Kirjoittajan arkisto:Onni Tonkija

Oikeutta elämille 1: Oikeutta eläimille

Posted on by Onni Tonkija

”Tämä on alue, jolla käytöksemme on kaikkein irrationaalisinta tällä hetkellä”, sanoo kirjailija Risto Isomäki lihansyönnistä. Rationaaliseksi ja hyväksi käytöstä voi lihansyöjä yrittää korjata esimerkiksi lukemalla kirjan eläinten hyväksikäytöstä. Arvioin lihattoman lokakuun kunniaksi viisi eläinten näkökulmaa painottavaa teosta viiden päivän välein.

Viisi eläimistä kertovaa kirjaa eläimellisessä muodostelmassa.

Moni näkee kuvassa ehkä vain joukon kirjoja, mutta eläinten ystävä hahmottaa siinä joukon kiinnostavia kirjoja.

Peter Singerin Oikeutta eläimille – Eläinten vapautuksen filosofiaa[†] (Animalia, 2007) on varmasti tärkein eläinten asemasta tehty kirja. Se julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1975, mutta edelleen yli 99 prosenttia kaikesta politiikasta keskittyy ihmisiin eläinten asemesta.

Singer pahoittelee heti kirjansa alkuun, että joutuu mukavuussyistä käyttämään nimitystä eläimet joukosta ”muut eläimet kuin ihmiset”, vaikka ihminenkin on eläin. Vähän epäilen tämän ongelman polttavuutta, mutta kokeillaan saman tien ratkaisua. Kun sanasta eläin poistetaan i niin kuin ihminen, jäljelle jää elän. Ihminen ja simpanssi ovat siis eläimiä, mutta näistä kahdesta serkuksesta vain simpanssi on elän.

Tuntuu paradoksaaliselta, että jouduin keksimään uuden sanan tehdäkseni kielellisen eron ihmisten ja muiden eläinten välille, vaikka suurin osa ihmisistä elää kuin tämä raja-alue olisi pelkkää espanjalaista piikkilankaa. Moraalisesti erottelu on kuitenkin hataralla pohjalla.

Johtavat moraalifilosofit ovat Singerin mukaan varsin yksimielisiä siitä, että jokaisen intressit on otettava huomioon. Jokaiseksi kelpuutetaan jokainen, jolla on kyky kärsiä tai nauttia. Jos nimittäin yrittäisimme vetää rajaa esimerkiksi älykkyyden perusteella, monet lapset ja kehitysvammaiset voisivat jäädä mielestämme väärälle puolelle. Vaikka käytännössä joidenkin ihmisten vähäpätöisetkin intressit voivat ohittaa elänten tärkeimmät intressit, moraalisesti tällainen lajisorto eli spesismi on yhtä hyvin perusteltavissa kuin rotusorto eli rasismi.

Lajisorron tympein ja vähä-älyisin muoto ovat elänkokeet, ajanhenkisemmin sanottuna elämille hankkeissa tehtävät toimenpiteet. Tympeydestä Singerilla on luvullinen esimerkkejä. Eräissä kokeissa koirille annettiin sähköiskuja niin, että ne eivät päässeet hyppäämään pois. Kun paon estänyt väliseinä sitten poistettiin, toivottomaan kidutukseen alistuneet koirat eivät enää yrittäneet hypätä vaan ne jäivät vastaanottamaan sähköiskuja. Vähä-älyisesti sitä, että koira ei usko ihmeisiin, kutsutaan ”opituksi avuttomuudeksi”. Toiset vähä-älyköt sitten toistavat näitä kokeita tai tutkivat esimerkiksi kemiallisesti tuotetun nivelreuman ja opitun avuttomuuden suhdetta.

Opitun avuttomuuden tutkimuksella on haluttu luoda malli ihmisen masennuksesta. Toisaalta siis uskotaan ihmisten ja elänten samankaltaisuuteen, mutta toisaalta vain ihmisten kärsimykset halutaan ottaa vakavasti. Samankaltaisuudellakin on rajansa: Ihmissikiöitä silponut talidomidi saatiin lopulta aiheuttamaan epämuodostumia vain valkoisille uudenseelanninkaneille. Morfiini taas rauhoittaa ihmisiä mutta aiheuttaa raivokohtauksia hiirille. Penisilliinin tie lääkkeeksi olisi elänkokeiden aikakaudella saattanut kilpistyä siihen, että se on myrkyllistä marsuille.

Oikeutta eläimille on suositeltavaa luettavaa etenkin aihepiiriin jo jonkin verran perehtyneille eli toivon mukaan kaikille. Vaikka alkuperäinen toinen laitos on vuodelta 1990, suomenkielinen vuoden 2007 kirja on varsin ajantasainen, koska siihen on liitetty Elisa Aaltolan laajat, väliin kylläkin luettelomaiset kommentaarit. Edellisen suomenkielisen laitoksen (1991) lisäykset ovat tosin hämmentävästi Singerin tekstin seassa.

Animalian kustantamasta teoksesta paistaa kotikutoisuus. Kirja on ladottu umpitylsällä Times New Romanilla, ja kansi on kuin uskonnonkirjassa, mikä ei toisaalta ole kaukaa haettua. Lukuisia kirjoitusvirheitä voi tietysti olla hankala ”vä1ttää”, niin kuin kirjassa kirjoitetaan. Ja lisäähän se meidän kielellä herkuttelevien mielihyväämme, että teoksen on kansilehden mukaan joku ”sumentanut” ja että siinä käytetään sellaisia sanoja kuin ”erityksessä kasvattaminen” ja ”mielihyväamme”. Tärkeintä on kuitenkin tehotuotannostakin kertovan kirjan yksiselitteinen sanoma: elämiä tai niiden ruumiinosia ei saa altistaa kokeille.

 

† linkki kuollut (tiedote henkitoreissaan)

Ruokakauppojen hävikkiongelma ei ratkea rahan voimalla vaan haravoimalla

Posted on by Onni Tonkija

Kuluneen hävikkiviikon ajan kansalaisia on syyllistetty ruoan haaskaamisesta, joten siirretään katse lopuksi kauppoihin. Kaupat tosin pyrkivät usein kääntämään katseen heti takaisin sanomalla, että hävikkiä syntyy eniten kotitalouksissa. Se on ihan totta, sillä suomalaisissa kotitalouksissa kertyy ruokahävikkiä[†] 120–160 miljoonaa kiloa ja kaupoissa vain pikkuruiset 65–75 miljoonaa kiloa.

Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua. Kotitalouksissa heitetään menemään paljon sellaista, mitä vain harva suostuisi syömään. Kaupoissa sen sijaan suurin osa hävikistä on täysin käyttökelpoista: tuotteesta on ylittynyt päiväys, tai siinä on pieni virhe, jonka takia kukaan ei osta sitä täydellä hinnalla (mutta alennustakaan ei anneta).

Osa kauppojen hävikistä ohjataan ruoka-apuun, ja se on hienoa. Kaikki kauppiaat eivät kuitenkaan halua hyväntekeväisyyteen osallistua, eikä avustusjärjestöjä riitä joka paikkaan. Osa ruoasta jää jakamatta siksikin, että Evira suhtautuu viimeisen käyttöpäivän ylittämiseen yhtä järjellisesti kuin paavi ehkäisyyn.

Elintarvikkeiden lahjoittamisen lisäksi kauppojen vastuullisuusohjelmiin kuuluu leivän paistaminen biopolttoaineen tuotantoa varten. Suomessa ruoan polttamisella ylpeillään; Venäjällä siitä sentään nousi kohu. Miten kauppojen ruokaa saataisiin loppusijoitettua enemmän ihmisten mahoihin?

Iso kasa elintarvikkeita keittiössä lieden ja tiskipöydän päällä.

S-ryhmä väittää, että heiltä ruokaa ei mene koskaan kaatopaikalle. Tein kesällä inventaarion S-lähikaupan parin päivän roskista. Ilman interventiotani olisi ihan vanhalle kunnon kaatopaikalle lähtenyt 2 litraa kevytmaitoa, 1 purkki mansikkajukurttia, 1 rikkinäinen purkki suklaavanukasta, 1 pussi murennettua sinihomejuustoa, 9 purkkia raejuustoa, 730 grammaa keittolihaa makuluulla, 240 grammaa naudan ulkofileepihvejä, 7 pakettia hunajabroilerileikkeleitä, 1 pussi kinkkusuikaleita, 4 pakettia tofua, 1 pakkaus tuorepastaa, 1 rasia pastasalaattia, 6 luomukananmunaa (osa rikki), 5 pakettia suomalaisia ja 3 pakettia liettualaisia herkkusieniä, 2 rasiaa pikkutomaatteja (toisessa yksi homeinen, toiset hieman ryppyisiä), 1 ruukku nuhjuista basilikaa, 3 ruukkua osittain kellastunutta persiljaa, 4 ruukkua salaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 4 pussia jääsalaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 7 maltillisesti pahentumaan lähtenyttä purjoa, 2 pinnasta viallista tomaattia, 2 paprikaa kolmen pussista, 200 syömäkelpoista varhaisperunaa (ja 44 viallista), 1 koloutunut päärynä, 1 läikällinen mandariini, 2 iskemällistä omenaa, 6 rasiaa osittain homeisia viinirypäleitä, ½:ksi syöty rievä, 5 pikkupussia manteleita, 2 pussia kuivahedelmiä, 5 pussia hyytelöimisainetta, 23 pussia hilloamisainetta, 2 sulanutta jäätelötuuttia ja 1 paketti pikkumustikkapiirakoita. Ainoastaan rypäleet olivat niin pilaantuneita, että niistä piti osa heittää uudelleen roskikseen. Muuten kaikki oli syömäkelpoista.

