siitä huolimatta, että tämän kirjan jälkeen elämä näitä tuotteita nauttien on se, jonka pitäisi kuulostaa mahdottomalta.