Yksittäistä kauppaa ei voi suuresti syyttää ruokahävikistä. Kuluttajat on nimittäin totutettu valtaisaan valikoimaan, jota pitää olla tarjolla aamusta iltaan. Jos jokin hylly kerran sattuu olemaan viilipytytön, silmään paistavassa kolossa on syytä olla myymälän anteeksipyyntö ja sen on parasta olla vilpitön. Kauppa voikin lähinnä yrittää hioa tilausjärjestelmäänsä ja liimailla alennustarroja vanheneviin tuotteisiin. Kaupan vastuulla on kuitenkin täysin se, mitä myymättä jääneelle ruoalle tapahtuu.

Ruoan haaskaus puistattaa useimpia meistä ihan luontaisesti. Kauppojen jätehuoneisiin lieneekin vaikeampi saada kuvauslupaa kuin broileritehtaaseen tai teurastamoon. S-ryhmän omalla hävikkivideolla poistokärryyn päätyy pari hassua päärynää.

Ranskassa ihmisten närkästys on vaikuttanut lainsäädäntöön. Maan parlamentti päätti toukokuussa yksimielisesti, että suuret ruokakaupat eivät saa heittää myymättä jäänyttä ruokaa hukkaan vaan se pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jos ruoka ei sovellu ihmisten ravinnoksi, se tulee ohjata maatiloille syötettäväksi eläimille tai kompostoitavaksi. Erikseen kiellettiin ruoan pilaaminen. Jätetettyjen elintarvikkeiden päälle on näet saatettu kaataa valkaisuainetta, koska kauppiaat eivät halua vastuuseen siitä, että joku mahdollisesti saisi ruokamyrkytyksen roskisruoasta (vaikka voisi luulla kemikaalien lisäävän sairastumisriskiä…).

Suomessa STT uutisoi, että Evira ja vähittäiskaupat eivät näe tarvetta Ranskan käyttöön ottamalle lainsäädännölle, mitä lukiessa kaikkien aamukahvit menivät oikeaan kurkkuun. Päivittäistavarakauppakaan ei kannata sääntelyn lisäämistä, mutta vastuuntuntoisena ja innovatiivisena järjestönä se oli sentään valmis siihen, että hallitusohjelmaan olisi lisätty ”elintarviketalouden arvoketjun materiaalitehokkuuden tehostaminen vapaaehtoisin toimin valtionhallinnon ja elintarvikeketjun toimijoiden yhteistyönä”.

Ei kuitenkaan tarvitse olla kaunopuheinen kauppias vastustaakseen Ranskan hävikkilakia. Ruoan tuhlausta vastaan taistelevan Les Gars’pilleurs -liikkeen mielestä laki luo illuusion siitä, että hävikkiongelma on ratkaistu ja kaupat tekevät voitavansa, vaikka tärkeämpää olisi tarkastella ruoan ylituotantoa ja hygieniasäännöksiä. Lisäksi ruoka-avun jakelu tuottaa huomattavia kustannuksia.

Vaikka ruokahävikki onkin tuhlausta, ei sen hyödyntämiseen tarvitsisi syytää suuria summia. Italialainen Ugo Bardi kuvaa upeassa kirjoituksessaan, kuinka ennen vanhaan sadonkorjuun päätyttyä köyhät päästettiin keräämään pellolle jäänyttä viljaa tai hedelmiä. Englanniksi tästä keräilystä käytetään sanaa gleaning. Olkoon se suomeksi haravointi, sillä Suomessakin on ennen käyty haravoimassa pellolle ensikorjuusta jääneitä heiniä tai tähkiä. Asialla tosin olivat tietääkseni yleensä talon naiset ja lapset, ja köyhäinapu oli järjestetty erikseen.

Tyttö olallaan harava.

Albert Edelfelt: Haravatyttö (1886, osa teoksesta).

Haravointi on halpaa, koska se ei vaadi koulutusta, suurta taitoa tai hierarkiaa työn organisoimiseksi. Modernia haravointia on tietysti roskisdyykkaus. Fossiilisiin polttoaineisiin tukeutuva yhteiskuntamme luulee olevansa niin rikas, ettei sen tarvitse turvautua köyhien suorittamaan haravointiin vaan se voi hoitaa asiat kuntoon isolla rahalla. Siksi ruokahävikin käsittelemiseksi rakennellaan isoja kylmävarastoja ja kalliita biopolttoainetehtaita.

Haravointi ei ole ainoastaan taloudellinen tapa järjestää hävikin hyötykäyttö, vaan se myös ylläpitää yhteiskunnallista solidaarisuutta ja myötätuntoa. Suomessa me olemme tottuneet jokaihmisenoikeuksiin, jotka sallivat vapaan marjastamisen ja sienestämisen. Kaupan ala näyttäisi kuitenkin jätehuoneiden salpuuttamisessaan seuraavan mieluummin Neuvostoliittoa, jossa ruoan haravointi kiellettiin 1930-luvulla kuolemantuomion uhalla. Toimet pahensivat nälänhätää Ukrainassa. Nälkämaan jäteyhtiöllä Ekokympilläkin on otsaa ja aikaa soittaa dyykkarin perään, ettei ukkivainaan takki vain aiheuta pahaa mieltä elävän ihmisen päällä.

Massiivinen ruokahävikki edellyttää muutoksia lainsäädäntöömme, joskaan ei Ranskan malliin. Hävikkiongelma alkaisi ratketa, kun ruoan dyykkaus yksiselitteisesti sallittaisiin ja dyykkauksen estäminen kiellettäisiin. Kaupan ala tietysti haraa vastaan, mutta ainakaan puolivillaisten argumenttien ei pitäisi johtaa siihen, että dyykkarin täytyy päästää irti haravastaan.

Armoitettu Leo Stranius on jo ottanut ensiaskeleen lakien uudistamiseksi: Hän on kerännyt 31 allekirjoitusta ruokahävikin vähentämistä koskevalle valtuustoaloitteelleen. Aloitteen mukaan Helsingin kaupungin tulisi ohjeistaa kauppoja pitämään roskikset lukitsemattomina ja suhtautumaan dyykkaukseen jätehierarkiaa noudattavana toimintana.

Valtuustoaloitetta voisi seurata kansalaisaloite. Tällä hetkellä kerätään jo kannattajia aloitteelle, jossa halutaan kieltää kauppojen hävikkiruoan pois heittäminen. Vaikka aloite on epämääräinen ja sivuuttaa perusteluissaan ekologiset näkökohdat, se on saanut viidessä kuukaudessa viisituhatta kannatusilmoitusta.

Ruokahävikistä huolta kantavien tulisi puhua paitsi dyykkauksen puolesta myös vallitsevaa menoa vastaan: Leipä on ihmisten polttoainetta, ei autojen. Viimeisten käyttöpäivien pitää perustua tutkimukseen eikä markkinointiin. Emme tarvitse enemmän ja laadukkaampaa vaan vähemmän ja kestävämmin.

 

† linkki kuollut, samat luvut esimerkiksi Tilastokeskuksen blogissa

Uusi peruna on tullut, kauan eläköön vanha peruna?

Posted on by Onni Tonkija

Uuden sadon perunoita on voinut nostaa roskiksesta jo kahden kuukauden ajan. Koska dyykkarin perunakellari ei hevillä tyhjene, varhaisperunat tuovat joka vuosi mukanaan saman pulman: missä vaiheessa vanhat perunat hennoo heittää pois?

Multaisia ja pestyjä varhaisperunoita tapetin päällä.

Uudet multa- ja keltaperunat olivat heinäkuussa tapetilla. Kaikki kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä.

Perunapussin kylkeen painettu parasta ennen -päivä on yhtä tyhjän kanssa kuin nämä päiväykset yleensäkin. Lähempänä totuutta lienee se, että peruna on parasta ennen itujen ilmaantumista. Idut ovat myrkyllisiä, mikä saa monet viskaamaan tunkiolle paitsi idut myös itse perunat. Hyvinä aikoina on varaa nirsoilla; alkoihan peruna kelvata suomalaisille vasta katovuosina. Pienten itujen kavahtaminen on kuitenkin edes etäisesti järkevää vain siltä, joka ei sotke ruokaympyröitään myöskään terveydelle vaarallisilla villivihanneksilla – eikä sen puoleen varhaisperunoillakaan.

Eivät perunat minustakaan ikuisia ole, mutta ituisia, pehmenneitä pottuja voi syödä ilman sarvia ja hampaita. Itujen alamittaisuuden määrää tilannekohtaisesti varastojen riittävyys ja ruokailijoiden vaativuus. Tarkkojen rajojen puute johtaa tosin usein siihen, että idut pääsevät rehottamaan kuin hippien kuontalot.

Kaupan peruna saa olla viattomana, jos iduista on muodostunut korkeintaan viisimillimetrinen sänki. Suuressa maailmassa tällaiset ohjesäännöt ovat turhia, koska perunan hedelmällisyyttä ja mukulaisuussuhteita voi suitsia kätevästi säteilyllä tai sopivalla kemikaalilla, kuten esoteerisillä eteerisillä öljyillä tai sipsitehtailijoille profaanilla klooriprofaamilla.

Itäneitä perunoita myrkyllisempiä ovat vihreät perunat. Kun mukula saa valoravintoa, se alkaa tuottaa lehtivihreää. Vihreä ei itsessään ole haitallista, mutta väri merkitsee yleensä myös huomattavia glykoalkaloidien pitoisuuksia. Glykoalkaloideilla, kuten solaniinilla, peruna suojautuu tuholaisia vastaan. Tuholaisista suurin eli ihminen voi saada vihreistä perunoista monenlaisia oireita. Lontoossa solaniinista sairastui 1970-luvulla 78 koulupoikaa: seurauksena oli muun muassa oksentelua, ripulia, vatsakipuja ja hallusinaatioita.

Vihreä ilmaisee perunan viimeisen käyttöpäivän. Tämä päivä ei ole mitenkään ehdoton niin kuin se ei ole muillakaan ruoka-aineilla. Glykoalkaloidit kerääntyvät nimittäin pinnan tuntumaan, joten perunoita voi syödä, jos ne kuorii ja vihertyneet kohdat poistaa. Läpivihreitä mukuloita ei kannata käyttää ruoaksi, ja ne saattaisivatkin maistua kitkeriltä suuren alkaloidipitoisuuden vuoksi.

Vihertymisen estämiseksi perunat pitää suojata valolta, mutta sen lisäksi säilytyksessä pitää ottaa huomioon lämpötila ja ilmankosteus. Sellaisessa maailmassa, jossa jäähdytystilaa ja -energiaa on rajattomasti, perunan oikea säilytyslämpötila on kaiketi +2 °C. Uudessa maailmassa ihanteelliseksi lämpötilaksi on havaittu 7–10 celsiusastetta fahrenheiteina, sillä alle 5 asteessa perunan tärkkelys alkaa pilkkoutua sokeriksi. Muutoksen suunta on mahdollista kääntää ottamalla perunat lämpimään.

Sokeroitumisesta voi olla paitsi gurmeettista myös kosmeettista haittaa, sillä makeat perunat saattavat uunissa tai muussa kuumassa paikassa paistatellessaan ruskettua. Kaiken pahan lisäksi jääkaappisäilytys voi lisätä kohukemikaali akryyliamidin määrää valmiissa perunaruoassa.

Säilytyslämpötilan vahtiminen on melko turhaa siksikin, että markettimerkantti on jo yleensä katkaissut kylmäketjun. Tarpeen vaatiessa perunoita voi pitää huoneenlämmössäkin. Talvella perunan laatu näyttäisi heikkenevän viileässä asunnossa yllättävän hitaasti ja kesällä nopeammin kuin ehdin huomata pilaantumisen kärpäsinä katossa. Muovipussissa peruna märkänee herkästi, joten pussin suun kannattaa antaa olla reilusti auki. Toisaalta muovipussissa peruna ei kuivu niin helposti kuin paperisäkissä tai ämpärissä.

Vaikka kelpuutan usein iäkkäät ja ituiset perunat ateriapalveluun, kahdessa tapauksessa ylivuotiset potut saavat potkut ja kyydityksen MS-suolle. Luovun vanhoista perunoista oitis, jos huomaan että niistä kasvaa…

Pilaantuneita perunoita, joiden päällä kärpäsen toukkia.

toukkia tai…

Vanhoja perunoita, joiden päällä kasvaa pieniä uusia perunoita.

uusia perunoita.

Tehdäänkö parhaat munkit maitoon vai veteen?

Posted on by Onni Tonkija

Voiko munkkitaikinan leipoa Suomessa veteen, kun maito on jo maassa kansallisjuoma? Sitä lähti ravintolapäivänä selvittämään tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijat. Sivutuotteena löytyi maailman helpoin ja paras munkkitaikinan ohje.

Sillanpylväässä tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijoiden hinnasto ja vieressä munkkeja kolmessa ämpärissä.

Veteen, maitoon ja kahvimaitojuomaan tehtyjä munkkeja. Hämäykseksi vesimunkit olivat valkoisessa ämpärissä ja maitomunkit sinisessä. Makutestissä vesimunkki osutettiin oikeaan käteen, maitomunkki vasempaan (lat. sinister). Ämpärit, munkkien raaka-aineet, kyltin materiaalit ja kaikki muukin Taloyhtiön jätepisteestä, makutestin hinnalla. Onnen tonkijat lahjoittaa Roska päivässä -liikkeen ystävät ry:lle ravintolapäivätulonsa: myydyt kahvimunkit 4 euroa + lahjoitus 0,50 euroa + Onnen tongintaa -konsernin pultsareille kustantamat kolme munkkia 3 euroa.

Testaajat pitivät molempia munkkeja hyvinä, ja useimpien oli vaikea tehdä eroa niiden välillä. Yhtä ihmistä lukuun ottamatta kuitenkin kaikki pystyivät nimeämään suosikkinsa. Eihän ruokakaupasta nykyään selviäisikään järjissään ulos, ellei osaisi tehdä valintoja äärimmäisten pienten erojen perusteella.

Testaajista 10 piti parempana veteen tehtyä munkkia ja 6 valitsi maitoon tehdyn munkin. Munkkitaikinan nesteellä ei siis ole selvää yhteyttä munkin makuun. Munkkien maistuvuuteen vaikuttaakin lähinnä neljä asiaa: paistorasva, pinnan sokerointi, mausteet ja rakenne.

Paras paistorasva on Kuningaskuluttajan testin mukaan kookosrasva, luultavasti siksi että sillä tulee kuohkeimmat munkit. Koska en ollut löytänyt kookosrasvaa, käytimme munkinpaistorasvan ja rypsiöljyn sekoitusta. Kuohkeudesta piti huolen uudenlainen resepti.

Sokerointiin kelpuutimme tavallisen hienosokerin. Jotkut pitävät parhaana erikoishienoa sokeria, eivät kuitenkaan ilmeisesti tomusokeria.

Mausteita munkit eivät mielestäni kaipaa. Vaniljasokeri ei tunnu tuovan mitään lisäarvoa kuin enintään munkin hintaan. Kardemumma jo vähän maistuukin, mutta se ei ole mitenkään tarpeellinen ja voi aromeillaan estää paistorasvan jatkokäytön. Kahvijuomalla munkkielämyksestä pystyy rakentamaan sellaisen, joka tavallisesti tapahtuisi vain yhtä aikaa munkki syömällä ja kahvi juomalla.

Se, että veteen tehdyt munkit voittivat tällä kertaa, selittyy ehkä rakenteella. Munkkitaikinoita leipoessani tajusin, että maito ei olekaan valkoiseksi värjättyä vettä vaan vettä, johon on lisätty maitojauhetta. Jotta vesitaikinasta sai yhtään niin jämäkkää kuin maitotaikinasta, siihen piti lisätä 20 prosenttia enemmän jauhoja.

Vaikka molemmista taikinoista yrittäisi tehdä yhtä juoksevia, juossutta vettä sisältävistä munkeista näyttää tulevan vähän ilmavampia ja kenties siksi monen suosikkeja. Kuohkeita olivat maitomunkitkin, koska leivoin munkit Sikke Sumarin ohjeella, jossa nesteitä ja jauhoja käytetään suunnilleen yhtä paljon. Kun näiden huokoisten munkkien makuun on kerran päässyt, paluuta suomalaiseen pullamunkkiin ei ole.

Löysään taikinaan tehdyn munkin suutuntuma – rapea pinta ja ilmava sisus – on yksitoikkoiseen jauhomunkkiin verrattuna ylivoimainen. Joku voi tosin olla sitä mieltä, että kahvileivän pitääkin tuntua leivältä. Jos ilmavia munkkeja jostain syystä jää yli, niillä voi vallan hyvin herkutella vielä seuraavanakin päivänä, etenkin mikrossa käytettyinä. Yönylisestä pullamunkista taas ei saa hyvänmakuista lämmittämälläkään.

Pullataikinasta voi toki leipoa kaikenlaisia jänniä muotoja, kuten rinkeleitä, mutta osa löysän taikinan viehätystä on siinä, että munkeista tulee niin monimuotoisia nipukoineen ja röpelöineen. Tässäpä lyijyä ja sokeria maistuvampi uudenvuodentina!

Kuten tutkimuksessamme kävi ilmi, maidon lisäämisessä ei ole kysymys mausta. Ennen vanhaan lehmä tuotti talonväelle tietyn määrän maitoa. Koska ruokaa ei tuolloin vielä osattu haaskata, maitoa lisättiin vähän joka paikkaan, jotta sitä ei olisi tarvinnut heittää hukkaan. Nykyään, kun useimmat meistä pystyvät säätelemään maitovarantojaan litran tarkkuudella, ei ole mitään tarvetta piilottaa hapantumatonta maitoa taikinoihin. Edes martat eivät käytä munkeissaan maitoa (mutta lisäävät kananmunia senkin edestä).

Jos munkit siis onnistuvat yhtä hyvin veteen kuin maitoon, miksi munkit pitäisi aina tehdä veteen? Valitse itse mieleinen syy tai vaikka kaikki:

  • Maito on vettä noin parisataa kertaa kalliimpaa.
  • Maidontuotanto kuormittaa ympäristöä aika tavalla.
  • Kukaan ei ole allerginen tai intolerantti vedelle.
  • Maidontuotanto on rakenteellisesti julmaa. Siinä missä lihakarjaa ehkä pystyisi nykyoloissakin pitämään mitenkuten eettisesti, maidon tuottaminen vaatii pakkokeinohedelmöitykset ja vasikan erottamiset. Älykkäitä ja herkkiä eläimiä ei tule piinata sen takia, että saisimme munkkeihin nestettä, jota emme siitä maista.

Lopuksi paljastan hyvän, ellei parhaan munkkitaikinan ohjeen. On oikeastaan hämmentävää, että täydellisiä munkkeja varten ei tarvitse käydä maitokaupassa, rikkoa munia, sulatella margariinia tai vaivata taikinaa moneen kertaan. Vaikka nämä munkit valmistuvat nopeasti, mitään murenevia pikamunkkeja ne eivät ole vaan ennemminkin pikanttimunkkeja.

Maidottomat, munattomat ja maukkaimmat munkit

(20–25 pientä palleroa)

2,5 dl vehnäjauhoja (parasta ennen -päivästä oli vuosi, eikä kukaan valittanut)

1 rkl tai 1 pussi kuivahiivaa (päiväyksestä oli muutama vuosi, mutta hyvin toimi)

1 rkl sokeria (säilyy loputtomiin)

ripaus suolaa (ei pilaannu)

2 dl vettä (hanasta)

paistamiseen vajaa litra rypsiöljyä tai jotakin vähemmän eettistä ja terveellistä rasvaa (rypsiöljy ja munkinpaistorasva olivat täysin käyttökelpoisia yli puoli vuotta parasta ennen -päivän jälkeen ja jäljelle jäänyt seos ravintolapäivän jälkeenkin)

  1. Sekoita kuivat aineet keskenään kulhossa.
  2. Kuumenna vesi mikrossa aavistuksen lämmintä kättä kuumemmaksi ja vatkaa se muiden ainesten sekaan.
  3. Peitä kulho liinalla tai kelmulla. Jos astia on pieni, kannattaa käyttää kelmua, jotta nouseva tahmataikina ei pääse sotkemaan liinaa.
  4. Kun taikina on kohonnut parikymmentä minuuttia, kuumenna rasva kattilassa 180 asteeseen. Jos sinulla ei ole näihin lämpötiloihin kykenevää mittaria, voit kokeilla rasvan lämpötilaa pienellä määrällä taikinaa. Jos taikina ei jähmety, rasva on liian kylmää. Jos rasva leimahtaa tuleen, se on liian kuumaa (rasvapalo tukahdutetaan kannella).
  5. Nostele taikinaa kattilaan ruokalusikalla toista lusikkaa apuna käyttäen. Jos taikina ei tunnu irtoavan, kasta lusikka ensin veteen. Ravistele kuitenkin irtopisarat pois, ettei vettä pääse rasvan sekaan porisemaan.
  6. Paista käännellen munkit kellanruskeiksi. Munkkeja kannattaa liikutella metallisilla salaatinottimilla tai vaikka kahdella haarukalla; reikäkauha on tässä vähän järeä työkalu.
  7. Valuta munkit talouspaperin päällä ja pyöritä ne kuumina sokerissa. Näistä palleroista ei rapeus poistu yhtä vikkelään kuin pullamunkeista, joten älä suotta kiirehdi ja polta kieltäsi!

Onnen tonkijat testaa ravintolapäivänä, onko maidoton mauton

Posted on by Onni Tonkija

En ole pitkään aikaan ostanut maitoa, vaikka en löydä roskiksesta edes kymmenesosaa keskimääräisen suomalaisen kuluttamasta määrästä. Luovuin maidon ostamisesta vähitellen, kun sisäistin sen olevan haitallisempaa muille kuin hyödyllistä minulle.

Nyt olen terävöittänyt päätöstäni enkä halua enää kuluttaa toistenkaan ostamaa maitoa. Koska maitoa tungetaan Suomessa aivan kaikkeen, en ole mitenkään ehdottomasti pudottanut laktoa vegetarismistani. Minulle on kuitenkin turha tarjota lettuja tai pullia maitoon tehtynä, sillä ne onnistuvat yhtä hyvin vesiohenteisinakin. Vai onnistuvatko?

Posliinialtaassa maitotölkki, valuvaa vettä ja kahvijuomapullo.

Ravintolapäivän munkkitaikinoiden liuottimet. Vesi tulee suoraan hanasta, muut nesteet roskiksen kautta.

Katsotaanpa Internetistä, voiko munkkitaikinan valmistaa veteen: ”Munkit tehdään maitoon, veteen tehdyistä ei tule maukkaan täyteläisiä”, An antaa neuvojaan. ”Veteen, veteen ja veteen, tulee muuten kupsakampia ja hyviä….vanha kokenut tietää, no makuasiahan se on!” Miinus[†]-merkkinen martta uskoo.

”Veteen? Täh? Ei varmasti tule yhtä hyviä kuin maitoon tehtynä. En voisi kuvitella tekeväni pullataikinaa veteen. – – että joku tekisi munkit ihan huvikseen veteen, jos ei siis ole pakko, niin sitä en kyllä käsitä”, Huom auttaa. ”Välillä maitoon, välillä veteen. Ei niin minkäänlaista makueroa, aina yhtä hyviä”, Nöttiäinen vastaa.

”En tekisi munkkeja veteen, koska silloin ne jää aika mauttomiksi”, vegaanifoorumin Karkkinami kirjoittaa näennäisen sovinnollisesti, toran sisäistäneenä. ”Voiko munkit tehdä rasvattomaan maitoon????” joku kysyy Internetin lopuksi.

Kiista varmasti ratkeaa, kun hankimme lisää mielipiteitä. Siksi ravintola Onnen tonkijat, joka on aiemmin tarjonnut veteen tehtyjä munkkeja ja lettuja, muuttuu sunnuntaina tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijoiksi[†]. Samalla selviää vastaus jonkun kysymykseen.

Valmistamme sekä vetisiä että maidokkaita munkkeja ja sokkotestaamme, kummat maistuvat paremmilta, jos kummatkaan. Jos kummatkaan yhdistelmät eivät lamaannuta makunystyröitäsi, uskallat varmaan kokeilla maitokahvijuomaan leivottua munkkia. Tämä todellinen pikamunkki tekee munkkikahvien nauttimisesta vaivattomampaa kuin koskaan.

Tuttuun tapaan Onnen tonkijat dyykkaa kaiken tarvitsemansa ja lahjoittaa tulot Roska päivässä -liikkeen ystäville. Kahvimunkki maksaa euron ja kesäinen viileä glögijuoma euronpuolikkaan. Munkkitutkimukseen voi osallistua ja blogissa julkaistaviin tuloksiin perehtyä ilmaiseksi. Paikkana on Siivouspäivässä koeteltu Hämeentien sillanalus. Tervetuloa alus’ (klo 14), lopus’ (klo 18) tai sillä välillä.

 

† linkki kuollut

Monenlaista saa dyykkari ottaa rasiakseen

Posted on by Onni Tonkija

Säilömme mansikoita nyt kuin viimeistä päivää, mutta millaisilla pakkauksilla täytämme säilömme? Kuivatut aineet säilyvät lasin tai paperinkin sisässä, mutta pakastus vaatii aina muovia. Ohuen ohut kalvokin voi riittää, jos kotoa löytyy puhdistettuja mehu- tai maitotölkkejä. Tavallisesti valinta tehdään kuitenkin pussipossession ja rasialinjan välillä.

Muovipussi on kertahankintana halpa, mutta se on kertakäyttöinen. Useimmat pussit tuntuvat olevan kryohajoavia, joten pakkasesta ne pitää nostaa suoraan tiskialtaaseen vuotamaan. Pussit vievät periaatteessa vähän tilaa, mutta pakastimessa niistä tulee pinoutumattomia kalikoita, joita on mahdotonta pitää yhtä hyvässä järjestyksessä kuin pakastusrasioita.

Muovirasiat ovat monikertakäyttöisiä, ja niillä pakastimen voi täyttää ruutukaavamaisesti. Ne myös suojaavat sisältöä rasiaankuulumattomilta hajuilta paremmin kuin ohuet pussit. Kun sulatettavan rasian pitää pystyasennossa, sisältö pysyy sisällä.

Pakastusrasioita, joissa erilaisia ruoantähteitä.

Rasianomistajarikosten todistusaineistoa. Kuva on dramatisoitu (todellisuudessa tähteet eivät olleet ehtineet pilaantua näin paljon).

Kaiken hyvän lisäksi rasioita saa ilmaiseksi roskiksista. Yllättävän harva nimittäin haluaa uhrautua rasiansa puolesta eli kaataa käyneet marjasoseet viemäriin tai kaapia homeiset lihapullatähteet biojätteisiin. Pientä rahallista menetystä enemmän vieroksutaan pilaantuneen rasiasisällön haistelemista, loppusijoituspaikan arpomista tai mähjäisen rasian tiskaamista. Omapa on rasiansa, mutta mihin viitseliättömät rasianomaiset joutuisivat ilman pelastavaa sekajäteastiaa?

Vaikka sekaannunkin usein toisten rasioihin, en pidä itseäni minään rasiamiehenä. Sen verran minulle on kuitenkin kertynyt rasiantuntijuutta, että neuvoisin rasioita tonkivan etsimään rasiapitoisia roskapusseja. Rasiat esiintyvät näet tavallisesti muutaman yksilön laumoina ja antavat sisältönsä vuoksi pusseille usein huomattavaa painoa. Esiintymät eivät kuitenkaan ole mitenkään jokapäiväisiä tai edes -viikkoisia, joten etsivän on hyvä varautua rasiattomuuksiin jätekatoksilla.

Orthexin pakastusrasioita pinoissa.

Tämä rasiakokonaisuus on pieni ja yksipuolinen osa kokoelmaani, ei mitenkään edustava otos. Rasiat Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, tiskiaine kaupan päälle), kaappi kuvausrekvisiittaa.

Meillä Suomessa on rasiat hyvällä kannella. Orthex valmistaa varmaan maailman parhaita kotimaisia pakastusrasioita. Laura Huhtela-Bremerin design on jos nyt ei suorastaan nerokasta niin ainakin hyvin käytännöllistä. Rasioiden kannet ovat juuri sopivan joustavia – eivät kuminauhamaisen lötköjä eivätkä metallimaisen jäykkiä. Rasiat voi avata joka kulmasta, ja ne pinoutuvat mallikelpoisesti. Rasiat ovat sopivan pyöreitä, ettei niihin loukkaa kättään, mutta kuitenkin niin neliskanttisia, ettei vierekkäisten rasioiden väliin jää ikävää hukkatilaa.

Harvoin tarvitsee tässä blogissa intoilla jostakin tuotteesta, mutta jos Orthexin rasioita ei löytyisi roskiksesta, niitä voisi jopa ostaa! Täydellisiä neliömäiset rasiat olisivat, jos niillä olisi vähän enemmän pituutta. Pakastimessa ja jääkaapissa on nimittäin yleensä paremmin tilaa syvyyssuunnassa kuin leveyssuunnassa, joten purnukoidenkin olisi hyvä täyttää kolmea ulottuvuutta samalla suhteessa. Nykymuodossaan nämä Jäänalle-rasiat peittyvät pakastimessa helposti jos nyt ei jään alle niin ainakin muiden rasioiden taakse.

Rasiasta toiseen: Olen kerryttänyt pakastusrasioita niin runsaasti, että taidan suosituksista huolimatta heittää menemään hartaudella puhdistetut ja kaappiin sullotut tuorejuustopakkaukset. Niitä on säilytetty ihan tarpeeksi, eivätkä ne ole oikein osoittautuneet tarpeellisiksi. Ovat kyllä oivaa designia nekin, mutta ei niistä sen enempää, sillä tämän kesän oodikiintiö on jo täyttynyt.

Roska päivässä, jätesäkki parhaassa

Posted on by Onni Tonkija

Olin koko viikon lukenut eri kirjoista, miten julmasti ja epä-älyllisesti ihmiset kohtelevat koe- ja tuotantoeläimiä. Viikonlopuksi oli pakko saada muuta ajateltavaa, joten kävin tutkimassa, miten laiskasti ja lyhytnäköisesti ihmiset suhtautuvat lähiympäristöönsä.

Isoa elämää pienesti -blogin Sala Manteri oli maaliskuussa haastanut minut keräämään luonnosta jätesäkillisen roskia. Lupasin Salalle palata asiaan ilmojen lämmettyä, joten nyt oli ryhdyttävä toimeen, ennen kuin sää ehtisi viiletä.

Täysi jätesäkki asvaltilla pienen muovipussin vieressä.

Jes, sika säkissä? Tällä kertaa vain pussit Taloyhtiön jätepisteestä.

Siistimme ystäväni kanssa vajaan kahden tunnin ajan Maunulan ympäristöä, niin katuja kuin Keskuspuistoakin. Keräsimme roskia neljään kauppakassiin täyttääksemme niillä lopuksi jätesäkin vain täyttääksemme haasteen vaatimukset. (Olen oman itseni työsuojeluvaltuutettuna havainnut, että ainakin entisiä roskia on ergonomisinta kantaa henkselikasseissa ja jätesäkkejä tulisi käyttää vain poikkeustilanteissa.)

Kovin omaperäistä roskaamista ei tällä kerralla tullut vastaan. Tupakka-askien, sätkäpakettien ja savukerasioiden ohella keräsimme paljon kartonkisia kirvoitusjuomapakkauksia, jotka siis olivat kirvonneet kädestä kadulle. Joku oli oppinut laittamaan kakasteet pieneen pussiin, mutta kukaan ei ilmeisesti ollut kertonut, että pusseja ei ole tarkoitus kasata tienlaitaan.

Roskia kerätessä kannattaa pitää mukana pientä kassia, johon voi korjata kierrätyskelpoista jätettä. Siihen löytyi energiansäästölamppu, yksi lasipullo ja toisen sirpaleita sekä hieman metallijätettä, muun muassa kaksi panttitölkkiä. Lisäksi tuli vapautettua yksi pantti vankeudesta, kun kaivoin maahan hautautuneen olutpullon esiin.

Siltä varalta, että sinut joskus haastetaan keräämään jätesäkillinen roskia, paina mieleesi seuraava lause: missä auto, siellä roska. Autosta on mukava ripotella jätteitä tienvarsille, koska ilmavirta imaisee roskat kuin pölynimuri. Osuttavin paikka on jyrkkä penger, jotta roska ei enää nouse autoilijaa vaivaamaan. Sinne voi heittää muovisen kahvimukin vaikka joka päivä, kuten Autokuljetuskeskuksen vieressä näyttää tapahtuneen. Jos haluaa välttää niuhottajien paheksuntaa, voi etsiä syrjäytyneen tienpätkän, jonka liepeille voi suojaisan eväshetken jäännökset tallettaa ikiajoiksi kerta toisensa jälkeen.

Dyykkauksen iloihin oppii nopeasti, mutta roskien keruu myös luonnostaan on ihmiselle mitä parhain tapa viettää kaunista kesäpäivää. Ekohenkinen henkilö tuskin voisi keksiä rennompaa ja paljastavampaa treffipaikkaa. Esimerkiksi ystäväni (joka haki minut avoautolla) alkoi jo toisesta muovikassistamme (jonka täytteeksi hän oli löytänyt valmiiksi pakatun roskapussin) ehdotella kotiinlähtöä ja miettiä, saako taloyhtiön roska-astioihin (jotka valitettavasti oli juuri tyhjennetty) edes viedä muuta kuin kotitalousjätettä. Joku toinen taas ei olisi lähtenyt millään mukaan, ja joku toinen ei olisi lähtenyt millään takaisin.

En aio pyytää ketään treffeille, mutta päätän perinteiden velvoittamana tämän haastelun haasteluun. Haastan keräykseen sopivaksi katsomallaan säkillä blogin välkyt kommentaattorit, joiden viimeisimpiä välähdyksiä voi nykyään seurata oikean laidan palkista. Tulkaahan raportoimaan saaliinne tälle sivulle, Mirka, Hanna, Sanna, Seppo ja Pulupulu!

Maailma ilman ihmeitä

Posted on by Onni Tonkija

Vaikka ihmisten joukossa on viehättäviä yksilöitä, lajina ihminen on mätä. Mätyydestä voi varmistua avaamalla päivän sanomalehden, mutta paljon antoisammin se sujuu, kun lukee Alan Weismanin kirjan Maailma ilman meitä[†] (Atena, 2008).

Weisman ryhtyi selvittämään, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihminen katoaisi yhtäkkiä näyttämöltä. Ajatusleikki paljastaa seikkaperäisesti paitsi sen, millainen kuristusote meillä on muuhun eliöstöön, myös sen, kuinka hauraalla pohjalla läntinen hyvinvointimme on.

Maailma ilman meitä -kirja kaupunkiympäristössä.

Maailma ilman Maailmaa ilman meitä olisi 400 sivua vähemmän tiedostavalla pohjalla.

Vanhan totuuden mukaan ydinsodasta jää jälkeen vain torakoita ja rottia. Todellisuudessa  torakat jäätyvät lauhkeilla vyöhykkeillä rakennusten jäähtyessä ja rotat kuolevat nälkään roskavirtojen ehtyessä. Ihmisten poistuttua katoavat myös lemmikkikoirat petoeläinten suihin (nopeus riippunee siitä, kuinka neuvokkaasti[†] ihminen on ehtinyt petoja maailmasta hävittää).

Ruusuinen ei ole myöskään viljely- ja koristekasvien tulevaisuus ilman ihmistä. Selviytyäkseen luonnossa porkkanat muuttuvat pahanmakuisiksi rikkaporkkanoiksi, maissi kutistuu vehnäntähkän kokoiseksi ja omena kehittää hedelmänsä pahkuraisiksi. Ruusut häviävät niin kuin kaikki muukin steriili.

Yksi laji kuitenkin selviää. Kissat herkuttelevat jo nyt Yhdysvalloissa arviolta miljardeilla linnuilla vuosittain. Maailma ilman meitä kertoo masentavan monesta tavasta, joilla ihmisen toiminta lahtaa lintuja. Yksin Yhdysvalloissa autot tappavat melkein sata miljoonaa ja ikkunalasi ehkä miljardi yksilöä. Radiomastoihin kuolee luultavasti ainakin puoli miljardia, sillä punaiset valot ja sähkömagneettiset kentät sotkevat lintujen suuntavaiston. Lisäksi linnut törmäävät sähkölinjoihin ja saavat niistä sähköiskuja.

Aina ihmisen tuhovoima ei ole pelkästään epäsuoraa. Muuttokyyhky oli aikoinaan maailman runsaslukuisin lintulaji, jonka valtavat muuttoparvet saattoivat pimentää taivaan. Kyyhkyn kohtaloksi koitui se, että siitä saatiin makoisia haukkapaloja. Kun metsää kaadettiin Yhdysvalloissa peltojen tieltä, linnut menettivät ravintovarojaan ja ne joutuivat ahtautumaan jäljelle jääneiden puiden oksille. Sitten ne olivatkin erityisen helppoa saalista haulikolle.

Jossain vaiheessa selvisi, että muuttokyyhkyjen kanta oli romahtamassa. Metsästäjät alkoivat ampua lintuja entistä kiivaammin, kun se kerran oli vielä mahdollista. (Kummasti tulee mieleen toinen ilmoja halkova laji, lentomatkustajat.) Viimeinen muuttokyyhky kuoli eläintarhassa vuonna 1914.

Sukupuuttoon tappaminen on ihmisen leipälaji. Amerikan mantereelta katosi vain tuhannessa vuodessa ainakin 70 suurnisäkästä: kamelit, gepardit, mammutit, mastodontit, maalaiskiaiset, jättiläismajavat, jättiläishirvet, hirviösudet ynnä muut. Weismanin kirjan perusteella varteenotettavin selitys tälle joukkotuholle on ihmisen saapuminen. Suuret kasvissyöjät olivat ihmiselle otollista ruokaa, sillä ne eivät olleet tottuneet varomaan kieroa saalistajaansa niin kuin Afrikassa kehittyneet lajit. Monet lihansyöjät, kuten sapelihammaskissat, poistuivat luultavasti samalla, kun niiden ravinto katosi.

Ihminen on siis ilmeisesti hävittänyt maailmasta ainutlaatuisen ja ällistyttävän eläimistön. Olemme saaneet petojen tilalle yhä ennakoitavamman elämän. Kun kokemuksemme selviytymisestä osana luontoa on koko ajan ohentunut, olemme ehkä alkaneet tuntea George Monbiot’n kuvailemaa ekologista tylsyyttä. Maailma meidän kanssamme on maailma ilman ihmeitä.

Tavoittelemme ennakoitavuutta, joskin biologisesti äärimmäisen lyhyelle aikavälille, kuten Maailma ilman meitä osoittaa. Istanbul on rakennettu niin halvasti, että erään arvion mukaan 30 vuoden sisällä 50 000 asuinrakennusta sortuu, kun Pohjois-Anatolian siirros liikkuu. Raivaus kestäisi ehkä 30 vuotta. New Yorkin metrotunnelit peittyvät veden alle parissa päivässä, jos sähköllä toimivat pumput pysähtyvät. Vielä tärkeämmät sähköpumput siirtävät ydinvoimaloiden jäähdytysvesiä. Jos sähkönjakelu lakkaisi, dieselgeneraattorit toimisivat aikansa, Palo Verdessä viikon. Sen jälkeen olisi edessä reaktorin sulaminen tai palo, vedessä ja ilmassa vuosikaudet perimää rappeuttava perintö.

Ihminen on suunnattoman kiinnostunut atomien hajottamisesta muttei niinkään molekyylien pilkkomisesta. Muoveissa ja monessa muussa käytetyt, sittemmin kielletyt PCB-yhdisteet eivät esimerkiksi hajoa luonnossa juuri lainkaan. Yhdisteet tarttuvat hanakasti merten ehkä yleisimpään aineeseen, muoviin. Muovia on tuotettu miljardi tonnia, eikä sen polymeerejä ole tähän mennessä hajonnut kuin pieni määrä polttamalla. Tätä taustaa vasten tekee ehdottomasti mieli luottaa vakuutteluun geenien manipuloinnin siunauksellisuudesta ja hallittavuudesta.

Hallinnan tunnetta lisää kai sekin, että Yhdysvalloissa ihmisiä haudataan pronssi-, kupari- tai terässarkofageihin sekä uhanalaisista puista valmistettuihin arkkuihin. Arkku pannaan vielä maata kannattelevan betonisen suoja-arkun sisään. Ruumis on tietysti ensin palsamoitu formaldehydillä, joka muurahaishapoksi hapettuneena valuu pilaamaan pohjavesiä. Kuolleet totisesti hautaavat kuolleensa.

Kuoleman jälkeinen elostelu vie ajatukset toiseen kirjassa käsiteltävään asiaan, mayakulttuurin romahdukseen. ”Tuottamaton ja loisiva ylimystö tulee yhteiskunnalle kalliiksi imiessään liikaa voimavaroja joutaviin mielitekoihinsa”, Weisman kuvaa mayojen lopun aikoja – aiheellisesti preesensissä, sillä globaalin yhteiskunnan ylimystö olemme me länsimaalaiset.

Maailma ilman meitä lumoaa paitsi kiehtovien faktojen runsaudella myös perusideallaan. Vaikka romanttinen paluu paratiisiin eli ihmisetön aika vaikuttaa epätodennäköiseltä, teos antaa osviittaa myös siitä, millainen olisi maailma ilman suurinta osaa meistä. Siinä maailmassa nykyihminen tuskin viihtyy.

Nykyihmiselle ihmisetöntä maailmaa kuvaavalla Weismanilla on tarjota vain yksi toivon pilkahdus: väestönlasku. Meidänkin pitäisi siis manata Keskuskauppakamarin velkakellon väsymättä juoksevien numeroiden sijasta Väestörekisterikeskuksen valotaulun alati kasvavia lukemia. Jos siinä on kaikki toivomme, voimme heittää sen ja yhtyä maailman ihmisiä kuvanneeseen Henri Cartier-Bressoniin: ”Paras elää ilman toivoa, niin ei vaivu epätoivoon.”

 

† linkki kuollut

Uskaltaako kesällä dyykata?

Posted on by Onni Tonkija

Varma kesän merkki ovat lehtien pinnoille ilmestyvät jutut elintarvikkeiden oikeaoppisesta kylmäsäilytyksestä. Kun elohopea alkaa nousta ainakin kielikuvissa, alttius ruokamyrkytyksiin kasvaa ainakin mielikuvissa.

Raumalla on ymmärretty, kuinka tärkeää vanhusten on välttää kylmäketjun katkeamista ja ihmiskontakteja. Siellä on nähty kokonaistaloudellisesti järkeväksi ostaa 30:lle ruokapalvelun asiakkaalle tuhannen euron jää-postikaapit. Kaapit pysyvät viidessä asteessa helteelläkin, ja pakkasen varalle niissä on varmaankin sähkölämmitys. Pitäisikö dyykkarin toivoa, että tällainen tekniikka yleistyisi jäteastioissakin?

Kompostiastia, jonka lämpömittari näyttää lukemaa 33 °C.

Jos roskiksen parasta ennen -lämpötilasta on näinkin monta astetta, kannattaa ehkä tyytyä siihen, että hautaamaan joudutaan ainoastaan dyykkaushaaveet.

Helsingin Sanomat kuvasi viikko sitten, millä kaikilla tavoilla ruokamyrkytyksen voisi periaatteessa saada. Kirjoitus on ihan asiallista hysterisointia, sillä lähteenä ovat Eviran materiaalit. Sen sijaan monet jutun kainaloon lisätyistä Työtehoseuran ja Marttaliiton edustajien vinkeistä tuntuvat periytyneen yhdistysten kulta-ajoilta.

”Jauhelihan ja muiden herkkien ruokien säilyvyyttä voi parantaa kypsentämällä ne valmiiksi.”

Tämä neuvo päti varmasti vuonna suo ja kuokka, mutta aikakaudella suojakaasun se on vanhentunut. Tehtaassa pakattu tuore jauheliha säilyy jääkaapissa ainakin kuukauden, kotona paistettu enintään viikon. Jos lämpötila nousee, ajat lyhenevät mutta järjestys tuskin muuttuu. Ainakin itse dyykkasin jauhelihapaketteja ongelmitta läpi viime kesän helteet.

”Esimerkiksi majoneesi säilyy avattuna huonosti.”

Tämä on toimittajan työn ikävä puoli: kiltisti myyt ”tietoa”, vaikka kuinka alkaisi myytti etoa. Kulta-ajan viisauden kultaajan pitäisi jälleen tehdä ero teollisen tuotteen ja kotona valmistetun välillä. Kaupan majoneeseissa on nimittäin tavallisesti säilöntäaineita. Siten ne kestävät paremmin kuin uskoisikaan, vaikka eivät ne säilyvyydeltään tietenkään mitään sinappeja ole.

”Myös makkaran voi pakastaa kuljetusta varten.”

Makkaran pakastaminen vastaa hätävarjelun liioitteluna sitä, että housujen putoaminen estettäisiin vyöllä, henkseleillä ja lattialla istumisella. Dyykkarin onneksi makkara säilyy varsin hyvin lämpimässäkin, sillä puoliksi syötyjä makkarapaketteja löytyy juuri grillauskaudella.

”Kylmä valuu alaspäin.”

Työtehomarttojen kulta-aika oli näköjään jopa ennen termodynamiikan kulta-aikaa.

”Jos mökillä on jääkaappi, säädä se kylmemmälle.”

Kylmemmälle kuin ulkolämpötila, kylmemmälle kuin viime vuonna vai kylmemmälle kuin naapuri? Miten välttäisinkään ruokamyrkytyksen ilman tätä kullanarvoista ohjetta?

HS ei ole tietenkään ainoa viestin, joka tuntuu saaneen lämpöhalvauksen.

Yle: ”Kylmäketju katkeaa helposti, eikä säilyvyys enää esimerkiksi leikkelelihalle tai muulle tuotteelle ole se, mikä on luvattu tuotteelle avaamattomana – –.”

Ei varmasti olekaan, koska suojakaasutettu nitriittileikkele säilyy todennäköisesti kylmäketjun katkeamisesta huolimatta pitkälle ohi viimeisen käyttöpäivän.

MTV: ”Hyödynnä sulaneet ruoat mahdollisimman tehokkaasti, mutta mikäli ne ovat lämmenneet liikaa, heitä ne pois – ethän halua vaarantaa terveyttäsi.”

Kiitos tiedosta. Unohditte vain kertoa, milloin ruoat ovat lämmeneet liikaa. Parasta siis heittää kaikki pois – enhän halua vaarantaa mielenterveyttäni.

Hyvä terveys: ”Ruoan pilaantuminen alkaa kesäaikaan monissa tuoreaineissa välittömästi, jos kylmäketju jostain syystä pettää.”

Hyvä Hyvä terveys, jotain rajaa. Siis ”välittömästi” tarkalleen minkä tapahtuman jälkeen? Lämpeneminen ei suoraan merkitse pilaantumista kuin ehkä jäätelöllä.

Hyvä terveys jatkaa: ”Raaka-aineita ei kannata ottaa jääkaapista kovin aikaisin ennen kypsentämistä. Esimerkiksi jauheliha saattaa pöydänkulmalle unohtuessaan olla jo kahden tunnin kuluttua syötäväksi kelpaamatonta.”

Saa kyllä unohtua Bajamajassa jauhettu liha helteessä väreilevälle teräspöydälle, että kahdessa tunnissa ehtisi pilaantua. Jopa Atria rohkenee vastustaa hysteriaa: ”Yleisesti ottaen teollisesti valmistetut tuotteet ovat puhtaita, eikä hetkellinen tunnin tai kahdenkaan katkos kylmäketjussa vielä välttämättä vahingoita tuotetta.”

Pohjalainen: ”Kylmien ruokien tarjoilussa tavoitelämpötila on + 6 astetta, tarjoilun aikana lämpötila saa näissä nousta +12 asteeseen. Tällaiset ruoat tulee hävittää tarjoiluajan päätyttyä.”

Tai jos hävityksen sijaan ei enää tarjoiltaisi niitä lapsille, lapsia odottaville tai lapsuutensa Marttojen kulta-aikoihin viettäneille? Suurtalouskeittiöillä on tietysti oltava jotkin raja-arvot, mutta turha niitä on kotitalouksille mainostaa, koska ne johtavat tarpeettomaan hävikkiin. Itse riskejä en halua vähätellä, sillä omien kokemusteni perusteella amatöörien juhlatarjoiluista on paljon, paljon helpompi saada ruokamyrkytys kuin dyykkisapuskasta.

Suomalainen helleraja 25 celsiusastetta on monelle pieneliölle vielä vilpoista kuin kesäkuinen merivesi talviturkilla. Lisäksi HS:n jutun ilkeät mikrobit voivat olla vaaraksi vain, jos niitä on elintarvikkeissa jo pakkaushetkellä, eikä sellaisesta ole nykyaikaisessa tuotannossa minkäänlaisia takeita. Siten kesämökkiretken suurimmat vaaran paikat eivät todellakaan ole kylmälaukun kohdalla.

Ruokamyrkytysmikrobeja enemmän olisin huolestunut pilaajabakteereista. Jauheliha saattaa selvitä maukkaana päivänkin helteisessä jäteastiassa, mutta esimerkiksi jukurtti voi samassa ajassa käydä niin, että purkin kansi pullistuu.

Kuumalla säällä voi siis dyykata melko luottavaisin mielin, jos on perusterve ja huolellinen ruoanlaittaja. Koska maha ilmeisesti tottuu vähitellen suuriin bakteerimääriin, kannattanee aloittaa viileillä ilmoilla eli viimeistään nyt. Onhan talviuimariksikin kivuttominta ryhtyä kesällä.

Säilyvä, säilyvämpi, säilyke

Posted on by Onni Tonkija

Tölkkitoukokuun alussa kuvittelin, että olisi kohtalaisen uskaliasta syödä hernekeittoa kuusi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Sitten luin, kuinka Puolassa oli myyty parikymmentä vuotta vanhoja ruotsalaisia jauhelihasäilykkeitä (joita tosin ei kalalta tuoksuvina ollut tarkoitettu eurooppalaisten ihmisten ruoaksi). Luin myös, että joku oli kuulemma syönyt 60 vuotta vanhaa säilykelihaa ja että sadan vuoden päivät uponneena olleesta laivasta löytyi mikrobiologisesti moitteettomia säilykkeitä.

Ällistyttävät säilyvyysajat perustuvat ennen kaikkea siihen, että säilöntä on tekniikkalaji. Kun säilykepurkki pannaan muutamaksi minuutiksi autoklaaviin 120 asteeseen, poistuu elinvoima paitsi haitallisilta bakteereilta myös niiden mahdollisilta itiöiltä. Tällaisen säilykkeen voi saastuttaa vain se, mikä menee tölkistä sisään. Jos tölkki siis pysyy ehjänä, säilyke säilyy periaatteessa ikuisesti. Käytännössä tuotteen maku ja rakenne huononevat vähitellen, mutta terveyttä säilyke ei uhkaa.

Koska säilyke säilyy vain ulkomaailmasta eristettynä, säilykkeiden käyttäjiä varoitellaan lommoontuneista purkeista. Lommot ja viillot eivät kuitenkaan haittaa, jos tölkkiin ei ole tullut reikää. Sen sijaan päästään pullistunutta tölkkiä ei saa päästää ruokapöytään, koska pullistuman voi aiheuttaa pelätty anaerobikkaaja Clostridium botulinum tai jokin toinen haitallinen bakteeri.

Vaikka tölkki säästyisi lommoilta, sen voi rikkoa vääränlaisella säilytyksellä. Tölkit tulisi pitää huoneenlämmössä, sillä kylmässä ja kosteassa metalli ruostuu herkästi. Pintaruoste ei haittaa, mutta viimeistään sisäpintojen kukkiminen tarkoittaa, että tölkki on mikros- tai makroskooppisesti seula. Mikä tahansa huoneenlämpökään ei käy, sillä tropiikkiin pitää valmistaa omat tölkit. Polaarisille lämpötiloille taas ei ole erityisiä tölkkejä, joten tölkit tulisi varjella jäätymiseltä.

Ruostunut oluttölkki ja vastaava alumiinitölkki jääkaapin ovessa.

Tölkki saattaa ruostua pilalle viileässä. Yleisesti on havaittu, että oluttölkki säilyy jääkaapissa sangen kehnosti.

Myös itse säilyke vaikuttaa säilyvyyteen. Happamat ruoka-aineet, kuten tomaatit ja hedelmät, reagoivat vähitellen tölkin kanssa, joten niille voi ennustaa ainakin puolet lyhyempää säilyvyyttä kuin pH:ltaan keskimääräisemmille aineille, kuten lihalle, maissille ja vihreille pavuille.

Säilyketietoutta on pakattu kivasti Hyvä terveys -lehden juttuun Totta ja tarua säilykkeistä. Mieluummin kyllä lukisin säilykkeistä pelkästään tosiasioita, joten olen yrittänyt varmistaa tietoja ulkomaisista lähteistä. Niiden mukaan näyttäisi siltä, että avatun tuotteen säilyttäminen metallitölkissä ei ole terveydelle vaarallista. Jokainen ananaksia avatuissa purkeissa dyykannut osaa kuitenkin kertoa, että tinattu ananas ei maistu erityisen hyvältä. Happamat tuotteet kannattaakin aina siirtää säilytystä varten muihin astioihin.

Metallit eivät ole ainoa asia, jota tölkeistä pelätään irtoavan. Tölkkien muovipinnoitteissa pesivä bisfenoli A eli BPA on aiheuttanut monissa ihmisissä elämää suurempaa huolta. Huoleen on sikäli aihetta, että suurin osa ravinnosta saatavasta BPA:sta tulee säilykeruoasta. Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisen EFSAn tuoreen selvityksen mukaan BPA ei kuitenkaan näyttäisi aiheuttavan ihmiselle terveyshaittoja, vaikka se todennäköisesti onkin suurina annoksina haitallinen maksalle ja munuaisille.

Mutta se teoriasta. Nyt kerron, miten tölkkitoukokuun jälkimmäinen puolisko sujui. Kaikki säilykkeet ovat dyykattuja, ellei toisin mainita, ja sen verran voin paljastaa, ettei mainita.

16.5.

Kantarellikeitto (PE 7.8.13) maistui tympäisevältä. Valio-Violan keitot ovat tosin kumman haljuja jo ennen parasta ennen -päivääkin, ikään kuin meijeristä olisi loppunut kerma kesken kaiken. Pakkauksen vinkki keiton tuunaamisesta ruokaisammaksi lihasuikaleilla oli sentään hyödyllinen, sillä pois heitetyn grillibroilerin koipi löysi siten paikkansa mahalaukusta.

17.5.

Säilötyissä päärynänpuolikkaissa (PE 31.3.14) ei ollut varsinaista makuvirhettä, joskaan ei makuakaan. Päärynä on siitä jännä hedelmä, että säilykkeenä se muistuttaa tuoretta vastinettaan eniten suutuntumaltaan. Päärynän hienovarainen maku on saatu prosessoinnissa katoamaan kokonaan.

Säilykepäärynän puolikkaita ja tuoreen päärynän puolikas mustalla lautasella.

Säilötyn päärynän erottaa tuoreesta esimerkiksi maun puuttumisen perusteella.

18.5.

Persikka on mielestäni yksi syötävimmistä säilykehedelmistä, mutta viipaleet jättivät tällä kertaa (PE 31.12.14) toivomisen varaa. Yhdessä oli vähän kiveäkin mukana. Toisaalta tölkissä oli pieni lommo ja avausrengas oli irrotettu, joten ehkä tölkkiin oli auennut nanoskooppinen ilmareikä.

19.5.

Biojätteistä löytyi kasa tuorepastaa siististi paperipussissa, joten tarvitsin kastiketta. Basilikapesto (PE 18.12.12) ajoi asiansa oikein hyvin.

20.5.

Söin tölkkiruokana vain aiemmin avaamaani tahinitahnaa, koska roskiksesta oli löytynyt paljon kaikkea nopeasti pilaantuvaa.

21.5.

Ananaspalat (PE 9.6.11) ja maitorahka tekivät mahantäytteinä asiallisen rutiinisuorituksen.

22.5.

Valmistin samanlaista hedelmäsalaattia kuin 9.5., nyt vain kaksi vuotta tuoreemmista säilykkeistä. Hedelmäcocktail (PE 30.12.14) oli vaisun makuista, mutta punaiset papaijapalat (PE 12/2014) maistuivat yllättävän maukkailta.

23.5.

Vauvojen luomutasoinen ”perunaa ja lihapataa” (PE 5.3.13) maistui niin tylsältä kuin perisuomalainen perunaa, lihaa, valkopippuria ja maissia sekä riisitärkkelystä nyt vain maistuu.

24.5.

Jatkoin lastenruokalinjalla syömällä kuningatar Pilttiä (PE 11/2012). Maku oli ennustettavan laimea mutta toimi ihan kivasti lettujen päällä, vaikka maito ei ollutkaan dyykattua vaan lahjoitettua. Lastenruokapurkki on oiva valinta, jos haluaa esimerkiksi retkelle vähän sokeroitua hilloa molemmissa merkityksissä eikä fruktoosi vieroksuta.

25.5.

Olin löytänyt puolikkaan mötikän vuohenjuustoa, joten päätin tehdä paseeratuista tomaateista (PE 31.8.14) tomaatti-vuohenjuustokeittoa. Päätöksestä toteutukseen kului sen verran aikaa, että maistelin keittoa oikeastaan vasta pikkutunneilla seuraavan vuorokauden puolella. Lisäsin noin kaksi päivää sulaneena ja alustavasti pilaantumassa olleet vihreät pavut keittoon ja keitosta söin hyvällä ruokahalulla.

26.5.

Jauheliha oli aika ottaa käsittelyyn ei viimeisen käyttöpäivän (19.5.15) vaan muovissa olleen pienen viillon vuoksi. Maku oli vähän kuin päiväyksestä olisi ollut jo pari kuukautta, mutta lihan ympärille syntyi ihan hyvä chili con carne, kun lisäsi chilitomaattimurskaa (PE 30.1.13) ja kidneypapuja chilikastikkeessa (PE 29.1.11).

27.5.

Yhdistin tuoreimman maitorahkani (PE 10.5.15) vanhimpiin ananaksiini (PE 28.10.09). Säilykkeen liemi ei ollut enää raikkaimmillaan, ja ananaspalat olivat aavistuksen nuhjuisia mutta ihan syötäviä. Tölkin kiiltävästä sisäpinnasta oli sen verran iso osa mustunut, että näillä ananaksilla alkoi viimeinen käyttövuosi jo oikeasti kolkutella.

28.5.

Torstain kunniaksi lämmitin kasvishernekeittoa (PE 17.5.09). Moni tietää, että keiton saa tölkistä ulos yhtenä kappaleena, kun tekee pohjaan reiän ja puhaltaa siitä sisään. Harva kuitenkaan tulee ajatelleeksi, että näin tyhjennetyllä tölkillä ei kannata mitata ohjeessa mainittua tölkillistä vettä.

Kaksi Jalostajan hernekeittopurkkia pöytäliinalla.

Hernekeitossa nopeiten vanhenee ulkokuori. Arkistokuva.

29.5.

Keittokinkku (PE 31.12.12) oli tiivistä tavaraa ja periaatteessa täysin syömäkelpoista. Paatuneelle lihansyöjälle tai nälkään nääntyvälle se olisi voinut kelvatakin.

30.5.

Mangoviipaleet (PE 23.3.14) eivät olleet suurta herkkua, ja sokeriliemi oli suorastaan pahaa. En tiedä, miltä säilötty mango maistuu ”tuoreena”, joten voin vain arvailla, oliko purkin parilla lommolla jotain tekemistä maun kanssa.

Ananasta lukuun ottamatta syömäni säilykehedelmät ovat olleet toinen toistaan tympeämmän makuisia, joten onneksi säilyketölkin sisällä on sentään suunnilleen yhtä paljon vitamiineja kuin tuoreissa hedelmissä. Suomessa tosin kaupan olevat hedelmät ovat useimmiten enintään tuoreen näköisiä.

31.5.

Tölkkitoukokuun päätteeksi söin maissitortillalastuja vahvan salsakastikkeen (PE 30.4.11) kera. Jos neljä vuotta päiväysvanhassa soosissa oli jotain vialla, sitä ei tulen maun alta huomannut.

Tölkkitoukokuu on viimein purkissa. Nyt sitten tölkit kaappiin kesän tai vaikka vuosikymmenen ajaksi!